Thomas Seymour ja prinsessa Elisabet: osa 2

Äkkiä Elisabet säpsähtää. Hänen makuuhuoneensa ovi narahtaa ja joku astuu sisään. Mutta se ei ole Kat Ashley – askeleet ovat liian raskaat. Elisabet kuuntelee jännittyneenä. Vieras astuu hänen vuoteensa viereen ja pysähtyy siihen.

Elisabetille tulee kauhusta kuuma. Hänen tekisi mieli huutaa Kat Ashleytä, mutta hän ei saa sanaa suustaan. Ja ehkä on parempikin, ettei vieras huomaa hänen olevan hereillä. Elisabetin mieleen muistuvat kaikki kertomukset murhista ja ryöstöistä, ja hän vapisee kauttaaltaan.

Samassa vuodeverhot nykäistään syrjään, ja Thomas Seymour seisoo nauravana Elisabetin vuoteen vieressä.

”Hyvää huomenta, kultaseni! Pelotinko teidät vai oliko tuloni miellyttävä yllätys?”

Elisabet ei vastaa mitään, vaan vetää peitteen tiukasti kaulaan asti. Thomas Seymour on pukeutunut tummanpunaiseen silkkiseen aamutakkiin ja mustiin tossuihin. Valkoisina hohtavat hampaat, tumma parta ja hiukset saavat hänet muistuttamaan merirosvopäällikköä, välähtää Elisabetin mielessä.

”No oletteko iloinen nähdessänne minut?” Seymour tiukkaa.

Kun Elisabet ei vastaa mitään, Seymour astuu hänen sänkynsä jalkopäähän ja katselee häntä pitkään.

”Te tulette päivä päivältä yhä kauniimmaksi. Jonkun kerran en enää voi vastustaa kiusausta, vaan ryöstän teidät. Tuletteko mielellänne minun kanssani vai onko minun vietävä teidät väkisin?”

Elisabet ei sano sanaakaan, vaan makaa hievahtamatta. Hänen tekisi mieli käskeä Seymouria poistumaan, mutta hän ei pysty siihenkään.

Thomas Seymour istuutuu Elisabetin vuoteen jalkopäähän ja heittäytyy siitä sitten äkkiä pitkäkseen Elisabetin päälle. Elisabet huudahtaa pelästyksestä, mutta Seymour painaa kätensä varottavasti hänen suulleen.

”Minä tiedän, mitä te tekisitte”, hän sanoo ja katselee Elisabetia nauraen. ”Te tulisitte mielellänne minun kanssani.

”Thomas, olkaa hyvä ja menkää pois!”

”Ei kultaseni, sitä en aio tehdä”, Seymour vastaa huolettomasti. ”En ole tiennytkään, että te olette näin suloinen aamulla herätessänne. Tulen herättämään teidät tästä lähtien joka aamu.”

”Thomas, minä vaadin teitä poistumaan.”

Seymour purskahtaa nauruun ja silittää Elisabetin poskea.

”Teidän Ylhäisyytenne on vaikeaa tavoittaa kuninkaallista arvokkuutta tässä tilanteessa. Minä menen, kun vain sanotte: ʼThomas, olen onnellinen, kun olet tullut toivottamaan minulle hyvää huomenta.ʼ Mutta te ette sano niin, ettehän?”

”En”, Elisabet vastaa vaivaantuneena.

”Ja tiedättekö, miksi te ette sano niin? Te ette halua, että minä lähtisin. Te pidätte siitä, että teidät herätetään näin.”

Elisabet tuntee peitteen läpi Seymourin jäntevän ruumiin omaa ruumistaan vasten. Hän yrittää päästä irti Seymourin otteesta, mutta tämä pitää hänestä kiinni molemmin käsin.

”Älkää rimpuilko, rakkaani”, Seymour sanoo ja hänen äänensä on hellä.

”Ei, Thomas, ei”, Elisabet sanoo.

”Miksi ei”, Seymour kysyy ja hänen kasvonsa ovat aivan lähellä Elisabetin kasvoja. ”Minä rakastan teitä ja olen odottanut jo tarpeeksi kauan.”

Seymour painaa suunsa Elisabetin huulille ja suutelee tätä. Elisabet koettaa ensin torhua häntä, mutta kun Seymour suudelmat tulevat yhä kiihkeämmiksi, toisen kiihko tarttuu häneenkin. Seymourin kädet hyväilevät hänen olkapäitään ja kaulaansa, ja hänen kosketuksensa saa Elisabetin koko ruumiin värisemään. Vielä hetken Elisabet muistaa leskikuningatar Katariinaa, sitten hän kietoo käsivartensa Seymourin kaulaan ja vetää tämän itseään vasten. 

***

Seuraavina aamuina Elisabet pitää tarkkaan huolta siitä, että hän on ehtinyt nousta ja pukeutua, ennen kuin Seymour tulee tervehtimään häntä. Jonkun kerran, kun Kat Ashley on jo poistunut makuuhuoneesta, hänessä herää halu jäädä vielä vuoteeseen ja odottaa Seymouria. Vain kerran hän tahtoisi vielä saada Thomaksen aivan lähelle itseään, tuntea miehen lujat käsivarret ympärillään, tuntea hänen hyväilynsä.

Ehdittyään näin pitkälle ajatuksissaan Elisabet aina punastuu ja nousee nopeasti vuoteesta. Hänen ei sovi toivoa mitään tuollaista, se on varmasti syntiä. Seymourhan on naimisissa hänen äitipuolensa kanssa, ja hyvä Katariina Parr pahastuisi varmasti, jos tietäisimitä Elisabet ajattelee.

Näin Elisabetin onnistuu pitkän aikaa välttää Seymourin lähentely-yrityksiä. Lordi saapuu kyllä joka aamu toivottamaan hänelle hyvää huomenta, mutta kun hän näkee Elisabetin kirjoituspöytänsä ääressä lukemassa, hän tyytyy vain puhelemaan jonkin aikaa ja taputtaa sitten Elisabetia selkään. Tähän ei Kat Ashleylläkään ole mitään huomauttamista. Seymourin kosketus saa kuitenkin Elisabetin pitkäksi aikaa levottomaksi, ja hän päättää joka kerta, ettei hän seuraavana aamuna enää istu omassa huoneessaan. Mutta kun hän sitten aamulla herää, alkaa hän jo odottaa Thomas Seymourin tuloa.

Eräänä päivänä Elisabet tapaa Seymourin odottamatta palatsin kirjastossa. Elisabet alkaa vavista Seymourin astuessa huoneeseen. He eivät ole nähneet toisiaan kahden kesken tuon aamun jälkeen, jonka muistaminen saa Elisabetin vielä punastumaan.

”Pieni rakkaani, täältäkö minä löydän teidät?” Seymour sanoo hellällä äänellä ja tulee Elisabetin viereen.

Elisabet tietää, että hänen pitäisi nyt kiireesti poistua, mutta hän ei saa otetuksi askeltakaan.

”Laupias luoja, pelkäättekö te minua vai miksi teidän kätenne vapisee?”

Seymourin kasvot ovat aivan lähellä Elisabetia ja ruskeissa silmissä on hilpeä ilme.

”Minä – minulla on vain kylmä”, Elisabet sopertaa.

”Kylmä? Silloin minun velvollisuuteni on lämmittää teitä”, Seymour sanoo ja kietoo käsivartensa Elisabetin ympärille.

Elisabet yrittää vielä päästä pakoon, mutta Seymour puristaa häntä lujasti rintaansa vasten.

”Rakas lapsi, miten olenkaan kaivannut teitä”, Seymour kuiskaa ja suutelee Elisabetia.

Elisabet koettaa torjua miestä, mutta tämän ote muuttuu yhä lujemmaksi. Seymour suutelee Elisabetin kasvoja ja kaulaa, ja hänen kätensä hyväilee Elisabetin vartaloa. Elisabet värisee, mutta hän ei pyri pakoon. Kaikki muu häviää hänen ympäriltään, jäljellä on vain Seymour, joka suutelee häntä…

”Thomas, mitä sinä teet?” leskikuningatar Katariina melkein parkaisee nämä sanat.

Seymour laskee Elisabetin nopeasti irti ja Elisabet pakenee suin päin huoneesta. Hän on tulipunainen kasvoiltaan ja poskia kuumottaa. Takaansa hän kuulee leskikuningattaren kimeän äänen:

”Thomas kuinka sinä saatoit tehdä minulle tämän?”

”Ole hiljaa”, Seymour vastaa närkästyneenä. ”Tiedäthän itsekin, miksi minä olen mennyt sinun kanssasi naimisiin.”

”Onko se totta? Sinähän sanoit rakastavasi minua.”

”Jotainhan minun on ollut pakkoa sanoa sinulle, jotta jättäisit minut rauhaan.” Seymourin ääni on vihainen.

Elisabet menee makuuhuoneeseensa ja työntää salvan oven eteen. Miten hän onkaan voinut käyttäytyä näin? Mutta hän rakastaa Seymouria, ja Somersetin herttuan syytä on, ettei hän nyt ole naimisissa Seymourin kanssa.

Elisabet nojaa otsaansa ikkunaruutuun. Se on kylmä ja tuntuu edes hiukan selvittävän hänen ajatuksiaan.

Niin, hän rakastaa Seymouria, mutta mahtaako Seymour sittenkään rakastaa häntä? Ehkäpä Seymour yrittää vain hyötyä hänestä, niin kuin Somersetin herttua väittää? Seymourhan on sitä paitsi selittänyt, että avioliitto leskikuningattaren kanssa on vain muodollisuus. Ja nyt sanoo Katariina Parr kuitenkin, että Seymour on vannonut hänelle rakkauttaan.

Miten hän saattoikaan unohtaa niin täysin hyvän kuningattaren? Ja mitä kuningatar nyt ajattelee hänestä? Elisabet punastuu yllättäen.

”Teidän Ylhäisyyttänne odotetaan syömään”, rouva Ashley sanoo hetken kuluttua.

”Kat, kulta Kat, sano leskikuningattarelle, että minulla on hirvittävä päänsärky ja etten voi syödä mitään.”

”Laitanko minä kääreen Teidän Ylhäisyytenne otsalle?” rouva Ashley kysyy levottomana.

”Laita Kat”, Elisabet sanoo. ”Minä menen hetkeksi pitkäkseni vuoteelle. Mutta älä laske tänne ketään.”

Rouva Ashley katsoo huolestunee prinsessa Elisabetia. Tämän päänsärkykohtaukset ovat alkaneet uusia pelottavan usein.

Kun Elisabet on saanut kääreen silmilleen, hän pyytää rouva Ashleytä poistumaan. Ehkä voin nukahtaa hetkeksi, Elisabet selittää. Todellisuudessa hän haluaa olla yksin ja ajatella rauhassa.

Kuinka hän tämän jälkeen voi koskaan enää nähdä leskikuningatarta? Tai pientä Jane Greytä? Janen tapaaminen tuntuu Elisabetista vielä vaikeammalta kuin leskikuningattaren. Mistähän johtuu että hänen on niin vaikeaa sietää Jane Greytä? Osittain vastenmielisyys serkkua kohtaan pohjautuu niihin aikoihin, jolloin Jane leikki yhdessä nykyisen kuninkaan kanssa, ja hän pelkäsi Edwardin rakastavan Janea enemmän kuin häntä. Nyt ei Jane ole enää heidän välillään – pieni kuningas tuntuu olevan kummankin tavoittamattomissa – mutta yhä tuntee Elisabet vastenmielisyyttä Jane Greytä kohtaan.

Kun leskikuningatar saapuu illalla katsomaan miten Elisabet jaksaa, hän ei sanallakaan viittaa aamulliseen kohtaukseen. Hän puhuu rauhallisesti ja ystävällisesti, mutta lopulta Elisabet ei voi enää hillitä itseään.

”Moittikaa minua ja sanokaa, että vihaatte minua, mutta älkää olko minulle noin hyvä”, Elisabet valittaa. ”Minä en ansaitse teidän rakkauttanne.”

Mutta Katariina Parr vain silittää Elisabetin hiuksia ja puhuu tälle lempeällä äänellä. Hän on raskaana ja huonovointinen, mistä johtuu että hän päivällä menetti malttinsa, Katariina selittää. Hänhän tietää, ettei Elisabet ole sen enempää syyllinen kuin kuka tahansa kokematon tyttö, joka on joutunut Seymourin pauloihin. Ja Seymourin viehätysvoimaa on vaikeaa vastustaa, sen hän on saanut itse kokea liiankin selvästi.

- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Neitsytkuningatar ja rakkaus

Thomas Seymour ja prinsessa Elisabet osa 1

Elisabet vaihtaa varovasti jalkaa. Thomas Seymour on siis vihitty hänen äitipuolensa kanssa. Ensin hän ei uskonut sitä, mutta kun Seymour itse vakuutti asian olevan niin, ei hän enää voinut epäillä.

Ja kuitenkin on käsittämätöntä, että Seymour on ottanut Katariina Parrin puolisokseen. Siitähän on vain pari kuukautta, kun hän kosi Elisabetia. Se tapahtui eräänä iltapäivänä Chelsean palatsin puutarhassa, kun Seymour tuli tavanmukaiselle vierailulleen. Elisabet istui ulkona lukemassa, kun hän äkkiä huomasi Seymourin. Tämä seisoi hänen edessään pitkänä ja komeana, ruskettuneet, ahavoituneet kasvot puoliksi tumman parran peitossa.

”Toivottavasti en häiritse Teidän ylhäisyyttänne”, Seymour sanoi, otti sulkatöyhtöisen hatun päästään ja kumarsi.

”Ei, ette tietenkään”, Elisabet sopersi.

Merkillistä että Seymour kohteliaasta tervehdyksestään ja alamaisesta kumarruksestaan huolimatta vaikutti aina röyhkeältä ja hiukan liian itsevarmalta. Se että hän seisoi kuninkaantyttären edessä, ei tuntunut lainkaan häkellyttävän häntä. Tavallaan tämä ärsytti Elisabetia, mutta toisaalta hän kyllä tiesi, että juuri Seymourin varmuus ja omahyväisyys miellyttivät häntä.

”Se on hyvä”, Seymour sanoi ja istuutui penkille Elisabetin viereen, ”sillä minulla on tärkeää asiaa.

Elisabet katsoi miestä hämmästyneenä. Tämä istui rauhallisen näköisenä, nojautui taaksepäin ja ojensi pitkät jalkansa. Elisabet tunsi itsensä yhtä hämilliseksi kuin aina muulloinkin Seymourin seurassa. Tämän rohkeus ja miehekkyys, sanavalmius ja karkeus kiehtoivat häntä.

Seymourista kerrottiin sitä paitsi, että hän taisteli lakkaamatta merirosvoja vastaan Englannin rannikoilla. Häntä sanottiin ainoaksi mieheksi, jota merirosvot todella pelkäsivät. Sen lisäksi väitettiin, että Seymour oli hankkinut Scilly-saaret itselleen ja että hän sopivan hetken tullen asettuisi asumaan niille ja hallitsisi ympäröiviä meriä mielensä mukaan. Hänellä kuului olevan vielä paljon rahaa, jalokiviä ja kultaa – osaksi kai merirosvoilta otettuja.

”Minä olen aikonut pyytää holhoojaneuvostolta lupaa saada ottaa teidät puolisokseni”, Seymour sanoi rauhallisesti.

”Minut?” Elisabet kysyi hämmästyneenä.

”Niin tietysti”, Seymour vastasi ja tarttui toisella kädellään Elisabetia leuasta. ”Te olette viehättävin nuori neiti, jonka olen koskaan tavannut.. Jo silloin, kun näin teidät veljenne kuningas Edvardin ristiäisissä, päätin että kerran vielä kosin teitä.”

”Mutta minähän olin silloin vain nelivuotias”, Elisabet huomautti.

”Todellinen kauneus näkyy jo siinä iässä”, Seymour vastasi huolettomasti.

Sitten hän otti Elisabetin kasvot käsiensä väliin ja suuteli tätä. Elisabet tunsi Seymourin parran poskiaan vasten ja näki miehen silmät aivan läheltä. Kun Seymour painoi suunsa hänen huulilleen, hänen teki mieli vetäytyä kauemmaksi, mutta Seymour piti hänestä lujasti kiinni.

--Kuninkaan holhoojaneuvosto kielsi hänen ja Seymourin avioliiton, Somersetin herttua, Thomas Seymourin veli, vastusti sitä ankarasti. Hän pelkäsi – niin Elisabet kuuli hovissa puhuttavan – että Thomas-veli saisi liikaa vaikutusvaltaa, jos menisi naimisiin kuninkaan tyttären kanssa.

Seymour kirosi ja raivosi kuultuaan veljensä ja holhoojaneuvoston vastauksen, mutta se ei hyödyttänyt mitään.

Sitten niin, sitten se tapahtui. Noustessaan eräänä aamuna viiden aikaan vuoteesta avaamaan ikkunaa Elisabet näki, miten palvelija avasi talon oven ja laski Thomas Seymourin sisään. Elisabetin ensimmäinen ajatus oli rientää kysymään, mitä oli tapahtunut. Ettei vain Edward ollut sairastunut? Kun Elisabet kiireissään veti aamupukua ylleen, tiedusteli rouva Kat Asley, hänen kotiopettajansa ja lähin uskottunsa, miksi hän tahtoi yhtäkkiä pukeuta.

”Lordi Thomas tuli juuri palatsiin”, Elisabet selitti. ”Minun täytyy mennä kysymään, onko sattunut jotain erikoista. Ettei vain Hänen Majesteettinsa...”

Kat Ashley katsoi Elisabetia ensin pitkään ja kääntyi sitten selin häneen.

”Kat, te tiedätte, sanokaa, eihän kuningas vain ole sairaana?”

”Ei, ei älkää hätäilkö. Hänen Majesteettinsa on aivan terve.

”Mutta miksi lordi Thomas tulee tähän aikaan? Kat, kertokaa.”

”Ehkä lordi Seymourilla on asiaa kuningatar Katariiinalle”, rouva Ashley vastasi vältellen.

”Mutta tähän aikaan?”

”Lordi Seymourilla on aina ollut omat tapansa, niin kuin Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää. Jos häntä huvittaa, hän tulee vaikka yöllä.”

”Mutta kuningatar tiesi hänen tulostaan”, Elisabet intti. ”Palvelija osasi mennä avaamaan hänelle.”

Kat Ashley kohautti olkapäitään.

”Palvelusväkeä on kautta aikojen ollut helppo lahjoa.”

Sen enempää rouva Ashley ei suostunut kertomaan. Mutta Elisabet päätti itse ottaa asiasta selvän. Ja niin hän huomasi, että Thomas Seymour saapui joka aamu viiden aikaan palatsiin. Palvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet sen jälkeen kuningattaren huoneisiin. Elisabet näki omasta ikkunasta, miten kuningattaren ikkunoista kuulsi heikkoa valoa, kun Seymour kulki huoneiden läpi kynttilä kädessä. Lopuksi mies saapui kuningattaren makuuhuoneeseen ja jäi sinne – ikkunoiden edessä oli kylläkin paksut verhot, mutta niiden reunassa Elisabet näki kalpeata valoa.

Ensin Elisabet oli kauhuissaan, sitten hän itki ja päätti vaatia Seymourilta selitystä. Lopuksi hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaan vältti huolellisesti Seymouria.

Kuinka Thomas saattaa tehdä näin? Elisabet ajatteli. Päivisin hän vakuuttaa rakkauttaan Elisabetille ja öisin hiipii kuningattaren makuuhuoneesee. Ja miten kuningatar suostuu tällaiseen? Hänhän tietää että Seymour rakastaa Elisabetia. Onhan hän kuullut, että Seymour on pyytänyt Elisabetia puolisokseen. Mutta kenties se eolekaan rakkautta. Eikö vain Seymourin oma velikin, Somersetin herttua sanonut että lordi Thomas tavoitteli Elisabetia puolisokseen vain saadakseen lisää valtaa?

Koskaan en tahdo enää tietää Seymourista mitään, Elisabet vakuutti kyyneleet silmissä ja polki jalkaa. Hyvä ettei holhoojaneuvosto suostunut avioliittoon.

Muutamia päiviä Elisabetin onnistui välttää Seymouria, mutta sitten tämä tuli hänen huoneeseensa.

 ”Missä Teidän Ylhäisyytenne on ollut? Olen kaivannut teitä jo monta päivää.”

”Minä – minulla on ollut päänsärkyä.”

”Hyvä luoja, miksi kukaan ei ole kertonut siitä minulle mitään?” Seymour kysyi ja astui Elisabetin eteen. ”Oletteko te nyt taas terve?”

Elisabet tunsi, miten voima katosi hänestä. Seymour oli niin suuri ja miehekäs ja hän seisoi niin lähellä, että Elisabet saattoi tuntea hänen vaatteistaan lähtevän raikkaan ulkoilman tuoksun. Mutta sitten viha pääsi voitolle Elisabetissa, tunne siitä että häntä oli petetty, ja hän katsoi silmät leimuten Seymouriin.

”Minä olen terve, mutta en koskaan, en koskaan enää halua tavata tietä, kuuletteko?”

Hetken Seymour näytti hämmästyneeltä, mutta sitten hän taas tavoitti vanhan rauhallisuutensa.

”Mitä on tapahtunut, Teidän Ylhäisyytenne?”

Elisabet polki jalkaa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

”Ja sitä te vielä kehtaattekin kysyä!” Elisabet huusi. ”Päivisin te puhutte minulle rakkaudesta ja öisin – öisin te hiivitte äitipuoleni makuuhuoneeseen.”

”Sitäkö se vain oli?” Seymour naurahti ja otti Elisabetin kasvot käsiensä väliin. ”Minä ehdin jo pelästyä, että oli sattunut jotain pahempaa.”

”Pahempaa! Kuinka te uskallatte sanoa noin?” Elisabet riuhtaisi itsensä Seymourin otteesta ja perääntyi pari askelta. ”Mitä hirveämpää voisi enää tapahtua?”

Seymour katsoi Elisabetia pitkään sanomatta mitään, ja Elisabet tunsi, miten kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan.

”Rakas lapsi”, Seymour sanoi lopulta, kietoi käsivartensa Elisabetin ympärille ja painoi tämän itseään vasten. ”Rakas lapsi, minun olisi kai sittenkin pitänyt kertoa siitä teille.”

”Mistä sitten?” Elisabet kysyi ja hänessä heräsi uusi toivo.

”Kunpa te ymmärtäisitte minua. Minun oli tehtävä jotain, keksittävä sellaista, mihin holhoojaneuvosto ei voisi puuttua. Veljeni ei antanut minulle lupaa ottaa teitä puolisokseni, ja minä päivänä tahansa hän olisi voinut saada holhoojaneuvoston kieltämään minua tapaamasta täällä teitä.”

Seymourin ääni kuulosti hellältä ja hänen käsivartensa olivat turvalliset.

”Mutta mitä se hyödyttää, että te käytte öisin äitipuoleni luona?”

”Rakas lapsi, oletteko te kokonaan unohtanut oman asemanne? Ettekö te tiedä, että olette toinen kruununperimysjärjestyksessä veljenne jälkeen?”

”Mutta mitä se kuuluu tähän?” Elisabet intti.

”Paljonkin. Holhoojaneuvosto on hyvin perillä siitä, ettei teidän sisarenne Maria ole vielä naimisissa, vaikka hän on kohta kolmekymmentävuotias, ja että Hänen Majesteettinsa on hyvin sairaalloinen. Holhoojaneuvosto haluaa teille mieleisen puolison siltä varalta, että te jonakin päivänä olette Englannin kuningatar.”

Elisabet tuijotti hämmästyneenä Thomas Seymouria.

”Minä en missään tapauksessa ole holhoojaneuvoston mieleinen puoliso Teidän Ylhäisyydellenne. Jos veljeni olisi saanut tietää, että minä kuitenkin tapaan teitä, hän olisi syystäkin voinut ajatella, että me kaksi suunnittelemme avioliittoa, sitten kun kuningas Edward on täysi-ikäinen. Hänen Majesteettinsa tuskin ryhtyisi vastustamaan ajatusta.”

”Mutta minkä takia te käytte öisin kuningattaren luona? Se ei kai lainkaan helpota teidän asemaanne?”

”Kultaseni, minulla täytyy olla jokin syy, minkä takia tulen tänne Chelseaan tapaamaan teitä”, Seymour sanoi ja silitti Elisabetin poskea. ”Veljeni ei saa aavistaa, että minä käyn täällä teidän takianne, ja minun täytyy saada nähdä teidät joka päivä.”

”Ja mitä te olette keksinyt, Thomas?” Elisabet kysyi.

Seymour keinutti Elisabetia hiljaa sylissään ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän työnsi Elisabetin käsivarrenmitan päähän itsestään ja katsoi tätä kauan aikaa vaiti.

”Minut on vihitty avioliittoon teidän äitipuolenne kanssa.”

Elisabet tunsi silmiensä rävähtävän suuriksi. Ei, ei, se ei voinut olla totta! Mitä muuta tahansa, mutta ei tätä.

”Se ei ole mahdollista”, Elisabet kuiskasi. ”Ei Thomas, te ette ole voinut tehdä sellaista.”

Seymour painoi Elisabetin taas lujasti itseään vasten.

”Minun oli pakko, pieni rakkaani. Nyt ei edes holhoojaneuvosto voi sanoa mitään, sillä onhan minulla toki oikeus käydä vaimoni luona.”

”Mutta me emme voi koskaan mennä naimisiin”, Elisabet valitti.

”Se ei ole niinkään varmaa”, Seymour vastasi. ”Kun kuningas tulee täysi-ikäiseksi, hän voi hyvinkin suostua meidän avioliittoomme.”

”Mutta äitipuoleni. Mitä hän sanoo tästä kaikesta?”

”Hän ymmärtää meitä ja antoi suostumuksensa.”

”Entä tietääkö hän, että te aiotte erota hänestä, kun Hänen Majesteettinsa tulee täysi-ikäiseksi?”

”Kuningatar Katariina on hyvin viisas nainen”, Seymour vastasi rauhallisesti. ”Tunsin hänet jo ennen kuin hän meni naimisiin kuningas Henrikin kanssa.”--  
Ursula Pohjolan romaanista Neitsytkuningatar ja rakkaus

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 3: Orléansin herttuatar juonii

Orléansin herttuatar Henriette seisoi Louvren linnan ikkunassa ja tuijotti pihalle. Että hänelle saattoikin tapahtua näin! Kuinka kuningas oli voinut rakastua tuohon mitättömän näköiseen, lakkailematta punastelevaan Louise de la Valliéreen? Louisehan ei saanut sanaakaan suustaan, hän ei keksinyt nokkelia vastauksia, eikä hänessä olisi pitänyt olla mitään kuningasta miellyttävää. Juuri siksihän Henriette olikin valinnut Louisen esittämään kuninkaan rakastettua. Tämä oli hänestä niin mitätön, ettei Henrietten oman aseman pitänyt mitenkään olla vaarassa.

Henriette kääntyi selin ikkunaan ja polki jalkaa. Hänen vihreät silmänsä leimusivat vihasta, ja epätoivoissaan hän haroi punaista tukkaansa, kunnes monimutkainen kampaus meni täysin sekaisin. Mutta se ei nyt merkinnyt mitään. Pahinta oli, että Ludvig oli ottanut Louisen rakastajattarekseen ja että heidän tiedettiin viettäneen monia lemmenhetkiä Versaillesissa. Jos tuo valittu olisi ollut joku toinen, Henrietten olisi ehkä ollut helpompi sulattaa asia. Mutta että kuningas oli hylännyt hänet, Henrietten, ja ottanut tuon mitättömän Louisen hänen paikalleen, sitä Henrietten oli vaikea sulattaa.

Louise oli kuulemma loistava ratsastajatar. Kuninkaan väitettiin lyöneen ihastuksesta kätensä yhteen, kun Louise oli ratsastanut satuloimattomalla hevosella ja noussut kesken laukan seisomaan hevosen selkään. Mutta tuollaisistako syistä kuninkaan piti viedä Louise vuoteeseensa? Eikö riittänyt, että hän ihaili tätä sirkustemppua ja jätti asian sikseen? Mutta kaikki hovissa tiesivät jo, että Louise de la Valliére oli kuninkaan rakastajatar. Hän, Henriette oli viimeinen, joka kuuli siitä. Hän oli nähnyt, miten ivallisesti hoviväki katseli häntä, mutta hän oli uskonut, että se johtui vain heidän kahden näyttelemisestä. Ja nyt kuningas olikin tehnyt teatterista totta ja Louisen Henrietten paikalle.

Henriette polki uudestaan jalkaa. Louise de la Valliéren ei tarvinnut kuvitellakaan että Henriette luopuisi kuninkaasta ilman muuta. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Ludvigin takaisin.

Henriette pureksi huuliaan ja mietti. Hänen oli saatava Louise de la Valliére pois tieltään, mutta miten? Kuninkaalle ei asiasta tietenkään kannattanut puhua, sillä Ludvig oli rakastunut, sen Henriette näki itsekin. Mutta sitten Henrietten kasvot kirkastuivat. Entäpä jos kuningatar Maria Teresia saisi kuulla, että hänen korkea puolisonsa petti häntä mitättömän näköisen hovinaisen kanssa? Siitä nousisi varmasti myrsky ja kuningas Ludvig luopuisi ennemmin Louisesta kuin aiheuttaisi täydellisen skandaalin hovissa.

Niin, näin oli meneteltävä. Kuningattaren oli saatava tietää, että Ludvigilla oli rakastajatar, ja Maria Teresia saisi sitten pitää lopusta huolen. Henriette hymähti ivallisesti. Viikkokausia oli hän itse pettänyt kuninkaan kanssa Maria Teresiaa, mutta nyt hän turvautui kuningattareen syöstäkseen kilpailijansa tämän asemasta.

Nyt oli enää vain päätettävä, millä keinoin asia saatettaisiin kuningattaren tietoon. Koko hovi puhui jo kuninkaan suhteesta Louise de la Valliéreen, mutta kuningattarelle ei kukaan tohtisi mennä kertomaan siitä. Niinpä oli turvauduttava kirjeeseen. Henriette mietti. Se olikin oikeastaan hyvä keksintö.

Olympe de Soissons

Hovissa oli myös muita, joita kuninkaan ja Louise de la Valliéren rakkaussuhde harmitti. Näihin kuului ennen kaikkea kreivitär Olympe de Soissons, kardinaali Mazarinin sisarentytär, joka oli jo vuosia ollut rakastunut Ludvigiin. Olympe oli aikoinaan saanut kokea sen pettymyksen, että kuningas – seurusteltuaan ensin hänen kanssaan – oli rakastunut hänen nuorempaan sisareensa Maria Manciniin. Olympelle oli siis myös tärkeätä saada Louise de la Valliére syrjäytetyksi.

Yhdessä istuutuivat Henriette ja Olympe kirjoittamaan kirjettä Maria Teresialle. Tällaisenaan ei kirjettä kuitenkaan ollut viisasta lähettää Maria Teresialle, sillä kuningatar näyttäisi sen varmasti Ludvigille. Kaiken oli näytettävä siltä, kuin kirje olisi tullut Espanjasta. Silloinhan kuningas Ludvig ei voisi saada käsiinsä sen tekijöitä. Kun kirje oli käännetty Espanjaksi, pisti Olympe, jolla oli pääsy kuningattaren huoneisiin, sen Espanjasta tulleeseen käytettyyn kirjekuoreen, jonka hän sinetöi kiinni.-- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 2: Kuningataräiti Anna Itävaltalainen nuhtelee poikaansa ja miniäänsä Orléansin herttuatarta

”Musiikki kaikui Louvren linnan suurissa saleissa, leveät silkkihameet kahisivat ja silkkikengät kopisivat kiiltävällä parketilla kuningas Ludvigin hovitanssiaisissa. Nuori kuningas vietti ihastuneena iloista hovielämää. Milloin järjestettiin öisiä veneretkiä kuutamoiselle Seinelle, milloin konsertteja, ja välillä koko hovi lähti Fontainebleun linnaan, missä aika kului iloisissa tanssiaisissa linnan puistossa, soihtujen valossa. Kuningas järjesti yhtä mittaa ratsastusmatkoja, jotka päättyivät loistaviin tanssiaisiin milloin missäkin linnassa. Yhtenään järjestettiin myös teatteri-iltoja. Kuninkaan suureen suosioon oli tullut varsinkin näytelmien kirjoittaja Jean-Babtiste Poquelin, joka käytti itsestään taiteilijanimeä Moliére.

Orléansin herttuatar Henriette seison seinän vieressä ja katseli tanssivia. Hänen vinot vihertävät silmänsä loistivat, ja tuon tuostakin hän vaistomaisesti kohensi kädellään punaisista hiuksistaan kammattua korkeata hiuslaitetta. Miten ihmeellistä elämä saattoikaan olla, hän ajatteli. Koko elämänsä hän oli ollut köyhä sukulaistyttö, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hän oli kärsinyt laihuudestaan, pitkistä sääristä ja huonoista vaatteistaan, joiden takia hän uskoi olevansa kaikkien pilkan kohteena. Mutta sitten kaikki muuttui. Hänestä tuli Orléansin herttuatar, ja äkkiä hän huomasi olevansa koko Ranskan hovin keskipiste. Se ei kylläkään johtunut hänen miehestään Orléansin herttuasta, joka vain vaivoin sieti puolisoaan ja mieluiten vietti aikansa chevalier de Lorrainen seurassa. Mutta itse kuningas, kaunis ja loistava Ludvig, oli kiinnittänyt häneen huomioonsa.

 prinsessa Henriette Peter Lelyn maalaamana

Kaikki alkoi samoihin aikoihin kun hänestä tuli Orléansin herttuatar. Hän huomasi, ettei hän enää ollutkaan kuninkaan silmissä laiha, pitkänhuiskea tyttö, vaan nuori nainen. Kuningas avasi hänen kanssaan joka kerta suuret hovitanssiaiset, ja kun Moliéren näytelmiä esitettiin hovissa, istui Ludvig tavallisesti hänen vieressään.

Henriette eli päivästä toiseen kuin unessa. Kuningas rakasti häntä, sen hän huomasi niistä katseista, jotka Ludvig kohdisti häneen. Onnesta säteillen Henriette tanssi Ludvigin kanssa, istui hänen rinnallaan veneretkillä ja pujahti kesken Fontainebleun puistossa pidettyjä juhlia hänen seurassaan metsään kävelemään. Ludvig kietoi käsivartensa Henrietten vyötäisille ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Onnesta huumaantuneena Henriette kieltäytyi ajattelemasta, mitä tämä kaikki merkitsi. He rakastivat toisiaan, hän ja kuningas, eikä millään muulla ollut väliä. Tästä onnesta hänen oli tietysti maksettava, sillä Orléansin herttuattarena hänen täytyi alistua Filipin tahtoon. Hänen oli siedettävä se, että tuo luonnoton mies tuli joka yö hänen vuoteeseensa, ivasi ja pilkkasi häntä tai nipisti häntä, kun hän käänsi selkänsä.--

Mutta mitä merkitsivät nämä hetket verrattuna siihen onneen, että kuningas rakasti häntä. Riemumielin hän kärsi kaiken ja ajatteli nöyryytyksensä hetkinä kuningasta, jonka huomaavaisuudet ja rakkaus seuraavana päivänä korvasivat hänen kärsimyksensä. Mutta kauan ei Henrietten ja Ludvigin rakkautta katsottu hovissa hyväksyvästi. Kuningatar Maria Teresia näytti päivä päivältä yhä surkeammalta, ja vaikka jokaisen täytyikin ymmärtää, ettei Ludvig voinut rakastaa espanjalaista puolisoaan, kuninkaan rakkaudesta kälyynsä alettiin kuiskutella. Ensin Henriette oli siitä ylpeä – hän nauttikin huomatessaan, että kaikki tiesivät kuninkaan rakastuneen häneen.

Mutta leskikuningatar Annan suunnitelmiin ei heidän kiihkeä rakkautensa sopinut. Hän kutsui heidät molemmat luokseen ja nuhteli heitä kuin pahankurisia lapsia. Ranskan hovin mainen ei saanut kärsiä, leskikuningatar sanoi ja vaati Ludvigia ja Henrietteä heti lopettamaan suhteensa. Eivätkö he huomanneet, että he olivat huonona esimerkkinä kaikille muille hovissa, leskikuningatar kysyi. Pieni rakkausseikkailu, no, sellaisen kuningatar vielä olisi voinut ymmärtää, mutta kuninkaan ei sopinut olla ihastunut veljensä puolisoon ja näyttää sitä niin selvästi. Vaikka Orléansin herttua olikin omalaatuinen – hetken kuningatar Anna tavoitteli sanaa, millä kuvaisi nuorempaa poikaansa – oli hän joka tapauksessa Henrietten aviopuoliso ja voisi pahastua huomatessaan vaimonsa pettävän häntä. Pahinta asiassa oli, että Henriette oli vetänyt kuninkaankin mukaan seikkailuun, joka ennen pitkää saattaisi hyvinkin vaikuttaa veljesten suhteisiin. Tiesiväthän he kaikki, miten vaarallisiksi kuninkaiden nuoremmat veljet saattoivat tulla, jos he huomasivat oikeuksiaan loukatun.

Henrietteä raivostutti hänen kuunnellessaan leskikuningattaren puhetta. Nyt kuningatar puhui noin hurskaasti, vaikka hän oli vuosikausia elänyt yhdessä kardinaali Mazarinin kanssa, joka sentään oli ollut aateliton mies ja vain tavallisen palvelijan poika. Tosin ei leskikuningatar tällä kylläkään loukannut ketään, sillä hänen puolisonsahan oli tuolloin jo kuollut. Katsellessaan pyöreäksi muuttunutta kuningatar Annaa ja kuunnellessaan tämän hurskasta puhetta Henriette teki päätöksensä. Koskaan hän ei suostuisi luopumaan Ludvigin rakkaudesta, mutta nyt heidän oli ryhdyttävä noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta. He eivät saisi enää esiintyä julkisesti yhdessä, pitää toisiaan kädestä muiden nähden tai hävitä juhlista kahdenkeskiselle kuutamokävelylle. Heidän rakkautensa säilyisi, mutta se oli nyt salattava tarkkaan. Joku toinen oli valittava uhriksi, joku johon hovi saattaisi uskoa kuninkaan rakastuneen.”

Ursula Pohjolan-Pirhosen Versaillesin valtiattaresta

1700-luvun muodikas mies

- Sinähän teet minut levottomaksi, Timss.

Herra Timss hymyili lempeästi. - Teidän ylhäisyydellänne ei ole mitään syytä levottomuuteen.

- Etkö sinä voisi sanoa aivan suoraan mikä vika minussa on, kun sinä olet noin pahuksen vaativainen?

Herra Timss kumartui puhdistamaan markiisin toista kiiltävää saapasta. - Teidän ylhäisyytenne voi tuskin olla tietämätön täydellisyydestään. Olen toiminut kamaripalvelijana kaksikymmentäviisi vuotta, ja olen niin sanoakseni joutunut taistelemaan ylivoimaa vastaan. Teidän ylhäisyytenne varmaankin yllättyisi siitä, miten yksi ainoa heikko kohta ihmisessä saattaa turmella mitä tyylikkäimmän kokonaisuuden. Voisin kertoa lukemattomista sellaisista tapauksista.

- No mitä vikaa minussa sitten on? markiisi kysyi pilkallisesti.

- Teidän ylhäisyydessänne ei ole mitään vikaa, herra Timss totesi yksinkertaisesti.

- Mitä ihmettä? Markiisi oli yllättynyt.

- Ei kerrassaan mitään vikaa, teidän ylhäisyytenne. Voisi tietysti toivoa, että teidän ylhäisyytenne kiinnittäisi hieman enemmän huomiota kaulaliinan solmimiseen tai suostuisi käyttämään useammin käherryspihtejä ja hajuvesipulloa, mutta meillä ei ole mitään salattavaa. Teidän ylhäisyytenne varmaankin ymmärtää, että on masentavaa taistella jatkuvasti luontoa vastaan. Pyrin teidän ylhäisyytenne palvelukseen, koska teidän ylhäisyytenne on joka suhteessa niin sopusuhtainen.

- Hyvä tavaton sentään! markiisi henkäisi.

- Jos teidän ylhäisyytenne sallisi minun panna yhden – yhden ainoan kauneuspilkun...

Kamaripalvelijan ja Vidalin markiisin dialogia Georgetta Heyerin 1700-luvulle sijoitetusta romaanista Paholainen rakastuu.

Richard Chamberlain Casanovana

Clarissa-neitonen samannimisessä minisarjassa herra Lovelacen kynsissä

Barokkimuodin aikana miehet olivat kuin riikinkukkoja pysyvään edustukseen luodussa salonkipuvussaan mutta rokokoomuoti oli naisvaltaista korostetussa feminiinisyydessään. Vaaleat pastellisävyt, valkoinen, kulta ja korallinpunainen olivat muodikkaita pohjavärejä. 1700-luvulla miehet eivät kuitenkaan jääneet harmaavarpusiksi prinsessapukuisten naisten rinnalla. Koristeellisista kankaista valmistetutut miesten vaatteet, varsinkin runsaasti hopea- ja kultakirjaillut liivit olivat hienoja. 

Régensa-ajan miehen puku koostui polvipituisesta takista, liivistä, korollisista solkikengistä(!), silkkisistä polvisukista ja polvihousuista. Takki oli kaulukseton ja leveät hihansuut napitettiin ylös. Sen etuosan napitus jätettiin täysin tai osittain auki esittelemään usein brokadista ommeltua liiviä. Paidan kaulusröyhelöt tai paidan kauluksen pitsikoristukset ja vaaleat polvihousut eli culottes vilkkuivat liivin alta. Asusteina käytettiin kultapunosnauhalla koristettuja kolmikolkkahattuja, sinettisormuksia, nauhakoristeisia kävelykeppejä, solmionauhoja, pukumiekkoja, nuuskarasioita, mustia kauneuspilkkuja suupielessä tai poskessa ja sinettisormuksia.

herra Lovelacen juhlalook: puuteria, poskipunaa ja kauneuspilkku

vuoden 1987 Casanova-elokuvasta

Saint-Germainin kreivi Outlander-sarjan kakkoskaudelta

1600-luvulla muotiin tullut peruukki pysyi muodissa 1700-luvun loppuun asti pienempänä ja sirompana kuin barokin aikana. Miesten kampaus koostui kahdesta osasta: sivuhiuksista taiteiltiin vaakasuoria rullakiharoita korvien päälle ja niskaosa palmikoitiin tai koottiin silkkiseen pussiin. Kampauksen viimeistelyyn ei käytetty hiuslakkaa vaan valkoista jauhopuuteria ja hyväntuoksuista pomadaa. Peruukkien käytön vähennyttyä vuosisadan loppupuolella omat hiukset kasvatettiin hartiapituisiksi, kiharrettiin ja sidottiin niskaan poninhännäksi.

Ranskan nuori kuningas Ludvig XV makuuhuoneessaan Outlanderin kakkoskaudella

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut part 1: prinsessa Henrietten ja kuningaslangon välinen romanssi

 

 ”-- Minkähänlainen tästä avioliitosta muodostuisi, Ludvig ajatteli, ja ensimmäisen kerran hänen tuli sääli nuorta morsianta. Hän oli kuningatar Annan kanssa neuvoteltuaan päättänyt naittaa Filipille Kaarle I:n tyttären Henrietten. Henriette oli vasta 16-vuotias, ja hän oli vuosikaudet asunut Ranskan hovissa.

Ludvig tunsi piston sydämessään katsellessaan hääparia. Hän oli painostanut Henrietten tähän avioliittoon, ja nyt hän saattoi arvata, mitä se iloiselle Henriettelle merkitsisi. Ranskan kuninkaana hän oli halunnut pelastaa hovin maineen, mutta Henrietten olisi maksettava se omalla onnellaan. Sillä onnelliseksi hän ei koskaan voisi tulla Filipin rinnalla, se oli varmaa. Naismainen, veltto ja nuorista miehistä kiinnostunut Filip ei pystyisi tarjoamaan Henrielle sitä elämää, mitä tämä naisena odotti.

Ja miten viehättävä nainen Henriette olikaan! Kuinka ei hän, Ludvig ollut huomannut sitä aikaisemmin? Ehkä tämä johtui siitä, että Henriette oli elänyt Ranskan hovissa pikkutytöstä asti ja että hän, kuningas, oli niin tottunut tyttöön. Kun leskikuningatar Anna ensimmäisen kerran oli ehdottanut Henrietteä Filipin puolisoksi, oli Ludvig hämmästynyt. Henriettehän oli vielä lapsi, hän sanoi, ja silloin kuningatar Anna muistutti hänelle, että Henriette oli täyttänyt 16-vuotta. Vasta kun Henriette ja Philip julkaisivat kihlauksensa Ludvig huomasi, miten viehättävä ja henkevä nainen Henriette oli. Hän ei ollut mikään varsinainen kaunotar, mutta hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen räiskyvä iloisuutensa korvasi kaikki.

Ludvig puri huuliaan ja tarkasteli Henrietteä. Miksi hän olikin järjestänyt juuri tämän naisen puolisoksi veljelleen? Hän oli ajatellut Ranskan kruunua, jonka mainen oli pelastettava, mutta miksi hän oli valinnut juuri Henrietten? Tietysti hän halusi Henrietten Ranskan hoviin, sillä tämä oli älykäs ja henkevä, mutta se hinta, minkä Henriette sai maksaa asemastaan Orléansin herttuattarena, oli tälle varmaankin liian suuri.

Entäpä jos hän, Ludvig, istuisi nyt tuossa Henrietten vierellä? Miltähän hänestä tuntuisi, jos hänelle olisi annettu puolisoksi Henriette ja hänen tehtävänään olisi tänä iltana taluttaa Henriette vuoteeseen? Ludvig tunsi, miten hänelle tuli aivan kuuma. Arvasikohan kukaan täällä kirkossa olijoista, kuinka mielellään hän olisi vaihtanut Maria Teresian Henrietteen? Mutta se oli tietysti mahdotonta. Ranskan kuningas olisi kuolemaansa asti sidottu kuningattareensa, halusi hän sitä sitten tai ei.

Ludvig vilkaisi varovasti puolisoaan. Miksi hänelle olikin valittu kuningattareksi juuri Espanjan Maria Teresia? Miksi hän ei ollut saanut edes Savoijin Marguaritea, jos kerran kardinaali Mazarinin sisarentytär Maria Mancini oli ollut hänelle liian alhaista syntyperää. Prinsessa Marguarite olisi edes ollut iloinen ja viehättävä tyttö. Maria Teresiasta sitä taas ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää.

Ludvig huokaisi hiljaa. Hän oli aina toivonut, että saisi itselleen kauniin puolison, mutta Maria Teresiassa ei todellakaan ollut mitään viehättävää. Kuningatar oli heidän naimisiin mennessään ollut pieni ja paksu, ja nyt odottaessaan lasta hän oli paisunut aivan muodottomaksi. Hänellä oli paksut posket ja ulkonevat silmät, joiden ilme aivan erityisesti ärsytti Ludvigia. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista kuningatarta kasvoihin tajutakseen, ettei tällä ollut sen enempää älyä kuin huumorintajuakaan. Pahinta oli kuitenkin Maria Teresian ainainen nyrpeys, ja hänen pulleilla maalaistytönkasvoillaan oleva tyytymätön ilme. Hän odotti että Ludvig olisi aina rakastanut ja hyväillyt häntä, eikä näyttänyt tajuavan, että jo hänen läheisyytensä oli kuninkaalle vastenmielinen. Kuitenkaan ei Maria Teresialla ollut syytä ärtyisyyteensä. Ludvighan nukkui hänen vuoteessaan joka yö, vaikka jokaisen hovissa täytyi ymmärtää, ettei se voinut olla hänelle mikään ilo. Ludvig ei kylläkään muistanut suudelleensa Maria Teresiaa moneen kuukauteen, mutta olisihan kuningattaren toki pitänyt ymmärtää, ettei hän saanut sentään vaatia sitä puolisoltaan. Maria Teresiallahan oli mustat rikkinäiset hampaat ja hänen henkensä haisi. Tämän lisäksi kuningattarella oli vielä ärsyttävä tapa syödä valkosipulia, eikä hän suostunut luopumaan siitä edes Ludvigin pyynnöstä.

Tätä kaikkea Maria Teresian oli nähtävästi aivan mahdotonta ymmärtää, ja hän näytti avoimesti tyytymättömyytensä puolisolleen. Hän odotti joka ilta, että kuningas vannoisi hänelle ikuista rakkauttaan, suutelisi häntä ja hyväilisi. Mulkosilmäisenä ja paksuvartaloisenakin hän oli täynnä intohimoa, eikä hän edes välittänyt salata sitä. Ja tuon naisen kanssa hänen, Ludvigin, olisi elettävä lopun elämäänsä, nukuttava joka yö Maria Teresian leveässä vuoteessa ja suoritettava vuodesta toiseen aviolliset velvollisuutensa. Samaan aikaan saisi hänen veljensä, naismainen ja vain nuorista kauniista miehistä kiinnostunut Filip, vuoteeseensa Henrietten, jonka elämän hän varmasti pystyisi muuttamaan täydeksi helvetiksi.

Miksi ei hänelle, Ludvigille, ollut annettu Henrietteä puolisoksi? Niin, Espanjan ystävyys oli ollut Ranskalle tarpeen, ja Ludvigin oli kuninkaana pitänyt huolehtia entisen vihollismaan taivuttamiseksi ystäväksi. Sitä paitsi Henriette oli oli Ludvigin avioliittoneuvotteluja käytäessä ollut vain köyhä sukulainen, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hänen isänsä oli mestattu ja hänen veljensä Kaarle II oli menettänyt kruununsa. Henriette oli sitä paitsi ollut niin nuori ja kaiken lisäksi niin laiha, ettei Ludvig ollut koskaan tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Kiusoitellen hän oli usein kutsunut pitkäsääristä tyttöä luurangoksi, ajattelematta hetkeäkään, että tämä jonkun vuoden kuluttua saattaisi olla viehättävä nuori nainen. Henriette oli noihin aikoihin – leskikuningatar Annan ponnisteluista huolimatta – ollut mahdoton esitellä kenellekään. Kukapa nyt olisi halunnut puolisokseen mestatun kuninkaan tytärtä, joka ei avioliittoon tullessaan toisi sen enempää rahaa kuin tärkeitä ulkopoliittisia suhteitakaan. Mutta vuonna 1660, kun Henrietten veli Kaarle II sai takaisin valtaistuimensa, Henrietten asema muuttui heti. Hän ei ollutkaan enää köyhä, mitätön sukulainen, vaan Englannin kuninkaan sisar, jonka kättä tavoittelivat monet prinssit. Niinpä oli, kuningas Ludvig samoin kuin leskikuningatar Annakin ollut iloinen voidessaan naittaa Henrietten Filipille.

Ja tuossa Henriette nyt istui tulevan puolisonsa rinnalla ja koetti urhoollisesti näyttää onnelliselta. Kun hän kohotti päätään, tavoitit hänen katseensa Ludvigin katseen, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi iloinen tuike. Ludvig kumarsi rohkaisevasti Henriettelle ja hymyili. Heidän kummankin kohtalo tuntui olevan samanlainen. Heidät oli lopuksi ikää sidottu aviopuolisoon, jonka kanssa oli vaikeata olla yhdessä. --”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar