Ludvig XV:n luonne, mielenkiinnonkohteet ja harrastukset

Monarkin luonne:

Ludvig XV olisi luultavasti kuollut taaperona vanhempiensa tavoin tuhkarokkoepidemiassa, joka iski Pariisiin hänen ollessaan vasta kaksivuotias, jollei hänen terävä hoitajansa Ventadourin herttuatar olisi päättänyt lujasti ettei päästäisi lääkäreitä lähellekään hoidokkiaan. Tomppelien lääkäreiden hääriessä toisen prinssin kimpussa arveluttavine hoitokonsteineen herttuatar vei pienen Ludvigin huoneeseensa. Hän järjesti tämän takaisin rintaruokintaan, vaikka tämä olikin jo kaksi. Lapsi jäi eloon, mutta hän oli hyvin yksinäinen, olivathan hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolleet. Espanjaa hallitseva setä Filip V oli elossa, mutta Ludvig ei koskaan tavannut häntä.

Ventadourin herttuatar oli hänelle kuin oma äiti. Pikku Ludvig nimittikin aatelisnaista äidiksi. Lastenhoitajasta erottaminen oli Ludvigille hyvin traumaattinen kokemus, sillä hän sulkeutui itseensä eikä koskaan palautunut ”ennalleen”. Silloin oli perinne ottaa ylhäinen poikalapsi naisten hoidosta miesten kasvatettavaksi – vaikka väkivalloin viemällä. Ludvigin kasvatusta jatkoivat seitsemänkymmentäkolmevuotias Ranskan marsalkka Villeroyn herttua ja kuusikymmentäkaksivuotias entinen Fréjusin piispa (myöhemmin kardinaali de Fleury). Ludvig pysyi koko elämänsä ujona, usein alakuloisena ja seuraa karttavana. Vain hyvin pienen sisäpiirin jäsenillä oli kunnia tavata häntä linnan yksityisimmissä huoneissa. Hän oppi pitämään todelliset ajatuksensa ja tunteensa piilotettuina eikä päästänyt ketään lähelleen. 

 

Uudet kasvot kammottivat häntä aina. Hän inhosi julkista puhumista, osittain ujoutensa takia ja ehkä myös siksi, ettei hänen äänensä oikein sopinut rotevavartaloiselle ja komealle kuninkaalle. Hänen äänensä oli aina käheä julkisten puheitten pitäminen hermostutti häntä siinä määrin, että hänen äänensä muuttui korkeaksi ja kimakaksi.

Mutta kuningas oli kuin toinen ihminen ystäviensä ja rakastajattarensa seurassa pienillä päivällisillä. Herttua de Croÿ kuvailee päiväkirjassaan kuninkaan olleen iloinen ja vapaa, mutta säilyttäneen koko ajan arvokkuutensa. Kuningas ei vaikuttanut lainkaan ujolta, vaan puhui paljon viihdyttävästi ja hyvin. Madame de Pompadourin oppi-isä abbé de Bernis puolestaan kertoo että oli kestänyt kokonaiset kolme vuotta, ennen kuin hallitsija oli puhutellut häntä. Ludvig tiesi että kaikkia hänen sanomisiaan toisteltaisiin palatsin ulkopuolella ja ehkä myös vääristeltäisiin ja käsitettäisiin väärin, joten hän ei keskustellut vieraiden joukosta kuin yleensä metsästyksestä tai terveydestä. Älykkyydestään ja laajoista tiedoistaan huolimatta hän oli enimmäkseen suhteellisen pitkästyttävä keskustelukumppani. Kuitenkin hänen kuultiin puhuvan rennosti ja iloisesti rakastajattarensa kanssa monenlaisista aiheista, jopa valtion asioista ja sotaan liittyvistä ongelmista.

Monarkin mielenkiinnonkohteet ja harrastukset:

Ludvigilla oli pieni aina lukittu yksityinen kabinetti, johon kukaan ei saanut tulla. Huoneen jakkaroilla oli asiakirjoja, papereita ja hallitsijan omien salaisten agenttien raportteja ulkomailta. Hallitsija harjoitti toisinaan virallisen politiikan kanssa ristiriidassa olevaa ulkopolitiikkaa. Edes hänen rakastajattarensa Pompadourin markiisitar ja kaikkein luotetuimmat ministerit eivät tienneet, mitä monarkki suunnitteli salaisessa huoneessa.

