Merkkien tulkitsijat Antiikin Roomassa

Roomalaisen ajattelutavan mukaan jumalat lähettivät lakkaamatta ihmisille merkkejä olemassaolostaan ja tahdostaan. Historiankulkukin voitiin nähdä jumalallisten väliintulojen teatterina. Jumalat saattoivat lähettää merkkejään sekä odottamatta että pyydettäessä. Ennen suuria poliittisia ratkaisuja tai ennen sotaretken aloittamista oli tapana kysyä, olivatko Jumalat suosiollisia kyseiselle hankkeelle.

Ennustamisen kirjo ulottui laajasti julkisista poliittisista toiminnoista yksityisten ihmisten uniin ja niiden tulkintaan. Ennustamisessa ei ollut niinkään kyse tulevaisuuden ennustamisesta kuin jumalten tahdon selvittämisestä. Kysymys oikeudesta tulkita jumalten lähettämiä merkkejä oli erityisesti tasavallan aikana merkittävä valtion poliittisten toimintojen kannalta. Virkamiehillä oli ensisijainen oikeus tulkita jumalien tahtoa. Tulkinta-apuna toivat lisäksi erilaisiin ennustamismenetelmiin erikoistuneet papit: auguurit, haruspeksit sekä quindecimviri sacris faciundis -papisto. Virkamiehet konsultoivat jumalia ikään kuin rutiininomaisesti osana virkatehtäviään. Jos jokin meni vikaan, papit toimivat neuvonantajina tai välittäjinä.

Antiikin roomalaiset katsoivat auguurien ja haruspeksien ennustustaitojen olevan etruskien perua. Haruspeksit päättelivät uhrieläinten sisäelimistä oliko uhri jumalille mieleen. Auguurit puolestaan pyrkivät havainnoillaan selvittämään olivatko jumalat suopeita jollekin julkiselle toimenpiteelle tai yritykselle. He tulkitsivat jumalten tahtoa taivaalla näkyvien ilmiöiden perusteella. Arvovaltaisin tarkkailupaikka auguraculum sijaitsi Capitoliumilla, mistä tarkkailtiin esimerkiksi lintujen lentoa, ääntelyä ja nokkimista. Heidän erikoisalaansa kuului myös ukkos- ja salamaenteiden tulkitseminen. 

 auguureja

Oli olennaista havaita virallisessa enteiden tarkkailupaikassa lintujen lentosuunta. Myös lintulajilla oli merkitystä enteen luonteen selvittämisessä. Havaintoja tuli tehdä mahdollisimman hiljaisena ajankohtana, keskiyöstä keskipäivään. Ulkoiset häiriöt nimittäin keskeyttivät merkkien tarkkailun, jolloin operaatio oli aloitettava alusta. Yksi auguurin tärkeimmistä tehtävistä oli olla tarkkailuasemissa myös kansankokouksen kokoontuessa. Kokous mitätöintiin, mikäli hän havaitse kokouksen aikana epäsuotuisan enteen, esimerkiksi salaman. Jumalten tahtoa voitiin päätellä siitäkin, miten linnut söivät. Tähän ennetyyppiin erikoistuneella auguurilla, pullariuksella oli häkkikanoja. Jumalat olivat suosiollisia hankkeelle, jos kanat söivät niille tarjottuja kakunmuruja.

Haruspeksit puolestaan selvittivät jumalten tahdon uhrieläinten sisälmyksiä tutkimalla. Kaikki uhrieläinten sisälmyksistä löydetyt poikkeavuudet merkitsivät huonoa ennettä. Pronssinen maksaveistos näyttää toimineen tulkintaoppaana. Pronssimaksa sisältää eräänlaisen kartan, jossa kullakin jumaluudella on oma alueensa. Poikkeavuus uhrieläimen sisäelimessä saattoi olla merkki joko uhraajaa koskevasta onnettomuudesta, tai merkittävän virkamiehen tapauksessa koko valtiota uhkaavasta onnettomuudesta. Uhraamista voitiin myös jatkaa niin kauan, kunnes kohdalle osui uhrieläin moitteettomin sisälmyksin.

haruspeksejä

Muiden kansojen tietäjien ja oraakkelien asiantuntemusta saatettiin hyödyntää vaikeissa tilanteissa. Tasavallan aikaan Roomasta lähetettiin usein senaatin päätöksellä lähetystö pyytämään neuvoa Delfoin maineikkaalta oraakkelilta. Oraakkelipaikkoja löytyi myös lähempää Roomaa. Kolmekymmentäviisi kilometriä itään Roomasta sijaitsi Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka yhteydessä oli mahdollista turvautua oraakkelin neuvoihin. Tässä ja muissa Keski-Italian ikivanhoissa pyhäköissä oli kokoelma useimmiten puusta tai kivestä tehtyjä arpaliuskoja, joihin oli kaiverrettu arvoituksellisia lauseita ennuspappien tulkittavaksi. Arpaliuskoja säilytettiin Praenestessä syvässä kaivannossa, jonne laskettiin pieni lapsi nostamaan liuskan ja ojentamaan sen asiantuntijan tulkittavaksi.

Cumaessa nykyisen Campanian rannikolla Napolin lähellä oli vanhin kreikkalainen siirtokunta, Italian mantereella. Roomalaiset uskoivat Cumaessa sijaitsevan Avernus-järven olevan pääsytie manalaan. Vergiliuksen mukaan roomalaisten myyttien esi-isä Aeneas aloitti manalan matkansa juuri täältä. Cumaessa oli lisäksi kuuluisa oraakkelin luola, jota vanha tietäjänainen Sibyllä asutti tradition mukaan.

Niin kutsutut Sibyllan kirjat olivat tärkeä osa virallista uskonnonharjoitusta. Ne olivat kokoelma oraakkelilauseita, joiden uskottiin periytyneen Cumaen Sibyllalta. Niitä säilytettiin Capitoliumilla Juppiter Optimus Maximuksen temppelissä. Kirjojen tulkinnasta vastasi erityinen pyhistä menoista huolehtiva viidentoista miehen papisto, quindecimviri sacris faciundis. Kaikki vierasperäiset kultit olivat tämän papiston vastuualuetta. Senaatti valtuutti papiston tutkimaan Sibyllan kirjoja ja etsimään niistä uskonnollisia ratkaisuja käsillä olleisiin ongelmiin kriisien yhteydessä. Säilyneiden lähteiden perusteella ei vaikuta siltä, että kirjoista olisi löytynyt varsinaisia tulevaisuutta koskevia profetioita. Tekstit antoivat lähinnä neuvoja jumalten vihan lepyttämiseksi ja uhkaavien onnettomuuksien torjumiseksi.

Keisarikaudella valtakunnassa vaikutti monenkarvaisia profeettoja ja näkijöitä. Juutalaisia, kristittyjä ja ”pakanallisia”. Ikivanhat ja perinteiset kreikkalaiset ennustuspaikat, Delfoin ja Didyman oraakkelit säilyttivät suosionsa. 100 jKr. kirjoittajanut kreillainen Plutarkhos tosin kertoi monien Keski-Kreikan oraakkelien vaiennen. Delfoin ohella Vähän-Aasian Miletoksen kaupungin lähellä sijainnut Didyman oraakkelipaikka tarjosi yhä palveluitaan roomalaisten valloittajien jatkettua paikan tukemista ja suosimista. Asiakkaiden uskonnollisia käytäntöjä kuin työsopimuskiistoja koskettaneita kysymyksiä ja oraakkelin vastauksia on säilynyt piirtokirjoituksina.

Yksityishenkilöt saattoivat etsiä pulmiinsa ratkaisuja vierailemalla virallisissa oraakkelipaikassa, mutta keisariajalla apua löytyi onneksi paljon lähempääkin. Horoskoopit olivat suosiossa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Myös unienselittäjät olivat suosittuja asiantuntijoita. Nykypäiviin asti on säilynyt Artemidoros Daldislaisen unienselvitysopas, jonka esimerkkitapauksista päätellen työtätekevät ihmiset kuten suurkauppiaat ja käsityöläiset käyttivät hänen palveluitaan.

Vampyyripedot mytologiassa

Vampyyrit ovat tuttuja melkein jokaisen kansan myyteistä, kansantaruista ja legendoista. Epäkuolleet ovat tehneet kaikkialla pahojaan, aina Malesian traagisesta langsuyarista Louisianan pahantahtoiseen fifolletiin ja ilman muuta eurooppalaiseen vampyriin.

Ennen ihmisen ruumiista ei tiedetty mitään, ja lääketiede oli lapsenkengissään iilimatoineen ja suoneniskuineen. Kuoleman jälkeisestä elämästä tiedettiin vain se, mitä papit opettivat sielun menemisestä joko taivaaseen tai helvettiin. Kuviteltiin että kuolleista voi nousta kuten Kristus teki. Kaikki sentään tiesivät että sielut siirtyi eteenpäin, joten demonin täytyi liikuttaa ruumista. Silloin tiettyjä tiloja kuten narkolepsiaa ja epilepsiaa saatettiin luulla kuolemaksi.

Henkimaailman asukkeja oli tapana syyttää kaikesta, mitä ei voitu selittää järjellä. Pilalle mennyt sato oli demonin tihutöitä. Pahojen henkien rynnäkkö sairastutti lapset ja kotieläimet. Lapsettomuuden täytyi olla itsensä paholaisen työtä. Epämuodostuneen lapsen täytyi olla demonin siittämä. Pelko ja tiedon puute olivat omiaan synnyttämään syvälle juurtunutta taikauskoa.

Kenties varhaisin tarina vampyyrimaisesta olennosta löytyy Mesopotamisasta. Edimmu, väärin haudattu ihminen ei vain juonut ohikulkijoitten verta, vaan kykeni myös imemään näitten elämänvoiman pois. Peto vaani yleensä kaikkea elävää, vaikka sen viha kohdistuikin ensisijaisesti heihin, jotka eivät olleet haudanneet sitä oikeaoppisesti. Edimmu aiheutti tauteja ja onnettomuuksia ja houkutteli lainkuuliaisia kansalaisia tekemään laittomuuksia. Sen viha herätti pelkoa ja toi mukanaan kaikenlaista epäonnea, pahimmillaan kuolemaa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat. Edimmun sukulainen oli verta imevä akhkharu.
 

Babyloniaisessa demonologiassa esiintyi lilu, vampyyrinkaltainen olento, joka vaanii vastasyntyneitä lapsia ja raskaana olevia naisia. Kuolemaa kosketuksensa kautta levittävästä myrskydemonista Lilitusta tuli juutalaisessa mytologiassa Lilith, joka oli Aatamin ensimmäinen vaimo.

Strix Antiikin Kreikan ja Rooman mytologian yön demoni, joka otti usein pöllön hahmon ja lensi pimeässä etsimässä lapsia sammuttamaan verenhimonsa. Sen kreikkalainen vastinpari oli viettelevän kaunis, käärmeen hahmon ottava lamia. Kreikassa tunnettiin myös taistelukenttien punaisiin sonnustautunut kauhistus keres, jolla oli kammottavat raatelukynnet, kirskuvat hampaat ja ehtymätön verenhimo.

Portugalilainen bruxsa oli vampyyritar, joka vietteli ja kidutti sitten yksinäisiä matkamiehiä ja joi oman lapsensa verta. Se oli läpeensä paha olento, jota kaikki matkalaiset pelkäsivät.

Sanskritinkielinen kansantarina Intiasta kertoo vetalasta, ruumiissa asuvasta hengestä joka saa sen liikkumaan. Henki nukkui lepakon tavoin pää alaspäin hautausmaalla. Sen läheinen serkku, verta juova rakhasa osasi muuttaa muotoaan ja metsästi saalista suuren linnun hahmossa. Epäkuolleitten hiearkiassa alempana ollut pölkkypäinen ja väkivaltainen pisacha oli ruma otus, joka kummitteli hautausmailla ja raunioilla. Nuorten miesten verta juonut churel muistutti vampyyria. Onneton olento oli ollut aikoinaan raskauden aikana tai lapsivuoteeseen tai ”sinä aikana kuusta”. Miehet vanhenivat joko ennen aikojaan tai kuolivat.

Afrikassa tunnettiin Montague Summersin mukaan vain kaksi vampyyria muistuttavaa olentoa asasabonsam (”hirviömäinen otus”) ja obayifo (”noitavampyyri), vaikka Summersin tutkimustyön jälkeen maanosan mytologiasta on löydetty lisää vampyyrimaisia olentoja. Asasabonsam näytti muuten ihmiseltä, mutta sillä oli teräksiset hampaat ja koukunmuotoiset jalat, joilla se nappasi saaliinsa vaanittuaan tätä ensin puun oksalla. Se kiskaisi uhrinsa puuhun ja joi tämän veren. Hirviö asui syvällä metsässä, joten sitä ei pidetty merkittävänä uhkana, koska siihen ei ollut vaarassa törmätä usein.

Obayifo oli ihmisten keskellä asuva noita. Oli mahdotonta päätellä kuka oli noita ja kuka ei. Eräs mahdollinen tuntomerkki oli ihmisten katseen välttäminen. Kerrottiin obayifon pystyvän irtautumaan ruumiistaan ja liikkumaan uhrinsa luo valopallossa. Toinen versio taas pysytteli aina ihmismuodossaan, mutta sen ruumiista hohti vihreää fosforinhehkuista väriä. Molemmat versiot joivat uhriensa – enimmäkseen lapsien verta ja aiheuttivat hitaan ja kivuliaan kuolemaan.

Grenadalla ja Haitilla tunnettiin loogaroo, joka oli päiväsaikaan vanha paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt nainen. Nainen vei paholaiselle lahjaksi kuumaa ja tuoretta verta vastapalvelukseksi pimeyden voimistaan.

Mayamytologiassa esiintyi luolassa asuva Camazotz. Sillä oli ihmisen ruumis ja lepakon pää ja siivet. Canazotz liitettiin tuleen, kuolemaan, yöhön, uhraamiseen ja luonnollisesti veren juomiseen.

Meksikolainen tlahuelpuchi oli poikkeuksellisen ilkeä vampyyri. Se syntyi tavalliseen perheeseen, mutta sen ylle oli langetettu muodonmuutoskirous. Otuksen pelokas perhe piilotteli sitä, sillä jokainen sen purema ihminen muuttui itsekin samanlaiseksi. Tlahuelpuchin voimat tulevat esiin teini-iässä, jolloin teinipoika oppi muuttumaan muun muassa koiraksi, kissaksi ja korppikotkaksi metsästämistä varten. Sen täytyi juoda verta yhdestä neljään kertaan kuussa pysyäkseen hengissä. Mieluiten se joi alle vuoden ikäisten lasten verta, mutta joi tarpeen vaatiessa myös aikuisten verta.

Meksikolainen vampyyri civataeo oli atsteekkien kaaoksen, huijauksen ja noituuden jumalan Tezcatlipocan palvelija. Civatateo oli ylhäinen lapsivuoteeseen kuollut nainen. Hän joi pienten lasten verta ja piti nuorista miehistä, joitten kanssa sai aina vampyyrijälkeläisiä.

Skotlannin nummilla asustanut puolihaltia baobhan sidhe saalisti ottamalla vastustamattoman kaunottaren hahmon ja pyytämällä uhrinsa tanssimaan, kunnes tämä uupui. Sitten hän valutti uhrista kaiken veren pistämällä reikiä pitkillä kynsillään. Uhrina oli yleensä nuori mies tai metsästäjä, joista jälkimmäinen oli luultavasti ylhäisempi, koska baobhan sidhe majaili kukkuloilla. 

 

Man-saaren vastine baobahn sidhelle oli pahantahtoinen vampyyri lhiannan shee, joka joi miesten veren ja imi heidän elämänvoimansa vaiheittain, kunnes miehet kuolivat. Hänen kauneutensa inspiroi runoilijoita, joten näiden varhaisista kuolemista syytettiin usein lhiannan sidheä. Häntä ei tule sekoittaa älyä ja luovuutta symbolisoivaan leanan sidheen. Taiteilijat ottivat hänet rakastetukseen ja saivat hänestä innoitusta. Vaikka leanan sidhe ei ollutkaan varsinaisesti paha, hänen rakastajansa kärsivät ja kituivat kun hän ei ollut paikalla.

Malesiasta kotoisin oleva langsuyar oli kaunis ja viehättävä nainen, jolla oli pitkät kiiltävät kutrit ja pitkät raatelukynnet. Legendan mukaan ensimmäinen langsuyar oli aatelisnainen, joka kuoli shokkiin kuultuaan lapsensa kuolemasta. Hän muuttui niskansa aukon kautta pikkulasten verta juovaksi demoniksi. Naisesta saattoi tulla synnytyksessä tai heti sen jälkeen menehtyneestä naisesta saattoi tulla langsuyar. Hänen kuolleena syntynyt tai vastasyntyneenä kuollut lapsensa muuttui yleensä itsekin vampyyriksi, pontianakiksi. Pikkuhirviö vaani metsässä itkien lohduttomasti kuin se olisi eksynyt tai hylätty ja hyökkäsi sitten pelastajansa kimppuun. 
  

Kiinan vampyyrit, pahantahtoiset kiang-shit tai chiang-shihit kärsivät useista samoista rajoituksista kuin eurooppalaiset vampyyrit. Ne olivat hyvin kalpeita, niillä oli tummat renkaat silmiensä ympärillä, eivätkä ne voineet liikkua päivisin saati ylittää juoksevaa vettä. Vaikka ne repivät uhrinsa pään irti, niitten ravintona oli veren sijaan elämänvoima. Ne liikkuivat hyppimällä, koska jalkojen liikuttaminen olisi ollut niille todella kivuliasta kuolonkankeuden iskettyä.

Australian aboriginaaleilla oli oma vampyyrinsa yara-ma-rha-who, suurissa puissa asunut pieni ihmismäinen olento. Sillä ei ollut hampaita, mutta sen sormien ja varpaitten päät olivat kuin mustekalan imukupit. Se joi puun alle nukahtaneitten ihmisten verta. Kun uhri oli liian heikko liikkuakseen yara-ma-tha-who teki pienen kävelylenkin kasvattaakseen ruokahaluaan. Palatessaan saaliinsa luo se nielaisi tämän kokonaisena kuin anakonda ja oksensi tämän myöhemmin ulos kokonaisena ja usein vielä elossa. Se tökki ja kutitti saalistaan sekä hyppi tämän päällä nähdäkseen oliko tämä edelleen elossa. Jos uhri kykeni esittämään kuollutta tarpeeksi pitkään, yara-ma-tha-who kävi uniseksi. Silloin oli hyvä tilaisuus paeta, sillä peto liikkui hitaasti. Muutoin otus nielaisi saaliinsa uudelleen ja oksensi sen uudelleen. Saalis muuttui joka kerran pienemmäksi, ennen kuin siitäkin tuli lopulta myös yara-ma-tha-who.

Bulgarian vampyyrit obourit olivat röyhkeitä ja väkivaltaisia. Ne pelottelivat kyliä ulvonnallaan ja kiljunnallaan. Unkarilaiset oupiret vuodattivat ihmisten ja kotieläinten verta yhtä innokkaasti.

Puolalaiset upior ja vjesci sekä venäläinen upyr joivat valtavasti verta ihmisistä ja eläimistä. Ne varastivat uhrin sydämen ja kelluivat nukkuessaan veren täyttämissä arkuissaan.

Romaniassa varcolac ja moroi vaanivat eläviä usein suden tai kissan hahmossa. Ne joivat sukulaistensa veren ja söivät näitten sydämet. Transilvanian ja lähiseutujen nosferatu joi verta, teki miehistä impotentteja ja hallitsi tiettyjä luonnonvoimia, esimerkiksi sadetta, tuulta ja sumua. Taito oli yleinen seudun vampyyreille.

Lakonian satuja

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsivat Tyndareos ja Leda, jolla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zeus, joten he perivät kuolemattomuuden. Zeus oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta taruissa vaihteli ketkä olivat tuon hanhen sikiöitä. Klytaimnestra oli varmasti Tyndareoksen tytär, ja Helena varmasti Zeusin tytär. Molempia veljeksiä pidettiin joko kuolevaisina tai Kastoria Tyndareoksen poikana tai Polydeikestä Zeusin poikana.

Pojat varttuivat kelpo urhoiksi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla. Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina kummaltakaan ei puuttunut tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä he tempasivat pienen siskonsa Theseusilta valloittamalla Afidnan linnan. Sitten he ottivat tarmokkaasti osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes voitti nyrkkitaistelussa kuulun Amykoksen. He osallistuivat myös Kalydonin karjun ajoon.

Heidän lopputaistelunsa oli merkillisin. Veljekset halusivat naimisiin; ja kun Messenian kuninkaalla Leukipposilla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he kuten tapana oli ryöstää neidot morsiamikseen. Näillä sattuikin olemaan ennestään sulhaset – Afareoksen pojat Idas ja Lynkeus – eivätkä nämä luopuneet sovulla morsiamistaan. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä, josta riita alkoi. Mikä lie sen syynä ollutkaan. Tyndariinit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja.

Lynkeusilla olikin haukankatse, joka näki vuoren halki manaan asti. Taygeton kukkulalta urkkien hän löysi heidät puun kolosta. Hän hiipi sinne hiljaa veljineen ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Polydeikes syöksyi raivostuneena esiin ja surmasi Lynkeusin, samalla kun Zeusin salama ruhjaisi Idaksen maahan.

Veljensä kuolemaa sureva Polydeikes rukoili kuolevansa itsekin. Zeus täytti viisaudessaan puoliksi pyynnön, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljelleen, jolloin heillä kummallakin oli puolinainen kuolemattomuus. Niinpä he viettivät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalien kanssa taivaissa. Siksi luultiin että Zeus pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.

Dioskurit nauttivat jo varhain jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa Italiassa asti, ja siellä eritoten sitten kun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun temmellyksessä he ajelivat siivekkäillä ratsuillaan, mutta he heilahtivat niillä merenkin aavikolle. He lensivät salaman nopeina auttamaan merihätään ja haaksirikkoon joutuneita. Heitä palveltiin merenhaltioina satamissa (Ostiassa ynnä muualla). Spartassa he olivat nuorison urhoollisuuden malleja. Heillä oli muuallakin palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa heidän kunnianimensä oli ”anakes”, herrat.) Olympialaiset olivat heidän suojeluksessaan, ja heitä kunnioitettiin siellä kilpa-ajoilla. Italiassa heitä kutsuttiin Castoriksi ja Polluxiksi.