Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 4: madame de Montespanin toiveet toteutuvat

”Rouva Athénaïs de Montespan seisoi peilin edessä ja katseli omaa kuvaansa. Tänään se tapahtuisi. Vieläpä ennen puoltayötä hänestä tulisi kuningas Ludvigin rakastajatar. Rouva de Montespan ryhdistäytyi. Hän oli pukeutunut tulenväriseen iltapukuun, joka sopi erityisen hyvin yhteen hänen tummien hiustensa kanssa. Kaula-aukko oli niin avoin kuin hän suinkin oli uskaltanut antaa sen ommella – pitihän sentään ottaa huomioon kuningatar Maria Teresia, jota ei saanut turhan takia ärsyttää. Rouva de Montespan koetti varovasti sormenpäillään pitkää kaulaansa ja paljaita olkapäitään. Hän oli huomannut kuninkaan katseen viime aikoina viipyvän pukunsa kaula-aukossa. Mutta oliko se mikään ihme? Olihan hänellä tunnetusti hovin kauneimmat käsivarret, ja hänen pukunsa oli leikattu sillä tavoin, että se pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauneutensa.

Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.

Athénaïs kumartui ja otti kampauspöydältään mustan kauneuspilkun, kiinnitti sen vasempaan suupieleensä ja hymyili taas muotokuvalleen. Noin! Tuota hymyä ei kuningas varmaankaan voisi vastustaa.

Athénaïs vetäytyi hieman kauemmaksi peilistä ja niiasi sitten omalle muotokuvalleen. Hän painoi päänsä, ennen kuin nousi hitaasti. Sitten hän käänteli itseään peilin edessä, ojensi paljaan käsivartensa, aivan kuin hän olisi osoittanut jotakin, ja pysähtyi sitten taas katsomaan omaa kuvaansa. Tuo liike tehoaisi kuninkaaseen varmasti. Hän tekisi sen aivan kuin huomaamattaan, mutta hän oli nyt jo varma siitä, ettei hallitsija voisi irrottaa silmiään hänen kauniista käsivarrestaan.

Viimeinkin hän oli niin pitkällä. Nyt hänen tarvitsisi enää vain mennä alas juhlasaliin, ojentaa kätensä – ja kuningas olisi hänen rakastajansa. Tuo tyhmä, kanamainen Louise de la Valliére oli lopultakin sysätty syrjään. Athénaïs’n kauniille kasvoille levisi hetkeksi nyrpeä ilme. Niin mitättömänä kuin hän Louisea pitikin, oli kestänyt kuitenkin kauan, ennen kuin hänen oli onnistunut saada kuningas kyllästymään monivuotiseen rakastajattareensa. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä kuningas oli tuntenut viehtymystä mitätöntä ja ikävystyttävää Louisea kohtaan, vaikka hänellä oli hovissaan sellainenkin kaunotar kuin Athénaïs de Montespan. Tämä johtui tietysti siitä, että Louise oli ollut niin monta vuotta kuninkaan rakastajatar, sillä eihän hallitsija toki muutoin voinut asettaa hailakkasilmäistä ja hiljaista Louisea Athénaïs’n edelle.

Jotkut miehet olivat uskollisia – enemmän kai tottumuksesta kuitenkin tottumuksesta kuin muutoin – ja silloin on naisen ryhdyttävä toimimaan herättääkseen huomiota. Yksinkertaista Louisea oli toki ollut helppo narrata, Athénaïs ajatteli edelleen. Kun kuningas ei muuten kiinnittänyt huomiota Athénaïs de Montespaniin, tämä tarjosi Louiselle ystävyyttään. Ja Louise tervehti sitä ilolla. Hän jopa näytti olevan imarreltu siitä, että hovin henkevin nainen tuntui kiinnostuneen hänestä. Tietäessään itse hyvin, ettei osannut huvittaa kuningasta eikä keskustella tämän kanssa henkevästi, Louise alkoi kutsua Athénaïs de Montespania luokseen, kun tiesi kuninkaan olevan tulossa.

Aluksi Athénaïs oli vaatimaton ja pysytteli syrjässä kuninkaan käydessä tapaamassa Louisea, sillä hän ei halunnut herättää epäluuloja. Athénaïsin mielestä kului lopulta tavattoman pitkä aika kuninkaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Se harmitti häntä ensin, ja hän polki vihoissaan jalkaansa, päästyään omaan huoneeseensa, mutta sitten hän keksi keinon.

Mitä hän ei saisi hyvällä, sen hän ottaisi pahalla, hän päätti. Ja hänestä tulisi vielä kerran kuningas Ludvigin rakastajatar, se oli varmaa. Louise de la Valliéren tapaiset kanamaiset naiset saattoivat turvautua kyyneliin ja rukouksiin, kun rakastaja alkoi kyllästyä heihin, mutta hänelle, Athénaïs’lle, sellainen ei sopinut. Hän kääntyi tunnetun ennustajan La Voisinin puoleen, ja tämä osasikin auttaa häntä. Athénaïs kertoi La Voisinille, että hän rakasti kuningasta ja tahtoi päästä tämän rakastajattareksi. La Voisin katsoi Athénaïs’ta pienillä terävillä silmillään ja huomautti sitten kuivasti, että mistään rakkaudesta ei rouva de Montespanin puolelta kai ollut kysymys. Athénaïs’ta suututti, ja hänen teki jo mieli lähteä ennustajan luota pois, mutta viime hetkessä hän sentään malttoi mielensä. Mikäli hän halusi voittaa Ludvigin rakkauden, oli La Voisin ainoa ihminen, joka saattoi auttaa häntä.--”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista - Versaillesin valtiatar

Turkin sulttaanin haareminaisten taistelua ikävää vastaan

Niin kauniina ja kiehtovan eksoottisena kuin haaremi näyttäytyykin, niin ei pidä unohtaa haareminaisten olleen orjattaria, seksiorjattaria. Naisia sulttaanin haaremiin, Seraljin Topkapiin, tuotiin eri puolilta Aasiaa ja Afrikkaa sekä myös Euroopasta. Osa haareminaisista syntyikin ja varttui aikuisuuteen haaremissa. Sulttaanin haaremin naisten keski-ikä oli seitsemäntoista vuotta.

Sulttaanin haaremia ei kansoitettu millä hyvänsä naisilla, vaan kaikki tulijat olivat monin erilaisin perustein tarkoin valikoituja. Himotuimpia olivat nuoret ja kauniit tytöt, joita sulttaanin eri puolilla hallitsevat kuvernöörit, passat, lähettelivät hallitsijalleen lahjaksi. Tytöt revittiin kylmästi juuriltaan haaremiorjuuteen pahimmillaan lapsina eikä kukaan ollut muslimi. Heidät käännytettiin kuitenkin haaremissa islamiin. Sulttaanit tunsivat erityistä heikkoutta Kaukasuksen seutujen sinisilmäisiin vaaleaveriköihin. Tyttöjä joko ryöstettiin haaremin seksileluiksi tai köyhät vanhemmat myivät tyttärensä haaremiin. Mikäli tyttö tai nuori nainen oli täyttänyt perusvaatimukset kelvataakseen toimitettavaksi sulttaanin haaremiin, eli hän oli mitä kaunein, suloisin ja ihastuttavin, eunukit tutkivat tytöt vielä perusteellisemmin. Heissä ei saanut olla mitään ruumiillista vikaa tai puutetta ja heidät tutkittiin suuta myöten tarkemmin kuin ostettavat hevoset - käsinkin kopeloimalla ja tunnustelemalla. Jos tyttö läpäisi juuri tähän tehtävään koulutetun eunukin tarkastuksen, hänestä lähetettiin vielä hyväksymistä vaativa ennakkoilmoitus pääeunukille, joka esitteli tytön valide sultanille hyväksyttäväksi – siinä tapauksessa että sulttaanin äiti oli elossa.

Vanhempia rohkaistiin myymään tyttäriään, maalailemalla kaunokertomuksia siitä, miten makea, helppo ja ylellinen elämä tyttöjä odotti sulttaanin jalkavaimona. Vanhempiensa myymien tyttöjen hinnoista kertoo vanha tulliasiakirja vuodelta 1790.

”Tserkessityttö, noin kahdeksanvuotias; abessinialainen neitsyt, kymmenen vuoden vaiheilla; viisivuotias tserkessiläisneitsyt; tserkessinainen, viiden- tai kuudentoista ikäinen; noin kaksitoistavuotias gruusialaistyttö; keskikokoinen, seitsemäntoistavuotias neekeriorja. Maksavat noin 1 000 - 2 000 kurusia.” (Hevosen sai samaan aikaan noin 5 000 kurusilla.)

*** 

”--Haaremin vapaus antoi naisen tehdä ruumiillaan mitä tahtoi, rikkoa kaikin mahdollisin keinoin hyviä tapoja, sillä haaremissa ei ollut hyviä tapoja. Hyvät tavat edellyttivät ”yhteiskuntaa”, todellisia miesten ja naisten välisiä suhteita, eikä niitä ollut, ikbal ajatteli. Oli vain ikuisesti läsnä oleva vihollinen, ikävä. Kaikkea kokeiltiin sen huojentamiseksi. Jokainen päivä oli jatkuvaa taistelua tuota itsepäistä hirviötä vastaan; odotusta, odotusta, odotusta. Tyynyillä ja matoilla astuen, orjien ympäröiminä, haaremin asukkaat kirjailivat lukemattomia nenäliinoja, soittivat loputtomiin erilaisia soittimia, sormeilivat teshipejään, itämaisia rukousnauhojaan, tuhanteen kertaan, laskivat niin pitkälle kuin pystyivät tai lausuivat Allahin yhdeksääkymmentä yhdeksää nimeä. He tuijottivat tuntikausia ulos ristikkoikkunoista, itkivät, polttivat ketjussa vaaleita savukkeita joita ostettiin varta vasten haaremille. Kun he kyllästyivät polttamaan, he tilasivat syyrialaista kahvia tai egyptiläisiä appelsiineja, pakottivat sorbetin kestämään puoli tuntia, harjasivat hampaitaan ja kiillottivat niitä hohkakivellä, pureksivat mastiksinpalaa saadakseen savun maun suustaan, kokeilivat uutta kampausta, laskivat jalokiviään, kaivelivat nenäänsä, nyppivät karvoja ruumiistaan, joivat sitruunanjuomaa päästäkseen eroon mastiksinmausta, jolla he juuri olivat piettäneet savukkeenmakua, jolla he olivat peittäneet kahvinmakua.

Nakş-i-dil sulki silmänsä ja kuunteli kaikkialla kaikuvaa kimeätä naurua. Naiset pukeutuivat ja riisuuntuivat ja pukeutuivat taas uudelleen, joskus joka ainoaan vaatekappaleeseen, jonka arkustaan löysivät. He liimasivat tähden tai puolikuun muotoisia syntymämerkkejä keskelle otsaa, pidennetyn silmän kulmaan, suupieleen tai poskipäälle. He asettelivat tusinoittain peilejä ja käsipeilejä kaikin mahdollisin eri tavoin nähdäkseen itsensä paremmin. He etsivät kavaltavia karvoja ruumiistaan. He maalasivat kynsiään, hennasivat kämmeniään hikoilua vastaan; mutta vihollinen, ikävä tavoitti heidät aina, ja joka päivä he hävisivät kilpailun aikaa vastaan. He määräsivät viistoistavuotiaita orjia tanssimaat kunnes nämä lysähtivät kasaan uupumuksesta, määräsivät jonkun toisen orjan toistamaan tarinan viidenteenkymmenenteen kertaan tai vaativat sokeata soittajaa soittamaan laulusävelmää kunnes tämän sormet olivat verillä. Mutta ikävä oli aina läsnä. He kävelivät puutarhassa, keinuivat, kiipeilivät puihin, palasivat lausumaan iltarukouksensa, lojuivat divaanilla pelaamassa korttia illallista odotellessaan; ja sitten alkoi taas savukkeiden, kahvin, sitruunajuoman, sorbettien ja oopiumin pirullinen kehä. Kaksi naispuolista painijaa järjestää näytöksen joka päättyi potkuun ja ilottomaan naurunpyrähdykseen, mutta ikävän hirviö kyyhötti nurkassa, heijastui jokaisesta peilistä, joka polulla, joka ikkunasta, kaikista kasvoista...

Haaremin naiset väsyivät helposti samaan asentoon. He laskeutuivat pitkälleen sohvalle, kääntyilivät, vääntelivät ruumistaan ja asettelivat kaapunsa pitkiä liepeitä tuhansin tavoin. Nakş-i-dil katseli miten kolmas kadine (sulttaanin vihitty vaimo) Benigar istuutui, tarttui sitten jalkoihinsa, työnsi tyynyn polviensa alle, veti polvet rintaa vasten, käpertyi kerälle kuin valtava kissa, ja kierähti sitten divaanilta lattialle olevalle mattokasalle kuin lapsi. Naisilla oli tapana omaksua asentoja joissa he voivat ottaa toisensa syliin, kuin jonkin pehmeän ja pyöreän. Kaikkein ankarin asento oli istuminen suorana ja jalat ristissä, minkä he oppivat lapsuudessaan niin että useimmat olivat hieman vääräsäärisiä. Sillä tavoin he polttelivat, pelasivat korttia tai backgammonia, keskustelivat, soittivat instrumenttejaan ja lauloivat. Kesti vuosia oppi istumaan yhdellä liikkeellä ja jäädä istumaan käsillään auttamatta, istua liikkumattomana kuin patsas tuntikausia ja nousta taas yhdellä liikkeellä, kuin jousen lennättämänä. Haaremin naisten viehkeys oli heidän taidoissaan esitellä kauniita muotojaan, nukkuvien kaunotarten raukeissa liikkeissä, pää takakenossa, hiukset hajallaan, käsivarret riippuen, taidossa jolla he hankkivat kultaa ja jalokiviä.

Joskus koettiin ihan todellinen tapaus; retki Aasian suolattomien vesin rannoille, keväinen muutto kesähaaremiin, ranskalainen akrobaattiryhmä, egyptiläinen tanssiteatteri. Jalokivikauppias saattoi tulla tuomaan Golcondan kameleita, Hormuzin safiireja, Tiibetin rubiineja, opaalikaulanauhoja, kukkien tai meritähtien muotoisia smaragdeja, Ophirin helmiä, agaatteja, granaatteja ja lasuurikiviä. Serbian mustalainen viipyi viikkokausia ennustamassa kaikille kämmenen viivoista. Tabib Lorenzo kävi ennustamassa synnyttäisikö ikbal (suosikki jonka kanssa sulttaani makaa) pojan vai tyttären mittaamalla tämän pulssin.”

Lainattu pätkä Turkin sulttaanin haaremin naisten ajantappomenetelmistä on suoraan Barbara Chase-Riboudin romaanista Haaremin valtiatar (englanninkielinen alkuteos on nimeltään Valide), joka on historiallinen tositarina. Algerialaiset merirosvot kaappasivat luostarikouluun mustine palvelijattarineen olleen kreolityttö Aimée du Buc de Riveryn, keisarinna Josefinen serkun. Tyttö annettiin lahjaksi Turkin sulttaanille Abdulhamidille. Nakş-i-diliksi nimetty tyttö herätti ensin sulttaanin huomion, sitten hän yleni suosikiksi eli ikbaliksi ja lopulta Abdulhamid avioitui hänen kanssaan. Aimée/ Nakş-i-dil synnytti sulttaanipuolisolleen Mahmud-nimisen pojan, joka onnistui nousemaan valtaistuimelle Mahmud II:sena. 

Maailman toiseksi vanhin ammatti: kuninkaan virallinen rakastajatar

Jos prostituutio on maailman vanhin ammatti, silloin sen hienostuneemman muodon eli rakastajattareksi ryhtymisen täytyy olla toiseksi vanhin. Ihmisten ajatellessa suurenmoisuudessaan itselleen kuninkaalle kelvollista rakastajatarta, he näkevät mielessään udun seppelöimän kuvan tenhottaresta, jonka kädet hyväilevät ja muovaavat historiaa. Hän kätkeytyy suurimman osan aikaa varjoihin maailmassa, jonka valokeila kohdistuu yksinomaan suurmiehiin. Hänen läsnäolosta paljastaa vain satunnainen hameiden kahahdus tai valtaistuimen takaa silloin tällöin kantautuva, vieno nauru. Frans I oli ensimmäinen Ranskan kuningas, joka antoi suosikilleen arvonimen maîtresse-en-titre – virallinen kuninkaallinen rakastajatar

Euroopan hoveihin ilmestyi äkkiarvaamatta kuninkaallisia rakastajattaria keskiajan alkaessa hälvetä. Rooman imperiumin luhistumisesta lähtien kuninkaiden synnit olivat pysyneet salassa pylvässängyn vuodeverhojen takana, ja ne oli tunnustettu vain rippituolin hämäryydessä. Katolinen kirkko oli lopen kyllästynyt aviorikoksiin, joten hovin julkeat kaunistukset pidettiin visusti taka-alalla. Feodaalihallitsijan salarakas liitettiin monarkkiin pelkästään etunimellään, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin. Monarkkien tunnustamat lukuisat äpärät näyttivät ilmestyneen tyhjästä kuin haikaran tuomana. Vähäiset dokumentit kuninkaallista lemmenseikkailuista eivät johtuneet vain kirkon vaatimasta vaiteliaisuudesta. Keskiajalla hallitsi paljon lukutaidottomia kruununpäitä, joista useimmat eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään.

Tuhatviisisataaluvulla tiedot kuninkaiden rakastajattarista lisääntyivät huimasti. Renessanssina tunnetun aatevirtauksen myötä Euroopassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Laivat alkoivat seilata kaikilla maailman merillä ja toivat mukanaan aavistamattomia rikkauksia. Luostareista etsittiin vanhoja käsikirjoituksia muinaisten pakanatietäjien viisaudesta. Vatikaanin rautainen ote ihmisten moraalista ja käyttäytymisestä hölleni vähitellen – jopa niissä maissa jotka säilyttivät katolilaisuutensa uskonpuhdistuksen jälkeen.

Painokoneen keksiminen lisäsi räjähdysmäisesti aateliston lukutaitoa. Kirjeiden kirjoittamisesta tuli suosittu harrastus hovimiehille ja -naisille, jotka halusivat piristää maalaisserkkujaan mehukkailla hovijuoruilla. Kuningattaren kyyneleitä, rakastajattaren raivonpuuskia ja monarkin kyltymätöntä himoa. Hovielämää kuvattiin yksityiskohtaisesti myös lähettiläiden raporteissa. Mitään hovielämään liittyvää ei pidetty vähäpätöisenä aikana, jolloin sota tai rauha, nälänhätä tai yltäkylläisyys riippui kokonaan kuninkaan oikuista. Ludvig XIV tiesi kuinka suuri vaikutus hänen serkkunsa Kaarle II:n monilla rakastajattarilla oli hallitsijaan, niinpä hän määräsi Englannin-lähettiläänsä tiedottamaan yksityiskohtaisesti kaiken, mitä tapahtui Ison-Britannian hovissa ja erityisesti sänkykamarin liepeillä. Monet näistä huvittavista selonteoista ovat säilyneet jälkipolville.

Lukutaidon yleistyttyä naisia alettiin arvostaa aiempaa enemmän, sillä heidän katsottiin vaikuttavan sivistävästi yhteiskuntaan. Tuhatviisisataaluvun aikainen Ranskan hovi alkoi hyväksyä ajatuksessa, että nainen oli yhtä älykäs ja taitava kuin mies, mutta samalla paljon viehättävämpi. Kuninkaiden rakastajattarista tuli nopeasti ihailun, jäljittelyn ja ylistyksen kohteita. Kuninkaallisella rakastajattarella oli aina 1700-luvulle saakka lähes yhtä virallinen asema kuin pääministerillä. Hänen odotettiin täyttävän seksuaalisia ja muita velvollisuuksia vastineeksi arvonimistä, eläkkeistä, kunniamerkeistä ja hovistatuksesta. Maîtresse-en-titre suosi taiteita: teatteria, musiikkia, kirjallisuutta, arkkitehtuuria ja filosofiaa. Maîtresse-en-titre tyynnytti monarkin vihanpuuskat, toi valoa tämän elämään masennuksen hetkinä ja kannusti rakastajaansa suuriin tekoihin tämän ollessa heikoimmillaan. Maîtresse-en-titre osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin, jakoi almuja köyhille ja luovutti jalokivensä kruunun kassaan sota-aikoina.

Useimpien kuninkaallisten avioliittojen kalseat antimet tarjosivat hallitsijan rakastajattarelle, mitä otollisimmat mahdollisuudet menestykseen. Kuninkaallisten avioliiton tavoitteena ei ollut avio-onni tai hyvä seksi tai edes kohtuullisen sopusuhtainen yhteiselo. Päätarkoituksena oli uusien prinssien synnyttäminen, ja jos prinsessamorsian toi myötäjäisinään sopimuksia ja rikkauksia, vielä parempi. Monia muita monarkkeja suorasukaisempi Napoleon julisti ykskantaan haluavansa naida kohdun. Naulankantaan. Useimpia kuninkaallisia morsioita pidettiin juuri sellaisina, pyntättyinä synnytyskoneina.


 

François-Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Montespanin markiisitar

Vuonna 1640 syntynyt Montespanin markiisitar kastettiin Françoiseksi, mutta hän vaihtoi nimensä Athénaïsiksi. Hänet nähtiin ensimmäisen kerran hovissa vuonna 1660, jolloin kuningas solmi avioliiton Espanjan infantan kanssa. Silloin vielä naimaton Athénaïs oli yksi kuninkaan kälyn Henrietten hovinaisista kuten melkein kaikki Ludvigin rakastajattarista. Sen johdosta niitä alettiin nimittää ”rakastajattarien taimitarhoiksi”. Kolme vuotta myöhemmin Athénaïs avioitui Montespanin markiisin kanssa, vaikka hän oli alusta lähtien iskenyt silmänsä kuninkaansa. Kuningas oli ottanut hänen harmikseen Madamen (kuninkaan veljen puolison arvonimi) hovinaisen Louise de La Valliéren rakastajattarekseen. Ovela Athénaïs keksi ystävystyä Louisen kanssa. Siten hän tapasi päivittäin kuninkaan, mutta suunnitelma ei silti edistynyt vähääkään vuosien saatossa. Ajan myötä hän havaitsi tarvitsevansa yliluonnollisten voimien apua.

Markiisitar turvautui muodissa olevaan noitaan ja povariin, madame Voisiniin. Noitanaisen palvelut kantoivat hedelmää. Kuninkaallinen saalis iski silmänsä Athénaïsiin ja otti tämän mukaansa Lillen piiritykseen kuningattaren seuranaisena vuonna 1667. Sotaretken aikana rouva markiisittaren unelmat maîtresse-en-titreksi pääsemistä toteutuivat, kokonaiseksi kolmeksitoista vuodeksi. Hänen valtansa lujittuessa kuninkaallinen rakastaja rakennutti kaunokaiselleen palatsin Clagnyyn, kivenheiton päähän Versaillesista. Markiisittaren sukulaiset saivat osansa kunniasta. Hänen veljensä, Vivonnen herttua nimitettiin kaleerien kenraalikapteeniksi, hänen isänsä Mortemartin herttua Pariisin kuvernööriksi, vanhin sisar Thiangesin markiisittareksi ja nuorin sisar madame de Fontevraultiksi. Kuningas Ludvig laillisti markiisittaren kanssa saamansa viisi lasta: Louis Augusten, Louis Césaren (kuoli lapsena), Louise Françoisen, Louise Marie Annen (kuoli myös lapsena), Françoise Marien ja Louis Alexandren.

Barbara Villiers Palmer, Clevelandin ensimmäinen herttuatar ja Castlemainen kreivitär 

Villiersin perheeseen vuonna 1640 syntynyt Barbara oli varakreivi Crandisonin ainoa lapsi. Yhtenä kauniimpana kuningasmielisenä naisena mainittu Barbara ei päässyt rikkaisiin naimisiin alabasteri-ihollaan, runsailla kutreillaan, muodokkaalla vartalollaan ja sensuelleilla huulillaan. Nainen oli ollut vuoden naimisissa Roger Palmerin kanssa, kun Englannin Kaarle II:n otti hänet maîtresse-en-titrekseen kahdeksitoista vuodeksi. Noiden kahdentoista vuoden aikana Barbara synnytti viisi, tai mahdollisesti kuusikin lasta rakastajalleen, kiusasi ja uhkaili tätä lahjoittamaan arvonimiä rahaa itselleen, lapsilleen ja välillä ystävilleen.   

Järjettömän ironista että Katariina-kuningattaren sairastuttua vakavasti, Castlemainen kreivitär toivoi kaikkein hartaimmin kuningattaren paranevan. Kreivitär tiesi, että jos Katariina menehtyisi, Kaarle naisi kauniin kuusitoistavuotiaan aatelisneidon, Frances Stuartin. Tyttö oli herättänyt kuninkaan halun, muttei suostunut antautumaan tälle. Jos vaimovainaataan sureva kuningas ponnahtaisi intohimon korkeuksiin, hän ei tarvitsisi enää kaunaista rakastajatarta – olkoonkin Castelemainen kreivitär nuoruutensa kukoistuksessa aikakautensa ihastuttavimpia naisia.

Jeanne-Antoinette d’Etioles, Pompadourin markiisitar (ja herttuatar) 

Versaillesin kielletyt ovet avautuivat porvarisyntyiselle Jeanne-Antoinette d’Etiolesille vuonna 1745, kun hän oli kaksikymmentäneljävuotias. Keskiluokkaisuudelle nenäänsä nyrpisteleminen aatelisten loputtomista juonista ja vehkeilyistä hän poistui palatsista vasta yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, ruumispaareilla. Salskea Ludvig XV lumoutui aluksi Jeannen kauneudesta ja viehätysvoimasta. Kreivi Dufort de Cheverny kirjoitti jokaisen miehen maan päällä haluavan naisen rakastajattarekseen, jos se vain olisi mahdollista. Suosikki oli sopivan pitkä, hänellä oli kaunis vartalo, säännölliset kasvonpiirteet, ihastuttava iho sekä suurenmoiset kädet ja käsivarret. Vaikka silmät eivät olleet erityisen suuret, ne olivat kirkkaimmat, älykkäimmät ja sädehtivimmät, jotka kreivi oli koskaan nähnyt. Jeanne jätti täydellisesti varjoonsa kaikki muut hovin naiset, vaikka osa heistä oli hyvin kauniita.

Pompadourin markiisitar oppi tulkitsemaan taitavasti kuninkaan mielialoja, jokaista ilmettä ja jokaista äänenpainoa. Hän vaistosi milloin monarkki peitti ikävystymisensä, vihansa tai turhautumisensa tyyneysnaamiolla. Esimerkiksi silmäluomen nykiminen tai jonkun sanan painotustapa paljastivat, miten kuningasta oli viihdytettävä. Mahdollisesti rauhoittavaa hiljaisuutta tai huvittava tarina. Madame de Pompadour oli erinomainen kuuntelija, vaikka Ludvigilla oli valitettavasti tapana kertoa yhä uudelleen samoja tarinoita ja keskustella loputtomiin rakastajattarensa inhoamista lempiaiheistaan metsästyksestä, sairauksista ja kuolemasta. Jeanne onnistui kuuntelemaan samoja vanhoja tarinoita kerta toisensa jälkeen hymyillen, rohkaisevasti nyökytellen ja silmät loistaen.

Estääkseen hyvin helposti ikävystyvää kuningasta pitkästymästä madame de Pompadour perusti linnaan pikkuruisen teatterin, jossa hän esitti itse kaikki pääosat kuninkaan ollessa poikkeuksetta kunniavieraana. Hän oli lahjakas näyttelijätär, ja Ludvig onnitteli ensimmäisen esiintymisen jälkeen häntä, ääni vilpittömästä ihailusta sortuen. Pikkuteatteri oli niin suosittu että hän näytteli komediaa joka maanantai ja lauloi oopperaa keskiviikkoisin lyömättä laimin kaikkia muita rakastajattaren uuvuttavia velvollisuuksia. Hoviväki taisteli kynsin hampain harvoille myönnetyistä teatterikutsuista.