Kustaa III seuraamassa henkienmanausta

Kun Björnram jo kuvittelee koko asemansa horjuvan hovissa, onnistuu hänen päästä itse kuninkaan suosioon. Kustaa on aina tuntenut kiinnostusta henkimaailmaa kohtaan, vaikkahän ei olekaan osallistunut yhtä innostuneesti henkien manaukseen kuin herttua. Kuningas Kustaaseen Björnram panee nyt koko toivonsa. Hallitsija on ilmoittanut haluavansa nähdä, miten Björnram saahengen nousemaan haudasta ja näyttäytymään ihmisille, ja Björnram on luvannut täyttää hallitsijan toivomuksen.

Kerran keskiyöllä kuningas lähtee Drottningholmin linnasta Lovön hautausmaalle, missä Björnram on vakuuttanut saavansa samana päivänä haudatun postimestarin hengen näyttäytymään. Kustaa kulkee jännittyneenä Björnramin rinnalla ja heidän takanaan tulevat Kaarle-herttua, Reuterholm, kuninkaan henkilääkäri Hedin ja monia muita Kustaan hovista, joita ajan muotitiede kiinnostaa.

Björnram antaa kädellään toisille pysähtymismerkin – puhua ei näin tärkeällä hetkellä saa, sillä silloin voisivat henget pelästyä ja kieltäytyä tulemasta esiin. Sitten hän astuu yksin mustassa viitassaan hiljattain umpeen luodun haudan luo, pysähtyy sen jalkopäähän ja alkaa lukea hiljaisella äänellä rukouksiaan. Kaikki kuuntelevat henkeään pidättäen, Björnramin ääni muuttuu kovemmaksi, hän levittää kätensä, kohottaa kasvonsa ylöspäin, tuntuu siltä kuin hän puhuisi suoraan taivaaseen. Kelmeässä kuunvalossa näyttävät hänen kapeat kasvonsa aavemaisilta, ja hänen yksitoikkoinen äänensä saa kaikki vapisemaan.

Sitten Björnram polvistuu maahan haudan eteen, vetää viittansa alta tinavahdin ja alkaa lukea loitsuja saadakseen tulen syttymään vadille. Kaarle-herttua tuijottaa hievahtamatta Björnramiin, vain silloin tällöin hän kostuttaa kielensä kärjellä huuliaan niin kuin aina ollessaan jännittynyt.

Kaikista Björnramin varoituksista huolimatta käy hautausmaalla kohdahdus, kun tinavadilta nousee pitkä kapea savujuova ylöspäin. Henget ovat selvästi myötämielisellä tuulella, sillä muuten ei savu olisi tullut näkyviin.

Björnram nousee ylös, levittää molemmat kätensä tinalautasen yläpuolelle ja alkaa lukea taas rukouksiaan. Kuningas Kustaa seuraa silmä kovana Björnramin liikkeitä. Tämä näyttää kuunvalossa suurelta linnulta, joka räpyttelee siipiään. Vaikuttavinta on, että savu nousee hänen levitettyjen sormiensa lävitse aivan kuin hän olisi tulessa.

”Henki, saavu! Palvelijasi odottavat”, Björnram houkuttelee. ”Näyttäydy meille ja osoita sitten meille suopeuttasi.”

Björnram levittää taas kätensä ja katsoo taivaalle. Juuri silloin kuu menee pilveen ja hautausmaalla on melkein säkkipimeää. Kaikki tuijottavat herkeämättä Björnramiin ja koettavat totuttaa silmiään näkemään pimeässä.

”Henki näyttäydy!” Björnramin ääni on muuttunut vaativaksi ja kuulostaa pelottavalta mustalla hautausmaalla.

Juuri silloin heilahtaa jotakin haudan yläpuolella, kaikki tuijottavat hiljaa ja hievahtamatta eteensä, vain Kaarle-herttuan hengitys kulkee innostuksesta koristen. Nyt se näkyy selvästi: haudalla seisoo valkoinen hahmo ja ojentaa molemmat kätensä kohti taivasta niin kuin Björnramkin oli tehnyt.

Samassa näky katoaa ja Björnram lankeaa maahan polvilleen.

”Me kiitämme sinua henki”, hän sanoo ja hänen äänensä värisee liikutuksesta.

Hetken katselijat odottavat vielä hievahtamatta paikoillaan, mutta kun Björnram nousee seisomaan, puhkeaa heidän ilonsa valloilleen. Henki on näyttäytynyt, ja heidät kaikki on siis hyväksytty. Liikuttuneena kietoo kuningas Kustaa käsivartensa Kaarle-herttuan kaulaan ja vannoo veljelleen ikuista ystävyyttä ja rakkautta. Kyyneleet silmissä hän pyytää anteeksi kaikkea sitä, millä hän on vuosien kuluessa loukannut veljeään.

Nuori Reuterholm seisoo kuin lumoutuneena. Suuri Björnram on saanut hengen nousemaan haudasta ja paljastamaan siten heille kaikille osan sitä salaisuutta, mikä verhoaa vainajien maailmaa. Vielä vähän aikaa, niin hän onnistuu itsekin manaamaan kuolleiden henget maan päälle todistamaan siitä maailmasta, jota tavalliset ihmiset eivät pysty näkemään, mutta joka heille koulutetuille ja armoitetuille on ainoa todellinen. Hänethän on jo vihitty tähän korkeimpaan tieteeseen, vain vähän aikaa vielä, niin hän on yhtä u kuin Björnramkin.

Björnram seisoo edelleen haudan luona ja katselee toisia. Kuu on taas tullut esiin ja sen valossa Björnram näkee, miten liikuttuneita kaikki ovat. Hän huokaa helpotuksesta, mutta ei anna ilmeenkään paljasta, miten keventyneeksi hän tuntee mielensä. Hän on onnistunut ja kuninkaan suosio on nyt varma. Mitä merkitsee tämän rinnalla että Ulfklou kulkee ympäri ja väittää, että hänellä on pullossa Kustaa Aadolfin henki. Sen todenperäisyyttä ei kai monikaan usko, mutta jokainen on voinut nähdä, miten Björnram pystyisi pakottamaan kuolleen postimestarin näyttäytymään. Ja valta yli näkyväisen rajan on toki enemmän kuin likainen pullo, jota Ulfklou pitää kalleimpana aarteenaan.

Toisten ihastellessa Björnramin taitoa astuu kuninkaan henkilääkäri haudan luo ja alkaa turkia sitä uteliaana. Hän on luonnostaankin epäluuloinen eikä hänen syvä Björnramia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys ole suinkaan saanut häntä suhtautumaan myötämielisesti tämän puuhiin. Jo Björnramin ylimielinen asenne Hediniä kohtaan on omiaan ärsyttämään, herttuan suosikki kulkee kuin unissa käydessään hovissa välittämättä edes tervehtiä kuninkaan henkilääkäriä, jota hän selän takana on nimittänyt välskäriksi ja suoneniskijäksi.

Kaiken lisäksi Hedin ei hiukkaakaan usko Björnramin henkienmanauksiin sen enempää kuin Ulfkloun Kustaa Aadolfin henkeenkään. Hän on sydänjuuriaan myöten luonnontieteilijä eikä mystiikka ole koskaan tehnyt häneen vaikutusta.

Björnramin ottaessa tyytyväinen hymy laihoilla kasvoillaan vastaan toisten onnitteluja Hedin kumartuu ja poimii jotakin maasta. Sitten hän viheltää hiljaa itsekseen ja tutkii tarkemmin löytöään.

”Henki, laskeudu kuolevaisten joukkoon ja näyttäydy meille!” Hedin huutaa äkkiä lujalla äänellä, ja kaikkien järkytykseksi seisoo samassa molempia käsiään heiluttava valkoinen aave postimestarin haudalla.

Kaarle-herttuan huulilta pääsee huudahdus, toiset eivät osaa tehdä muuta kuin tuijottaa valkoista edessään olevaa hahmoa.

”Henki, osoita meille suopeuttasi ja siunaa meitä!” Hedin huutaa, ja heti levittää valkoinen hahmo molemmat käsivartensa kuin antaakseen siunauksensa.

Kukaan ei tiedä vähään aikaan, mitä pitäisi ajatella. Nuori Reuterholm seisoo suu auki ymmärtämättä oikein, mitä on tapahtunut. Hän ei olisi koskaan uskonut, että Hedin jota hänen oppi-isänsä Björnram niin syvästi halveksii, pystyisi manaamaan henkiä. Ja nyt on kuitenkin vainaja ilmestynyt heidän eteensä.

Kaarle-herttua tuijottaa myös hämmästyneenä aavetta. Kuninkaan henkilääkäri on saanut postimestarin nousemaan haudastaan, vaikka he kaikki ovat pitäneet Hediniä mitättömänä ihmisenä, jolle Jumala ei ole antanut taitoja mystiikan alalla.

Ensimmäisenä toipuu järkytyksestään Björnram. Raivokkaana hän syöksyy Hedinin kimppuun, mutta henkilääkäri välttää notkeasti hypäten hänen iskunsa. Valkoinen hahmo jonka Hedin on saanut juuri näkymään, häälyy uhkaavasti sinne tänne. Välillä se näyttää syöksyvän suoraan katselijoiden päälle, sitten se kääntyy äkkinykäyksellä ja perääntyy taaksepäin.

Alexander Roslin

Kuningas Kustaa on yhtä hämmästynyt kuin toisetkin. Hän on selvästi tuntenut hengen kosketuksen – jonkun kerran hän jo luuli sen aikovan kuristaa hänet, kun se ryntäsi mielettömästi käsivarsiaan heiluttaen häntä kohti – mutta sitten se oli äkkiä kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kustaa pyyhkii nenäliinalla otsaansa ja häntä puistattaa vieläkin.

”Sinä koira, nyt olet suututtanut henget ikuisiksi ajoiksi!” Björnram huutaa taivoissaan. ”Polvistu ja rukoile anteeksiantoa, muuten me olemme kaikki tuhon omia.”
Mutta kuninkaan henkilääkäri ei välitä Björnramin uhkauksista, vaan nauraa hänelle päin kasvoja.

”Te ja teidän henkienmanauksenne”, Hedin sanoo ivallisesti. ”Teidän Majesteettinne, halutatteko nähdä taas postimestarin hengen?”

Samassa ilmestyy puun lehvistöstä valkoinen hahmo haudalle, se levittele pitkiä käsivarsiaan, kääntyilee sinne tänne ja häipyy sitten samaa tietä kuin oli tullutkin.

”Tämä on petosta kaikki, Teidän Majesteettinne”, Hedin jatkaa rauhallisesti. ”Minä olen jo kauan epäillyt Björnramia ja tänä iltana hiivin hänen perässään hautausmaalle nähdäkseni, mihin valmisteluihin hän oikein aikoi ryhtyä ennen Teidän Majesteettinne tuloa. Minä näin hänen kiinnittävän naruja puuhun ja arvasin, mitä hän suunnitteli. Postimestarin henki on valkoinen vaate, joka voidaan laskea puusta ja vetää taas ylös aina sen mukaan, miten kuu tulee näkyviin.”

”Sinä valehtelet! Sinä olet jo kauan kadehtinut minun asemaani!” Björnram huutaa. ”Itse olet kiinnittänyt naruja puuhun ja koetat nyt todistaa minut petkuttajaksi. Sinä et ole henkien suosiossa ja koetat kostaa minulle sen.”

Björnramin ääni muuttuu kimeäksi kirkumiseksi, hän levittelee käsivarsiaan ja lysähtää lopulta ääneen itkien maahan.

Kuningas Kustaa katselee suuttuneena maassa makaavaa Björnramia. Hänet, Ruotsin kuningas on houkuteltu hautausmaalle ja hänen eteensä on levitetty valkoinen vaate ja yritetty saada hänet uskomaan, että se on henki. Kustaa torjuu kiusaantuneena ajatuksen, että hänkin oli uskonut näkevänsä edessään aaveen ja ollut vieläpä tuntevinaan tämän kosketuksen. Närkästyneenä hän kääntyy ja lähtee kulkemaan nopein askelin hautausmaalta.

”Kun te ensi kerran petätte noitakonsteillanne ihmisiä, älkää avatko hautausmaan porttia, kun se tavallisissa oloissa suljetaan joka ilta. Voihan olla, että saatte tänne jonkun muunkin epäluuloisen katselijan, joka hämmästyy henkien huomaavaisuutta nähdessään portin auki.

Hedin kumartaa Kaarle-herttualle ja kiiruhtaa sitten kuninkaan perään, niin että hiekka narskuu hänen jalkojensa alla.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas

Ludvig XV:n luonne, mielenkiinnonkohteet ja harrastukset

Monarkin luonne:

Ludvig XV olisi luultavasti kuollut taaperona vanhempiensa tavoin tuhkarokkoepidemiassa, joka iski Pariisiin hänen ollessaan vasta kaksivuotias, jollei hänen terävä hoitajansa Ventadourin herttuatar olisi päättänyt lujasti ettei päästäisi lääkäreitä lähellekään hoidokkiaan. Tomppelien lääkäreiden hääriessä toisen prinssin kimpussa arveluttavine hoitokonsteineen herttuatar vei pienen Ludvigin huoneeseensa. Hän järjesti tämän takaisin rintaruokintaan, vaikka tämä olikin jo kaksi. Lapsi jäi eloon, mutta hän oli hyvin yksinäinen, olivathan hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolleet. Espanjaa hallitseva setä Filip V oli elossa, mutta Ludvig ei koskaan tavannut häntä.

Ventadourin herttuatar oli hänelle kuin oma äiti. Pikku Ludvig nimittikin aatelisnaista äidiksi. Lastenhoitajasta erottaminen oli Ludvigille hyvin traumaattinen kokemus, sillä hän sulkeutui itseensä eikä koskaan palautunut ”ennalleen”. Silloin oli perinne ottaa ylhäinen poikalapsi naisten hoidosta miesten kasvatettavaksi – vaikka väkivalloin viemällä. Ludvigin kasvatusta jatkoivat seitsemänkymmentäkolmevuotias Ranskan marsalkka Villeroyn herttua ja kuusikymmentäkaksivuotias entinen Fréjusin piispa (myöhemmin kardinaali de Fleury). Ludvig pysyi koko elämänsä ujona, usein alakuloisena ja seuraa karttavana. Vain hyvin pienen sisäpiirin jäsenillä oli kunnia tavata häntä linnan yksityisimmissä huoneissa. Hän oppi pitämään todelliset ajatuksensa ja tunteensa piilotettuina eikä päästänyt ketään lähelleen. 

 

Uudet kasvot kammottivat häntä aina. Hän inhosi julkista puhumista, osittain ujoutensa takia ja ehkä myös siksi, ettei hänen äänensä oikein sopinut rotevavartaloiselle ja komealle kuninkaalle. Hänen äänensä oli aina käheä julkisten puheitten pitäminen hermostutti häntä siinä määrin, että hänen äänensä muuttui korkeaksi ja kimakaksi.

Mutta kuningas oli kuin toinen ihminen ystäviensä ja rakastajattarensa seurassa pienillä päivällisillä. Herttua de Croÿ kuvailee päiväkirjassaan kuninkaan olleen iloinen ja vapaa, mutta säilyttäneen koko ajan arvokkuutensa. Kuningas ei vaikuttanut lainkaan ujolta, vaan puhui paljon viihdyttävästi ja hyvin. Madame de Pompadourin oppi-isä abbé de Bernis puolestaan kertoo että oli kestänyt kokonaiset kolme vuotta, ennen kuin hallitsija oli puhutellut häntä. Ludvig tiesi että kaikkia hänen sanomisiaan toisteltaisiin palatsin ulkopuolella ja ehkä myös vääristeltäisiin ja käsitettäisiin väärin, joten hän ei keskustellut vieraiden joukosta kuin yleensä metsästyksestä tai terveydestä. Älykkyydestään ja laajoista tiedoistaan huolimatta hän oli enimmäkseen suhteellisen pitkästyttävä keskustelukumppani. Kuitenkin hänen kuultiin puhuvan rennosti ja iloisesti rakastajattarensa kanssa monenlaisista aiheista, jopa valtion asioista ja sotaan liittyvistä ongelmista.

Monarkin mielenkiinnonkohteet ja harrastukset:

Ludvigilla oli pieni aina lukittu yksityinen kabinetti, johon kukaan ei saanut tulla. Huoneen jakkaroilla oli asiakirjoja, papereita ja hallitsijan omien salaisten agenttien raportteja ulkomailta. Hallitsija harjoitti toisinaan virallisen politiikan kanssa ristiriidassa olevaa ulkopolitiikkaa. Edes hänen rakastajattarensa Pompadourin markiisitar ja kaikkein luotetuimmat ministerit eivät tienneet, mitä monarkki suunnitteli salaisessa huoneessa.

Vehkeilyn ja salakielisanomien ohella Hänen Majesteettinsa piti hyvin paljon metsästyksestä, josta tulikin ajan mittaan hänen tärkein harrastuksensa. Jollei Ludvig päässyt metsälle koko päivänä, hän ei ollut omasta mielestään ”tehnyt mitään”. Useimmiten hän lähti metsälle gondoliksi kutsutuilla suurilla vaunuilla, joita veti kahdeksan hevosta ja ohjasti luotettava kuski nuoren apulaisen kanssa. Kuninkaan vaunujen edellä nelisti henkivartiokaarti, perässä ratsastivat muskettisoturit ja turvasaattue. Yleensä kuninkaan vaunuissa matkasi tavallisesti kuusi tai seitsemän ihmistä: henkivartiokaartin päällikkö, ylimmäinen hovitallimestari, kuningassuvun prinssejä ja ylhäisiä kutsuvieraita. Gondolin ja turvajoukkojen jäljessä ajoi aina varavaunuina samanlainen kahdeksan hevosen vetämä gondoli. Hoviväki ajoi pitkänä saattueena varavaunujen jäljessä kaikenlaisilla ja -kokoisilla vaunuilla. Seurueeseen kuului lähes aina kuninkaan tyttäriä, ulkomaiden lähettiläitä ja muita onnenmyyriä, joilla oli oikeus osallistua kuninkaan metsästysretkiin.

Hyvin nuorena Ludvigille sisustettiin niin sanotut ”pienet kabinetit” eli joukko yksityishuoneiston ja ullakon väliseen kolmanteen kerrokseen. Tästä huoneistosta löytyi kirjasto ja verstas, jossa oli uudenaikainen sorvi. Käsitöistä pitävä kuningas nikkaroi, veisti ja valmisti monenlaisia esineitä puusta, norsunluusta ja hopeasta. Yksi huone oli täynnä uusimpia Ranskan ja maailman karttoja. Huoneesta löytyi barometrejä, mikroskooppeja, karttapalloja, monimutkaisia kelloja ja tähtitieteellisiä kojeita. Ruoanlaiton kokeiluun, kakkujen ja muitten leivosten leipomiseen ja hajuvesien tislaaminen oli erillinen huone. Ludvig seurasi tarkasti ranskalaisten tiedemiesten kokeita, lääketieteen, maanviljelyksen ja etenkin sähkötekniikan alalla. Hollantilaisten tiedemiesten onnistuttua johtamaan vuonna 1745 sähkövirtaa hieromalla lasipulloa ja pitämällä samassa kädessään metallikappaletta hän halusi toistaa kokeen Versaillesin suuressa Peilisalissa.

Pieniin kabinetteihin oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Siellä hallitsija sai olla rauhassa eikä kukaan, ei edes ministeri tai rintamalta tullut kuriiri saanut häiritä häntä kutsumatta. Kaikkien piti jättää kirjallinen anomus madame de Pompadourille, joka ratkaisi henkilökohtaisesti oliko asia todella niin kiireellinen että kuningasta oli pakko häiritä kesken aterian.

Ajan myötä kuningas alkoi syödä monta kertaa viikossa yksityisen päivällisen kabinetissaan. Vieraat kokoontuivat viereiseen huoneeseen ”Pikku galleriaan” ennen ateriaa ja myöhemmin pelaamaan korttia. Viereisessä huoneessa Ludvig jauhoi ja keitti kahvit itse vierailleen. Portaita pitkin pääsi ullakolle ja katolle, missä oli kuninkaan köynnöskasvitarha, kyyhkyslakka, lintuhäkkejä ja jopa kanala.

Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas Kustaa III suvaitsee nousta

Sprengtporten harppoo pitkin askelin pihan poikki ja astuu linnan käytävään.

”Minä olen eversti Sprengporten”, hän sanoo. ”Hänen Majesteettinsa odottaa minua.”

Yrjö-herra johdatetaan monien käytävien ja salien halki suureen odotushuoneeseen, joka on täynnä väkeä. Enin osa on hoviväkeä tai hienosta puvusta päätellen aatelisherroja ja korkeita virkamiehiä.

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee tänään nukkua kauemmin kuin tavallisesti”, muuan hoviherra sanoo toiselle.

”Eilen oli teatteriesitys, joka kesti myöhään”, puhuteltu sanoo selitykseksi. ”Kuningas oli taas loistava.”

Sprengtporten katselee ihmeissään ympärilleen. Mikäli kaikki nämä ihmiset ovat menossa hallitsijan puheille, ei hänellä ole toivoakaan ehtiä ennen iltaa. Mutta sen sijaan, että odotushuoneessa seisoskelevat näyttäisivät hermostuneilta ja odottaisivat kiusaantuneina vuoroaan, tuntuvat he keskustelevan kaikessa rauhassa keskenään. Kaikki ovat pukeutuneet hienosti kuin olisivat menossa juhliin, useimpien puku on silkkiä tai brokadia, housut muodinmukaiset kireät polvihousut ja tiukka takki runsain ompeluksin koristettu.

Sprengtporten vilkaisee varovasti omaa asuaan. Hänenkin tummanruskea silkkipukunsa on viimeisen muodin mukainen, takkikin on juuri sopivan pitkä ja koristeet kalleinta brysseliläistä pitsiä. Hienot solkikengät ovat sen sijaan kuraiset ja valkoisissa sukissa näkyy likapilkkuja. Yrjö-herra aikoo juuri kääntyä mennäkseen käytävään pyyhkimään kenkänsä vaikka nenäliinalla, kun suuret kaksiosaiset ovet avautuvat ja kaksi komeaa livreehen pukeutunutta palvelijaa jää seisomaan niiden viereen. Sitten ilmestyy kuninkaan kamariherra oviaukkoon ja ilmoittaa juhlallisella äänellä:

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee nousta.”

Heti tulee odotushuoneeseen liikettä ja kaikki alkavat siirtyä kohti ovea. Sprentporten seuraa toisia tietämättä oikein, mitä nyt on tekeillä. Toisille toimitus näyttää olevan hyvinkin tuttu, ja he asettuvat tottuneesti viereisen huoneen seinustoille. Vasta nyt Sprengtporten huomaa, että he seisovat kaikki puoliympyrässä kuninkaan komean katosvuoteen ympärillä.

Hetken kaikki odottavat melkein henkeään pidättäen, sitten tarttuu kaksi kamaripalvelijaa kuninkaan vuoteen verhoihin ja vetää ne syrjään. Sprengtporten kuulee ympäriltään ihastuksen huudahduksia ja näkee, miten kaikki kumartavat syvään. Kuningas Kustaa istuu leveässä vuoteessaan ja nyökkää armollisesti hymyillen.

Sprengtporten tuijottaa ensin eteensä voimatta käsittää, mistä on kysymys, mitta sitten pääsee hiljainen kirous hänen hampaittensa välistä. Suuressa Ranskan ihailussaan on kuningas Kustaa omaksunut samat tavat kuin kuningas Ludvig XIV. Kun Versaillesin aurinkokuningas nousee aamulla, on se juhlallinen seremonia, johon koko hovi ottaa osaa.

Kamaripalvelija vetää peitteen syrjään, ja Kuningas Kustaa nousee seisomaan lattialle. Sitten palvelija auttaa aamutakin kuninkaan päälle ja toinen ojentaa hänelle hopeavadin, jossa on hajuvettä. Kun kuningas on peseytynyt, riisuvat palvelijat taas aamutakin häneltä.

Sprengtporten seuraa tätä näytelmää hoviväen kanssa ja hänen aamuinen huonotuulisuutensa vaihtuu suuttumukseen. Kevät on tullut, valtakunnan itäraja on turvaamatta, mutta kuningas seisoo puolipukeissaan hovinsa edessä kuin huonomaineinen nainen teatterin lavalla. Voi jumalauta, mitä hänen onkaan pakko katsella.

Kaksi hovimiestä astuu kuninkaan luo ja vetää yöpaidan hänen päältään. Hetken seisoo Ruotsin kuningas alasti hovinsa edeessä ja Sprengtportenin toinen suupieli vetäytyy ivalliseen hymyyn. Kuningas Kustaa tekisi kieltämättä viisaammin, jos hän ei esiintyisi ilman vaatteita, sillä nyt näkyy hänen vinoutensa selvästi, vaikka sitä tavallisesti ei voikaan huomata. Kuningas on myös liian hento. Ludvig XIV oli kenties ilman vaatteitakin kaunis, Sprengtporten ajattelee edelleen, mutta Kuningas Kustaan vetovoima on nimenomaan hänen huolellisesti harkituissa liikkeissään ja hyvin hallituissa ilmeissään. Hän ei ole miesmäisesti komea, mutta hänen olemuksessaan on jotain valloittavaa ja rakastettavaa, joka ei jätä ketään kylmäksi. Mutta tuossa asussa – hyi helvetti!

Sprengtportenin omaa karua sotilaan mieltä loukkaa kuninkaan esiintyminen, ja hän vaihtaa kiusaantuneena jalkaa. Jonkun pienen näyttelijättären alkoviin tuo teatteri sopisi – sen Sprengtportenkin hyväksyisi, sillä onhan hänkin mies – mutta keskellä kirkasta päivää hovin miesten nähden… Ei, sellainen on vastoin hänen luontoaan.

Nyt muuan arvokkaan näköinen hoviherra vetää päiväpaidan kuninkaan päälle. Sitten hänelle tuodaan housut, sukat ja lopuksi kengät. Päästyään näin pitkälle kuningas kääntyy hovinsa puoleen, tervehtii heitä nyökäten ja puhuttelee muutamia. Hänen hymynsä on valloittava eikä Sprengtporten voi olla panematta merkille vilpittömästi ihastuneita ilmeitä hoviherrojen kasvoilla.

Kun hoviväki on toivottanut hallitsijalle hyvää huomenta, vetäytyy se hitaasti ovea kohti ja poistuu odotushuoneen kautta. Lopuksi ei kuninkaan makuuhuoneessa ole enää kuin Sprengtporten, joka on liian tyrmistynyt tietääkseen, mitä hänen pitäisi tehdä. Rajaseutua uhkaa hävitys, mutta kuningas pyörittää ympärillään nukketeatteria aivan kuin mitään vaaraa ei olisikaan.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas

3. osa madame de Pompadourin tarinasta: Pompadourin markiisittaren esittely Versaillesin hovissa

Jeanne de Pompadour katseli kuvaansa suuresta peilistä omassa huoneistossaan Versaillesin linnassa. Hän kääntyili edestakaisin peilin edessä nähdäkseen, oliko hänen pukunsa moitteettomassa kunnossa ja kampaus onnistunut. Hänellä oli yllään kirjailtu satiininen vannehame, jossa oli lyhyet hihat ja pieni laahustin.

Jeanne rypisti aavistuksen verran otsaansa. Hänen pukunsa oli kaunis, sitä ei voinut kieltää, mutta hän itse oli aivan kalpea. Se oli tietysti hermostumista, mutta ihmekö tuo. Muutaman minuutin perästä hänen olisi astuttava koko hovin eteen, ja hänet esiteltäisiin virallisesti sekä kuningattarelle että kruununprinssille. Monet hovissa odottivat tietenkin uteliaina, että hän tekisi jonkin virheen, niiaisi rumasti tai ei ymmärtäisi vastata etiketin mukaan, mikäli kuningatar suvaitsisi puhutella häntä. Kaikista oli tietenkin mielenkiintoista nähdä, miten hän selviytyisi ensimmäisestä virallisesta esiintymisestään Versaillesissa. Useimpien mielestä hän oli vain porvarisnainen, joka kuninkaan oikusta oli kohotettu siihen korkeaan asemaan, mitä jokainen nainen hovissa kadehti ja toivoi itselleen.

Jeanne taputti varovasti sormenpäillään poskiaan, niin että niihin tuli väriä. Pelkäsi hän tai ei, kukaan Versaillesin hovissa ei missään tapauksessa saisi huomata sitä. Hänen oli kestettävä tämänpäiväinen tulikokeensa hymyillen, eikä kukaan saanut aavistaa, miten hänen sydämensä pamppaili. Olihan de Bernis opettanut hänelle kesällä Etiolesin linnassa, miten tärkeätä hänen oli uudessa korkeassa asemassaan aina esiintyä ylpeästi ja rohkeasti, niin ettei kukaan uskaltaisi tehdä hänelle huomautuksia.

”No niin, nyt meidän on lähdettävä”, sanoi prinsessa de Conti, jonka kuningas oli määrännyt esittelemään Jeannen hovissa.

Jeanne tiesi, että prinsessa de Conti oli ottanut tehtävän vastaan ilomielin, sillä kuningas oli siitä hyvästä tarjoutunut maksamaan hänen pelivelkansa.

Jeanne näki, miten Versaillesin linnan salit olivat täynnä uteliaita, jotka olivat saapuneet katsomaan kuninkaan uuden virallisen rakastajattaren esittelyä. Sydän pamppaillen mutta pää pystyssä – apotti de Bernisin neuvoja noudattaen – hän kulki prinsessa de Contin perässä kuninkaan neuvotteluhuoneeseen. Huoneessa oli kuuma, sillä se oli täynnä hovilaisia, jotka halusivat katsella esittelyä kuin parastakin teatterikappaletta. Useimpien kasvot kiilsivät punaisina, ja he odottivat hartaasti, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Kaikkien ilmeiseksi harmiksi markiisitar de Pompadourin onnistui niiata kolme kertaa aivan virheettömästi kuninkaalle, joka seisoi neuvotteluhuoneensa takana edessä. Mutta vielä oli vaikein kohta jäljellä, ajattelivat monet ja kurottelivat kaulaansa. Uuden markiisittaren olisi käveltävä kuninkaansa luota takaperin, ja siinä monet epäonnistuivat.

Mutta vahingoniloisten pettymykseksi Jeanne selvisi osastaan – turhaan hän ei ollut tätä kaikkea harjoitellut Etiolesin linnassa koko kesän.

 Ranskan kuningatar Maria 

Mutta pahin oli yhtä edessä: esittely kuningattarelle. Kun Jeanne astui kuningattaren huoneeseen, siellä vallitsi täysi hiljaisuus. Kaikki halusivat kuulla, mitä kuningatar sanoisi uudelle markiisittarelle. Hovi oli pohtinut jo monta päivää, miten Maria suhtautuisi markiisitar de Pompadouriin. Kenties kuningatar lausuisi muutaman kylmäkiskoisen sanan uuden suosikin puvusta, joka oli tavallisin puheenaihe tällaisissa tilaisuuksissa.

Kun Jeanne niiasi kuningattarelle, tämä katseli häntä uteliaana. Kuningatar oli kuullut, että hovi tiesi jo etukäteen, mitä hän sanoisi, ja nyt häntä huvitti yllättää kaikki. Hän muisti tuntevansa erään naisen, joka oli ollut juuri kesällä markiisitar de Pompadourin luona, ja kysyi kaikkien yllätykseksi:

”Kuinka madame de Saissac voi? Minä olen tavannut hänet joskus Pariisissa. Oletteko te kuullut hänestä jotain viime aikoina?”

Jeanne katseli hämmästyneenä kuningatarta. Tämä istui rumana ja miesmäisenä tyylittömässä puvussaan, mutta kasvoilla oli ystävällinen ilme.

”Minulla on vain yksi ainoa toivomus elämässäni: haluaisin miellyttää Teidän Majesteettianne”, Jeanne sanoi nopeasti. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, mutta ei näin suureen ystävällisyyteen kuningattaren taholta, ja nyt hän oli täysin suunniltaan.

Mutta kuningatar Mariaa näytti Jeannen kiihkeys huvittavan, ja hän jatkoi keskusteluaan tämän kanssa, mikä sai hovin haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Koskaan ennen ei kuningatar Maria ollut suvainnut sanoa mitään puolisonsa rakastajattarille, mutta nyt markiisitar de Pompadour näytti suorastaan miellyttävän häntä.

Esittely kuningattarelle oli sujunut paljon paremmin kuin Jeanne olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Ennen esittelyä Jeanne oli hyvin muistanut äitinsä sanat siitä, että hänen kuninkaan rakastajattarena tulisi aina ottaa huomioon kuningatar Maria ja olla tälle mahdollisimman kohtelias. Elämää kokenut Madeleine Poisson tiesi, että kuningattaresta Jeanne voisi saada itselleen vaarallisen vihollisen, mikäli suututtaisi tämän.

Mutta vielä oli jäljellä esittely kruununprinssin huoneessa. Jeanne tiesi, että kruununprinssi jumaloi äitiään eikä voinut sietää isänsä elintapoja, joihin kuninkaan rakastajattaretkin kuuluivat. Niinpä hän oli jo etukäteen varautunut siihen, ettei kruununprinssi missään tapauksessa hyväksyisi häntä. Nuori, hiljattain onnellisen avioliiton solminut prinssi ei saattanut käsittää, miksi hänen isänsä, joka hänen silmissään oli jo vanha mies, ei tyytynyt puolisoonsa vaan haki itselleen naisseuraa muualta. Se oli kruununprinssin mielestä hävettävää ja kuninkaan arvolle alentavaa, ja tämän hän olikin usein sanonut Ludvigille. Isän ja pojan jo ennestään kireitä välejä nämä prinssin sanat eivät suinkaan parantaneet, se tiedettiin koko hovissa.

Jeanne huomasi, miten kruununprinssin huoneistossa olevat hovilaiset odottivat jännittyneinä hänen ja prinssin ensitapaamista. Kohottaessaan katseensa Jeanne näki kruununprinssin kasvoilla kylmän ja luotaantyöntävän ilmeen. Prinssi sanoi jotain ylimalkaista hänen puvustaan ja kääntyi sitten sivuttain Jeanneen, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain vieressään seisovalle hovimiehelle.

Kruununprinssin vastahakoisuudesta huolimatta Jeannen esittely oli onnistunut. Jeanne näki pettymyksen häivähtävän useimpien hovilaisten kasvoilla, sillä olisihan heille kaikille tuottanut virkistävää vaihtelua nähdä kuninkaan uuden suosikin käyttäytyvän kömpelösti jo ensikertaa hovissa esiintyessään.

dauphin

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

2.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Töyhtöpäisten hevosten vetämät vaunut kristallipallossa

Tuijotettuaan Jeannea kasvoihin madame Lebou mittasi hänet nopeasti katseellaan päästä jalkoihin. Jeannea pelotti nyt todella, mutta kun madame nosti katseensa, ei hänen rumilla kasvoillaan ollutkaan enää pelottavaa ilmettä, vaan hän vaikutti pikemminkin hämmästyneeltä. Sitten hänen pienet silmänsä alkoivat ikään kuin tuikkia, ja hän tuijotti uteliaana Jeannea.

”Tämäpä jotakin!” madame Lebou mutisi itsekseen ja asetti sitten suuren lasipallon keskelle pientä pöytää.

”Katsokaa tänne, hyvä lapsi”, madame Lebou kehotti, ”ja kertokaa mitä näette.”

Jeanne oli istunut aivan jäykkänä ennustajan tarkastellessa häntä, mutta kumartui nyt kuuliaisesti katsomaan lasipalloa. Se välkkyi ja kimalteli hänen silmissään, eikä hän aluksi erottanut siinä muuta kuin valoja ja erilaisia värejä.

”Kertokaa mitä näette”, madame Lebou sanoi ja kumartui innoissaan palloa kohti.

Jeanne räpytteli silmiään, joita kirkas valo häikäisi, ja katsoi tarkkaavaisesti palloa koettaen saada selvää, mitä sen kirkkaassa pinnassa oli.

”Minä näen hevosia”, Jeanne vastasi lopulta epävarmasti. ”Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat töyhtöpäisiä hevosia jotka vetävät jotakin.”

”Niin”, madame Lebou rohkaisi Jeannea ja nojautui jännittyneenä pöytää vasten. ”Mitä hevoset vetävät?”

”Minusta tuntuu kuin ne vetäisivät vaunuja”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Niin nyt minä näen jo paremmin. Ne ovat suuret kullatut vaunut, joita seuraa joukko ratsumiehiä.”

”Tiedättekö te, kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi ja kiinnitti taas Jeanneen terävän katseensa.

Jeanne ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata, mutta vunujen kuva lasipallon pinnassa tuli yhä selvemmäksi. Vaunujen takana seisoi komeihin livreisiin pukeutuneita palvelijoita, ja ratsumiesten haarniskat säihkyivät auringonpaisteessa.

”Tiedättekö kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi, ja hänen oli vaikeata hillitä kiihtymystään.

”Ne ovat jonkun hyvin korkean herran vaunut”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt ne joskus aikaisemmin.”

Madame Lebou löi innostuksissaan likaisella kädellään pöytälevyyn, niin että lasipallo heilahti.

”Siinä sanoitte aivan oikein, lapseni”, hän jyrisi matalalla miehenäänellään. ”Ne ovat todella korkean herran vaunut, ja sinä olet varmaankin nähnyt ne monta kertaa. Ettekö huomaa, että ne ovat itsensä Ranskan kuninkaan vaunut?”

Jeannelta pääsi pieni huudahdus, ja hän nyökkäsi innostuneesti.

”Se on totta”, hän sanoi. ”Minähän olen monta kertaa nähnyt kuninkaan ajavan näillä vaunuilla Pariisin halki.”

Jeanne tuijotti lumoutuneena lasipallon pinnassa näkyvää kuvaa. Ne olivat kuninkaan vaunut, siitä hän oli aivan varma. Hänestä tuntui kuitenkin käsittämättömältä, kuinka Ranskan hienon ja rakastetun Ludvigin loistovaunut saattoivat näkyä likaisen ennustajan tunkkaisessa asunnossa. Samassa madame Lebou tarttui molemmin käsin lasipalloon, niin että kuningas Ludvigin kultaiset vaunut näyttivät olevan hänen pitkäkyntisten sormiensa puristuksessa.

”Hän on teidän kohtalonne”, madame Lebou sanoi karkealla äänellään, ja hänen pienet silmänsä tuijottivat Jeannea herkeämättä.

”Minunko?” Jeanne hämmästyi. ”Tarkoitatteko, että itse kuningas olisi minun kohtaloni?”

Madame Lebou nyökkäsi päätään, ja hänen rumat kasvonsa tärisivät innostuksesta.

”Sitä juuri tarkoitan”, madame Lebou sanoi kiihkeällä äänellä. ”Tulee päivä, jolloin te olette Ranskan kuninkaalle tärkein ihminen maan päällä, päivä jolloin kuningas palvoo teitä.”

Jeanne tunsi, miten hänen sydämensä alkoi taas hakata kiihtymyksestä, eikä hän voinut irrottaa katsettaan lasipallossa näkyvistä vaunuista.

”Kuinka te voitte tietää sen?” hän kysyi sitten voimatta uskoa vielä todeksi, mitä madame Lebou oli sanonut.

Ennustaja päästi kurkustaan käheä naurahduksen ja piti edelleenkin molemmin käsin lasipallosta kiinni.

”Minä näen tällä puolen palloa paljon muutakin, kaunis lapsi”, hän sanoi sitten. ”Näen teidät täysikasvuiseksi varttuneena kulkevan hienossa silkkipuvussa pitkin Versaillesin peilisalia kohti kuningasta, joka odottaa teitä.”

”Minua?” Jeanne toisti kysyvästi. Hän halusi vielä kuulla madame Leboun toistavan tuon ihmeellisen asian.

”Niin teitä”, madame Lebou sanoi. ”Tulee päivä, jolloin Ranskan kuningas rakastaa teitä ja jolloin te hallitsette koko maata kuninkaan rakkauden avulla. Mutta tiedän on vielä maltettava mielenne, sillä kestää kauan, ennen kuin olette saavuttanut kuninkaan rakkauden. Eikä teidän elämänne tule aina senkään jälkeen olemaan helppoa, sillä Versaillesissa saatte monia vihamiehiä. Mutta kuninkaan rakkaus on korvaava teille kaikki vaikeutenne.”

Jeanne istui aivan hievahtamatta madame Leboun edessä ja tuijotti edelleenkin lasipalloa. Mutta kuva kuninkaallisista vaunuista ja niitä vetävistä komeista hevosista alkoi muuttua yhä epäselvemmäksi, kunnes se hävisi kokonaan.

Jeanne istui vieläkin aivan lumoutuneena paikallaan osaamatta nousta. Kuningas rakastaisi häntä kerran, hän toisti mielessään kerta toisensa jälkeen.

”Se on teidän tulevaisuutenne”, madame Lebou sanoi, ja hänen äänensä kuulosti taas äreältä. Kasvoilta oli hävinnyt se haltioitunut ilme, mikä niillä vielä hetki sitten oli ollut.

Jeanne nousi kuin unessa seisomaan ja kääntyi jo lähteäkseen, kun hän muisti, ettei ollut vielä maksanut madamelle. Hän laski pöydänkulmalle kolikon, jota hän koko ajan oli puristanut tiukasti kädessään. Sitten hän niiasi nopeasti ja kiiruhti huoneesta.

Eteisessä Marie olisi halunnut kuulla, mitä Jeannelle oli sanottu, mutta tyttö lähti kovaa vauhtia portaita alas ja kadulle.

”Kerro nyt jotain”, Marie pyysi, mutta Jeanne tuskin kuuli sitä. Hän kulki puolijuoksua, niin että Marien oli vaikea pysyä hänen perässään, eikä puhunut mitään.

”Sanoiko madame Lebou sinulle jotain hirvittävää?” Marie tiedusteli koettaessaan hengästyneenä pysytellä Jeannen rinnalla. ”Ennustiko hän sinulle, että kuolet nuorena tai saat itsellesi ruman miehen?”

Jeanne ei vastannut, sillä hän tuskin malttoi kuunnella ystävättärensä kysymyksiä. Kuningas rakastaisi häntä, niin oli madame Lebou sanonut. Jotain ihmeellistä hän oli aina odottanut tulevaisuudeltaan, mutta näin korkealle hän ei sentään ollut uskaltanut kurottaa.

Ja nyt tulisi hänestä kuninkaan rakastettu, ihmeellisen nuoren kuningas Ludvigin, jota hän niin usein oli ihaillut, kun hallitsija ajoi vaunuillaan Pariisin halki. Kukaan ei hänen mielestään ollut niin kaunis ja komea kuin kuningas, joka uljaine piirteineen ja ystävällisine hymyineen oli täysin hurmannut hänet.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

1.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Pikkuneiti Poisson menossa ennustajalle

Kevät oli tullut Pariisiin. Vielä joku viikko sitten olivat kadut olleet niin liejuiset, että vaunut yhtä mittaa juuttuivat kiinni, eivätkä muut kuin vesilammikoissa riemastuneita leikkivät pikkupojat menneet vapaaehtoisesti jalkaisin ulos. Mutta nyt oli kevätaurinko kuivattanut kadut, ja Pariisi tuntui yhtäkkiä heränneen uuteen elämään.

Jalkakäytävän reunaa asteli varovasti leveätä hamettaan kannatellen hento Jeanne Poisson. Hän oli vasta 9-vuotias tyttö, mutta päivän tärkeys sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taidokkaasti päälaelle, mutta molemmin puolin poskia oli korvien taakse jätetty hiuskiehkura, joka kiertyi paljaalle kaulalle. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan tyttöä, sillä tämä oli harvinaisen viehättävä. Hänen piirteensä olivat hienot, silmät vihertävät ja kädet harvinaisen sirot, mutta ennen kaikkea kiinnitti vastaantulijoiden huomiota hänen lapsellisen arvokas esiintymisensä.

Hän osasi ikäisekseen ihmeellisen taidokkaasti kannatella vaaleansinistä vannehamettaan, niin etteivät sen helmat pölyyntyneet, ja hän varoi huolellisesti kadulla kulkevia ajoneuvoja, etteivät ne vain roiskuttaneet kuraa hänen päälleen.

Jeanne Poisson vilkaisi huolestuneesti pukunsa kaula-aukkoa. Äiti ei olisi mielellään antanut hänen ottaa tänään tätä pukua, sillä rouva Poisson pelkäsi, että Jeannen vaaleansinisen puvun hienot pitsit saattaisivat repeytyä tai ainakin hiostua. Mutta Jeannen onnistui taivuttaa äitinsä, osaksi kerjäämällä, osaksi katsomalla tätä niin kauniisti kuin osasi. Ja lopulta äiti antoi periksi – niin kuin hän tavallisesti teki, sillä hänen oli vaikeata vastustaa tyttärensä pyyntöjä. Sitoipa hän vielä Jeannen kaulaan kauniin sinisen silkkirusetinkin.

Kadunkulmassa odotti Jeannea toinen samanikäinen tyttö, Marie. Tämä ei ollut yhtä kaunis ja viehättävä kuin Jeanne, ja hän katseli vilpittömän ihastuneena ystävätärtään.

”Miten kaunis ja hieno sinä oletkaan!” hän huudahti. ”Voisi aivan luulla, että sinä olet aatelisneiti.”

Jeanne Poisson punastui mielihyvästä, vaikka hän koettikin olla näyttämättä sitä ystävättärelleen. Kunpa hän olisikin aatelisneiti ja saisi ajaa ympäri Pariisia komeissa vaunuissa. Mutta jotain erikoista elämällä oli hänelle varattuna, siitä hän oli aivan varma. Jeanne nosti pienen pyöreän leukansa pystyyn, ja hänen vihertäviin silmiinsä tuli unelmoiva katse. Hänestä ei koskaan tulisi tavallista porvarisemäntää, jonka elämä kului kotoisissa askareissa ja vuosi vuodelta yhä pönäkämmäksi käyvän aviomiehensä palvelemisessa. Hän ei haluaisi, että lukemattomat lapsivuoteet pilaisivat hänen vartalonsa, eikä hän myöskään unelmoinut suuresta lapsijoukosta, joka sitoisi hänet kotiin niin kuin useimmat niistä pariisilaisemännistä, jotka hän oli nähnyt pienen elämänsä aikana.

Hänelle oli varattuna joki erikoisen osa ja tehtävä, sitä hän ei ollut epäillyt koskaan. Koko talven, istuessaan takkatulen ääressä kuunnellen äitinsä ja herra de Tournehemin keskustelua, hän oli odottanut kevään tuloa. Silloin hän kääntyisi tunnetun pariisilaisen ennustajan madame Leboun puoleen ja antaisi madamen kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa. Pikkuvanhasti Jeanne selitti äidilleen, että hänen oli syytä alkaa ajoissa valmistautua elämäänsä, sillä saattaisihan hyvinkin olla, että kohtalolla oli varattuna häntä varten jotain erikoista.

 Rouva Poisson pudisti ensin päätään, mutta vähitellen Jeannen onnistui taivuttaa hänet. Itse asiassa uskoi äiti Poissonkin, että hänen kaunista lastaan odotti suuri elämä, mutta hän olisi halunnut tulla itse mukaan, kun Jeanne lähti madame Leboun luo. Pahaksi onnekseen rouva Poisson sattui vilustumaan, niin hänen oli pysyteltävä kotona. Jeanne kärtti kuitenkin äidiltään luvan saada lähteä ystävättärensä Marien kanssa tapaamaan madame Lebouta. Olivathan he jo isoja tyttöjä, eikä heille Pariisissa keskellä päivää saattanut tapahtua mitään. Ja kyllähän hän, Jeanne, tunsi tien ennustajan luo, sillä hänhän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, eikä madame Lebou asunut kovin kaukana heiltä.

Äiti epäröi vieläkin, mutta silloin herra de Tournehem puuttui puheeseen ja lupasi, että Jeanne saisi lähteä ennustajan luo, mikäli hänen ystävättärensä Marie tulisi hänen kanssaan.

”Pelottaako sinua?” Marie kysyi ja tönäisi Jeannea kylkeen.

Jeanne puisti päätään niin että hänen kiharansa heilahtivat. Häntä jännitti niin, että hänen pieni sydämensä löi aivan hakkaamalla, mutta pelkoa se ei ollut.

Viimein molemmat tytöt saapuivat pienelle kapealle kadulle, jonka varrella madame Lebou asui. Jeanne katseli huolestuneena katua, sillä siinä näkyi vielä suuria kuralammikoita, eikä se myöskään ollut yhtä puhdas kuin heidän kotinsa lähistöllä olevat kadut. Ja juuri tänä päivänä hän ei halunnut tahria itseään eikä hienoa pukuaan.

Madame Lebou asui pihan perällä olevassa pienessä kapeassa talossa, ja hänen asuntoonsa oli kiivettävä korkeat portaat. Porraskäytävä oli puolipimeä, ja Marie tarttui pelokkaasti Jeannen käsivarteen.

”Uskallammeko me mennä sinne?” hän kuiskasi.

”Tietysti”, Jeanne vastasi, vaikka häntäkin hirvitti hiukan.

Madame Leboun pienessä tunkkaisessa eteisessä istui jo muutama ihminen tyttöjen tullessa sisään. Marie pysähtyi vielä kuin epäröiden ovelle, mutta Jeanne astui sisään. Varovasti hän sitten istuutui karkeatekoiselle penkille ja katseli ympärilleen. Häntäkin pelotti jo nyt, mutta sitä hän ei tietenkään halunnut näyttää Marielle, joka siinä tapauksessa olisi varmasti heti syöksynyt ovesta ulos. Vastapäätä Jeannea istui vanha huonosti pukeutunut nainen, joka nojasi päätään seinään ja hieroi aina välillä tuskastuneena ohimoitaan. Hän oli tullut tänne kysymään neuvoa kiusalliseen päänsärkyyn, joka oli vaivannut häntä jo vuosia.

Ovensuussa istui samettiviittaan kietoutunut hienonnäköinen herra, joka ei suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

”Tuollaiset käyvät täällä kysymässä neuvoa, miten voisivat rikastua lisää, tai tiedusteleva, saavatko he sen entistäkin korkeamman viran jota toivovat”, muuan puhelias pyöreä nainen selitti. ”No, te kai haluatte tietää, millaisen sulhasen te kerran saatte”, hän jatkoi sitten ja katsoi uteliaasti Jeannea ja Marieta.

Jeanne ei vastannut mitään vaan istui sen näköisenä kuin ei olisi kuullutkaan rouvan kysymystä. Marie taasen punastui ja tarttui ystävätärtään käteen.

Pitkän aikaa Jeanne sai istua madame Leboun odotushuoneessa, mutta viimeinkin tuli hänenkin vuoronsa. Hän koetti kulkea arvokkaasti ja kannatteli kaiken aikaa hamettaan, niin kuin oli nähnyt äidinkin tekevän. Täällä se sitä paitsi oli tarpeenkin, sillä ennustajattaren odotushuoneen lattia oli likainen.

Madame Lebou istui pienen pöydän ääressä keskellä huonetta ja viittasi sanaakaan sanomatta Jeannea istumaan jakkaralle häntä vastapäätä. Jeannen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi ennustajan kuulevan sen. Madame Lebou oli miesmäinen ja huonosti pukeutunut nainen. Tukka hapsotti likaisena ja puku oli vanha ja kulunut. Madamen kädet olivat Jeannen mielestä kuin kotkan jalat, kynnet olivat pitkät ja Jeannen mieleen tuli, että madame saattaisi raapaista niillä kipeästikin, jos sattuisi suuttumaan. Kasvoiltaan madame Lebou oli nyrpeän ja epäystävällisen näköinen, kapeat huulet olivat tiukasti yhteen puristetut, ja suuri nenä teki hänet Jeannen mielestä aivan noidan näköiseksi. Pienissä terävissä silmissä tuikki kiihkeä tuli, ja kun hän tuijotti Jeannea kasvoihin, alkoi tyttöä todella pelottaa. Hän ehti jo kerran ajatella, että olisi viisainta lähteä pakoon ennen kuin pelottava madame Lebou alkaisi ennustaa, mutta koko hänen ruumiinsa oli kuin halvattu, niin että hän ei olisi päässyt nousemaan tuolilta, vaikka olisi tahtonutkin. Tuntui kuin madame Leboun voimakas katse olisi vanginnut hänet paikoilleen ja pakottanut hänet istumaan pienellä jakkaralla. Hän tavallaan pelkäsi, tavallaan nautti siitä voimasta, millä madame Lebou piti häntä paikoillaan.--

-Ursula Pohjolan Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

Turkin sulttaanin haareminaisten taistelua ikävää vastaan

Niin kauniina ja kiehtovan eksoottisena kuin haaremi näyttäytyykin, niin ei pidä unohtaa haareminaisten olleen orjattaria, seksiorjattaria. Naisia sulttaanin haaremiin, Seraljin Topkapiin, tuotiin eri puolilta Aasiaa ja Afrikkaa sekä myös Euroopasta. Osa haareminaisista syntyikin ja varttui aikuisuuteen haaremissa. Sulttaanin haaremin naisten keski-ikä oli seitsemäntoista vuotta.

Sulttaanin haaremia ei kansoitettu millä hyvänsä naisilla, vaan kaikki tulijat olivat monin erilaisin perustein tarkoin valikoituja. Himotuimpia olivat nuoret ja kauniit tytöt, joita sulttaanin eri puolilla hallitsevat kuvernöörit, passat, lähettelivät hallitsijalleen lahjaksi. Tytöt revittiin kylmästi juuriltaan haaremiorjuuteen pahimmillaan lapsina eikä kukaan ollut muslimi. Heidät käännytettiin kuitenkin haaremissa islamiin. Sulttaanit tunsivat erityistä heikkoutta Kaukasuksen seutujen sinisilmäisiin vaaleaveriköihin. Tyttöjä joko ryöstettiin haaremin seksileluiksi tai köyhät vanhemmat myivät tyttärensä haaremiin. Mikäli tyttö tai nuori nainen oli täyttänyt perusvaatimukset kelvataakseen toimitettavaksi sulttaanin haaremiin, eli hän oli mitä kaunein, suloisin ja ihastuttavin, eunukit tutkivat tytöt vielä perusteellisemmin. Heissä ei saanut olla mitään ruumiillista vikaa tai puutetta ja heidät tutkittiin suuta myöten tarkemmin kuin ostettavat hevoset - käsinkin kopeloimalla ja tunnustelemalla. Jos tyttö läpäisi juuri tähän tehtävään koulutetun eunukin tarkastuksen, hänestä lähetettiin vielä hyväksymistä vaativa ennakkoilmoitus pääeunukille, joka esitteli tytön valide sultanille hyväksyttäväksi – siinä tapauksessa että sulttaanin äiti oli elossa.

Vanhempia rohkaistiin myymään tyttäriään, maalailemalla kaunokertomuksia siitä, miten makea, helppo ja ylellinen elämä tyttöjä odotti sulttaanin jalkavaimona. Vanhempiensa myymien tyttöjen hinnoista kertoo vanha tulliasiakirja vuodelta 1790.

”Tserkessityttö, noin kahdeksanvuotias; abessinialainen neitsyt, kymmenen vuoden vaiheilla; viisivuotias tserkessiläisneitsyt; tserkessinainen, viiden- tai kuudentoista ikäinen; noin kaksitoistavuotias gruusialaistyttö; keskikokoinen, seitsemäntoistavuotias neekeriorja. Maksavat noin 1 000 - 2 000 kurusia.” (Hevosen sai samaan aikaan noin 5 000 kurusilla.)

*** 

”--Haaremin vapaus antoi naisen tehdä ruumiillaan mitä tahtoi, rikkoa kaikin mahdollisin keinoin hyviä tapoja, sillä haaremissa ei ollut hyviä tapoja. Hyvät tavat edellyttivät ”yhteiskuntaa”, todellisia miesten ja naisten välisiä suhteita, eikä niitä ollut, ikbal ajatteli. Oli vain ikuisesti läsnä oleva vihollinen, ikävä. Kaikkea kokeiltiin sen huojentamiseksi. Jokainen päivä oli jatkuvaa taistelua tuota itsepäistä hirviötä vastaan; odotusta, odotusta, odotusta. Tyynyillä ja matoilla astuen, orjien ympäröiminä, haaremin asukkaat kirjailivat lukemattomia nenäliinoja, soittivat loputtomiin erilaisia soittimia, sormeilivat teshipejään, itämaisia rukousnauhojaan, tuhanteen kertaan, laskivat niin pitkälle kuin pystyivät tai lausuivat Allahin yhdeksääkymmentä yhdeksää nimeä. He tuijottivat tuntikausia ulos ristikkoikkunoista, itkivät, polttivat ketjussa vaaleita savukkeita joita ostettiin varta vasten haaremille. Kun he kyllästyivät polttamaan, he tilasivat syyrialaista kahvia tai egyptiläisiä appelsiineja, pakottivat sorbetin kestämään puoli tuntia, harjasivat hampaitaan ja kiillottivat niitä hohkakivellä, pureksivat mastiksinpalaa saadakseen savun maun suustaan, kokeilivat uutta kampausta, laskivat jalokiviään, kaivelivat nenäänsä, nyppivät karvoja ruumiistaan, joivat sitruunanjuomaa päästäkseen eroon mastiksinmausta, jolla he juuri olivat piettäneet savukkeenmakua, jolla he olivat peittäneet kahvinmakua.

Nakş-i-dil sulki silmänsä ja kuunteli kaikkialla kaikuvaa kimeätä naurua. Naiset pukeutuivat ja riisuuntuivat ja pukeutuivat taas uudelleen, joskus joka ainoaan vaatekappaleeseen, jonka arkustaan löysivät. He liimasivat tähden tai puolikuun muotoisia syntymämerkkejä keskelle otsaa, pidennetyn silmän kulmaan, suupieleen tai poskipäälle. He asettelivat tusinoittain peilejä ja käsipeilejä kaikin mahdollisin eri tavoin nähdäkseen itsensä paremmin. He etsivät kavaltavia karvoja ruumiistaan. He maalasivat kynsiään, hennasivat kämmeniään hikoilua vastaan; mutta vihollinen, ikävä tavoitti heidät aina, ja joka päivä he hävisivät kilpailun aikaa vastaan. He määräsivät viistoistavuotiaita orjia tanssimaat kunnes nämä lysähtivät kasaan uupumuksesta, määräsivät jonkun toisen orjan toistamaan tarinan viidenteenkymmenenteen kertaan tai vaativat sokeata soittajaa soittamaan laulusävelmää kunnes tämän sormet olivat verillä. Mutta ikävä oli aina läsnä. He kävelivät puutarhassa, keinuivat, kiipeilivät puihin, palasivat lausumaan iltarukouksensa, lojuivat divaanilla pelaamassa korttia illallista odotellessaan; ja sitten alkoi taas savukkeiden, kahvin, sitruunajuoman, sorbettien ja oopiumin pirullinen kehä. Kaksi naispuolista painijaa järjestää näytöksen joka päättyi potkuun ja ilottomaan naurunpyrähdykseen, mutta ikävän hirviö kyyhötti nurkassa, heijastui jokaisesta peilistä, joka polulla, joka ikkunasta, kaikista kasvoista...

Haaremin naiset väsyivät helposti samaan asentoon. He laskeutuivat pitkälleen sohvalle, kääntyilivät, vääntelivät ruumistaan ja asettelivat kaapunsa pitkiä liepeitä tuhansin tavoin. Nakş-i-dil katseli miten kolmas kadine (sulttaanin vihitty vaimo) Benigar istuutui, tarttui sitten jalkoihinsa, työnsi tyynyn polviensa alle, veti polvet rintaa vasten, käpertyi kerälle kuin valtava kissa, ja kierähti sitten divaanilta lattialle olevalle mattokasalle kuin lapsi. Naisilla oli tapana omaksua asentoja joissa he voivat ottaa toisensa syliin, kuin jonkin pehmeän ja pyöreän. Kaikkein ankarin asento oli istuminen suorana ja jalat ristissä, minkä he oppivat lapsuudessaan niin että useimmat olivat hieman vääräsäärisiä. Sillä tavoin he polttelivat, pelasivat korttia tai backgammonia, keskustelivat, soittivat instrumenttejaan ja lauloivat. Kesti vuosia oppi istumaan yhdellä liikkeellä ja jäädä istumaan käsillään auttamatta, istua liikkumattomana kuin patsas tuntikausia ja nousta taas yhdellä liikkeellä, kuin jousen lennättämänä. Haaremin naisten viehkeys oli heidän taidoissaan esitellä kauniita muotojaan, nukkuvien kaunotarten raukeissa liikkeissä, pää takakenossa, hiukset hajallaan, käsivarret riippuen, taidossa jolla he hankkivat kultaa ja jalokiviä.

Joskus koettiin ihan todellinen tapaus; retki Aasian suolattomien vesin rannoille, keväinen muutto kesähaaremiin, ranskalainen akrobaattiryhmä, egyptiläinen tanssiteatteri. Jalokivikauppias saattoi tulla tuomaan Golcondan kameleita, Hormuzin safiireja, Tiibetin rubiineja, opaalikaulanauhoja, kukkien tai meritähtien muotoisia smaragdeja, Ophirin helmiä, agaatteja, granaatteja ja lasuurikiviä. Serbian mustalainen viipyi viikkokausia ennustamassa kaikille kämmenen viivoista. Tabib Lorenzo kävi ennustamassa synnyttäisikö ikbal (suosikki jonka kanssa sulttaani makaa) pojan vai tyttären mittaamalla tämän pulssin.”

Lainattu pätkä Turkin sulttaanin haaremin naisten ajantappomenetelmistä on suoraan Barbara Chase-Riboudin romaanista Haaremin valtiatar (englanninkielinen alkuteos on nimeltään Valide), joka on historiallinen tositarina. Algerialaiset merirosvot kaappasivat luostarikouluun mustine palvelijattarineen olleen kreolityttö Aimée du Buc de Riveryn, keisarinna Josefinen serkun. Tyttö annettiin lahjaksi Turkin sulttaanille Abdulhamidille. Nakş-i-diliksi nimetty tyttö herätti ensin sulttaanin huomion, sitten hän yleni suosikiksi eli ikbaliksi ja lopulta Abdulhamid avioitui hänen kanssaan. Aimée/ Nakş-i-dil synnytti sulttaanipuolisolleen Mahmud-nimisen pojan, joka onnistui nousemaan valtaistuimelle Mahmud II:sena.