Vehkeilyn ja salakielisanomien ohella Hänen Majesteettinsa piti hyvin paljon metsästyksestä, josta tulikin ajan mittaan hänen tärkein harrastuksensa. Jollei Ludvig päässyt metsälle koko päivänä, hän ei ollut omasta mielestään ”tehnyt mitään”. Useimmiten hän lähti metsälle gondoliksi kutsutuilla suurilla vaunuilla, joita veti kahdeksan hevosta ja ohjasti luotettava kuski nuoren apulaisen kanssa. Kuninkaan vaunujen edellä nelisti henkivartiokaarti, perässä ratsastivat muskettisoturit ja turvasaattue. Yleensä kuninkaan vaunuissa matkasi tavallisesti kuusi tai seitsemän ihmistä: henkivartiokaartin päällikkö, ylimmäinen hovitallimestari, kuningassuvun prinssejä ja ylhäisiä kutsuvieraita. Gondolin ja turvajoukkojen jäljessä ajoi aina varavaunuina samanlainen kahdeksan hevosen vetämä gondoli. Hoviväki ajoi pitkänä saattueena varavaunujen jäljessä kaikenlaisilla ja -kokoisilla vaunuilla. Seurueeseen kuului lähes aina kuninkaan tyttäriä, ulkomaiden lähettiläitä ja muita onnenmyyriä, joilla oli oikeus osallistua kuninkaan metsästysretkiin.

Hyvin nuorena Ludvigille sisustettiin niin sanotut ”pienet kabinetit” eli joukko yksityishuoneiston ja ullakon väliseen kolmanteen kerrokseen. Tästä huoneistosta löytyi kirjasto ja verstas, jossa oli uudenaikainen sorvi. Käsitöistä pitävä kuningas nikkaroi, veisti ja valmisti monenlaisia esineitä puusta, norsunluusta ja hopeasta. Yksi huone oli täynnä uusimpia Ranskan ja maailman karttoja. Huoneesta löytyi barometrejä, mikroskooppeja, karttapalloja, monimutkaisia kelloja ja tähtitieteellisiä kojeita. Ruoanlaiton kokeiluun, kakkujen ja muitten leivosten leipomiseen ja hajuvesien tislaaminen oli erillinen huone. Ludvig seurasi tarkasti ranskalaisten tiedemiesten kokeita, lääketieteen, maanviljelyksen ja etenkin sähkötekniikan alalla. Hollantilaisten tiedemiesten onnistuttua johtamaan vuonna 1745 sähkövirtaa hieromalla lasipulloa ja pitämällä samassa kädessään metallikappaletta hän halusi toistaa kokeen Versaillesin suuressa Peilisalissa.

Pieniin kabinetteihin oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Siellä hallitsija sai olla rauhassa eikä kukaan, ei edes ministeri tai rintamalta tullut kuriiri saanut häiritä häntä kutsumatta. Kaikkien piti jättää kirjallinen anomus madame de Pompadourille, joka ratkaisi henkilökohtaisesti oliko asia todella niin kiireellinen että kuningasta oli pakko häiritä kesken aterian.

Ajan myötä kuningas alkoi syödä monta kertaa viikossa yksityisen päivällisen kabinetissaan. Vieraat kokoontuivat viereiseen huoneeseen ”Pikku galleriaan” ennen ateriaa ja myöhemmin pelaamaan korttia. Viereisessä huoneessa Ludvig jauhoi ja keitti kahvit itse vierailleen. Portaita pitkin pääsi ullakolle ja katolle, missä oli kuninkaan köynnöskasvitarha, kyyhkyslakka, lintuhäkkejä ja jopa kanala.

3. osa madame de Pompadourin tarinasta: Pompadourin markiisittaren esittely Versaillesin hovissa

Jeanne de Pompadour katseli kuvaansa suuresta peilistä omassa huoneistossaan Versaillesin linnassa. Hän kääntyili edestakaisin peilin edessä nähdäkseen, oliko hänen pukunsa moitteettomassa kunnossa ja kampaus onnistunut. Hänellä oli yllään kirjailtu satiininen vannehame, jossa oli lyhyet hihat ja pieni laahustin.

Jeanne rypisti aavistuksen verran otsaansa. Hänen pukunsa oli kaunis, sitä ei voinut kieltää, mutta hän itse oli aivan kalpea. Se oli tietysti hermostumista, mutta ihmekö tuo. Muutaman minuutin perästä hänen olisi astuttava koko hovin eteen, ja hänet esiteltäisiin virallisesti sekä kuningattarelle että kruununprinssille. Monet hovissa odottivat tietenkin uteliaina, että hän tekisi jonkin virheen, niiaisi rumasti tai ei ymmärtäisi vastata etiketin mukaan, mikäli kuningatar suvaitsisi puhutella häntä. Kaikista oli tietenkin mielenkiintoista nähdä, miten hän selviytyisi ensimmäisestä virallisesta esiintymisestään Versaillesissa. Useimpien mielestä hän oli vain porvarisnainen, joka kuninkaan oikusta oli kohotettu siihen korkeaan asemaan, mitä jokainen nainen hovissa kadehti ja toivoi itselleen.

Jeanne taputti varovasti sormenpäillään poskiaan, niin että niihin tuli väriä. Pelkäsi hän tai ei, kukaan Versaillesin hovissa ei missään tapauksessa saisi huomata sitä. Hänen oli kestettävä tämänpäiväinen tulikokeensa hymyillen, eikä kukaan saanut aavistaa, miten hänen sydämensä pamppaili. Olihan de Bernis opettanut hänelle kesällä Etiolesin linnassa, miten tärkeätä hänen oli uudessa korkeassa asemassaan aina esiintyä ylpeästi ja rohkeasti, niin ettei kukaan uskaltaisi tehdä hänelle huomautuksia.

”No niin, nyt meidän on lähdettävä”, sanoi prinsessa de Conti, jonka kuningas oli määrännyt esittelemään Jeannen hovissa.

Jeanne tiesi, että prinsessa de Conti oli ottanut tehtävän vastaan ilomielin, sillä kuningas oli siitä hyvästä tarjoutunut maksamaan hänen pelivelkansa.

Jeanne näki, miten Versaillesin linnan salit olivat täynnä uteliaita, jotka olivat saapuneet katsomaan kuninkaan uuden virallisen rakastajattaren esittelyä. Sydän pamppaillen mutta pää pystyssä – apotti de Bernisin neuvoja noudattaen – hän kulki prinsessa de Contin perässä kuninkaan neuvotteluhuoneeseen. Huoneessa oli kuuma, sillä se oli täynnä hovilaisia, jotka halusivat katsella esittelyä kuin parastakin teatterikappaletta. Useimpien kasvot kiilsivät punaisina, ja he odottivat hartaasti, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Kaikkien ilmeiseksi harmiksi markiisitar de Pompadourin onnistui niiata kolme kertaa aivan virheettömästi kuninkaalle, joka seisoi neuvotteluhuoneensa takana edessä. Mutta vielä oli vaikein kohta jäljellä, ajattelivat monet ja kurottelivat kaulaansa. Uuden markiisittaren olisi käveltävä kuninkaansa luota takaperin, ja siinä monet epäonnistuivat.

Mutta vahingoniloisten pettymykseksi Jeanne selvisi osastaan – turhaan hän ei ollut tätä kaikkea harjoitellut Etiolesin linnassa koko kesän.

 Ranskan kuningatar Maria 

Mutta pahin oli yhtä edessä: esittely kuningattarelle. Kun Jeanne astui kuningattaren huoneeseen, siellä vallitsi täysi hiljaisuus. Kaikki halusivat kuulla, mitä kuningatar sanoisi uudelle markiisittarelle. Hovi oli pohtinut jo monta päivää, miten Maria suhtautuisi markiisitar de Pompadouriin. Kenties kuningatar lausuisi muutaman kylmäkiskoisen sanan uuden suosikin puvusta, joka oli tavallisin puheenaihe tällaisissa tilaisuuksissa.

Kun Jeanne niiasi kuningattarelle, tämä katseli häntä uteliaana. Kuningatar oli kuullut, että hovi tiesi jo etukäteen, mitä hän sanoisi, ja nyt häntä huvitti yllättää kaikki. Hän muisti tuntevansa erään naisen, joka oli ollut juuri kesällä markiisitar de Pompadourin luona, ja kysyi kaikkien yllätykseksi:

”Kuinka madame de Saissac voi? Minä olen tavannut hänet joskus Pariisissa. Oletteko te kuullut hänestä jotain viime aikoina?”

Jeanne katseli hämmästyneenä kuningatarta. Tämä istui rumana ja miesmäisenä tyylittömässä puvussaan, mutta kasvoilla oli ystävällinen ilme.

”Minulla on vain yksi ainoa toivomus elämässäni: haluaisin miellyttää Teidän Majesteettianne”, Jeanne sanoi nopeasti. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, mutta ei näin suureen ystävällisyyteen kuningattaren taholta, ja nyt hän oli täysin suunniltaan.

Mutta kuningatar Mariaa näytti Jeannen kiihkeys huvittavan, ja hän jatkoi keskusteluaan tämän kanssa, mikä sai hovin haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Koskaan ennen ei kuningatar Maria ollut suvainnut sanoa mitään puolisonsa rakastajattarille, mutta nyt markiisitar de Pompadour näytti suorastaan miellyttävän häntä.

Esittely kuningattarelle oli sujunut paljon paremmin kuin Jeanne olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Ennen esittelyä Jeanne oli hyvin muistanut äitinsä sanat siitä, että hänen kuninkaan rakastajattarena tulisi aina ottaa huomioon kuningatar Maria ja olla tälle mahdollisimman kohtelias. Elämää kokenut Madeleine Poisson tiesi, että kuningattaresta Jeanne voisi saada itselleen vaarallisen vihollisen, mikäli suututtaisi tämän.

Mutta vielä oli jäljellä esittely kruununprinssin huoneessa. Jeanne tiesi, että kruununprinssi jumaloi äitiään eikä voinut sietää isänsä elintapoja, joihin kuninkaan rakastajattaretkin kuuluivat. Niinpä hän oli jo etukäteen varautunut siihen, ettei kruununprinssi missään tapauksessa hyväksyisi häntä. Nuori, hiljattain onnellisen avioliiton solminut prinssi ei saattanut käsittää, miksi hänen isänsä, joka hänen silmissään oli jo vanha mies, ei tyytynyt puolisoonsa vaan haki itselleen naisseuraa muualta. Se oli kruununprinssin mielestä hävettävää ja kuninkaan arvolle alentavaa, ja tämän hän olikin usein sanonut Ludvigille. Isän ja pojan jo ennestään kireitä välejä nämä prinssin sanat eivät suinkaan parantaneet, se tiedettiin koko hovissa.

Jeanne huomasi, miten kruununprinssin huoneistossa olevat hovilaiset odottivat jännittyneinä hänen ja prinssin ensitapaamista. Kohottaessaan katseensa Jeanne näki kruununprinssin kasvoilla kylmän ja luotaantyöntävän ilmeen. Prinssi sanoi jotain ylimalkaista hänen puvustaan ja kääntyi sitten sivuttain Jeanneen, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain vieressään seisovalle hovimiehelle.

Kruununprinssin vastahakoisuudesta huolimatta Jeannen esittely oli onnistunut. Jeanne näki pettymyksen häivähtävän useimpien hovilaisten kasvoilla, sillä olisihan heille kaikille tuottanut virkistävää vaihtelua nähdä kuninkaan uuden suosikin käyttäytyvän kömpelösti jo ensikertaa hovissa esiintyessään.

dauphin

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

2.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Töyhtöpäisten hevosten vetämät vaunut kristallipallossa

Tuijotettuaan Jeannea kasvoihin madame Lebou mittasi hänet nopeasti katseellaan päästä jalkoihin. Jeannea pelotti nyt todella, mutta kun madame nosti katseensa, ei hänen rumilla kasvoillaan ollutkaan enää pelottavaa ilmettä, vaan hän vaikutti pikemminkin hämmästyneeltä. Sitten hänen pienet silmänsä alkoivat ikään kuin tuikkia, ja hän tuijotti uteliaana Jeannea.

