Kustaa III seuraamassa henkienmanausta

Kun Björnram jo kuvittelee koko asemansa horjuvan hovissa, onnistuu hänen päästä itse kuninkaan suosioon. Kustaa on aina tuntenut kiinnostusta henkimaailmaa kohtaan, vaikkahän ei olekaan osallistunut yhtä innostuneesti henkien manaukseen kuin herttua. Kuningas Kustaaseen Björnram panee nyt koko toivonsa. Hallitsija on ilmoittanut haluavansa nähdä, miten Björnram saahengen nousemaan haudasta ja näyttäytymään ihmisille, ja Björnram on luvannut täyttää hallitsijan toivomuksen.

Kerran keskiyöllä kuningas lähtee Drottningholmin linnasta Lovön hautausmaalle, missä Björnram on vakuuttanut saavansa samana päivänä haudatun postimestarin hengen näyttäytymään. Kustaa kulkee jännittyneenä Björnramin rinnalla ja heidän takanaan tulevat Kaarle-herttua, Reuterholm, kuninkaan henkilääkäri Hedin ja monia muita Kustaan hovista, joita ajan muotitiede kiinnostaa.

Björnram antaa kädellään toisille pysähtymismerkin – puhua ei näin tärkeällä hetkellä saa, sillä silloin voisivat henget pelästyä ja kieltäytyä tulemasta esiin. Sitten hän astuu yksin mustassa viitassaan hiljattain umpeen luodun haudan luo, pysähtyy sen jalkopäähän ja alkaa lukea hiljaisella äänellä rukouksiaan. Kaikki kuuntelevat henkeään pidättäen, Björnramin ääni muuttuu kovemmaksi, hän levittää kätensä, kohottaa kasvonsa ylöspäin, tuntuu siltä kuin hän puhuisi suoraan taivaaseen. Kelmeässä kuunvalossa näyttävät hänen kapeat kasvonsa aavemaisilta, ja hänen yksitoikkoinen äänensä saa kaikki vapisemaan.

Sitten Björnram polvistuu maahan haudan eteen, vetää viittansa alta tinavahdin ja alkaa lukea loitsuja saadakseen tulen syttymään vadille. Kaarle-herttua tuijottaa hievahtamatta Björnramiin, vain silloin tällöin hän kostuttaa kielensä kärjellä huuliaan niin kuin aina ollessaan jännittynyt.

Kaikista Björnramin varoituksista huolimatta käy hautausmaalla kohdahdus, kun tinavadilta nousee pitkä kapea savujuova ylöspäin. Henget ovat selvästi myötämielisellä tuulella, sillä muuten ei savu olisi tullut näkyviin.

Björnram nousee ylös, levittää molemmat kätensä tinalautasen yläpuolelle ja alkaa lukea taas rukouksiaan. Kuningas Kustaa seuraa silmä kovana Björnramin liikkeitä. Tämä näyttää kuunvalossa suurelta linnulta, joka räpyttelee siipiään. Vaikuttavinta on, että savu nousee hänen levitettyjen sormiensa lävitse aivan kuin hän olisi tulessa.

”Henki, saavu! Palvelijasi odottavat”, Björnram houkuttelee. ”Näyttäydy meille ja osoita sitten meille suopeuttasi.”

Björnram levittää taas kätensä ja katsoo taivaalle. Juuri silloin kuu menee pilveen ja hautausmaalla on melkein säkkipimeää. Kaikki tuijottavat herkeämättä Björnramiin ja koettavat totuttaa silmiään näkemään pimeässä.

”Henki näyttäydy!” Björnramin ääni on muuttunut vaativaksi ja kuulostaa pelottavalta mustalla hautausmaalla.

Juuri silloin heilahtaa jotakin haudan yläpuolella, kaikki tuijottavat hiljaa ja hievahtamatta eteensä, vain Kaarle-herttuan hengitys kulkee innostuksesta koristen. Nyt se näkyy selvästi: haudalla seisoo valkoinen hahmo ja ojentaa molemmat kätensä kohti taivasta niin kuin Björnramkin oli tehnyt.

Samassa näky katoaa ja Björnram lankeaa maahan polvilleen.

”Me kiitämme sinua henki”, hän sanoo ja hänen äänensä värisee liikutuksesta.

Hetken katselijat odottavat vielä hievahtamatta paikoillaan, mutta kun Björnram nousee seisomaan, puhkeaa heidän ilonsa valloilleen. Henki on näyttäytynyt, ja heidät kaikki on siis hyväksytty. Liikuttuneena kietoo kuningas Kustaa käsivartensa Kaarle-herttuan kaulaan ja vannoo veljelleen ikuista ystävyyttä ja rakkautta. Kyyneleet silmissä hän pyytää anteeksi kaikkea sitä, millä hän on vuosien kuluessa loukannut veljeään.

Nuori Reuterholm seisoo kuin lumoutuneena. Suuri Björnram on saanut hengen nousemaan haudasta ja paljastamaan siten heille kaikille osan sitä salaisuutta, mikä verhoaa vainajien maailmaa. Vielä vähän aikaa, niin hän onnistuu itsekin manaamaan kuolleiden henget maan päälle todistamaan siitä maailmasta, jota tavalliset ihmiset eivät pysty näkemään, mutta joka heille koulutetuille ja armoitetuille on ainoa todellinen. Hänethän on jo vihitty tähän korkeimpaan tieteeseen, vain vähän aikaa vielä, niin hän on yhtä u kuin Björnramkin.

Björnram seisoo edelleen haudan luona ja katselee toisia. Kuu on taas tullut esiin ja sen valossa Björnram näkee, miten liikuttuneita kaikki ovat. Hän huokaa helpotuksesta, mutta ei anna ilmeenkään paljasta, miten keventyneeksi hän tuntee mielensä. Hän on onnistunut ja kuninkaan suosio on nyt varma. Mitä merkitsee tämän rinnalla että Ulfklou kulkee ympäri ja väittää, että hänellä on pullossa Kustaa Aadolfin henki. Sen todenperäisyyttä ei kai monikaan usko, mutta jokainen on voinut nähdä, miten Björnram pystyisi pakottamaan kuolleen postimestarin näyttäytymään. Ja valta yli näkyväisen rajan on toki enemmän kuin likainen pullo, jota Ulfklou pitää kalleimpana aarteenaan.

Toisten ihastellessa Björnramin taitoa astuu kuninkaan henkilääkäri haudan luo ja alkaa turkia sitä uteliaana. Hän on luonnostaankin epäluuloinen eikä hänen syvä Björnramia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys ole suinkaan saanut häntä suhtautumaan myötämielisesti tämän puuhiin. Jo Björnramin ylimielinen asenne Hediniä kohtaan on omiaan ärsyttämään, herttuan suosikki kulkee kuin unissa käydessään hovissa välittämättä edes tervehtiä kuninkaan henkilääkäriä, jota hän selän takana on nimittänyt välskäriksi ja suoneniskijäksi.

Kaiken lisäksi Hedin ei hiukkaakaan usko Björnramin henkienmanauksiin sen enempää kuin Ulfkloun Kustaa Aadolfin henkeenkään. Hän on sydänjuuriaan myöten luonnontieteilijä eikä mystiikka ole koskaan tehnyt häneen vaikutusta.

Björnramin ottaessa tyytyväinen hymy laihoilla kasvoillaan vastaan toisten onnitteluja Hedin kumartuu ja poimii jotakin maasta. Sitten hän viheltää hiljaa itsekseen ja tutkii tarkemmin löytöään.

”Henki, laskeudu kuolevaisten joukkoon ja näyttäydy meille!” Hedin huutaa äkkiä lujalla äänellä, ja kaikkien järkytykseksi seisoo samassa molempia käsiään heiluttava valkoinen aave postimestarin haudalla.

Kaarle-herttuan huulilta pääsee huudahdus, toiset eivät osaa tehdä muuta kuin tuijottaa valkoista edessään olevaa hahmoa.

”Henki, osoita meille suopeuttasi ja siunaa meitä!” Hedin huutaa, ja heti levittää valkoinen hahmo molemmat käsivartensa kuin antaakseen siunauksensa.

Kukaan ei tiedä vähään aikaan, mitä pitäisi ajatella. Nuori Reuterholm seisoo suu auki ymmärtämättä oikein, mitä on tapahtunut. Hän ei olisi koskaan uskonut, että Hedin jota hänen oppi-isänsä Björnram niin syvästi halveksii, pystyisi manaamaan henkiä. Ja nyt on kuitenkin vainaja ilmestynyt heidän eteensä.

Kaarle-herttua tuijottaa myös hämmästyneenä aavetta. Kuninkaan henkilääkäri on saanut postimestarin nousemaan haudastaan, vaikka he kaikki ovat pitäneet Hediniä mitättömänä ihmisenä, jolle Jumala ei ole antanut taitoja mystiikan alalla.

Ensimmäisenä toipuu järkytyksestään Björnram. Raivokkaana hän syöksyy Hedinin kimppuun, mutta henkilääkäri välttää notkeasti hypäten hänen iskunsa. Valkoinen hahmo jonka Hedin on saanut juuri näkymään, häälyy uhkaavasti sinne tänne. Välillä se näyttää syöksyvän suoraan katselijoiden päälle, sitten se kääntyy äkkinykäyksellä ja perääntyy taaksepäin.

Alexander Roslin

Kuningas Kustaa on yhtä hämmästynyt kuin toisetkin. Hän on selvästi tuntenut hengen kosketuksen – jonkun kerran hän jo luuli sen aikovan kuristaa hänet, kun se ryntäsi mielettömästi käsivarsiaan heiluttaen häntä kohti – mutta sitten se oli äkkiä kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kustaa pyyhkii nenäliinalla otsaansa ja häntä puistattaa vieläkin.

”Sinä koira, nyt olet suututtanut henget ikuisiksi ajoiksi!” Björnram huutaa taivoissaan. ”Polvistu ja rukoile anteeksiantoa, muuten me olemme kaikki tuhon omia.”
Mutta kuninkaan henkilääkäri ei välitä Björnramin uhkauksista, vaan nauraa hänelle päin kasvoja.

”Te ja teidän henkienmanauksenne”, Hedin sanoo ivallisesti. ”Teidän Majesteettinne, halutatteko nähdä taas postimestarin hengen?”

Samassa ilmestyy puun lehvistöstä valkoinen hahmo haudalle, se levittele pitkiä käsivarsiaan, kääntyilee sinne tänne ja häipyy sitten samaa tietä kuin oli tullutkin.

”Tämä on petosta kaikki, Teidän Majesteettinne”, Hedin jatkaa rauhallisesti. ”Minä olen jo kauan epäillyt Björnramia ja tänä iltana hiivin hänen perässään hautausmaalle nähdäkseni, mihin valmisteluihin hän oikein aikoi ryhtyä ennen Teidän Majesteettinne tuloa. Minä näin hänen kiinnittävän naruja puuhun ja arvasin, mitä hän suunnitteli. Postimestarin henki on valkoinen vaate, joka voidaan laskea puusta ja vetää taas ylös aina sen mukaan, miten kuu tulee näkyviin.”

”Sinä valehtelet! Sinä olet jo kauan kadehtinut minun asemaani!” Björnram huutaa. ”Itse olet kiinnittänyt naruja puuhun ja koetat nyt todistaa minut petkuttajaksi. Sinä et ole henkien suosiossa ja koetat kostaa minulle sen.”

Björnramin ääni muuttuu kimeäksi kirkumiseksi, hän levittelee käsivarsiaan ja lysähtää lopulta ääneen itkien maahan.

Kuningas Kustaa katselee suuttuneena maassa makaavaa Björnramia. Hänet, Ruotsin kuningas on houkuteltu hautausmaalle ja hänen eteensä on levitetty valkoinen vaate ja yritetty saada hänet uskomaan, että se on henki. Kustaa torjuu kiusaantuneena ajatuksen, että hänkin oli uskonut näkevänsä edessään aaveen ja ollut vieläpä tuntevinaan tämän kosketuksen. Närkästyneenä hän kääntyy ja lähtee kulkemaan nopein askelin hautausmaalta.

”Kun te ensi kerran petätte noitakonsteillanne ihmisiä, älkää avatko hautausmaan porttia, kun se tavallisissa oloissa suljetaan joka ilta. Voihan olla, että saatte tänne jonkun muunkin epäluuloisen katselijan, joka hämmästyy henkien huomaavaisuutta nähdessään portin auki.

Hedin kumartaa Kaarle-herttualle ja kiiruhtaa sitten kuninkaan perään, niin että hiekka narskuu hänen jalkojensa alla.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas

Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas Kustaa III suvaitsee nousta

Sprengtporten harppoo pitkin askelin pihan poikki ja astuu linnan käytävään.

”Minä olen eversti Sprengporten”, hän sanoo. ”Hänen Majesteettinsa odottaa minua.”

Yrjö-herra johdatetaan monien käytävien ja salien halki suureen odotushuoneeseen, joka on täynnä väkeä. Enin osa on hoviväkeä tai hienosta puvusta päätellen aatelisherroja ja korkeita virkamiehiä.

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee tänään nukkua kauemmin kuin tavallisesti”, muuan hoviherra sanoo toiselle.

”Eilen oli teatteriesitys, joka kesti myöhään”, puhuteltu sanoo selitykseksi. ”Kuningas oli taas loistava.”

Sprengtporten katselee ihmeissään ympärilleen. Mikäli kaikki nämä ihmiset ovat menossa hallitsijan puheille, ei hänellä ole toivoakaan ehtiä ennen iltaa. Mutta sen sijaan, että odotushuoneessa seisoskelevat näyttäisivät hermostuneilta ja odottaisivat kiusaantuneina vuoroaan, tuntuvat he keskustelevan kaikessa rauhassa keskenään. Kaikki ovat pukeutuneet hienosti kuin olisivat menossa juhliin, useimpien puku on silkkiä tai brokadia, housut muodinmukaiset kireät polvihousut ja tiukka takki runsain ompeluksin koristettu.

Sprengtporten vilkaisee varovasti omaa asuaan. Hänenkin tummanruskea silkkipukunsa on viimeisen muodin mukainen, takkikin on juuri sopivan pitkä ja koristeet kalleinta brysseliläistä pitsiä. Hienot solkikengät ovat sen sijaan kuraiset ja valkoisissa sukissa näkyy likapilkkuja. Yrjö-herra aikoo juuri kääntyä mennäkseen käytävään pyyhkimään kenkänsä vaikka nenäliinalla, kun suuret kaksiosaiset ovet avautuvat ja kaksi komeaa livreehen pukeutunutta palvelijaa jää seisomaan niiden viereen. Sitten ilmestyy kuninkaan kamariherra oviaukkoon ja ilmoittaa juhlallisella äänellä:

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee nousta.”

Heti tulee odotushuoneeseen liikettä ja kaikki alkavat siirtyä kohti ovea. Sprentporten seuraa toisia tietämättä oikein, mitä nyt on tekeillä. Toisille toimitus näyttää olevan hyvinkin tuttu, ja he asettuvat tottuneesti viereisen huoneen seinustoille. Vasta nyt Sprengtporten huomaa, että he seisovat kaikki puoliympyrässä kuninkaan komean katosvuoteen ympärillä.

Hetken kaikki odottavat melkein henkeään pidättäen, sitten tarttuu kaksi kamaripalvelijaa kuninkaan vuoteen verhoihin ja vetää ne syrjään. Sprengtporten kuulee ympäriltään ihastuksen huudahduksia ja näkee, miten kaikki kumartavat syvään. Kuningas Kustaa istuu leveässä vuoteessaan ja nyökkää armollisesti hymyillen.

Sprengtporten tuijottaa ensin eteensä voimatta käsittää, mistä on kysymys, mitta sitten pääsee hiljainen kirous hänen hampaittensa välistä. Suuressa Ranskan ihailussaan on kuningas Kustaa omaksunut samat tavat kuin kuningas Ludvig XIV. Kun Versaillesin aurinkokuningas nousee aamulla, on se juhlallinen seremonia, johon koko hovi ottaa osaa.

Kamaripalvelija vetää peitteen syrjään, ja Kuningas Kustaa nousee seisomaan lattialle. Sitten palvelija auttaa aamutakin kuninkaan päälle ja toinen ojentaa hänelle hopeavadin, jossa on hajuvettä. Kun kuningas on peseytynyt, riisuvat palvelijat taas aamutakin häneltä.

Sprengtporten seuraa tätä näytelmää hoviväen kanssa ja hänen aamuinen huonotuulisuutensa vaihtuu suuttumukseen. Kevät on tullut, valtakunnan itäraja on turvaamatta, mutta kuningas seisoo puolipukeissaan hovinsa edessä kuin huonomaineinen nainen teatterin lavalla. Voi jumalauta, mitä hänen onkaan pakko katsella.

Kaksi hovimiestä astuu kuninkaan luo ja vetää yöpaidan hänen päältään. Hetken seisoo Ruotsin kuningas alasti hovinsa edeessä ja Sprengtportenin toinen suupieli vetäytyy ivalliseen hymyyn. Kuningas Kustaa tekisi kieltämättä viisaammin, jos hän ei esiintyisi ilman vaatteita, sillä nyt näkyy hänen vinoutensa selvästi, vaikka sitä tavallisesti ei voikaan huomata. Kuningas on myös liian hento. Ludvig XIV oli kenties ilman vaatteitakin kaunis, Sprengtporten ajattelee edelleen, mutta Kuningas Kustaan vetovoima on nimenomaan hänen huolellisesti harkituissa liikkeissään ja hyvin hallituissa ilmeissään. Hän ei ole miesmäisesti komea, mutta hänen olemuksessaan on jotain valloittavaa ja rakastettavaa, joka ei jätä ketään kylmäksi. Mutta tuossa asussa – hyi helvetti!

Sprengtportenin omaa karua sotilaan mieltä loukkaa kuninkaan esiintyminen, ja hän vaihtaa kiusaantuneena jalkaa. Jonkun pienen näyttelijättären alkoviin tuo teatteri sopisi – sen Sprengtportenkin hyväksyisi, sillä onhan hänkin mies – mutta keskellä kirkasta päivää hovin miesten nähden… Ei, sellainen on vastoin hänen luontoaan.

Nyt muuan arvokkaan näköinen hoviherra vetää päiväpaidan kuninkaan päälle. Sitten hänelle tuodaan housut, sukat ja lopuksi kengät. Päästyään näin pitkälle kuningas kääntyy hovinsa puoleen, tervehtii heitä nyökäten ja puhuttelee muutamia. Hänen hymynsä on valloittava eikä Sprengtporten voi olla panematta merkille vilpittömästi ihastuneita ilmeitä hoviherrojen kasvoilla.

Kun hoviväki on toivottanut hallitsijalle hyvää huomenta, vetäytyy se hitaasti ovea kohti ja poistuu odotushuoneen kautta. Lopuksi ei kuninkaan makuuhuoneessa ole enää kuin Sprengtporten, joka on liian tyrmistynyt tietääkseen, mitä hänen pitäisi tehdä. Rajaseutua uhkaa hävitys, mutta kuningas pyörittää ympärillään nukketeatteria aivan kuin mitään vaaraa ei olisikaan.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas