Ludvig XV:n luonne, mielenkiinnonkohteet ja harrastukset

Monarkin luonne:

Ludvig XV olisi luultavasti kuollut taaperona vanhempiensa tavoin tuhkarokkoepidemiassa, joka iski Pariisiin hänen ollessaan vasta kaksivuotias, jollei hänen terävä hoitajansa Ventadourin herttuatar olisi päättänyt lujasti ettei päästäisi lääkäreitä lähellekään hoidokkiaan. Tomppelien lääkäreiden hääriessä toisen prinssin kimpussa arveluttavine hoitokonsteineen herttuatar vei pienen Ludvigin huoneeseensa. Hän järjesti tämän takaisin rintaruokintaan, vaikka tämä olikin jo kaksi. Lapsi jäi eloon, mutta hän oli hyvin yksinäinen, olivathan hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolleet. Espanjaa hallitseva setä Filip V oli elossa, mutta Ludvig ei koskaan tavannut häntä.

Ventadourin herttuatar oli hänelle kuin oma äiti. Pikku Ludvig nimittikin aatelisnaista äidiksi. Lastenhoitajasta erottaminen oli Ludvigille hyvin traumaattinen kokemus, sillä hän sulkeutui itseensä eikä koskaan palautunut ”ennalleen”. Silloin oli perinne ottaa ylhäinen poikalapsi naisten hoidosta miesten kasvatettavaksi – vaikka väkivalloin viemällä. Ludvigin kasvatusta jatkoivat seitsemänkymmentäkolmevuotias Ranskan marsalkka Villeroyn herttua ja kuusikymmentäkaksivuotias entinen Fréjusin piispa (myöhemmin kardinaali de Fleury). Ludvig pysyi koko elämänsä ujona, usein alakuloisena ja seuraa karttavana. Vain hyvin pienen sisäpiirin jäsenillä oli kunnia tavata häntä linnan yksityisimmissä huoneissa. Hän oppi pitämään todelliset ajatuksensa ja tunteensa piilotettuina eikä päästänyt ketään lähelleen. 

 

Uudet kasvot kammottivat häntä aina. Hän inhosi julkista puhumista, osittain ujoutensa takia ja ehkä myös siksi, ettei hänen äänensä oikein sopinut rotevavartaloiselle ja komealle kuninkaalle. Hänen äänensä oli aina käheä julkisten puheitten pitäminen hermostutti häntä siinä määrin, että hänen äänensä muuttui korkeaksi ja kimakaksi.

Mutta kuningas oli kuin toinen ihminen ystäviensä ja rakastajattarensa seurassa pienillä päivällisillä. Herttua de Croÿ kuvailee päiväkirjassaan kuninkaan olleen iloinen ja vapaa, mutta säilyttäneen koko ajan arvokkuutensa. Kuningas ei vaikuttanut lainkaan ujolta, vaan puhui paljon viihdyttävästi ja hyvin. Madame de Pompadourin oppi-isä abbé de Bernis puolestaan kertoo että oli kestänyt kokonaiset kolme vuotta, ennen kuin hallitsija oli puhutellut häntä. Ludvig tiesi että kaikkia hänen sanomisiaan toisteltaisiin palatsin ulkopuolella ja ehkä myös vääristeltäisiin ja käsitettäisiin väärin, joten hän ei keskustellut vieraiden joukosta kuin yleensä metsästyksestä tai terveydestä. Älykkyydestään ja laajoista tiedoistaan huolimatta hän oli enimmäkseen suhteellisen pitkästyttävä keskustelukumppani. Kuitenkin hänen kuultiin puhuvan rennosti ja iloisesti rakastajattarensa kanssa monenlaisista aiheista, jopa valtion asioista ja sotaan liittyvistä ongelmista.

Monarkin mielenkiinnonkohteet ja harrastukset:

Ludvigilla oli pieni aina lukittu yksityinen kabinetti, johon kukaan ei saanut tulla. Huoneen jakkaroilla oli asiakirjoja, papereita ja hallitsijan omien salaisten agenttien raportteja ulkomailta. Hallitsija harjoitti toisinaan virallisen politiikan kanssa ristiriidassa olevaa ulkopolitiikkaa. Edes hänen rakastajattarensa Pompadourin markiisitar ja kaikkein luotetuimmat ministerit eivät tienneet, mitä monarkki suunnitteli salaisessa huoneessa.

Vehkeilyn ja salakielisanomien ohella Hänen Majesteettinsa piti hyvin paljon metsästyksestä, josta tulikin ajan mittaan hänen tärkein harrastuksensa. Jollei Ludvig päässyt metsälle koko päivänä, hän ei ollut omasta mielestään ”tehnyt mitään”. Useimmiten hän lähti metsälle gondoliksi kutsutuilla suurilla vaunuilla, joita veti kahdeksan hevosta ja ohjasti luotettava kuski nuoren apulaisen kanssa. Kuninkaan vaunujen edellä nelisti henkivartiokaarti, perässä ratsastivat muskettisoturit ja turvasaattue. Yleensä kuninkaan vaunuissa matkasi tavallisesti kuusi tai seitsemän ihmistä: henkivartiokaartin päällikkö, ylimmäinen hovitallimestari, kuningassuvun prinssejä ja ylhäisiä kutsuvieraita. Gondolin ja turvajoukkojen jäljessä ajoi aina varavaunuina samanlainen kahdeksan hevosen vetämä gondoli. Hoviväki ajoi pitkänä saattueena varavaunujen jäljessä kaikenlaisilla ja -kokoisilla vaunuilla. Seurueeseen kuului lähes aina kuninkaan tyttäriä, ulkomaiden lähettiläitä ja muita onnenmyyriä, joilla oli oikeus osallistua kuninkaan metsästysretkiin.

Hyvin nuorena Ludvigille sisustettiin niin sanotut ”pienet kabinetit” eli joukko yksityishuoneiston ja ullakon väliseen kolmanteen kerrokseen. Tästä huoneistosta löytyi kirjasto ja verstas, jossa oli uudenaikainen sorvi. Käsitöistä pitävä kuningas nikkaroi, veisti ja valmisti monenlaisia esineitä puusta, norsunluusta ja hopeasta. Yksi huone oli täynnä uusimpia Ranskan ja maailman karttoja. Huoneesta löytyi barometrejä, mikroskooppeja, karttapalloja, monimutkaisia kelloja ja tähtitieteellisiä kojeita. Ruoanlaiton kokeiluun, kakkujen ja muitten leivosten leipomiseen ja hajuvesien tislaaminen oli erillinen huone. Ludvig seurasi tarkasti ranskalaisten tiedemiesten kokeita, lääketieteen, maanviljelyksen ja etenkin sähkötekniikan alalla. Hollantilaisten tiedemiesten onnistuttua johtamaan vuonna 1745 sähkövirtaa hieromalla lasipulloa ja pitämällä samassa kädessään metallikappaletta hän halusi toistaa kokeen Versaillesin suuressa Peilisalissa.

Pieniin kabinetteihin oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Siellä hallitsija sai olla rauhassa eikä kukaan, ei edes ministeri tai rintamalta tullut kuriiri saanut häiritä häntä kutsumatta. Kaikkien piti jättää kirjallinen anomus madame de Pompadourille, joka ratkaisi henkilökohtaisesti oliko asia todella niin kiireellinen että kuningasta oli pakko häiritä kesken aterian.

Ajan myötä kuningas alkoi syödä monta kertaa viikossa yksityisen päivällisen kabinetissaan. Vieraat kokoontuivat viereiseen huoneeseen ”Pikku galleriaan” ennen ateriaa ja myöhemmin pelaamaan korttia. Viereisessä huoneessa Ludvig jauhoi ja keitti kahvit itse vierailleen. Portaita pitkin pääsi ullakolle ja katolle, missä oli kuninkaan köynnöskasvitarha, kyyhkyslakka, lintuhäkkejä ja jopa kanala.

3. osa madame de Pompadourin tarinasta: Pompadourin markiisittaren esittely Versaillesin hovissa

Jeanne de Pompadour katseli kuvaansa suuresta peilistä omassa huoneistossaan Versaillesin linnassa. Hän kääntyili edestakaisin peilin edessä nähdäkseen, oliko hänen pukunsa moitteettomassa kunnossa ja kampaus onnistunut. Hänellä oli yllään kirjailtu satiininen vannehame, jossa oli lyhyet hihat ja pieni laahustin.

Jeanne rypisti aavistuksen verran otsaansa. Hänen pukunsa oli kaunis, sitä ei voinut kieltää, mutta hän itse oli aivan kalpea. Se oli tietysti hermostumista, mutta ihmekö tuo. Muutaman minuutin perästä hänen olisi astuttava koko hovin eteen, ja hänet esiteltäisiin virallisesti sekä kuningattarelle että kruununprinssille. Monet hovissa odottivat tietenkin uteliaina, että hän tekisi jonkin virheen, niiaisi rumasti tai ei ymmärtäisi vastata etiketin mukaan, mikäli kuningatar suvaitsisi puhutella häntä. Kaikista oli tietenkin mielenkiintoista nähdä, miten hän selviytyisi ensimmäisestä virallisesta esiintymisestään Versaillesissa. Useimpien mielestä hän oli vain porvarisnainen, joka kuninkaan oikusta oli kohotettu siihen korkeaan asemaan, mitä jokainen nainen hovissa kadehti ja toivoi itselleen.

Jeanne taputti varovasti sormenpäillään poskiaan, niin että niihin tuli väriä. Pelkäsi hän tai ei, kukaan Versaillesin hovissa ei missään tapauksessa saisi huomata sitä. Hänen oli kestettävä tämänpäiväinen tulikokeensa hymyillen, eikä kukaan saanut aavistaa, miten hänen sydämensä pamppaili. Olihan de Bernis opettanut hänelle kesällä Etiolesin linnassa, miten tärkeätä hänen oli uudessa korkeassa asemassaan aina esiintyä ylpeästi ja rohkeasti, niin ettei kukaan uskaltaisi tehdä hänelle huomautuksia.

”No niin, nyt meidän on lähdettävä”, sanoi prinsessa de Conti, jonka kuningas oli määrännyt esittelemään Jeannen hovissa.

Jeanne tiesi, että prinsessa de Conti oli ottanut tehtävän vastaan ilomielin, sillä kuningas oli siitä hyvästä tarjoutunut maksamaan hänen pelivelkansa.

Jeanne näki, miten Versaillesin linnan salit olivat täynnä uteliaita, jotka olivat saapuneet katsomaan kuninkaan uuden virallisen rakastajattaren esittelyä. Sydän pamppaillen mutta pää pystyssä – apotti de Bernisin neuvoja noudattaen – hän kulki prinsessa de Contin perässä kuninkaan neuvotteluhuoneeseen. Huoneessa oli kuuma, sillä se oli täynnä hovilaisia, jotka halusivat katsella esittelyä kuin parastakin teatterikappaletta. Useimpien kasvot kiilsivät punaisina, ja he odottivat hartaasti, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Kaikkien ilmeiseksi harmiksi markiisitar de Pompadourin onnistui niiata kolme kertaa aivan virheettömästi kuninkaalle, joka seisoi neuvotteluhuoneensa takana edessä. Mutta vielä oli vaikein kohta jäljellä, ajattelivat monet ja kurottelivat kaulaansa. Uuden markiisittaren olisi käveltävä kuninkaansa luota takaperin, ja siinä monet epäonnistuivat.

Mutta vahingoniloisten pettymykseksi Jeanne selvisi osastaan – turhaan hän ei ollut tätä kaikkea harjoitellut Etiolesin linnassa koko kesän.

 Ranskan kuningatar Maria 

Mutta pahin oli yhtä edessä: esittely kuningattarelle. Kun Jeanne astui kuningattaren huoneeseen, siellä vallitsi täysi hiljaisuus. Kaikki halusivat kuulla, mitä kuningatar sanoisi uudelle markiisittarelle. Hovi oli pohtinut jo monta päivää, miten Maria suhtautuisi markiisitar de Pompadouriin. Kenties kuningatar lausuisi muutaman kylmäkiskoisen sanan uuden suosikin puvusta, joka oli tavallisin puheenaihe tällaisissa tilaisuuksissa.

Kun Jeanne niiasi kuningattarelle, tämä katseli häntä uteliaana. Kuningatar oli kuullut, että hovi tiesi jo etukäteen, mitä hän sanoisi, ja nyt häntä huvitti yllättää kaikki. Hän muisti tuntevansa erään naisen, joka oli ollut juuri kesällä markiisitar de Pompadourin luona, ja kysyi kaikkien yllätykseksi:

”Kuinka madame de Saissac voi? Minä olen tavannut hänet joskus Pariisissa. Oletteko te kuullut hänestä jotain viime aikoina?”

Jeanne katseli hämmästyneenä kuningatarta. Tämä istui rumana ja miesmäisenä tyylittömässä puvussaan, mutta kasvoilla oli ystävällinen ilme.

”Minulla on vain yksi ainoa toivomus elämässäni: haluaisin miellyttää Teidän Majesteettianne”, Jeanne sanoi nopeasti. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, mutta ei näin suureen ystävällisyyteen kuningattaren taholta, ja nyt hän oli täysin suunniltaan.

Mutta kuningatar Mariaa näytti Jeannen kiihkeys huvittavan, ja hän jatkoi keskusteluaan tämän kanssa, mikä sai hovin haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Koskaan ennen ei kuningatar Maria ollut suvainnut sanoa mitään puolisonsa rakastajattarille, mutta nyt markiisitar de Pompadour näytti suorastaan miellyttävän häntä.

Esittely kuningattarelle oli sujunut paljon paremmin kuin Jeanne olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Ennen esittelyä Jeanne oli hyvin muistanut äitinsä sanat siitä, että hänen kuninkaan rakastajattarena tulisi aina ottaa huomioon kuningatar Maria ja olla tälle mahdollisimman kohtelias. Elämää kokenut Madeleine Poisson tiesi, että kuningattaresta Jeanne voisi saada itselleen vaarallisen vihollisen, mikäli suututtaisi tämän.

Mutta vielä oli jäljellä esittely kruununprinssin huoneessa. Jeanne tiesi, että kruununprinssi jumaloi äitiään eikä voinut sietää isänsä elintapoja, joihin kuninkaan rakastajattaretkin kuuluivat. Niinpä hän oli jo etukäteen varautunut siihen, ettei kruununprinssi missään tapauksessa hyväksyisi häntä. Nuori, hiljattain onnellisen avioliiton solminut prinssi ei saattanut käsittää, miksi hänen isänsä, joka hänen silmissään oli jo vanha mies, ei tyytynyt puolisoonsa vaan haki itselleen naisseuraa muualta. Se oli kruununprinssin mielestä hävettävää ja kuninkaan arvolle alentavaa, ja tämän hän olikin usein sanonut Ludvigille. Isän ja pojan jo ennestään kireitä välejä nämä prinssin sanat eivät suinkaan parantaneet, se tiedettiin koko hovissa.

Jeanne huomasi, miten kruununprinssin huoneistossa olevat hovilaiset odottivat jännittyneinä hänen ja prinssin ensitapaamista. Kohottaessaan katseensa Jeanne näki kruununprinssin kasvoilla kylmän ja luotaantyöntävän ilmeen. Prinssi sanoi jotain ylimalkaista hänen puvustaan ja kääntyi sitten sivuttain Jeanneen, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain vieressään seisovalle hovimiehelle.

Kruununprinssin vastahakoisuudesta huolimatta Jeannen esittely oli onnistunut. Jeanne näki pettymyksen häivähtävän useimpien hovilaisten kasvoilla, sillä olisihan heille kaikille tuottanut virkistävää vaihtelua nähdä kuninkaan uuden suosikin käyttäytyvän kömpelösti jo ensikertaa hovissa esiintyessään.

dauphin

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

1.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Pikkuneiti Poisson menossa ennustajalle

Kevät oli tullut Pariisiin. Vielä joku viikko sitten olivat kadut olleet niin liejuiset, että vaunut yhtä mittaa juuttuivat kiinni, eivätkä muut kuin vesilammikoissa riemastuneita leikkivät pikkupojat menneet vapaaehtoisesti jalkaisin ulos. Mutta nyt oli kevätaurinko kuivattanut kadut, ja Pariisi tuntui yhtäkkiä heränneen uuteen elämään.

Jalkakäytävän reunaa asteli varovasti leveätä hamettaan kannatellen hento Jeanne Poisson. Hän oli vasta 9-vuotias tyttö, mutta päivän tärkeys sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taidokkaasti päälaelle, mutta molemmin puolin poskia oli korvien taakse jätetty hiuskiehkura, joka kiertyi paljaalle kaulalle. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan tyttöä, sillä tämä oli harvinaisen viehättävä. Hänen piirteensä olivat hienot, silmät vihertävät ja kädet harvinaisen sirot, mutta ennen kaikkea kiinnitti vastaantulijoiden huomiota hänen lapsellisen arvokas esiintymisensä.

Hän osasi ikäisekseen ihmeellisen taidokkaasti kannatella vaaleansinistä vannehamettaan, niin etteivät sen helmat pölyyntyneet, ja hän varoi huolellisesti kadulla kulkevia ajoneuvoja, etteivät ne vain roiskuttaneet kuraa hänen päälleen.

Jeanne Poisson vilkaisi huolestuneesti pukunsa kaula-aukkoa. Äiti ei olisi mielellään antanut hänen ottaa tänään tätä pukua, sillä rouva Poisson pelkäsi, että Jeannen vaaleansinisen puvun hienot pitsit saattaisivat repeytyä tai ainakin hiostua. Mutta Jeannen onnistui taivuttaa äitinsä, osaksi kerjäämällä, osaksi katsomalla tätä niin kauniisti kuin osasi. Ja lopulta äiti antoi periksi – niin kuin hän tavallisesti teki, sillä hänen oli vaikeata vastustaa tyttärensä pyyntöjä. Sitoipa hän vielä Jeannen kaulaan kauniin sinisen silkkirusetinkin.

