Parfyymien varhaishistoriaa

Jo yli 5000 vuotta sitten uhrikiveltä nousivat palavien puuaineiden ja hartsin savupatsaat taivasta kohti, jotta yläkerrassa tultaisiin suopeiksi rukoilijoille. Vanhin jälkipolville säilynyt runoelma Gilgames-eepos kertoo muinaisbabylonialaisen Noan polttaneen setripuuta ja mirhamia kiitokseksi pelastumisestaan vedenpaisumuksesta, ”ja tuoksu kohosi miellyttävänä jumalien neniin”.

Babylonian kehityttyä suureksi kalliiden mausteiden rahtauspaikaksi, olihan sillä kaupan miltei kaksisataa erilaista tuoksuvaa ainetta. Herodotos tiedottaa että Baal-Mardukin kultaisilla alttareilla poltettiin vuosittain 26 000 kiloa suitsukkeita. Persialaiset toivat saman verran suitsukkeita Arabiasta. Nykyisen Jemenin alueella Arabian eteläkärjessä oli kadehdittujen saborien omistamia kokonaisia metsiköitä. Pieniä uhripuita siis, joiden runkoa vain he osasivat viiltää hartsin saamiseksi, joskin vain kolmesataa saborisukua osasi tämän taidon. Oikeus uhripuiden käsittelyyn oli perinnöllinen, niinpä nämä suvut nimitettiin pyhiksi.

Sitä vastoin Egyptin faaraot lähettivät sotajoukkoja Puntin salaperäiseen suitsukemaahan, joka sijaitsee nykyisen Eritrean ja Somalimaan välissä. He toivat kotimaahansa suuret määrät hyväntuoksuisia kasveja. Ennen kaikkea he osasivat käsitellä kellertäviä jyviä, joiksi suitsukepuiden nestemäinen erite jähmettyi. Suitsuketta, mirhamia ja kultaa ei kutsuttu aiheetta kolmen itämaan tietäjän lahjoiksi. Hartsit olivat muuten yhtä kalliita kuin kulta. Kirkoin piireissä käytetään edelleen suitsuketta, josta käytetään hajuvesiteollisuudessa nimeä ”olibanum”.

Muinaiset egyptiläiset suitsuttivat kolmesti päivässä tuoksuvia savupatsaita auringonjumalansa kunniaksi. Auringonnousun aikaan he polttivat makeaa hartsia, keskipäivällä kitkerää mirhamia ja illalla ”kyfiä”, joka oli valmistettu kuudestatoista voimakastuoksuisesta aineesta. Pyhä savu oli säädetty myös juutalaisten jumalanpalvelussuitsutukseen. Erästä poikkeuksellisen hyväntuoksuista elemi-hartsia käytettiin intialaisissa pyhäköissä uhraamiseen. Santelipuuta, balsamia ja suitsuketta paloi kiinalaisissa temppeleissä sekä kartagolaisten juhlapaikkojen korkeissa kyntteliköissä. Sellaiset kalliit uhrisavut maksoivat tietenkin enemmän kuin nykyajan parfyymit. Kun Aleksanteri Suuri lapsellisessa hölmöydessään heitti paljon pyhää suitsuketta alttarille, hänen kasvattajansa Leonidas kielsi häntä huomauttaen pilkallisesti, että myöhemmin hän voisi heittäytyä tuhlaavaiseksi monta kertaa kukistettuaan suitsuketta tuottavat kansat. Tarina kertoo että Aleksanteri Suuri otti ensimmäisestä kerrasta opikseen. Niilin valloitusretkeltään hän lähetti viipymättä vanhalle oppimestarilleen laivalastillisen suitsuketta, jolla hän tästä lähtien voisi palvoa ylen määrin jumalia. Keisari Nero puolestaan antoi puolisonsa polttohautajaisissa kohota ilmaan suitsuketta enemmän kuin koko Arabia pystyi tuottamaan vuodessa. Manalan jumalien kunnioittaminen oli sinänsä viisasta, mutta niin runsas uhraaminen oli pikemminkin tuhlausta kuin kunnioitusta.

Ei ollut mikään että pyrittiin korvamaan arvostettuja puuaineita ja hartseja keinotekoisilla tehdasmaisilla tuoteratkaisuilla. Aleksandriasta varastettiin kuitenkin silloin niin paljon aitoa suitsuketta, että tehtaan johto otti käyttöön ankarat varotoimet. Työläisille määrättiin esiliinat ja kasvojen eteen kiinnitettiin naamari tai tiheä verkko ja kaiken lisäksi ennen tehtaalta poistumista riisuttiin kaikki vaatteet.

Suitsuketta ei poltettu aina vain hyvän tuoksun vuoksi, vaan myös tautien ehkäisemiseksi. Luonnolliset kokemukset ja lääketiede sekoittuivat taikauskoon. Babylonialaiset ja assyrialaiset koettivat ajaa tautipaholaista sairaasta ruumiista mirhami- ja suitsukepilvin. Galbaanikumihartsin tervehdyttävän vaikutuksen keksi maineikas kreikkalainen lääkäri Hippokrates. Kiinassa keksittiin kamferin lisäksi monia muita arvokkaita rohdoksia. Kamferi tuotiin myöhemmin Syyrian kautta Eurooppaan.

Ateenassa ja Roomassa sytytettiin myös epidemioiden uhatessa kadunkulmissa tuoksuvia puuaineita ja yrttejä. Keskiajan ihminen taisteli vaikeita kulkutauteja vastaan ”ruttotulella”. Sitä kutsuttiin myös ”tuskantuleksi”, samalla uskottiin kastanjan, santelipuun, tyymin, salvian, laakeripensaan, laventelin ja rosmariinin parantavaan vaikutukseen. Ruton aikana saadut kokemukset laventelin parantavuudesta johtivat Englannissa 17.vuosisadalla ensimmäisiin yrityksiin valmistaa laventelivettä, josta myöhemmin kehittyi tunnettu Englantilainen vientituote. Vieläkin sirotellaan rosmariinia ”ruton ehkäisemiseksi” Lontoon Lord Mayorin virkaanasettajaisissa – niiden aikojen muistoksi jolloin rosmariini auttoi kaikkiin vaivoihin joko juotuna tai poltettuna. Saksan vanhojen kaupunkien tileissä esiintyy yleisten juhlamenojen yhteydessä ”kukat ja herkut” sekä ”troskit ja kynttilät”. Nämä vanhat kynttilät valmistettiin vanhan reseptin mukaan katajasta, santelipuusta, aloesta, suitsukkeesta ja niin edelleen käyttäen apuna lehmuksen hiiltä ja paloviinaa. Näiden kynttilöiden piti varjella myös tartuntaudeilta.

Kautta aikojen on poltettu suitsukkeita uhrina mystiselle Profit-jumalalle. Jo ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun jälkeen kirjoittamassaan luonnonhistoriassa Plinius suuttui, kun barbaarit sytyttivät kiukuissaan tuleen kokonaisia metsiköitä. Tästä johtuen hyväntuoksuisten puuaineiden hinnat kohosivat nopeasti, niinpä naula kanelia maksoi 1000 denaarin asemasta 1500 denaaria. Hollantilaiset polttivat siihen aikaan tavattoman kalliita ja nykyäänkin arvostettua muskottia ja kanelia sellaiset määrät, että koko maa tuoksui hyvälle. Tällainen tuhlailu piti hinnat korkeina, myös tuoksuvan ”tuskasavun”, jota kuitenkin kaupiteltiin halvemmalla ruton ehkäisyyn.

Merkkien tulkitsijat Antiikin Roomassa

Roomalaisen ajattelutavan mukaan jumalat lähettivät lakkaamatta ihmisille merkkejä olemassaolostaan ja tahdostaan. Historiankulkukin voitiin nähdä jumalallisten väliintulojen teatterina. Jumalat saattoivat lähettää merkkejään sekä odottamatta että pyydettäessä. Ennen suuria poliittisia ratkaisuja tai ennen sotaretken aloittamista oli tapana kysyä, olivatko Jumalat suosiollisia kyseiselle hankkeelle.

Ennustamisen kirjo ulottui laajasti julkisista poliittisista toiminnoista yksityisten ihmisten uniin ja niiden tulkintaan. Ennustamisessa ei ollut niinkään kyse tulevaisuuden ennustamisesta kuin jumalten tahdon selvittämisestä. Kysymys oikeudesta tulkita jumalten lähettämiä merkkejä oli erityisesti tasavallan aikana merkittävä valtion poliittisten toimintojen kannalta. Virkamiehillä oli ensisijainen oikeus tulkita jumalien tahtoa. Tulkinta-apuna toivat lisäksi erilaisiin ennustamismenetelmiin erikoistuneet papit: auguurit, haruspeksit sekä quindecimviri sacris faciundis -papisto. Virkamiehet konsultoivat jumalia ikään kuin rutiininomaisesti osana virkatehtäviään. Jos jokin meni vikaan, papit toimivat neuvonantajina tai välittäjinä.

Antiikin roomalaiset katsoivat auguurien ja haruspeksien ennustustaitojen olevan etruskien perua. Haruspeksit päättelivät uhrieläinten sisäelimistä oliko uhri jumalille mieleen. Auguurit puolestaan pyrkivät havainnoillaan selvittämään olivatko jumalat suopeita jollekin julkiselle toimenpiteelle tai yritykselle. He tulkitsivat jumalten tahtoa taivaalla näkyvien ilmiöiden perusteella. Arvovaltaisin tarkkailupaikka auguraculum sijaitsi Capitoliumilla, mistä tarkkailtiin esimerkiksi lintujen lentoa, ääntelyä ja nokkimista. Heidän erikoisalaansa kuului myös ukkos- ja salamaenteiden tulkitseminen. 

 auguureja

Oli olennaista havaita virallisessa enteiden tarkkailupaikassa lintujen lentosuunta. Myös lintulajilla oli merkitystä enteen luonteen selvittämisessä. Havaintoja tuli tehdä mahdollisimman hiljaisena ajankohtana, keskiyöstä keskipäivään. Ulkoiset häiriöt nimittäin keskeyttivät merkkien tarkkailun, jolloin operaatio oli aloitettava alusta. Yksi auguurin tärkeimmistä tehtävistä oli olla tarkkailuasemissa myös kansankokouksen kokoontuessa. Kokous mitätöintiin, mikäli hän havaitse kokouksen aikana epäsuotuisan enteen, esimerkiksi salaman. Jumalten tahtoa voitiin päätellä siitäkin, miten linnut söivät. Tähän ennetyyppiin erikoistuneella auguurilla, pullariuksella oli häkkikanoja. Jumalat olivat suosiollisia hankkeelle, jos kanat söivät niille tarjottuja kakunmuruja.

Haruspeksit puolestaan selvittivät jumalten tahdon uhrieläinten sisälmyksiä tutkimalla. Kaikki uhrieläinten sisälmyksistä löydetyt poikkeavuudet merkitsivät huonoa ennettä. Pronssinen maksaveistos näyttää toimineen tulkintaoppaana. Pronssimaksa sisältää eräänlaisen kartan, jossa kullakin jumaluudella on oma alueensa. Poikkeavuus uhrieläimen sisäelimessä saattoi olla merkki joko uhraajaa koskevasta onnettomuudesta, tai merkittävän virkamiehen tapauksessa koko valtiota uhkaavasta onnettomuudesta. Uhraamista voitiin myös jatkaa niin kauan, kunnes kohdalle osui uhrieläin moitteettomin sisälmyksin.

haruspeksejä

Muiden kansojen tietäjien ja oraakkelien asiantuntemusta saatettiin hyödyntää vaikeissa tilanteissa. Tasavallan aikaan Roomasta lähetettiin usein senaatin päätöksellä lähetystö pyytämään neuvoa Delfoin maineikkaalta oraakkelilta. Oraakkelipaikkoja löytyi myös lähempää Roomaa. Kolmekymmentäviisi kilometriä itään Roomasta sijaitsi Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka yhteydessä oli mahdollista turvautua oraakkelin neuvoihin. Tässä ja muissa Keski-Italian ikivanhoissa pyhäköissä oli kokoelma useimmiten puusta tai kivestä tehtyjä arpaliuskoja, joihin oli kaiverrettu arvoituksellisia lauseita ennuspappien tulkittavaksi. Arpaliuskoja säilytettiin Praenestessä syvässä kaivannossa, jonne laskettiin pieni lapsi nostamaan liuskan ja ojentamaan sen asiantuntijan tulkittavaksi.

Cumaessa nykyisen Campanian rannikolla Napolin lähellä oli vanhin kreikkalainen siirtokunta, Italian mantereella. Roomalaiset uskoivat Cumaessa sijaitsevan Avernus-järven olevan pääsytie manalaan. Vergiliuksen mukaan roomalaisten myyttien esi-isä Aeneas aloitti manalan matkansa juuri täältä. Cumaessa oli lisäksi kuuluisa oraakkelin luola, jota vanha tietäjänainen Sibyllä asutti tradition mukaan.

Niin kutsutut Sibyllan kirjat olivat tärkeä osa virallista uskonnonharjoitusta. Ne olivat kokoelma oraakkelilauseita, joiden uskottiin periytyneen Cumaen Sibyllalta. Niitä säilytettiin Capitoliumilla Juppiter Optimus Maximuksen temppelissä. Kirjojen tulkinnasta vastasi erityinen pyhistä menoista huolehtiva viidentoista miehen papisto, quindecimviri sacris faciundis. Kaikki vierasperäiset kultit olivat tämän papiston vastuualuetta. Senaatti valtuutti papiston tutkimaan Sibyllan kirjoja ja etsimään niistä uskonnollisia ratkaisuja käsillä olleisiin ongelmiin kriisien yhteydessä. Säilyneiden lähteiden perusteella ei vaikuta siltä, että kirjoista olisi löytynyt varsinaisia tulevaisuutta koskevia profetioita. Tekstit antoivat lähinnä neuvoja jumalten vihan lepyttämiseksi ja uhkaavien onnettomuuksien torjumiseksi.

Keisarikaudella valtakunnassa vaikutti monenkarvaisia profeettoja ja näkijöitä. Juutalaisia, kristittyjä ja ”pakanallisia”. Ikivanhat ja perinteiset kreikkalaiset ennustuspaikat, Delfoin ja Didyman oraakkelit säilyttivät suosionsa. 100 jKr. kirjoittajanut kreillainen Plutarkhos tosin kertoi monien Keski-Kreikan oraakkelien vaiennen. Delfoin ohella Vähän-Aasian Miletoksen kaupungin lähellä sijainnut Didyman oraakkelipaikka tarjosi yhä palveluitaan roomalaisten valloittajien jatkettua paikan tukemista ja suosimista. Asiakkaiden uskonnollisia käytäntöjä kuin työsopimuskiistoja koskettaneita kysymyksiä ja oraakkelin vastauksia on säilynyt piirtokirjoituksina.

Yksityishenkilöt saattoivat etsiä pulmiinsa ratkaisuja vierailemalla virallisissa oraakkelipaikassa, mutta keisariajalla apua löytyi onneksi paljon lähempääkin. Horoskoopit olivat suosiossa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Myös unienselittäjät olivat suosittuja asiantuntijoita. Nykypäiviin asti on säilynyt Artemidoros Daldislaisen unienselvitysopas, jonka esimerkkitapauksista päätellen työtätekevät ihmiset kuten suurkauppiaat ja käsityöläiset käyttivät hänen palveluitaan.

Antiikin Rooman uskonnollisia rituaalikäytäntöjä

Eläinuhrit sekä kasvikunnan tuotteista valmistetut uhrit olivat tärkeässä asemassa Roomalaisisissa uskonnon rituaaleissa. Uhrirituaalin järjestys oli tarkkaan määrätty, ja se piti suorittaa hyväenteisissä olosuhteissa ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Tyypillinen uhrirituaali alkoi aamunkoitteessa uhraajien peseytymisellä ja uhraamisessa käytettäviin asuihin pukeutumisella. Roomalaisittain pukeuduttiin togaan siten, että kädet jäivät vapaiksi, mutta pää togan liepeen peitossa. Kreikkalaisen riitin mukaisesti pukeutunut uhraaja jätti puolestaan päänsä peittämättä ja koristi päänsä sen sijaan laakeriseppeleellä. Uhrattavat eläimet pestiin ja puettiin punaisiin ja valkoisiin villanauhoihin. Roomalaisessa uhrirituaalissa käytettiin aina kotieläimiä, niin kuin nautaeläimiä, lampaita, sikoja ja joskus vuohia. Viljaa taudeilta suojaavalle Robigolle uhrattiin myös koiria ja parannustaidon jumalalle Aesculapiukselle valkoisia kukonpoikia. Sarvekkaiden eläinten sarvet kullattiin ja nautaeläimet ja siat saivat selkäänsä kirjaillun peitteen.

Uhrieläimen sukupuolen oli vastattava sen jumaluuden sukupuolta, jolla uhrattiin. Miespuolisille jumalille uhrattiin kuohittuja uroseläimiä. Maskuliiniseen elämänvoimaan liittyneille jumaluuksille Marsille, Neptunukselle, Janukselle ja geniukselle uhrattiin poikkeavasti kuohitsemattomia elämiä. Jumalattarille puolestaan uhrattiin naaraseläimiä. Taivaan jumalille uhrattiin valkoisia eläimiä ja manalan jumalille mustia tai tummia eläimiä. Tulenjumala Vulcanus ja Robigo saivat punaturkkisia eläinuhreja – jälkimmäinen siksi, että hän suojelisi viljan punertavalta ruostesieneltä. Maan hedelmällisyyden jumaluuksille Tellukselle ja Cereelle uhrattiin tiineitä eläimiä. Eläinten ikää ei aina määritelty tarkkaan, mutta muun muassa lepytysriiteissä uhrattiin sekä täysikasvuisia eläimiä että poikasia.

Antiikin roomalaiset käyttivät eläinuhrien ohella kasveista valmistettuja uhreja, joista tavallisimpia olivat juomauhrina maahan tai uhrialttarille kaadettu viini, tulisijassa tai hiilipannussa kärytetty suitsuke sekä alttarille asetetut ”maan hedelmät”, joiden tarkasta sisällöstä ei ole säilynyt tietoa. Myös vilja, keitetty vilja, keitetty kaurajauho, leipä, kuivatut viikunat, juustot sekä seesaminsiemenet ja -öljy. Vestan papittarien valmistamaa mola salsaa eli suolattua jauhotta käytettiin julkisissa uhritoimituksissa Rooman kaupungeissa.

Kodeissa ja roomalaisissa yhdistyksissä eli kollegiumeissa järjestettiin aterioita, joihin liittyi ruoka- ja juomauhreja. Valtakunnassa oli tapana uhrata jumalille aterian ensimmäisen ja toisen ruokalajin tarjoilun välissä viiniä ja suitsuketta. Erityisesti kodin laarit ja penaatit sekä keisariajalla myös keisarin genius eli suojelushenki saivat uhrilahjoja. Yhdistysten aterioilla kunnioitetut jumaluudet vaihtelivat yhdistysten suojelusjumalien mukaan. Yhteisillä aterioilla oli suuri merkitys kollegioiden toiminnassa. Kollegioiden kokoontumispaikkojen kaivausten perusteella tiedetään että Isiksen kunniaksi järjestetyillä aterioilla syötiin siipikarjan ja pikkulintujen lihaa, jota myös poltettiin jumalattaren alttarilla.

Rituaaleihin liittyvien rukousten sisällöstä ei yleensä ole järin tarkkaa tietoa. Roomasta kaivetusta Mithran temppelistä on löytynyt sentään 200 jKr. peräisin oleva alttari, johon on kaiverrettu Cascelia Elegans -nimisen roomattaren rukous. Nainen rukoili: ”Ikuinen Herra, Cascelia Elegans rukoilee sinun armosi kautta itsensä ja kaikkien omaistensa puolesta, sillä sinä olet armahtanut näitä luotuja olentoja. Hän rukoilee sinua, Ikuinen, jumalallisen maan ja meren kautta, kaiken luomasi hyvän kautta, suolan ja pyhien siementen kautta, että armahtaisit heitä – minua ja minun omaisiani – sinun hurskautesi kautta, luotujen olentojen kautta, Ikuinen (rukoilen) sinua (olemaan) suosiollinen orjakumppanilleni ja tyttärelleni ja isännälleni Primukselle ja suojelijani vaimolle Caelialle, Herra.”