”Tämäpä jotakin!” madame Lebou mutisi itsekseen ja asetti sitten suuren lasipallon keskelle pientä pöytää.

”Katsokaa tänne, hyvä lapsi”, madame Lebou kehotti, ”ja kertokaa mitä näette.”

Jeanne oli istunut aivan jäykkänä ennustajan tarkastellessa häntä, mutta kumartui nyt kuuliaisesti katsomaan lasipalloa. Se välkkyi ja kimalteli hänen silmissään, eikä hän aluksi erottanut siinä muuta kuin valoja ja erilaisia värejä.

”Kertokaa mitä näette”, madame Lebou sanoi ja kumartui innoissaan palloa kohti.

Jeanne räpytteli silmiään, joita kirkas valo häikäisi, ja katsoi tarkkaavaisesti palloa koettaen saada selvää, mitä sen kirkkaassa pinnassa oli.

”Minä näen hevosia”, Jeanne vastasi lopulta epävarmasti. ”Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat töyhtöpäisiä hevosia jotka vetävät jotakin.”

”Niin”, madame Lebou rohkaisi Jeannea ja nojautui jännittyneenä pöytää vasten. ”Mitä hevoset vetävät?”

”Minusta tuntuu kuin ne vetäisivät vaunuja”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Niin nyt minä näen jo paremmin. Ne ovat suuret kullatut vaunut, joita seuraa joukko ratsumiehiä.”

”Tiedättekö te, kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi ja kiinnitti taas Jeanneen terävän katseensa.

Jeanne ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata, mutta vunujen kuva lasipallon pinnassa tuli yhä selvemmäksi. Vaunujen takana seisoi komeihin livreisiin pukeutuneita palvelijoita, ja ratsumiesten haarniskat säihkyivät auringonpaisteessa.

”Tiedättekö kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi, ja hänen oli vaikeata hillitä kiihtymystään.

”Ne ovat jonkun hyvin korkean herran vaunut”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt ne joskus aikaisemmin.”

Madame Lebou löi innostuksissaan likaisella kädellään pöytälevyyn, niin että lasipallo heilahti.

”Siinä sanoitte aivan oikein, lapseni”, hän jyrisi matalalla miehenäänellään. ”Ne ovat todella korkean herran vaunut, ja sinä olet varmaankin nähnyt ne monta kertaa. Ettekö huomaa, että ne ovat itsensä Ranskan kuninkaan vaunut?”

Jeannelta pääsi pieni huudahdus, ja hän nyökkäsi innostuneesti.

”Se on totta”, hän sanoi. ”Minähän olen monta kertaa nähnyt kuninkaan ajavan näillä vaunuilla Pariisin halki.”

Jeanne tuijotti lumoutuneena lasipallon pinnassa näkyvää kuvaa. Ne olivat kuninkaan vaunut, siitä hän oli aivan varma. Hänestä tuntui kuitenkin käsittämättömältä, kuinka Ranskan hienon ja rakastetun Ludvigin loistovaunut saattoivat näkyä likaisen ennustajan tunkkaisessa asunnossa. Samassa madame Lebou tarttui molemmin käsin lasipalloon, niin että kuningas Ludvigin kultaiset vaunut näyttivät olevan hänen pitkäkyntisten sormiensa puristuksessa.

”Hän on teidän kohtalonne”, madame Lebou sanoi karkealla äänellään, ja hänen pienet silmänsä tuijottivat Jeannea herkeämättä.

”Minunko?” Jeanne hämmästyi. ”Tarkoitatteko, että itse kuningas olisi minun kohtaloni?”

Madame Lebou nyökkäsi päätään, ja hänen rumat kasvonsa tärisivät innostuksesta.

”Sitä juuri tarkoitan”, madame Lebou sanoi kiihkeällä äänellä. ”Tulee päivä, jolloin te olette Ranskan kuninkaalle tärkein ihminen maan päällä, päivä jolloin kuningas palvoo teitä.”

Jeanne tunsi, miten hänen sydämensä alkoi taas hakata kiihtymyksestä, eikä hän voinut irrottaa katsettaan lasipallossa näkyvistä vaunuista.

”Kuinka te voitte tietää sen?” hän kysyi sitten voimatta uskoa vielä todeksi, mitä madame Lebou oli sanonut.

Ennustaja päästi kurkustaan käheä naurahduksen ja piti edelleenkin molemmin käsin lasipallosta kiinni.

”Minä näen tällä puolen palloa paljon muutakin, kaunis lapsi”, hän sanoi sitten. ”Näen teidät täysikasvuiseksi varttuneena kulkevan hienossa silkkipuvussa pitkin Versaillesin peilisalia kohti kuningasta, joka odottaa teitä.”

”Minua?” Jeanne toisti kysyvästi. Hän halusi vielä kuulla madame Leboun toistavan tuon ihmeellisen asian.

”Niin teitä”, madame Lebou sanoi. ”Tulee päivä, jolloin Ranskan kuningas rakastaa teitä ja jolloin te hallitsette koko maata kuninkaan rakkauden avulla. Mutta tiedän on vielä maltettava mielenne, sillä kestää kauan, ennen kuin olette saavuttanut kuninkaan rakkauden. Eikä teidän elämänne tule aina senkään jälkeen olemaan helppoa, sillä Versaillesissa saatte monia vihamiehiä. Mutta kuninkaan rakkaus on korvaava teille kaikki vaikeutenne.”

Jeanne istui aivan hievahtamatta madame Leboun edessä ja tuijotti edelleenkin lasipalloa. Mutta kuva kuninkaallisista vaunuista ja niitä vetävistä komeista hevosista alkoi muuttua yhä epäselvemmäksi, kunnes se hävisi kokonaan.

Jeanne istui vieläkin aivan lumoutuneena paikallaan osaamatta nousta. Kuningas rakastaisi häntä kerran, hän toisti mielessään kerta toisensa jälkeen.

”Se on teidän tulevaisuutenne”, madame Lebou sanoi, ja hänen äänensä kuulosti taas äreältä. Kasvoilta oli hävinnyt se haltioitunut ilme, mikä niillä vielä hetki sitten oli ollut.

Jeanne nousi kuin unessa seisomaan ja kääntyi jo lähteäkseen, kun hän muisti, ettei ollut vielä maksanut madamelle. Hän laski pöydänkulmalle kolikon, jota hän koko ajan oli puristanut tiukasti kädessään. Sitten hän niiasi nopeasti ja kiiruhti huoneesta.

Eteisessä Marie olisi halunnut kuulla, mitä Jeannelle oli sanottu, mutta tyttö lähti kovaa vauhtia portaita alas ja kadulle.

”Kerro nyt jotain”, Marie pyysi, mutta Jeanne tuskin kuuli sitä. Hän kulki puolijuoksua, niin että Marien oli vaikea pysyä hänen perässään, eikä puhunut mitään.

”Sanoiko madame Lebou sinulle jotain hirvittävää?” Marie tiedusteli koettaessaan hengästyneenä pysytellä Jeannen rinnalla. ”Ennustiko hän sinulle, että kuolet nuorena tai saat itsellesi ruman miehen?”

Jeanne ei vastannut, sillä hän tuskin malttoi kuunnella ystävättärensä kysymyksiä. Kuningas rakastaisi häntä, niin oli madame Lebou sanonut. Jotain ihmeellistä hän oli aina odottanut tulevaisuudeltaan, mutta näin korkealle hän ei sentään ollut uskaltanut kurottaa.

Ja nyt tulisi hänestä kuninkaan rakastettu, ihmeellisen nuoren kuningas Ludvigin, jota hän niin usein oli ihaillut, kun hallitsija ajoi vaunuillaan Pariisin halki. Kukaan ei hänen mielestään ollut niin kaunis ja komea kuin kuningas, joka uljaine piirteineen ja ystävällisine hymyineen oli täysin hurmannut hänet.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar