Kevätkuukausia

Minä maaliskuu säästää,

sen huhtikuu päästää

Huhtikuussa lähdettiin miesjoukolla kaatamaan suuret havupuukasket eli huhdat. Muita huhtikuun vanhoja nimityksiä olivat salama- ja suvikuu. Huhtikuu huuhteli lumen maasta, jään vedestä ja ohranjyvät aitat loukosta. Vesien varsilla asuvat valmistautuivat korjaamaan vanhoja kalapyydyksiään ja valmistamaan uusia. Samoin ajettiin kevätheiniä, käytiin halonhakkuussa ja aloitettiin seinähirsien veistäminen uudisrakennuksiin.

Huhtikuun ensimmäiseksi sattui iloisen pilanteon päivä, aprillipäivä. Jo aamuvarhaiselle kiirehdittiin lähettämään tietämättömiä ja herkkäuskoisia hakemaan lainaksi tai peräti ostamaan apteekista uuninlestiä, makkaranlukkoa, äkkilähtöä, lapikkaanousua, maatien jytyä, Egyptin pimeyttä, keltaista kiusaa ja niin edelleen. Tulija otettiin yleensä vastaan hymyilemättä sanomalla: ”Oli se meillä, mutta eilen vietiin naapuriin, käy sieltä kysymästä!” Näin hakijaa juoksutettiin ympäri kylää, kunnes asianomainen jossakin vaiheessa huomasi että häntä oli vedetty nenästä. Kun hän palasi lähtöpisteeseen, hänelle sanottiin:

Aprillia, syö silliä,

juo suolavettä päälle!

Tämäkin hauska tapa pyrittiin säilyttämään. Varsinkin koululaiset yrittivät kertoa opettajille uskomattomia juttuja. Sanomalehdissäkin esitettiin toisinaan perättömiä uutisia aprillipäivän nimissä ja kustannuksella. Leudot suvi- ja huutoyöt ajoittuivat huhtikuun puoliväliin, jolloin kalat lähtivät liikkeelle, kurjet saapuivat tuoden västäräkin ”siiven päällä” ja varis pyöräytti ensimmäisen munansa. Paimenet soittelivat leppätorvella ja pukinsarven ”suden suun” kiinni.

Yrjön päivä 23.4

Se oli silloin yleinen karjanuloslaskupäivä Itä-Suomessa. Vaikka silloin olikin vielä lunta maassa, vietiin karja silti pihalle jaloittelemaan. Tänä päivänä lapset ripustivat karjankellot kaulaansa ja juoksivat meluten pihoilla ja lähimetsissä. Näin he karkottivat susia - ”Yrjänän koiria – loitommalle Samalla hoilotettiin:

Pane Yrjö koiras kiinni,

älä laske laitumelle!

Myös kala, varsinkin ahven alkoi käydä pyydyksiin, siksi sanottiin: Jyrkinä jyräs, kalamiehen kattilassa.

Kevään töihin ja säihin taas viittasi sananparsi:

Yrjö auran pellolle kantaa,

Markus käelle kielen antaa.

Vappu 1.5.

Vappuna kunnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesäpöntöt eli uutut. Varsinkin telkät asettuivat niihin mielellään ja niiden munia käytettiin ruokana. Varastoaitoissa oli tähän aikaan enää vain luut jäljellä, mutta täten saatiin vähän tuoretta ravinnonlisää luonnosta.

Vapuksi toivotettiin lämmintä säätä ja etelätuulta, joka toi hyvän maitovuoden. Vappu kantoi vakan pellolle ja pavun vaolle. Etelä-Suomessa oli päästävä kylvämään kauraa viimeistään viikon kuluttua vapusta.

Ristinpäivä 3.5.

Ristinpäivä oli perheen keskeinen juhlapäivä, jolloin tarjottiin maitoon keitettyä ohrapuuroa aamiaiseksi ja kalakeittoa päivälliseksi. Laihtunut karja laskettiin kauemmaksi metsään nyhtämään ylitalvista heinää routaisesta maasta. Kalamiesten oli saatava keittotarpeet vaikka avannosta, muutoin pyyntionni hävisi kesällä. Myös metsästäjät virittivät ensimmäisiä ansojaan, varsinkin ukkoteereen päänmenoksi.

Ristinpäivää pidettiin vainajien kulkupäivänä. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät askeleet kuuluisi. Järjestettiin myös kulkueita, joissa kannettiin ristiä olkapäillä. Tällä ristillä pyhitettiin kylvöpellot ja siunattiin toukojen kasvu.

Erkki 18.5.

Erkki oli Karjalassa kaalin ja lantun kylvöpäivä ja Hämeessä kylvettiin silloin papua. Karja laskettiin metsälaitumille, koska ”Erkki portit sulki”.

Käki Erkin kainalossa,

pääskynen pivon pohjassa

Jos Erkki tulee kukka kädessä,

niin Jaakko tulee kakku kainalossa.

Jos sammakonpoika Erkkinä elää,

niin ruis Jaakkona helää.

Mitä Erkkinä turkki päällä kylvetään,

sitä elolla paita päällä leikataan.

Kylmä Erkki – hyvä merkki,

lämmin Erkki – paha merkki.

Erkki lurjus turkki päällä,

koko kesän paita päällä.

Erkin päivän säde on kultaa kalliimpi.

Eerikka, jaarikka pellonpäässä kyntää.

Pääsiäisviikon tapoja ja uskomuksia

Piinaviikon eli pääsiäisviikon päivillä oli ennen kansan antamia nimityksiä: sukkasunnuntai, malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai ja lankalauantai.

Kiirastorstai

Vanhastaan oli tapana Savossa ja Pohjanmaalla ajaa kiiraa metsään piinaviikon torstaina. Kelkkaan asetettiin palava terva-astia, lisäksi romutavaraa, myös kuokkia, sirppejä ja viikatteita. Vetäjä ryhtyi työhönsä loihtien:

Kitis kiira metsään,

tulta suuhun,

savua sieraimiin

seipäällä selkään

peltoin peätse,

aitain alitse!

Näin kierrettiin talo ja navetta useaan kertaan. Osa kiiran karkottajista sitoi lehmänkellon kaulaansa ja juoksi ympäri pihapiiriä. Näin tehtiin, jotta kesällä ei olisi ilmestynyt lähistölle käärmeitä, sammakoita eikä edes sisiliskoja. Kiira oli kansalle epäselvä, onnettomuutta tuottava olento, jokin pahan silmän tapainen, joka piti kevään tullen karkottaa kauaksi asumusten luota.

Hämeessä ja Karjalassa kiirastorstai oli perusteellisen vuosisiivouksen päivä. Jokainen nurkka pestiin sekä kuluneet vaateparret heitettiin poltettavaksi.

Pitkäperjantai

Tämä oli kaikin puolin vakava ja hymytön päivä, joka vietettiin kotona paastoten. Oli sopivaa nauttia vain vaatimatonta ruoka sekä lukea raamattua ja käydä kirkossa. Lasten ilonpitoa ei sallittu missään muodossa.

Lankalauantai

Kaikkien pahojen voimien sanottiin olleen liikkeellä juuri lankalauantaina iltayöllä. Uskaltauduttiin sentään joukolla kuuntelemaan enteitä katolle tai teiden risteyksiin. Yön salaperäisyyttä ja taianomaisuutta tehosti myös nouseva täysikuu.

Pääsiäistrullit

Länsi-Suomessa heitä nimitettiin trulleiksi tai rulleiksi, Itä-Suomessa noita-akoiksi. He yrittivät päästä navettaan riistämään karjaonnea talosta itselleen tai naapurilleen. He leikkasivat lehmistä karvatuppoja, jopa nahanpalasia, keritsivät lampaita otsasta tai rinnan alta, joista paikoista ei leikattu tavallisesti villaa. Tällaisen noituuden kohteeksi joutunut eläin oli vaarassa sairastua johonkin vaikeaan tautiin, katkaista jalkansa tai peräti kuolla. Metsänpeittokin (eksyminen metsään) oli uhkaamassa trullien käsittelemää eläintä.

Varastamansa karvat noita vei omaan kätköönsä, ja sitten karjaonni vaihtoi paikkaa uskomusten mukaan. Kun trullit olivat suorittaneet kierroksensa, he lähtivät kansan käsityksen mukaan noitien suureen kokoukseen, jota johti itse pääpaholainen. Heitä tuli kaikkialta ilman suunnilta lentäen luudan varrella, korennolla, rukilla, kaukalolla, olkilyhteellä tai lampaan selässä istuen. Ovetkaan eivät voineet estää trullien aikeita: he lähtivät lentoon vaikka savupiipun kautta. Noitien piti ehtiä kotiin ennen pääsiäisaamun koittoa, vieläpä ehtiä kirkkoonkin.

Trulleja yritettiin pelotella ja pitää monin keinoin pois pihalta. Kerrotaan erään rohkean yllättäneen noidan navetasta, mutta samalla hetkellä pirulainen oli muuttanut itsensä lantatalikoksi. Kun siitä oli katkaistu pii, oli eräältä kylän eukolta mennyt sinä iltana jalka poikki. Pohjanmaalla sytytettiin pääsiäiskokkoja eli pääsiäisvalkeita trullien häätämiseksi. Pellolle oli koottu jo pitkin viikkoa kokkotarpeita: vanhoja luutia, vihtoja, puuastioita ja varsinkin olkia riihiladosta. Kaikki talon asukkaat kokoontuivat sinne ja jokaisella oli mukanaan keppi tai seiväs tulen kohentamista varten. Heitettiin palamaan terva-astioita sekä kosteita kuusen- ja katajanoksia, jotta saataisiin aikaiseksi runsaasti noitia pelottavaa kitkerää savua. Nimenomaan olkien polttaminen tarkoitti hyvän sadon ja karjanannin turvaamista.

Pääsiäispäivät

Pääsiäisen tienoilla alettiin varustautua vastaanottamaan kevättä ja kesää. Entisaikoina villien metsä- ja vesilintujen munat olivat hyvä lisä talvena niukentuneisiin ruokavarastoihin. Pesien etsintä oli tietenkin lapsien mielipuuhaa.

Tytöillä oli tapana mennä varhain pääsiäisaamuna hakemaan vettä kaivosta pestä kasvonsa. Näin heistä tuli virkeitä ja somia koko vuodeksi.

Luultiin yleisesti että sai sen eläimen luonteenominaisuuksia, jonka näki ensimmäiseksi pääsiäisaamuna. Jos näki hevosen, tuli voimakkaaksi. Jos näki lehmän, kävi laiskaksi. Sian nähnyt pysyi likaisena. Koiran nähnyt esiintyi äreänä mutta viisaana. Kissan kohdannut jäi uneliaaksi ja viluiseksi koko vuodeksi. Karjaa ei tietysti unohdettu. Tällä kertaa noustiin varhain navetan katolle. Jossa soitettiin lehmän ja lampaan kelloja. Sen jälkeen kellokas sai tunnusmerkin kaulaansa tulevaksi kesäksi.

Nuoriso kunnosti Länsi-Suomessa pääsiäisenä pihalla keinun tai hyppylaudan paikan. Otettiin pitkä lauta jonka keskikohdan alle asetettiin paksu poikkipuu. Sitten ryhdyttiin koettelemaan jalkavoimien kestävyyttä. Mitä korkeampi ilmalento oli, sitä parempi vuodesta tuli hyppääjälle. Juostiin myös hippaa ja leskistä. Itä-Suomessa kokoonnuttiin johonkin suurtupaan, kiikkumäelle tai kisavuorelle leikkimään koko iltapäiväksi. Siellä syntyi itsestään iloisia liekkulauluja.

Pääsiäisenä ruokapöytä ei ollut niin runsas kuin esimerkiksi jouluna, mutta tunnettiin silti muutamia vakituisia pääsiäisruokia. Mämmiä valmistettiin Lounais-Suomessa mallasjauhoista, ensin keittämällä ja paistamalla sitten uunissa tuokkosissa. Se oli makeahkoa ja maistui erinomaiselta maidon kanssa. Mämmi on edelleen tunnettu juhlajälkiruoka nykyistenkin kotien pääsiäispöydissä. Muita kansan herkkuja olivat munamaito, verimakkarat, piimäpiirakat, erilaiset paistit ja kotijuustot. Pääsiäismunia värjättiin sipulinkuorilla vastan lehdillä kirjaviksi. Juhlaruuan huippuna hyvin suolattu munavoi.

Pääsiäisen sään sanottiin määränneen myös helluntain ilmat. Kun on pirttipääsiäinen, niin on nahkahelluntai eli molempina päivinä oli koleaa. Sanonta Mitä päivä pääsiäisnä, sitä sää sären kutuna, taas merkitsi jäiden lähtöaikaa ja silloin alettiin saada tarpeellista lisäsärvintä ruokavalioon. Hyvänä vuodentulon enteenä pidettiin sitä että aurinko nousi kirkkaana pääsiäisaamuna. Auringon tanssiminen silloin taivaanrannalla oli myös laajalle levinnyt uskomus, vaikka se pelkkää hupsua talven kourista vapautumisesta iloitsevan ihmisen mielikuvituksen tuotetta.

Miten maaseudulla syötiin 1920- ja 1930-luvuilla

Maaseudun ruokatapoja sääteli vielä 1920- ja 1930 -luvuilla maatalouden työrytmi. Ruoan tehtävänä oli auttaa ihmisiä selviämään raskaista töistä. Tosin erilaiset neuvontajärjestöt kuten Martat, koettivat sivistää maaseudun naisia keskiluokalta otetun elämäntavan ja perheen mallin mukaisesti. Päivän aterioiden määrä ja ajankohta vaihtelivat alueittain ja taloittain. Maaseudun päivään mahtui yleensä kuusi ateriaa. Vuodenaika vaikutti erittäin paljon ruoan valintaan. Yleisin ruoka näytti kuitenkin olleen läskisoosi ja perunat. Samat ruokalajit toistuivat lähes joka aterialla.

Nykyihmisen huomio saattaa kiinnittyä eniten aamupalaan, joka on tämän päivän mittapuulla varsin täyttävä. Täytyy kuitenkin muistaa että ennen maaseudulla rehkittiin raskaissa töissä.

Esimerkkejä maaseudun väestön aterioista 1920- ja 1930-luvuilla

Aamukahvi klo 5.30:

Pelkkä kahvi tai myös aamupuuro

Aamupala klo 7.30:                

Perunat, sianlihakastike, perunat ja suolasärki, hernekeitto, lihakeitto,

kalakeitto, kaurapuuro, ohrapuuro, ruispuuro, marjapuuro, perunapuuro, jauhopuuro, ruisvelli, kahvi ja ruisleipä voin kanssa, perunat ja maitokastike, maitokeitto, korvike 

Aamupäiväkahvi:                   

Kahvi ja voileipä

Lounas klo 13 – 14:               

Hernekeitto, hernemutti, paistettu kala, läskisoosi, kalakeitto, maitoperunasoppa, pirana, lanttukukko, syltty, ruislvelli, ohrajauhopuuro, kauraryynivelli, silakkalaatikko, lihakeitto, perunoiden päällä keitetyt silakat, lihakastike ja peruna, maitoperunat,

leipäressu

Iltaruoka klo 17 – 20:

Kaljavelli, läskisoosi ja perunat, klimppisoppa, kaalikeitto, perunakeitto, valkoinen kastike ja perunat

Iltapala:

Voileipä ja maito, maitovelli, marjoja maidon kanssa (kesällä), leipää maidon kanssa

 

Lapset ottivat eväät mukanaan kouluun. Eväinä oli yleensä leipää, jonka päällä oli voita ja juomana oli pullotettua maitoa. Koululaiset vertailivat muiden lasten ruokia omiinsa. Jos eväät olivat köyhäpuoleiset, lapsi saattoi syödä ne puolittain muilta salassa. Lapset kadehtivat ja ihmettelivät muiden lasten hyviä eväitä. Jos jollakulla oli leivänpäällisenä makkaraa, sitä pidettiin lähes ihmeenä. Joskus varakas lapsi jätti eväänsä osan eväistään syömättä, mutta köyhemmät lapset eivät kuitenkaan kehdanneet pyytää ylijäämää itselleen. Kouluissa tarjottava ruoka oli joko velliä tai keittoa, mikäli sitä ylipäätään tarjottiin. Varsinaisia välipaloja ei tunnettu. Lapset eivät saaneet mennä yksinään ottamaan mitään naposteltavaa ruokakomerosta. He saivat kuitenkin hakea useissa taloissa pahimpaan nälkäänsä lanttuja ja nauriita.

Ruokajuomana oli tavallisesti maitoa, josta kerma oli erotettu. Joissakin taloissa maidossa oli pyhäisin kerma mukana, koska meijeri ei toiminut silloin. Myös piimää juotiin paljon. Silloin suomalaiset halveksivat syvästi kuorittua maitoa eli kurria jota pidettiin korkeintaan vasikan juomana, mutta silti sitä käytettiin monessa säästäväisessä kodissa ruokajuomana. Kahvi oli erittäin tärkeä juoma. Niinpä poroja ei heitetty pannusta menemään, vaan niistä keitettiin sumppi, jonka sekaan lisättiin kahvia ja palanen sikuria. Säästäväisyys kahvinkeitossa näytti olleen käytäntö useissa taloissa. Joissakin taloissa kahvinkeittoa varten oli kaksi pannua: toisessa keitettiin sumppi ja toisessa varsinainen kahvi. Ilmeisesti kahvi sitten sekoitettiin keskenään.

Ruoan valmistus ja hankinta

Maalaistalot olivat miltei täysin omavaraisia vielä 1920- ja 1930- luvuilla. Kaupasta ostettiin yleensä vain sokeri, suola, kahvi ja tupakka. Perheen miehet harrastivat tavallisesti ainakin kalastusta ja jotkut myös kävivät metsästämässä. Metsästä kerättiin syksyllä marjoa talvea varten. Usein marjametsällä käyminen oli määrätty lasten tehtäväksi, vaikka moni lapsi saattoikin inhota, kuluivathan kauniit kesäpäivät metsässä hyttysten syötävänä.

Talojen kotipuutarhoissa viljeltiin porkkanaa, punajuurta, lanttua, naurista, hernettä, avomaankurkkua, tomaattia, musta- ja punaherukkaa ja karviaismarjoja. Kimmokkeet uusiin kokeiluihin olivat yleensä ulkoapäin lähtöisin. Kun erään sortavalaisperheen lapset ryhtyivät 1930-luvulla maatalouskerholaisiksi, talon kasvimaalla alettiin kasvattaa myös pinaattia, salaattia, tilliä ja persiljaa.

Miltei kaikissa taloissa teurastettiin syksyllä tulevan talven varalle. Teurastuksesta saadulla lihalla oli monta käyttöä. Osa siitä suolattiin tulevan talven varalle ja osasta tehtiin makkaroita. Teurastuksen yhteydessä tehtiin myös tappaisrokkaa, johon käytettiin usein sisäelimiä ja veta. Keittoon saatettiin laittaa esimerkiksi verestä ja ohrajauhoista tehdystä taikinasta tehtyjä pieniä lettuja, jotka aseteltiin lihakeiton päälle kerroksittain kypsymään siten, etteivät ne tarttuneet toisiinsa. Lettusia kutsuttiin muun muassa klimpeiksi ja mykyiksi.

Yleensä keväällä (maalis-huhtikuussa) kun lehmä oli poikinut, teurastettiin vasikka, mikäli sitä ei ollut tarkoitus kasvattaa täysikasvuiseksi. Vasikanteurastuksesta jäi lapsille myönteinen muisto, sillä silloin tehtiin vasikanpaistia ja kermakastiketta. Paistista pidettiin erityisesti sen vuoksi, että ihmiset olivat kyllästyneet syömään talvella suolattua lihaa ja tuore liha toi miellyttävää vaihtelua ruokavalioon. Vasikoista valmistettiin myös aladobia, verilettuja ja lihapullia. Lehmän poikiminen merkitsi myös juustojen tekoja.

Isoissa taloissa kaakatti muutama kana. Yleensä munat valmistettiin keittämällä. Leivontaan ei välttämättä tuhlattu munia, sillä sitä varten oli olemassa Turun munan valmistamaa munapulveria. Munimisen lopettanut kana tapettiin eikä kaikilla paikkakunnilla edes syöty kananlihaa.

Juhla- ja herkkuruokia

Tavallista parempia ruokia tarjottiin juhlapyhinä ja vieraille. Rosollia tarjottiin vieraille ja ja jouluna. Joissakin perheissä valmistettiin lauantai-illan herkuksi, jonka kanssa nautittiin voileipää tai maitoa. Omalle väelle keitetyt perunat tarjottiin yleensä kuorineen, mutta kun talossa oli vieraita perunat keitettiin kuorittuina. Vieraille tarjottiin myös yleisesti leipiä, joiden päällä oli viipaloituja keitettyjä kananmunia.

Pääsiäismämmiä syötiin ainakin paikoitellen jo kerman ja sokerin kanssa, joten mämmi ei ollut enää varsinainen paastoruoka, vaan se oli ottanut paikkansa jälkiruokana. Juhannuksena monessa perheessä paistettiin lättyjä. Joillakin paikkakunnilla punainen hera oli keskikesän juhlan ruokaa. Jotkut talot ostivat keväisin pikkupossun, joka teurastettiin juhlapöytään. Joulun pääruoka ei ollut suinkaan kinkku vielä 1920- ja 1930-luvuilla, vaan joulupöydässä saattoi olla esimerkiksi paistettu lampaanlapa. Uudet tavat olivat silti jo vakiintumassakin jäljessä olevalle maaseudullekin. Jouluinen riisipuuro oli muuttumassa käytännöksi, kun ohrapuurosta oli tullut vanhanaikaista.

Vainajien sureminen ja muistaminen Antiikin Roomassa

 Hei vaan. Pieni tauko on ohi ja historiablogin päivittäminen jatkuu. Tässä kuussa ja elokuussa teemme yhteisiä aikamatkoja viidesti kuussa. Sen jälkeen ainakin kolmesti, useamminkin riippuen siitä kuinka hyvin löydän historiallista aineistoa, josta kirjoittelen tänne. :) Kiiruhtakaamme nyt aikakoneeseen, niin matka voi alkaa Antiikin aikaan.

***

Roomalaiset uskoivat kuoleman saastuttavan vainajan läheiset, joten heidän oli suoritettava erilaisia puhdistautumis- ja sovitusriittejä. Heti hautajaisten jälkeen oli esimerkiksi puhdistauduttava tulella ja vedellä. Vainajan kotona aloitettiin useita päiviä kestäneet puhdistautumismenot.

Omaisten suruilmaukset vaihtelivat sosiaalisen ryhmän ja sukupuolen mukaan. Maskuliinisten roomalaismiesten täytyi perinteisesti osoittaa mielenlujuutta surunhetkellä, ja naisten sallittiin surra avoimemmin. Muinainen kahdentoista taulun laki ja filosofit kuten Seneca ja Plutarkhos neuvoivat omaisia käyttäytymään pidättyvästi läheisten kuolintapauksissa. Filosofit paheksuivat liiallisia surunilmauksia ja antoivat ymmärtää itsehillinnän olevan surun hetkellä yleensä varsin poikkeuksellista – ainakin naisten kohdalla.

Omaiset ilmaisivat suruaan lukuisin tavoin niin ikään hautapiirtokirjoituksissa. Niissä toistuivat tietyt ilmaukset ja runonpätkät noudattavat totuttua kaavaa kuten nykyajan kuolinilmoituksissa. Kliseisesti kaavoista ja runonpätkistä huolimatta surun tunteet olivat silti omia ja henkilökohtaisia.

Hautajaispäivänä omaiset söivät haudalla hauta-aterian, ja he järjestivät vielä yhdeksäntenä päivänä hautauksesta muistoaterian hautapaikalla, johon kuului vainajalle toimitettu juomauhri. Juomaa ja ruokaa kaadettiin hautaan erityisiä reikiä tai libaatioputkia pitkin, joita on löydetty arkeologisissa kaivauksissa hautojen yhteydestä.

Elävät muistivat edelleen vainajaa, vaikka hän oli poistunut hautauksen jälkeen elävien maailmasta. Omaiset kävivät vuosittain haudalla viettämässä juhla-aterioita vainajan syntymäpäivänä (dies natalis). Haudalle vietiin säännöllisesti leipää, kakkuja, hunajaa, viiniä, hajusteita, kukkia – eniten ruusuja ja orvokkeja – ja muita erityisiä lahjoja, sillä vainajan uskottiin jäävän majailemaan hautaan ja kaipaavan ruokaa, juomaa ja muuta huolenpitoa. Roomalaiset määräsivät usein testamenteissaan tietyn summan rahaa käytettäväksi vuosittaisiin hautariitteihin. Hautajuhlat olivat yhteisöllisesti tärkeitä muistotilaisuuksia eläville. Toisaalta hautariittien motiivina kyti myös pelko vihamieliseksi muuttuvasta ja haudasta harhailemaan lähtevästä vainajasta, joka lähti aiheuttamaan onnettomuuksia eläville, mikäli hänen muistoaan (memoria) ei kunnioitettu asiaankuuluvasti hauta-antimilla.

Yhteisön vainajat oli säilytettävä suosiollisina eläville oikeilla hautajaisriiteillä, hautauhreilla ja yleisissä vuotuisjuhlissa, joita vietettiin vainajien kunniaksi. Toukokuussa vietettiin Rosaliaa viemällä useimmiten ruusuja haudoille, ja Lemuria-juhlassa 9.-13.5 perheenpään piti keskiyöllä pestä kätensä lähdevedessä, heittää mustia papuja lemuureille kasvot poispäin käännettynä ja sanoa: ”Nämä minä heitän, näillä pavuilla lunastan vapaaksi itseni ja omaiseni.” Sitten hänen piti lausua yhdeksän kertaa: ”Esi-isien henget, menkää pois” ja katsoa taakseen. Helmikuisessa Parentalia-juhlassa uskottiin vainajien sielujen nousevan elävien pariin, niinpä suvun edesmenneitä muistettiin viemällä haudoille lahjoja. Kristillystyneetkin roomalaiset jatkoivat vainajien muistojuhlan viettämistä haudoilla. Osa kirkollista johtajista suhtautui suvaitsevasti tradition jatkumiseen, mutta monet piispat ja kirkkoisät paheksuivat muistojuhlia. Niitä kun vietettiin toisinaan riehakkaiden juominkien merkeissä.