Maailman toiseksi vanhin ammatti: kuninkaan virallinen rakastajatar

Jos prostituutio on maailman vanhin ammatti, silloin sen hienostuneemman muodon eli rakastajattareksi ryhtymisen täytyy olla toiseksi vanhin. Ihmisten ajatellessa suurenmoisuudessaan itselleen kuninkaalle kelvollista rakastajatarta, he näkevät mielessään udun seppelöimän kuvan tenhottaresta, jonka kädet hyväilevät ja muovaavat historiaa. Hän kätkeytyy suurimman osan aikaa varjoihin maailmassa, jonka valokeila kohdistuu yksinomaan suurmiehiin. Hänen läsnäolosta paljastaa vain satunnainen hameiden kahahdus tai valtaistuimen takaa silloin tällöin kantautuva, vieno nauru. Frans I oli ensimmäinen Ranskan kuningas, joka antoi suosikilleen arvonimen maîtresse-en-titre – virallinen kuninkaallinen rakastajatar

Euroopan hoveihin ilmestyi äkkiarvaamatta kuninkaallisia rakastajattaria keskiajan alkaessa hälvetä. Rooman imperiumin luhistumisesta lähtien kuninkaiden synnit olivat pysyneet salassa pylvässängyn vuodeverhojen takana, ja ne oli tunnustettu vain rippituolin hämäryydessä. Katolinen kirkko oli lopen kyllästynyt aviorikoksiin, joten hovin julkeat kaunistukset pidettiin visusti taka-alalla. Feodaalihallitsijan salarakas liitettiin monarkkiin pelkästään etunimellään, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin. Monarkkien tunnustamat lukuisat äpärät näyttivät ilmestyneen tyhjästä kuin haikaran tuomana. Vähäiset dokumentit kuninkaallista lemmenseikkailuista eivät johtuneet vain kirkon vaatimasta vaiteliaisuudesta. Keskiajalla hallitsi paljon lukutaidottomia kruununpäitä, joista useimmat eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään.

Tuhatviisisataaluvulla tiedot kuninkaiden rakastajattarista lisääntyivät huimasti. Renessanssina tunnetun aatevirtauksen myötä Euroopassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Laivat alkoivat seilata kaikilla maailman merillä ja toivat mukanaan aavistamattomia rikkauksia. Luostareista etsittiin vanhoja käsikirjoituksia muinaisten pakanatietäjien viisaudesta. Vatikaanin rautainen ote ihmisten moraalista ja käyttäytymisestä hölleni vähitellen – jopa niissä maissa jotka säilyttivät katolilaisuutensa uskonpuhdistuksen jälkeen.

Painokoneen keksiminen lisäsi räjähdysmäisesti aateliston lukutaitoa. Kirjeiden kirjoittamisesta tuli suosittu harrastus hovimiehille ja -naisille, jotka halusivat piristää maalaisserkkujaan mehukkailla hovijuoruilla. Kuningattaren kyyneleitä, rakastajattaren raivonpuuskia ja monarkin kyltymätöntä himoa. Hovielämää kuvattiin yksityiskohtaisesti myös lähettiläiden raporteissa. Mitään hovielämään liittyvää ei pidetty vähäpätöisenä aikana, jolloin sota tai rauha, nälänhätä tai yltäkylläisyys riippui kokonaan kuninkaan oikuista. Ludvig XIV tiesi kuinka suuri vaikutus hänen serkkunsa Kaarle II:n monilla rakastajattarilla oli hallitsijaan, niinpä hän määräsi Englannin-lähettiläänsä tiedottamaan yksityiskohtaisesti kaiken, mitä tapahtui Ison-Britannian hovissa ja erityisesti sänkykamarin liepeillä. Monet näistä huvittavista selonteoista ovat säilyneet jälkipolville.

Lukutaidon yleistyttyä naisia alettiin arvostaa aiempaa enemmän, sillä heidän katsottiin vaikuttavan sivistävästi yhteiskuntaan. Tuhatviisisataaluvun aikainen Ranskan hovi alkoi hyväksyä ajatuksessa, että nainen oli yhtä älykäs ja taitava kuin mies, mutta samalla paljon viehättävämpi. Kuninkaiden rakastajattarista tuli nopeasti ihailun, jäljittelyn ja ylistyksen kohteita. Kuninkaallisella rakastajattarella oli aina 1700-luvulle saakka lähes yhtä virallinen asema kuin pääministerillä. Hänen odotettiin täyttävän seksuaalisia ja muita velvollisuuksia vastineeksi arvonimistä, eläkkeistä, kunniamerkeistä ja hovistatuksesta. Maîtresse-en-titre suosi taiteita: teatteria, musiikkia, kirjallisuutta, arkkitehtuuria ja filosofiaa. Maîtresse-en-titre tyynnytti monarkin vihanpuuskat, toi valoa tämän elämään masennuksen hetkinä ja kannusti rakastajaansa suuriin tekoihin tämän ollessa heikoimmillaan. Maîtresse-en-titre osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin, jakoi almuja köyhille ja luovutti jalokivensä kruunun kassaan sota-aikoina.

Useimpien kuninkaallisten avioliittojen kalseat antimet tarjosivat hallitsijan rakastajattarelle, mitä otollisimmat mahdollisuudet menestykseen. Kuninkaallisten avioliiton tavoitteena ei ollut avio-onni tai hyvä seksi tai edes kohtuullisen sopusuhtainen yhteiselo. Päätarkoituksena oli uusien prinssien synnyttäminen, ja jos prinsessamorsian toi myötäjäisinään sopimuksia ja rikkauksia, vielä parempi. Monia muita monarkkeja suorasukaisempi Napoleon julisti ykskantaan haluavansa naida kohdun. Naulankantaan. Useimpia kuninkaallisia morsioita pidettiin juuri sellaisina, pyntättyinä synnytyskoneina.


 

François-Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Montespanin markiisitar

Vuonna 1640 syntynyt Montespanin markiisitar kastettiin Françoiseksi, mutta hän vaihtoi nimensä Athénaïsiksi. Hänet nähtiin ensimmäisen kerran hovissa vuonna 1660, jolloin kuningas solmi avioliiton Espanjan infantan kanssa. Silloin vielä naimaton Athénaïs oli yksi kuninkaan kälyn Henrietten hovinaisista kuten melkein kaikki Ludvigin rakastajattarista. Sen johdosta niitä alettiin nimittää ”rakastajattarien taimitarhoiksi”. Kolme vuotta myöhemmin Athénaïs avioitui Montespanin markiisin kanssa, vaikka hän oli alusta lähtien iskenyt silmänsä kuninkaansa. Kuningas oli ottanut hänen harmikseen Madamen (kuninkaan veljen puolison arvonimi) hovinaisen Louise de La Valliéren rakastajattarekseen. Ovela Athénaïs keksi ystävystyä Louisen kanssa. Siten hän tapasi päivittäin kuninkaan, mutta suunnitelma ei silti edistynyt vähääkään vuosien saatossa. Ajan myötä hän havaitsi tarvitsevansa yliluonnollisten voimien apua.

Markiisitar turvautui muodissa olevaan noitaan ja povariin, madame Voisiniin. Noitanaisen palvelut kantoivat hedelmää. Kuninkaallinen saalis iski silmänsä Athénaïsiin ja otti tämän mukaansa Lillen piiritykseen kuningattaren seuranaisena vuonna 1667. Sotaretken aikana rouva markiisittaren unelmat maîtresse-en-titreksi pääsemistä toteutuivat, kokonaiseksi kolmeksitoista vuodeksi. Hänen valtansa lujittuessa kuninkaallinen rakastaja rakennutti kaunokaiselleen palatsin Clagnyyn, kivenheiton päähän Versaillesista. Markiisittaren sukulaiset saivat osansa kunniasta. Hänen veljensä, Vivonnen herttua nimitettiin kaleerien kenraalikapteeniksi, hänen isänsä Mortemartin herttua Pariisin kuvernööriksi, vanhin sisar Thiangesin markiisittareksi ja nuorin sisar madame de Fontevraultiksi. Kuningas Ludvig laillisti markiisittaren kanssa saamansa viisi lasta: Louis Augusten, Louis Césaren (kuoli lapsena), Louise Françoisen, Louise Marie Annen (kuoli myös lapsena), Françoise Marien ja Louis Alexandren.

Barbara Villiers Palmer, Clevelandin ensimmäinen herttuatar ja Castlemainen kreivitär 

Villiersin perheeseen vuonna 1640 syntynyt Barbara oli varakreivi Crandisonin ainoa lapsi. Yhtenä kauniimpana kuningasmielisenä naisena mainittu Barbara ei päässyt rikkaisiin naimisiin alabasteri-ihollaan, runsailla kutreillaan, muodokkaalla vartalollaan ja sensuelleilla huulillaan. Nainen oli ollut vuoden naimisissa Roger Palmerin kanssa, kun Englannin Kaarle II:n otti hänet maîtresse-en-titrekseen kahdeksitoista vuodeksi. Noiden kahdentoista vuoden aikana Barbara synnytti viisi, tai mahdollisesti kuusikin lasta rakastajalleen, kiusasi ja uhkaili tätä lahjoittamaan arvonimiä rahaa itselleen, lapsilleen ja välillä ystävilleen.   

Järjettömän ironista että Katariina-kuningattaren sairastuttua vakavasti, Castlemainen kreivitär toivoi kaikkein hartaimmin kuningattaren paranevan. Kreivitär tiesi, että jos Katariina menehtyisi, Kaarle naisi kauniin kuusitoistavuotiaan aatelisneidon, Frances Stuartin. Tyttö oli herättänyt kuninkaan halun, muttei suostunut antautumaan tälle. Jos vaimovainaataan sureva kuningas ponnahtaisi intohimon korkeuksiin, hän ei tarvitsisi enää kaunaista rakastajatarta – olkoonkin Castelemainen kreivitär nuoruutensa kukoistuksessa aikakautensa ihastuttavimpia naisia.

Jeanne-Antoinette d’Etioles, Pompadourin markiisitar (ja herttuatar) 

Versaillesin kielletyt ovet avautuivat porvarisyntyiselle Jeanne-Antoinette d’Etiolesille vuonna 1745, kun hän oli kaksikymmentäneljävuotias. Keskiluokkaisuudelle nenäänsä nyrpisteleminen aatelisten loputtomista juonista ja vehkeilyistä hän poistui palatsista vasta yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, ruumispaareilla. Salskea Ludvig XV lumoutui aluksi Jeannen kauneudesta ja viehätysvoimasta. Kreivi Dufort de Cheverny kirjoitti jokaisen miehen maan päällä haluavan naisen rakastajattarekseen, jos se vain olisi mahdollista. Suosikki oli sopivan pitkä, hänellä oli kaunis vartalo, säännölliset kasvonpiirteet, ihastuttava iho sekä suurenmoiset kädet ja käsivarret. Vaikka silmät eivät olleet erityisen suuret, ne olivat kirkkaimmat, älykkäimmät ja sädehtivimmät, jotka kreivi oli koskaan nähnyt. Jeanne jätti täydellisesti varjoonsa kaikki muut hovin naiset, vaikka osa heistä oli hyvin kauniita.

Pompadourin markiisitar oppi tulkitsemaan taitavasti kuninkaan mielialoja, jokaista ilmettä ja jokaista äänenpainoa. Hän vaistosi milloin monarkki peitti ikävystymisensä, vihansa tai turhautumisensa tyyneysnaamiolla. Esimerkiksi silmäluomen nykiminen tai jonkun sanan painotustapa paljastivat, miten kuningasta oli viihdytettävä. Mahdollisesti rauhoittavaa hiljaisuutta tai huvittava tarina. Madame de Pompadour oli erinomainen kuuntelija, vaikka Ludvigilla oli valitettavasti tapana kertoa yhä uudelleen samoja tarinoita ja keskustella loputtomiin rakastajattarensa inhoamista lempiaiheistaan metsästyksestä, sairauksista ja kuolemasta. Jeanne onnistui kuuntelemaan samoja vanhoja tarinoita kerta toisensa jälkeen hymyillen, rohkaisevasti nyökytellen ja silmät loistaen.

Estääkseen hyvin helposti ikävystyvää kuningasta pitkästymästä madame de Pompadour perusti linnaan pikkuruisen teatterin, jossa hän esitti itse kaikki pääosat kuninkaan ollessa poikkeuksetta kunniavieraana. Hän oli lahjakas näyttelijätär, ja Ludvig onnitteli ensimmäisen esiintymisen jälkeen häntä, ääni vilpittömästä ihailusta sortuen. Pikkuteatteri oli niin suosittu että hän näytteli komediaa joka maanantai ja lauloi oopperaa keskiviikkoisin lyömättä laimin kaikkia muita rakastajattaren uuvuttavia velvollisuuksia. Hoviväki taisteli kynsin hampain harvoille myönnetyistä teatterikutsuista.