Kadunkulmassa odotti Jeannea toinen samanikäinen tyttö, Marie. Tämä ei ollut yhtä kaunis ja viehättävä kuin Jeanne, ja hän katseli vilpittömän ihastuneena ystävätärtään.

”Miten kaunis ja hieno sinä oletkaan!” hän huudahti. ”Voisi aivan luulla, että sinä olet aatelisneiti.”

Jeanne Poisson punastui mielihyvästä, vaikka hän koettikin olla näyttämättä sitä ystävättärelleen. Kunpa hän olisikin aatelisneiti ja saisi ajaa ympäri Pariisia komeissa vaunuissa. Mutta jotain erikoista elämällä oli hänelle varattuna, siitä hän oli aivan varma. Jeanne nosti pienen pyöreän leukansa pystyyn, ja hänen vihertäviin silmiinsä tuli unelmoiva katse. Hänestä ei koskaan tulisi tavallista porvarisemäntää, jonka elämä kului kotoisissa askareissa ja vuosi vuodelta yhä pönäkämmäksi käyvän aviomiehensä palvelemisessa. Hän ei haluaisi, että lukemattomat lapsivuoteet pilaisivat hänen vartalonsa, eikä hän myöskään unelmoinut suuresta lapsijoukosta, joka sitoisi hänet kotiin niin kuin useimmat niistä pariisilaisemännistä, jotka hän oli nähnyt pienen elämänsä aikana.

Hänelle oli varattuna joki erikoisen osa ja tehtävä, sitä hän ei ollut epäillyt koskaan. Koko talven, istuessaan takkatulen ääressä kuunnellen äitinsä ja herra de Tournehemin keskustelua, hän oli odottanut kevään tuloa. Silloin hän kääntyisi tunnetun pariisilaisen ennustajan madame Leboun puoleen ja antaisi madamen kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa. Pikkuvanhasti Jeanne selitti äidilleen, että hänen oli syytä alkaa ajoissa valmistautua elämäänsä, sillä saattaisihan hyvinkin olla, että kohtalolla oli varattuna häntä varten jotain erikoista.

 Rouva Poisson pudisti ensin päätään, mutta vähitellen Jeannen onnistui taivuttaa hänet. Itse asiassa uskoi äiti Poissonkin, että hänen kaunista lastaan odotti suuri elämä, mutta hän olisi halunnut tulla itse mukaan, kun Jeanne lähti madame Leboun luo. Pahaksi onnekseen rouva Poisson sattui vilustumaan, niin hänen oli pysyteltävä kotona. Jeanne kärtti kuitenkin äidiltään luvan saada lähteä ystävättärensä Marien kanssa tapaamaan madame Lebouta. Olivathan he jo isoja tyttöjä, eikä heille Pariisissa keskellä päivää saattanut tapahtua mitään. Ja kyllähän hän, Jeanne, tunsi tien ennustajan luo, sillä hänhän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, eikä madame Lebou asunut kovin kaukana heiltä.

Äiti epäröi vieläkin, mutta silloin herra de Tournehem puuttui puheeseen ja lupasi, että Jeanne saisi lähteä ennustajan luo, mikäli hänen ystävättärensä Marie tulisi hänen kanssaan.

”Pelottaako sinua?” Marie kysyi ja tönäisi Jeannea kylkeen.

Jeanne puisti päätään niin että hänen kiharansa heilahtivat. Häntä jännitti niin, että hänen pieni sydämensä löi aivan hakkaamalla, mutta pelkoa se ei ollut.

Viimein molemmat tytöt saapuivat pienelle kapealle kadulle, jonka varrella madame Lebou asui. Jeanne katseli huolestuneena katua, sillä siinä näkyi vielä suuria kuralammikoita, eikä se myöskään ollut yhtä puhdas kuin heidän kotinsa lähistöllä olevat kadut. Ja juuri tänä päivänä hän ei halunnut tahria itseään eikä hienoa pukuaan.

Madame Lebou asui pihan perällä olevassa pienessä kapeassa talossa, ja hänen asuntoonsa oli kiivettävä korkeat portaat. Porraskäytävä oli puolipimeä, ja Marie tarttui pelokkaasti Jeannen käsivarteen.

”Uskallammeko me mennä sinne?” hän kuiskasi.

”Tietysti”, Jeanne vastasi, vaikka häntäkin hirvitti hiukan.

Madame Leboun pienessä tunkkaisessa eteisessä istui jo muutama ihminen tyttöjen tullessa sisään. Marie pysähtyi vielä kuin epäröiden ovelle, mutta Jeanne astui sisään. Varovasti hän sitten istuutui karkeatekoiselle penkille ja katseli ympärilleen. Häntäkin pelotti jo nyt, mutta sitä hän ei tietenkään halunnut näyttää Marielle, joka siinä tapauksessa olisi varmasti heti syöksynyt ovesta ulos. Vastapäätä Jeannea istui vanha huonosti pukeutunut nainen, joka nojasi päätään seinään ja hieroi aina välillä tuskastuneena ohimoitaan. Hän oli tullut tänne kysymään neuvoa kiusalliseen päänsärkyyn, joka oli vaivannut häntä jo vuosia.

Ovensuussa istui samettiviittaan kietoutunut hienonnäköinen herra, joka ei suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

”Tuollaiset käyvät täällä kysymässä neuvoa, miten voisivat rikastua lisää, tai tiedusteleva, saavatko he sen entistäkin korkeamman viran jota toivovat”, muuan puhelias pyöreä nainen selitti. ”No, te kai haluatte tietää, millaisen sulhasen te kerran saatte”, hän jatkoi sitten ja katsoi uteliaasti Jeannea ja Marieta.

Jeanne ei vastannut mitään vaan istui sen näköisenä kuin ei olisi kuullutkaan rouvan kysymystä. Marie taasen punastui ja tarttui ystävätärtään käteen.

Pitkän aikaa Jeanne sai istua madame Leboun odotushuoneessa, mutta viimeinkin tuli hänenkin vuoronsa. Hän koetti kulkea arvokkaasti ja kannatteli kaiken aikaa hamettaan, niin kuin oli nähnyt äidinkin tekevän. Täällä se sitä paitsi oli tarpeenkin, sillä ennustajattaren odotushuoneen lattia oli likainen.

Madame Lebou istui pienen pöydän ääressä keskellä huonetta ja viittasi sanaakaan sanomatta Jeannea istumaan jakkaralle häntä vastapäätä. Jeannen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi ennustajan kuulevan sen. Madame Lebou oli miesmäinen ja huonosti pukeutunut nainen. Tukka hapsotti likaisena ja puku oli vanha ja kulunut. Madamen kädet olivat Jeannen mielestä kuin kotkan jalat, kynnet olivat pitkät ja Jeannen mieleen tuli, että madame saattaisi raapaista niillä kipeästikin, jos sattuisi suuttumaan. Kasvoiltaan madame Lebou oli nyrpeän ja epäystävällisen näköinen, kapeat huulet olivat tiukasti yhteen puristetut, ja suuri nenä teki hänet Jeannen mielestä aivan noidan näköiseksi. Pienissä terävissä silmissä tuikki kiihkeä tuli, ja kun hän tuijotti Jeannea kasvoihin, alkoi tyttöä todella pelottaa. Hän ehti jo kerran ajatella, että olisi viisainta lähteä pakoon ennen kuin pelottava madame Lebou alkaisi ennustaa, mutta koko hänen ruumiinsa oli kuin halvattu, niin että hän ei olisi päässyt nousemaan tuolilta, vaikka olisi tahtonutkin. Tuntui kuin madame Leboun voimakas katse olisi vanginnut hänet paikoilleen ja pakottanut hänet istumaan pienellä jakkaralla. Hän tavallaan pelkäsi, tavallaan nautti siitä voimasta, millä madame Lebou piti häntä paikoillaan.--

-Ursula Pohjolan Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

Klassisen baletin aamunkoi

Baletti syntyi Italiassa renessanssin kukoistuksen aikaan 1400-luvulla. Alussa baletti oli hoviväen huvittelu- ja seurustelumuoto, ja hyvä tanssitaito kuului aatelisen perussivistykseen – monien muiden taitojen ohella. Tältä ajalta ovat peräisin ensimmäiset käsikirjoitukset, joissa ajan tanssimestarit kuvaavat sekä tanssin perusaskelia että ”järjestämiään” tansseja. Domenico of Piacenza tekee omassa kirjassaan ensimmäisen kerran erottelun danzan ja ballon välille: Danzassa musiikin rytmi pysyy samanlaisena, mutta ballossa rytmit vaihtelevat. Baletti kehittyi tanssimestarien järjestämiksi tanssispektaakkeleiksi, joita hoviväki esitti toisilleen. Niissä yhdistyivät tanssi, musiikki ja laulu. Esittävän tanssin ja seuratanssin ero oli niissä häilyvä, sillä tanssijat olivat hoviväkeä ja tanssit muistuttivat ajan seuratansseja. Ensimmäiset teatterit rakennettiin balettia varten vuonna 1580. Niissä vähemmän tärkeät katsojat seurasivat esitystä ylhäältä parvilta, mutta päävieraat samalta tasolta esiintyjien kanssa välillä jopa osallistuen tanssiin.

Hovibaletti saapui myös Ranskaan luultavasti 1400-luvun lopussa. Ensimmäinen varsinainen balettiteos oli Balthasar de Beaujoyeulxin, Catherine de Medicin balettimestarin, ohjaama Ballet Comique de la Reine vuodelta 1581. Uutta teoksessa oli se, että kaikki sen sisältämä tanssi, puhe ja laulu liittyivät samaan aiheeseen, vaikkeivät kohtaukset muodostaneetkaan yhtenäistä tarinaa. Balettiesitys järjestettiin erään avioliiton juhlistamiseksi noin kymmenelle tuhannelle vieraalle ja se kesti iltakymmenestä aamukolmeen. Edelleen esiintyjinä oli vielä aatelisväki itse, mutta heidän arvolleen sopimattomat groteskit tai koomiset roolihahmot annettiin ammattiakrobaattien esitettäviksi.

Ludvig XIV rakasti tanssimista ja sai joidenkin lähteiden mukaan nimensä ”Aurinkokuningas” esitettyään aurinkoa Le Ballet de la Nuit -teoksessa 1653. Hän jatkoi tanssimista baleteissa vertauskuvallisissa rooleissa vuosien ajan kunnes tuli liian lihavaksi siihen. Hän kiinnitti huomattavia taiteilijoita hoviproduktioita järjestämään ja baletti kohosi korkeammalle tasolle kuin aiemmin. Italialainen muusikko Jean-Baptiste Lully (1632–1687) nousi nopeasti kuninkaan suosikiksi ja vaikutti merkittävästi sekä oopperan että baletin kehitykseen. Lullyn balettimestari Pierre Beuchamps (1636–1705) kehitti nykyäänkin käytössä olevat jalkojen viisi perusasentoa. Hän suunnitteli tanssit moniin ns. komediabaletteihin. Niiden juoni oli usein jostain klassisesta legendasta ja ne koostuivat kohtauksista, joissa yhdistyivät (usein runomittainen) puhe, musiikki ja tanssi. Esitykset siirtyivät hovista teatteriin ja pian ne vaativat ammattiesiintyjiä. 1672 lisättiin Académie Royale de Musiqueen (nykyinen Pariisin Ooppera) tanssikouluosasto kouluttamaan taiteilijoita uusiin oopperabaletteihin, joita ohjattiin teattereissa. Näin tanssiesiintyminen alkoi siirtyä ammattitanssijoille.

Oopperabaletit olivat rakenteeltaan löyhiä ja niiden kohtauksia vaihdeltiin ja muunneltiin tilanteen mukaan. Joinakin iltoina esitettiinkin vain ”parhaat palat” ja suosituimmat kohtaukset useammista teoksista koottuna. Puvustuksena oli ajan hovipuku, jonka koristelun symbolit valittiin rooliin sopiviksi. 1713 Pariisin Oopperassa alkoi uusi täysin ammattimainen tanssikoulutus. Miestanssijat olivat vielä näyttämön valtiaita – paljolti, vapaamman liikkumisen sallivine vaatteineen, mutta myös ensimmäiset ballerinat alkoivat nousta kuuluisuuteen. Marie-Anne Cupis de Camargo eli ”La Camargo” (1710–1770) oli tunnettu hämmästyttävästä jalkatyöskentelystään ja hän lyhensi hameenhelmojaan nilkan yläpuolelle, jotta hänen tekniikkansa pääsisi esille. Hänen kilpailijansa Marie Sallé (1707–1756) taas tanssi ekspressiivisemmin kuin kukaan ballerina aiemmin ja kehitti ilmaisullista mimiikkaa.

Itsenäiseksi lajiksi baletti muodostui vasta 1700-luvun toisella puoliskolla ranskalaisen balettimestari Jean-Georges Noverren (1727–1810) tehtyä monia uudistuksia. Kirjassaan Lettre sur la danse et les ballets (1760) hän esittelee teoriaansa baletista draamallisena spektaakkelina – ”näytelmänä ilman sanoja” – jossa tapahtumat ilmennetään ilmaisullisella tanssilla harmoniassa musiikin kanssa. Noverre nostaa koreografin baletin pääsuunnittelijaksi ja vaatii, että tanssijoiden pitää ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan ilmeillään ja eleillään siten, että kaikilla heidän liikkeillään ja jopa liikkumattomuudellaan on merkitys. Hänen tanssiteorioistaan kiinnostuneet koreografit italialainen Salvatore Viganò (1769–1821) ja ranskalainen Jean Dauberval (1742–1816) kehittivät edelleen tätä ballet d’actionia, toimintabalettia.

Dauberval muistetaan nykyään baletin La Fille mal Gardée (Huonosti vartioitu tyttö) ensimmäisenä koreografina. Hän toi balettinäyttämölle ensimmäisenä tavallisen kansan sitä ennen yleisten antiikin jumalolentojen sijaan ja haki inspiraatiota oikean elämän ja luonnollisten eleiden tarkkailusta. Charles Didelot (1767–1837), myös Noverren oppilas, vaikutti merkittävästi venäläisen baletin kehitykseen työskennellessään siellä 1801–1811 ja 1816–1831. Hän vahvisti ja laajensi Pietarin Keisarillisen Koulun opetusta ja ohjasi monia baletteja tutkien miimisen tanssin mahdollisuuksia.

Italialainen baletin kehitykseen on vaikuttanut Carlo Blasis (1797?-1878) oli merkittävä tanssiteorian ja -tekniikan kehittäjä. Blasis oli 1800-luvun tärkein tanssinopettaja. Muun muassa. Enrico Cecchetti on luonut balettitekniikkaa merkittävästi edistäneen harjoittelumetodin hänen oppiensa pohjalta. Blasis on keksinyt nykyään attitudeksi kutsutun asennon Giambolognan Merkurius-patsaan innoittamana. Blasiksen kirjassa Code of Therpsichore esiintyy jo jalkojen täysi 180 asteen aukikierto.

1800-luvulla taiteessa käynnistynyt romantismin vaihe aiiheutti isoja muutoksia myös baletissa. Syntyi reaktio klassismin muodollista kylmyyttä vastaan ja tunteet nostettiin järjen edelle. 1830-luvulta eteenpäin romantismin kukoistuskaudella baletista tuli huippusuosittua. Käsitellyissä teemoissa näkyivät romantiikalle tyypilliset piirteet: eksotiikka, yliluonnolliset hahmot, menneiden aikojen ihannointi. Näillä haettiin pakoa todellisuudesta, jota leimasivat Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja teollinen vallankumous.

Käsikirjoittaja nousi tärkeäksi työprosessissa ollen jopa usein sen käynnistäjä. 1800-luvulla balettitunneista kehittyi sarja loogisesti yksinkertaisesta monimutkaisempiin eteneviä harjoituksia. Systemaattisen harjoittelun myötä tekninen kehitys oli nopeaa ja mahdollisti muun muassa piruettitekniikan kehittämisen ja uusi danse haute, ”korkea tanssi”, syrjäytti vanhan danse terre à terre -tyylin. Tanssiin haettiin kevyttä eteeristä vaikutelmaa ja alettiin kehittää varpailla tanssimisen tekniikkaa ja varvastossuja. Ballerinan ”peruspuku” - valkoinen tiukkamiehustainen tyllimekko, paljaat olkapäät, vaaleanpunaiset trikoot ja tossut – ovat peräisin tältä aikakaudelta.

Aluksi varpaille noustiin vain ohimenevään asentoon, mutta kun tossunkärkiä vahvistettiin parsimalla ja kovetettiin liimoilla, pystyttiin tekniikka kehittämään voimannäytteestä taiteelliseksi tehokeinoksi, jolla oli oma funktionsa. Miestanssijoiden rooli muuttui toissijaiseksi ballerinan tukena ja partnerina toimimiseksi. Ensimmäinen varpaiden kärjillä tanssinut ballerina oli kuuluisan italialaisen tanssijasuvun jäsen Marie Taglioni, joka teki debyyttinsä 18-vuotiaana Wienissä 1822. Hän tuli kuuluisaksi tanssinsa keveydestä ja sulokkuudesta ja höyhenenkevyet alastulot hypyistä olivat ennennäkemättömiä. Hän esitti pääroolia ensimmäisessä todellista romanttista balettia edustavassa teoksessa La Sylphide (Keiju), jonka ensi-ilta oli 12.3.1832 Pariisin Oopperassa. Siinä näkyvät lähes kaikki romanttisen tyylin piirteet: eksotismi (tapahtuu kaukaisessa Skotlannissa) ja traaginen tuhoon tuomittu rakkaus yliluonnollisen keijukaisen ja ihmisen välillä. Taglionin tanssin eteerisyyttä korostaa uusi kuunvaloefektin luova kaasuvaalaistus ja ”lentämisen” mahdollistava näyttämötekniikka. Yhä edelleen nykytanssijat tavoittelevat ihanteenaan Taglionin tunnusmerkiksi tullutta lyyristä keveyttä.


.

Versaillesin hovietiketti

Hovielämä oli aivan erilaista kuin elämä muualla Ranskassa, ja hoviväki käyttikin Versaillesista ilmaisua ce pays-ci ”tämä maa”. Kieli, moraali, lait, tavat ja käytännöt olivat yhtä erilaiset kuin olisi mennyt toiseen maahan.

Hovissa oli nelisentuhatta ylhäisaatelista, jotka oli esitelty hovissa. Esittely tarkoitti sitä että heidän oli sallittu astua tiukasti säännellyn seremonian mukaisesti astuvan esiin niiaamaan tai kumartamaan kuninkaalle, kuningattarelle ja mahdollisesti muillekin kuningasperheen jäsenille. Sen jälkeen heillä oli oikeus osallistua hovielämään.

Kukapa aatelinen ei olisi halunnut päästä asumaan Versaillesin palatsiin, mutta korkeintaan tuhatta onnisti. Muut asuivat palatsin lähellä. Palatsissa asuminen olisi ollut hienointa, olkoonkin se niin ahdas, että korkea-arvoinen ja hienon pramean tittelin saanut henkilö saattoi joutua asumaan lähes ahtaammin kuin säätyläiskodin portinvartija Pariisissa. Versailles oli niin täpötäynnä väkeä, että jokaikinen soppi oli otettu käyttöön, niinpä vapautuvista huoneista käytiin ankaraa kamppailua. Huoneet eivät olleet vain ahtaita vaan myös huonosti ilmastoituja ja talvisin kylmiä loukkoja. Kun Voltaire sai virallisen historioitsijan arvonimen, hän sai virka-asunnoksi linnasta pienen ullakkokopperon – löyhkäävän käymälärivistön yläpuolelta.

Hovissa piti olla aina oikealla tavalla ehostettu, kammattu pukeutunut, mikä tarkoitti peräti kolmea tai neljää vaatteiden vaihtoa päivässä. Hovipelissä oli tavoitteena pysyä mukana mihin hintaan hyvänsä. Pienestäkin kömmähdyksestä saattoi lentää pellolle pysyvästi. Kun joku joutui epäsuosioon ja sai kuninkaalta käskyn matkustaa tiluksilleen, hän oli yhtä kuin kuollut. Oma linna saattoi olla loistelias, naapureina rikkaita aatelisia ja seurustelu eleganttia, mutta silti oltiin maalaisia ”tämän maan” ulkopuolella. Eihän millään ollut merkitystä! Useimmat hovista karkotetut ihan oikeasti kuolivat maanpaossa muutaman vuoden sisällä.

Jokainen yritti kaikin keinoin – olkoonkin että suoranaista väkivaltaa kartellen – hankkia itselleen tai jollekin sukulaiselle erilaisia etuja eli: korkeamman aatelisarvon, ylennyksen sotilas- tai siviilivirassa, rahaa, eläkkeen, kunniamerkkejä, asunnon palatsista, paremman huoneiston Versaillesista – ja samalla valvoa, ettei kukaan muu saanut niitä etuja, joita hän itse tavoitteli.

Kuningas oli aurinko, napa, keskipiste ja elämän ainoa tarkoitus hoviväelle. Aamuvarhaisesta iltamyöhään piti yrittää pysytellä niin lähellä hallitsija kuin oli mahdollista. Se tapahtui osallistumalla kaikkeen mihin vain oli oikeus osallistua, oli sitten kyseessä seremoniallinen vuoteesta nouseminen, messu, kävely- ja metsästysretki, kortinpelaaminen, konsertti, teatteriesitys tai muutto toiseen linnaan.

Jokainen koetti herättää kuninkaan huomion, tekemään olemassaolonsa tiettäväksi. Esimerkiksi kuninkaan nyökkäys saattoi antaa osallistujalle niinkin tyhjänpäiväisen yksinoikeuden kuin nykäistä vuodeverhot sivuun aamuisessa ylösnousemusrituaalissa. Usko tai älä, mutta pienikin hovivirka edellytti suurta työpanosta. Hovimiehen täytyi saapastella paikalle hyvin aikaisin ja seistä odottamassa peräti tuntikausia selkä suorana ja asianmukaisesti pynttäytyneenä. Hänellä saattoi olla aika pitkäkin matka omasta asunnostaan kuninkaan tiloihin. Merkin saatuaan hän ehkä sai vetää kuninkaallisesta nyöristä. Sen jälkeen hänen oli aika vetäytyä pois ja käveltävä kaukana sijaitsevaan huoneeseensa pukeutumaan ripeästi seuraavan toimen edellyttämiin pukimiin.

Joka ilta jaettiin todistukset, mikä tapahtui siten että hovin virkailija ripusti taululle luettelon niistä onnekkaista, jotka saivat syödä päivällistä Hänen Majesteettinsa kanssa sinä iltana. Kukaan ei tiennyt etukäteen keitä hei olisivat. Monet uskoivat saavansa kutsun, mutta äärimmäisen harvat tulivat valituiksi. Useimmat saivat aina pettyä taas kerran. Pettymystä ei tietenkään saanut ikinä näyttää, vaan kaiken piti esiintyä iloisesti ja myönteisesti. Äänekästä naurua ei silti suvaittu missään tapauksessa. Pieni hymynpoikanen oli aina paikallaan.

Versaillesissa puhuttu kieli oli tavallista ranskaa tiiviimpää ja hillitympää. Hoviväen kuului puhua kuin 1600-luvun kirjailijan Racinen näytelmissä. Yksikin ylimääräinen kirjain paljasti, ettei joku ollut syntynyt hovissa eikä siis kuulunut sinne. Versaillesissa esimerkiksi tupakka oli taba eikä tabac kuten muualla Ranskanmaalla. Tällaisia esimerkkejä oli pilvin pimein. Kun hovimies oli menossa teatteri Comédie Françaiseen, hän lyhensi sen ”Françaiseen”-muotoon. Hovilainen joi champagnea, muut joivat vin le Champagnea. Hovilaisen maksuvälineenä oli louis dʼor ja tavallisella kansalla louis en or. Kuninkaasta puhuessaan hoviväki sanoi rouet eikä roi.

Naisten puvut olivat pitkiä, vyötärölle asti vartalonmyötäisiä, mutta siitä alaspäin hyvin leveitä. Kampauksella oli oltava en chignon, eli pitkät hiukset tai peruukki oli koottava taidokkaasti ylös. Kasvot puuteroitiin valkeiksi ja poskipunaa ei säästelty. Poskipuna oli niinkin tärkeä, että kruununprinssin espanjalaisvaimo aiheutti skandaalin kieltäytymällä aluksi käyttämästä sitä. Hänelle selitettiin, että Versaillesin hovissa kaikkien naisten piti aina näyttää terveiltä ja säteileviltä, ja se saatiin aikaan poskipunalla. Ilman poskipunaa nainen vaikutti sairaalta ja kalpealta, mikä olisi ollut kerrassaan sopimatonta.

Lukemattomat monimutkaiset säännöt määräsivät jopa, miten piti kävellä, seistä tai istua. Ensimmäinen käytösopas kirjoitettiin jo 1500-luvun lopulla. Säännöt viimeisteltiin ja kirjattiin lopullisesti 1600-luvun jälkipuoliskolla. Jokainen kuninkaan tekemä ele ja liike olivat osa järkkymätöntä rituaalia, jota ei saanut muuttaa. Vanhalla hovimiehellä Saint-Simonilla olikin tapana sanoa: ”Vaikka olisi kolmentuhannen kilometrin päässä Versaillesista, katsomalla kelloa ja almanakkaan voi sanoa tarkalleen, mitä hovi tekee juuri sillä minuutilla.

Sääntöjä piti noudattaa pikkutarkasti, eikä erehdyksen selitykseksi kelvannut ettei tiennyt. Silloin joutui naurunalaiseksi, alennetuksi tai jopa karkotetuksi hovista. Hovielämän säännöt oli pakko osata; ne oli joko saatu verenperintönä tai opittu elämänmittaisessa pelissä.

Eri linnoissa noudatettiin eri sääntöjä. Se joka Versaillesissa sai istua kuninkaan läsnä ollessa kokoontaitettavalla jakkaralla, saattoi saada tukevan ja paremman jakkaran Marlyssa ja selkänojallisen tuolin Compiégnessa. Monimutkaiset säännöt määräsivät mihin kukin sai pysäköidä vaununsa. Jos istui kantotuolissa kuninkaallisen tullessa vastaan, oli noustava tuolista. Mutta jos istuikin vaunuissa ja hallitsija tuli vastaan, sai jäädä istumaan. Kaikki tämä oli tiedettävä tai muuten sai osakseen ivanaurua ja halveksuntaa, sillä pienimmästikin erehdyksestä pilkattiin julmasti. Uudelle tulokkaalle Versailles oli täynnä sudenkuoppia.

Lukemattomat säännöt määräsivät, miten kuului tervehtiä toisia ja keitä taas ei mahdollisesti tervehditty ollenkaan. Tervehdysten asteet ulottuivat kevyestä olankohautuksesta niin syvään kumarrukseen että nenä hipoi lattiaa. Ylhäinen esiintyminen peitti kätevästi alhaisen sielun, jonka liioitteleva nöyristely oli turmellut.

Hovipalvelija avasi joillekin oven salongin sisäpuolella seisten, joillekin sitä vastoin ulkopuolella seisten. Hovissa ei sopinut kävellä miten tahansa, etenkään nainen. Nousukas ja ulkopuolinen käveli pitkin harppauksin, leveä hame keinahdellen ylös ja alas. ”Tämän maan” asukas taas sipsutti niin pikkuroisin ja nopein askelin, että näytti miltei liukuvan lattialla kuin mekaaninen nukke.

Jokaisen ”pelaajan” oli opittava kaikki pelitovereistaan. Kuinka vanhaa aatelia? Mikä oli tämän aatelisarvo? Kuka on naimisissa kenenkin kanssa? Kuka on vasta aateloitu, mutta puoliso on vanhaa aatelia? Kuka on vasta aateloitu, mutta rikas ja onnistunut hankkimaan niin hyvän kokin että hänen luonaan kannattaa vierailla? Kuka on vasta aateloitu tyhjätasku eikä edes avioliiton kautta parempaa sukua – eli ei edes katseen arvoinen? Mitkä suvut ovat kuuluneet pisimpään hoviin? Mitkä taas olivat vastatulleita? Ketkä ovat verivihollisia keskenään? 

 

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 3: Orléansin herttuatar juonii

Orléansin herttuatar Henriette seisoi Louvren linnan ikkunassa ja tuijotti pihalle. Että hänelle saattoikin tapahtua näin! Kuinka kuningas oli voinut rakastua tuohon mitättömän näköiseen, lakkailematta punastelevaan Louise de la Valliéreen? Louisehan ei saanut sanaakaan suustaan, hän ei keksinyt nokkelia vastauksia, eikä hänessä olisi pitänyt olla mitään kuningasta miellyttävää. Juuri siksihän Henriette olikin valinnut Louisen esittämään kuninkaan rakastettua. Tämä oli hänestä niin mitätön, ettei Henrietten oman aseman pitänyt mitenkään olla vaarassa.

Henriette kääntyi selin ikkunaan ja polki jalkaa. Hänen vihreät silmänsä leimusivat vihasta, ja epätoivoissaan hän haroi punaista tukkaansa, kunnes monimutkainen kampaus meni täysin sekaisin. Mutta se ei nyt merkinnyt mitään. Pahinta oli, että Ludvig oli ottanut Louisen rakastajattarekseen ja että heidän tiedettiin viettäneen monia lemmenhetkiä Versaillesissa. Jos tuo valittu olisi ollut joku toinen, Henrietten olisi ehkä ollut helpompi sulattaa asia. Mutta että kuningas oli hylännyt hänet, Henrietten, ja ottanut tuon mitättömän Louisen hänen paikalleen, sitä Henrietten oli vaikea sulattaa.

Louise oli kuulemma loistava ratsastajatar. Kuninkaan väitettiin lyöneen ihastuksesta kätensä yhteen, kun Louise oli ratsastanut satuloimattomalla hevosella ja noussut kesken laukan seisomaan hevosen selkään. Mutta tuollaisistako syistä kuninkaan piti viedä Louise vuoteeseensa? Eikö riittänyt, että hän ihaili tätä sirkustemppua ja jätti asian sikseen? Mutta kaikki hovissa tiesivät jo, että Louise de la Valliére oli kuninkaan rakastajatar. Hän, Henriette oli viimeinen, joka kuuli siitä. Hän oli nähnyt, miten ivallisesti hoviväki katseli häntä, mutta hän oli uskonut, että se johtui vain heidän kahden näyttelemisestä. Ja nyt kuningas olikin tehnyt teatterista totta ja Louisen Henrietten paikalle.

Henriette polki uudestaan jalkaa. Louise de la Valliéren ei tarvinnut kuvitellakaan että Henriette luopuisi kuninkaasta ilman muuta. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Ludvigin takaisin.

Henriette pureksi huuliaan ja mietti. Hänen oli saatava Louise de la Valliére pois tieltään, mutta miten? Kuninkaalle ei asiasta tietenkään kannattanut puhua, sillä Ludvig oli rakastunut, sen Henriette näki itsekin. Mutta sitten Henrietten kasvot kirkastuivat. Entäpä jos kuningatar Maria Teresia saisi kuulla, että hänen korkea puolisonsa petti häntä mitättömän näköisen hovinaisen kanssa? Siitä nousisi varmasti myrsky ja kuningas Ludvig luopuisi ennemmin Louisesta kuin aiheuttaisi täydellisen skandaalin hovissa.

Niin, näin oli meneteltävä. Kuningattaren oli saatava tietää, että Ludvigilla oli rakastajatar, ja Maria Teresia saisi sitten pitää lopusta huolen. Henriette hymähti ivallisesti. Viikkokausia oli hän itse pettänyt kuninkaan kanssa Maria Teresiaa, mutta nyt hän turvautui kuningattareen syöstäkseen kilpailijansa tämän asemasta.

Nyt oli enää vain päätettävä, millä keinoin asia saatettaisiin kuningattaren tietoon. Koko hovi puhui jo kuninkaan suhteesta Louise de la Valliéreen, mutta kuningattarelle ei kukaan tohtisi mennä kertomaan siitä. Niinpä oli turvauduttava kirjeeseen. Henriette mietti. Se olikin oikeastaan hyvä keksintö.

Olympe de Soissons

Hovissa oli myös muita, joita kuninkaan ja Louise de la Valliéren rakkaussuhde harmitti. Näihin kuului ennen kaikkea kreivitär Olympe de Soissons, kardinaali Mazarinin sisarentytär, joka oli jo vuosia ollut rakastunut Ludvigiin. Olympe oli aikoinaan saanut kokea sen pettymyksen, että kuningas – seurusteltuaan ensin hänen kanssaan – oli rakastunut hänen nuorempaan sisareensa Maria Manciniin. Olympelle oli siis myös tärkeätä saada Louise de la Valliére syrjäytetyksi.

Yhdessä istuutuivat Henriette ja Olympe kirjoittamaan kirjettä Maria Teresialle. Tällaisenaan ei kirjettä kuitenkaan ollut viisasta lähettää Maria Teresialle, sillä kuningatar näyttäisi sen varmasti Ludvigille. Kaiken oli näytettävä siltä, kuin kirje olisi tullut Espanjasta. Silloinhan kuningas Ludvig ei voisi saada käsiinsä sen tekijöitä. Kun kirje oli käännetty Espanjaksi, pisti Olympe, jolla oli pääsy kuningattaren huoneisiin, sen Espanjasta tulleeseen käytettyyn kirjekuoreen, jonka hän sinetöi kiinni.-- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 2: Kuningataräiti Anna Itävaltalainen nuhtelee poikaansa ja miniäänsä Orléansin herttuatarta

”Musiikki kaikui Louvren linnan suurissa saleissa, leveät silkkihameet kahisivat ja silkkikengät kopisivat kiiltävällä parketilla kuningas Ludvigin hovitanssiaisissa. Nuori kuningas vietti ihastuneena iloista hovielämää. Milloin järjestettiin öisiä veneretkiä kuutamoiselle Seinelle, milloin konsertteja, ja välillä koko hovi lähti Fontainebleun linnaan, missä aika kului iloisissa tanssiaisissa linnan puistossa, soihtujen valossa. Kuningas järjesti yhtä mittaa ratsastusmatkoja, jotka päättyivät loistaviin tanssiaisiin milloin missäkin linnassa. Yhtenään järjestettiin myös teatteri-iltoja. Kuninkaan suureen suosioon oli tullut varsinkin näytelmien kirjoittaja Jean-Babtiste Poquelin, joka käytti itsestään taiteilijanimeä Moliére.

Orléansin herttuatar Henriette seison seinän vieressä ja katseli tanssivia. Hänen vinot vihertävät silmänsä loistivat, ja tuon tuostakin hän vaistomaisesti kohensi kädellään punaisista hiuksistaan kammattua korkeata hiuslaitetta. Miten ihmeellistä elämä saattoikaan olla, hän ajatteli. Koko elämänsä hän oli ollut köyhä sukulaistyttö, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hän oli kärsinyt laihuudestaan, pitkistä sääristä ja huonoista vaatteistaan, joiden takia hän uskoi olevansa kaikkien pilkan kohteena. Mutta sitten kaikki muuttui. Hänestä tuli Orléansin herttuatar, ja äkkiä hän huomasi olevansa koko Ranskan hovin keskipiste. Se ei kylläkään johtunut hänen miehestään Orléansin herttuasta, joka vain vaivoin sieti puolisoaan ja mieluiten vietti aikansa chevalier de Lorrainen seurassa. Mutta itse kuningas, kaunis ja loistava Ludvig, oli kiinnittänyt häneen huomioonsa.

 prinsessa Henriette Peter Lelyn maalaamana

Kaikki alkoi samoihin aikoihin kun hänestä tuli Orléansin herttuatar. Hän huomasi, ettei hän enää ollutkaan kuninkaan silmissä laiha, pitkänhuiskea tyttö, vaan nuori nainen. Kuningas avasi hänen kanssaan joka kerta suuret hovitanssiaiset, ja kun Moliéren näytelmiä esitettiin hovissa, istui Ludvig tavallisesti hänen vieressään.

Henriette eli päivästä toiseen kuin unessa. Kuningas rakasti häntä, sen hän huomasi niistä katseista, jotka Ludvig kohdisti häneen. Onnesta säteillen Henriette tanssi Ludvigin kanssa, istui hänen rinnallaan veneretkillä ja pujahti kesken Fontainebleun puistossa pidettyjä juhlia hänen seurassaan metsään kävelemään. Ludvig kietoi käsivartensa Henrietten vyötäisille ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Onnesta huumaantuneena Henriette kieltäytyi ajattelemasta, mitä tämä kaikki merkitsi. He rakastivat toisiaan, hän ja kuningas, eikä millään muulla ollut väliä. Tästä onnesta hänen oli tietysti maksettava, sillä Orléansin herttuattarena hänen täytyi alistua Filipin tahtoon. Hänen oli siedettävä se, että tuo luonnoton mies tuli joka yö hänen vuoteeseensa, ivasi ja pilkkasi häntä tai nipisti häntä, kun hän käänsi selkänsä.--

Mutta mitä merkitsivät nämä hetket verrattuna siihen onneen, että kuningas rakasti häntä. Riemumielin hän kärsi kaiken ja ajatteli nöyryytyksensä hetkinä kuningasta, jonka huomaavaisuudet ja rakkaus seuraavana päivänä korvasivat hänen kärsimyksensä. Mutta kauan ei Henrietten ja Ludvigin rakkautta katsottu hovissa hyväksyvästi. Kuningatar Maria Teresia näytti päivä päivältä yhä surkeammalta, ja vaikka jokaisen täytyikin ymmärtää, ettei Ludvig voinut rakastaa espanjalaista puolisoaan, kuninkaan rakkaudesta kälyynsä alettiin kuiskutella. Ensin Henriette oli siitä ylpeä – hän nauttikin huomatessaan, että kaikki tiesivät kuninkaan rakastuneen häneen.

Mutta leskikuningatar Annan suunnitelmiin ei heidän kiihkeä rakkautensa sopinut. Hän kutsui heidät molemmat luokseen ja nuhteli heitä kuin pahankurisia lapsia. Ranskan hovin mainen ei saanut kärsiä, leskikuningatar sanoi ja vaati Ludvigia ja Henrietteä heti lopettamaan suhteensa. Eivätkö he huomanneet, että he olivat huonona esimerkkinä kaikille muille hovissa, leskikuningatar kysyi. Pieni rakkausseikkailu, no, sellaisen kuningatar vielä olisi voinut ymmärtää, mutta kuninkaan ei sopinut olla ihastunut veljensä puolisoon ja näyttää sitä niin selvästi. Vaikka Orléansin herttua olikin omalaatuinen – hetken kuningatar Anna tavoitteli sanaa, millä kuvaisi nuorempaa poikaansa – oli hän joka tapauksessa Henrietten aviopuoliso ja voisi pahastua huomatessaan vaimonsa pettävän häntä. Pahinta asiassa oli, että Henriette oli vetänyt kuninkaankin mukaan seikkailuun, joka ennen pitkää saattaisi hyvinkin vaikuttaa veljesten suhteisiin. Tiesiväthän he kaikki, miten vaarallisiksi kuninkaiden nuoremmat veljet saattoivat tulla, jos he huomasivat oikeuksiaan loukatun.

Henrietteä raivostutti hänen kuunnellessaan leskikuningattaren puhetta. Nyt kuningatar puhui noin hurskaasti, vaikka hän oli vuosikausia elänyt yhdessä kardinaali Mazarinin kanssa, joka sentään oli ollut aateliton mies ja vain tavallisen palvelijan poika. Tosin ei leskikuningatar tällä kylläkään loukannut ketään, sillä hänen puolisonsahan oli tuolloin jo kuollut. Katsellessaan pyöreäksi muuttunutta kuningatar Annaa ja kuunnellessaan tämän hurskasta puhetta Henriette teki päätöksensä. Koskaan hän ei suostuisi luopumaan Ludvigin rakkaudesta, mutta nyt heidän oli ryhdyttävä noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta. He eivät saisi enää esiintyä julkisesti yhdessä, pitää toisiaan kädestä muiden nähden tai hävitä juhlista kahdenkeskiselle kuutamokävelylle. Heidän rakkautensa säilyisi, mutta se oli nyt salattava tarkkaan. Joku toinen oli valittava uhriksi, joku johon hovi saattaisi uskoa kuninkaan rakastuneen.”

Ursula Pohjolan-Pirhosen Versaillesin valtiattaresta

1700-luvun muodikas mies

- Sinähän teet minut levottomaksi, Timss.

Herra Timss hymyili lempeästi. - Teidän ylhäisyydellänne ei ole mitään syytä levottomuuteen.

- Etkö sinä voisi sanoa aivan suoraan mikä vika minussa on, kun sinä olet noin pahuksen vaativainen?

Herra Timss kumartui puhdistamaan markiisin toista kiiltävää saapasta. - Teidän ylhäisyytenne voi tuskin olla tietämätön täydellisyydestään. Olen toiminut kamaripalvelijana kaksikymmentäviisi vuotta, ja olen niin sanoakseni joutunut taistelemaan ylivoimaa vastaan. Teidän ylhäisyytenne varmaankin yllättyisi siitä, miten yksi ainoa heikko kohta ihmisessä saattaa turmella mitä tyylikkäimmän kokonaisuuden. Voisin kertoa lukemattomista sellaisista tapauksista.

- No mitä vikaa minussa sitten on? markiisi kysyi pilkallisesti.

- Teidän ylhäisyydessänne ei ole mitään vikaa, herra Timss totesi yksinkertaisesti.

- Mitä ihmettä? Markiisi oli yllättynyt.

- Ei kerrassaan mitään vikaa, teidän ylhäisyytenne. Voisi tietysti toivoa, että teidän ylhäisyytenne kiinnittäisi hieman enemmän huomiota kaulaliinan solmimiseen tai suostuisi käyttämään useammin käherryspihtejä ja hajuvesipulloa, mutta meillä ei ole mitään salattavaa. Teidän ylhäisyytenne varmaankin ymmärtää, että on masentavaa taistella jatkuvasti luontoa vastaan. Pyrin teidän ylhäisyytenne palvelukseen, koska teidän ylhäisyytenne on joka suhteessa niin sopusuhtainen.

- Hyvä tavaton sentään! markiisi henkäisi.

- Jos teidän ylhäisyytenne sallisi minun panna yhden – yhden ainoan kauneuspilkun...

Kamaripalvelijan ja Vidalin markiisin dialogia Georgetta Heyerin 1700-luvulle sijoitetusta romaanista Paholainen rakastuu.

Richard Chamberlain Casanovana

Clarissa-neitonen samannimisessä minisarjassa herra Lovelacen kynsissä

Barokkimuodin aikana miehet olivat kuin riikinkukkoja pysyvään edustukseen luodussa salonkipuvussaan mutta rokokoomuoti oli naisvaltaista korostetussa feminiinisyydessään. Vaaleat pastellisävyt, valkoinen, kulta ja korallinpunainen olivat muodikkaita pohjavärejä. 1700-luvulla miehet eivät kuitenkaan jääneet harmaavarpusiksi prinsessapukuisten naisten rinnalla. Koristeellisista kankaista valmistetutut miesten vaatteet, varsinkin runsaasti hopea- ja kultakirjaillut liivit olivat hienoja. 

Régensa-ajan miehen puku koostui polvipituisesta takista, liivistä, korollisista solkikengistä(!), silkkisistä polvisukista ja polvihousuista. Takki oli kaulukseton ja leveät hihansuut napitettiin ylös. Sen etuosan napitus jätettiin täysin tai osittain auki esittelemään usein brokadista ommeltua liiviä. Paidan kaulusröyhelöt tai paidan kauluksen pitsikoristukset ja vaaleat polvihousut eli culottes vilkkuivat liivin alta. Asusteina käytettiin kultapunosnauhalla koristettuja kolmikolkkahattuja, sinettisormuksia, nauhakoristeisia kävelykeppejä, solmionauhoja, pukumiekkoja, nuuskarasioita, mustia kauneuspilkkuja suupielessä tai poskessa ja sinettisormuksia.

herra Lovelacen juhlalook: puuteria, poskipunaa ja kauneuspilkku

vuoden 1987 Casanova-elokuvasta

Saint-Germainin kreivi Outlander-sarjan kakkoskaudelta

1600-luvulla muotiin tullut peruukki pysyi muodissa 1700-luvun loppuun asti pienempänä ja sirompana kuin barokin aikana. Miesten kampaus koostui kahdesta osasta: sivuhiuksista taiteiltiin vaakasuoria rullakiharoita korvien päälle ja niskaosa palmikoitiin tai koottiin silkkiseen pussiin. Kampauksen viimeistelyyn ei käytetty hiuslakkaa vaan valkoista jauhopuuteria ja hyväntuoksuista pomadaa. Peruukkien käytön vähennyttyä vuosisadan loppupuolella omat hiukset kasvatettiin hartiapituisiksi, kiharrettiin ja sidottiin niskaan poninhännäksi.

Ranskan nuori kuningas Ludvig XV makuuhuoneessaan Outlanderin kakkoskaudella

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut part 1: prinsessa Henrietten ja kuningaslangon välinen romanssi

 

 ”-- Minkähänlainen tästä avioliitosta muodostuisi, Ludvig ajatteli, ja ensimmäisen kerran hänen tuli sääli nuorta morsianta. Hän oli kuningatar Annan kanssa neuvoteltuaan päättänyt naittaa Filipille Kaarle I:n tyttären Henrietten. Henriette oli vasta 16-vuotias, ja hän oli vuosikaudet asunut Ranskan hovissa.

Ludvig tunsi piston sydämessään katsellessaan hääparia. Hän oli painostanut Henrietten tähän avioliittoon, ja nyt hän saattoi arvata, mitä se iloiselle Henriettelle merkitsisi. Ranskan kuninkaana hän oli halunnut pelastaa hovin maineen, mutta Henrietten olisi maksettava se omalla onnellaan. Sillä onnelliseksi hän ei koskaan voisi tulla Filipin rinnalla, se oli varmaa. Naismainen, veltto ja nuorista miehistä kiinnostunut Filip ei pystyisi tarjoamaan Henrielle sitä elämää, mitä tämä naisena odotti.

Ja miten viehättävä nainen Henriette olikaan! Kuinka ei hän, Ludvig ollut huomannut sitä aikaisemmin? Ehkä tämä johtui siitä, että Henriette oli elänyt Ranskan hovissa pikkutytöstä asti ja että hän, kuningas, oli niin tottunut tyttöön. Kun leskikuningatar Anna ensimmäisen kerran oli ehdottanut Henrietteä Filipin puolisoksi, oli Ludvig hämmästynyt. Henriettehän oli vielä lapsi, hän sanoi, ja silloin kuningatar Anna muistutti hänelle, että Henriette oli täyttänyt 16-vuotta. Vasta kun Henriette ja Philip julkaisivat kihlauksensa Ludvig huomasi, miten viehättävä ja henkevä nainen Henriette oli. Hän ei ollut mikään varsinainen kaunotar, mutta hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen räiskyvä iloisuutensa korvasi kaikki.

Ludvig puri huuliaan ja tarkasteli Henrietteä. Miksi hän olikin järjestänyt juuri tämän naisen puolisoksi veljelleen? Hän oli ajatellut Ranskan kruunua, jonka mainen oli pelastettava, mutta miksi hän oli valinnut juuri Henrietten? Tietysti hän halusi Henrietten Ranskan hoviin, sillä tämä oli älykäs ja henkevä, mutta se hinta, minkä Henriette sai maksaa asemastaan Orléansin herttuattarena, oli tälle varmaankin liian suuri.

Entäpä jos hän, Ludvig, istuisi nyt tuossa Henrietten vierellä? Miltähän hänestä tuntuisi, jos hänelle olisi annettu puolisoksi Henriette ja hänen tehtävänään olisi tänä iltana taluttaa Henriette vuoteeseen? Ludvig tunsi, miten hänelle tuli aivan kuuma. Arvasikohan kukaan täällä kirkossa olijoista, kuinka mielellään hän olisi vaihtanut Maria Teresian Henrietteen? Mutta se oli tietysti mahdotonta. Ranskan kuningas olisi kuolemaansa asti sidottu kuningattareensa, halusi hän sitä sitten tai ei.

Ludvig vilkaisi varovasti puolisoaan. Miksi hänelle olikin valittu kuningattareksi juuri Espanjan Maria Teresia? Miksi hän ei ollut saanut edes Savoijin Marguaritea, jos kerran kardinaali Mazarinin sisarentytär Maria Mancini oli ollut hänelle liian alhaista syntyperää. Prinsessa Marguarite olisi edes ollut iloinen ja viehättävä tyttö. Maria Teresiasta sitä taas ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää.

Ludvig huokaisi hiljaa. Hän oli aina toivonut, että saisi itselleen kauniin puolison, mutta Maria Teresiassa ei todellakaan ollut mitään viehättävää. Kuningatar oli heidän naimisiin mennessään ollut pieni ja paksu, ja nyt odottaessaan lasta hän oli paisunut aivan muodottomaksi. Hänellä oli paksut posket ja ulkonevat silmät, joiden ilme aivan erityisesti ärsytti Ludvigia. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista kuningatarta kasvoihin tajutakseen, ettei tällä ollut sen enempää älyä kuin huumorintajuakaan. Pahinta oli kuitenkin Maria Teresian ainainen nyrpeys, ja hänen pulleilla maalaistytönkasvoillaan oleva tyytymätön ilme. Hän odotti että Ludvig olisi aina rakastanut ja hyväillyt häntä, eikä näyttänyt tajuavan, että jo hänen läheisyytensä oli kuninkaalle vastenmielinen. Kuitenkaan ei Maria Teresialla ollut syytä ärtyisyyteensä. Ludvighan nukkui hänen vuoteessaan joka yö, vaikka jokaisen hovissa täytyi ymmärtää, ettei se voinut olla hänelle mikään ilo. Ludvig ei kylläkään muistanut suudelleensa Maria Teresiaa moneen kuukauteen, mutta olisihan kuningattaren toki pitänyt ymmärtää, ettei hän saanut sentään vaatia sitä puolisoltaan. Maria Teresiallahan oli mustat rikkinäiset hampaat ja hänen henkensä haisi. Tämän lisäksi kuningattarella oli vielä ärsyttävä tapa syödä valkosipulia, eikä hän suostunut luopumaan siitä edes Ludvigin pyynnöstä.

Tätä kaikkea Maria Teresian oli nähtävästi aivan mahdotonta ymmärtää, ja hän näytti avoimesti tyytymättömyytensä puolisolleen. Hän odotti joka ilta, että kuningas vannoisi hänelle ikuista rakkauttaan, suutelisi häntä ja hyväilisi. Mulkosilmäisenä ja paksuvartaloisenakin hän oli täynnä intohimoa, eikä hän edes välittänyt salata sitä. Ja tuon naisen kanssa hänen, Ludvigin, olisi elettävä lopun elämäänsä, nukuttava joka yö Maria Teresian leveässä vuoteessa ja suoritettava vuodesta toiseen aviolliset velvollisuutensa. Samaan aikaan saisi hänen veljensä, naismainen ja vain nuorista kauniista miehistä kiinnostunut Filip, vuoteeseensa Henrietten, jonka elämän hän varmasti pystyisi muuttamaan täydeksi helvetiksi.

Miksi ei hänelle, Ludvigille, ollut annettu Henrietteä puolisoksi? Niin, Espanjan ystävyys oli ollut Ranskalle tarpeen, ja Ludvigin oli kuninkaana pitänyt huolehtia entisen vihollismaan taivuttamiseksi ystäväksi. Sitä paitsi Henriette oli oli Ludvigin avioliittoneuvotteluja käytäessä ollut vain köyhä sukulainen, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hänen isänsä oli mestattu ja hänen veljensä Kaarle II oli menettänyt kruununsa. Henriette oli sitä paitsi ollut niin nuori ja kaiken lisäksi niin laiha, ettei Ludvig ollut koskaan tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Kiusoitellen hän oli usein kutsunut pitkäsääristä tyttöä luurangoksi, ajattelematta hetkeäkään, että tämä jonkun vuoden kuluttua saattaisi olla viehättävä nuori nainen. Henriette oli noihin aikoihin – leskikuningatar Annan ponnisteluista huolimatta – ollut mahdoton esitellä kenellekään. Kukapa nyt olisi halunnut puolisokseen mestatun kuninkaan tytärtä, joka ei avioliittoon tullessaan toisi sen enempää rahaa kuin tärkeitä ulkopoliittisia suhteitakaan. Mutta vuonna 1660, kun Henrietten veli Kaarle II sai takaisin valtaistuimensa, Henrietten asema muuttui heti. Hän ei ollutkaan enää köyhä, mitätön sukulainen, vaan Englannin kuninkaan sisar, jonka kättä tavoittelivat monet prinssit. Niinpä oli, kuningas Ludvig samoin kuin leskikuningatar Annakin ollut iloinen voidessaan naittaa Henrietten Filipille.

Ja tuossa Henriette nyt istui tulevan puolisonsa rinnalla ja koetti urhoollisesti näyttää onnelliselta. Kun hän kohotti päätään, tavoitit hänen katseensa Ludvigin katseen, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi iloinen tuike. Ludvig kumarsi rohkaisevasti Henriettelle ja hymyili. Heidän kummankin kohtalo tuntui olevan samanlainen. Heidät oli lopuksi ikää sidottu aviopuolisoon, jonka kanssa oli vaikeata olla yhdessä. --”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar