Miten viisastua: sitaatteja Antiikin Roomasta osa 1

”Cineri gloria sera venit.” - Tuhkalle tulee kunnia liian myöhään.

Sitaatti on Martialiksen elegiamittaisesta epigrammista. Niinhän se on, perheenjäseniä ja ystäviä ei osata arvostaa heidän eläessään tai ainakaan arvostusta ei osata näyttää. Mutta sitten kun ystävä/ sukulainen kuolee, arvostetaan vainajaan senkin edestä.

”Magistra vitae philosophia.” - Filosofia on elämän oppimestari.

Väite todistuksineen löytyy Marcus Tullius Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Filosofia on vienyt minua eteenpäin henkisessä kasvussa, ja on varmasti vienyt monia muitakin.

”Vivera est gocitare.” - Elämä on ajattelemista.

Myös tämä sitaatti löytyy Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Koskaan ei voi ajatella liikaa, mutta synkille ajatuksille ei pidä antaa liikaa tilaa.

”Nihil inimicius quam sibi ipse!” - Ei ole niin suurta vihollista kuin on itse itselle!

Ajatus on Ciceron kirjeestä ystävälleen Atticukselle. Hän viittaa Caesariin (Gauis Julius Caesar). Tässäpä kaikille ihmisille kuolematonta viisautta elämänohjeeksi.

”Instrue praeceptis animun, ne discere cessa: nam sine doctrina vita est quasi mortis imago.” - Varusta sieluasi tiedolla, älä lakkaa oppimasta, sillä elämä ilman tietoa on kuoleman kuvajainen.

Marcus Porcius Cato vanhemmalta peräisin olevassa sitaatissa kiteytyy hyvin, mikä on elämän ensisijainen tarkoitus.

”Iucunda est memoria praeteritorum malorum.” - Voitetuista vaikeuksista jää mieluisa muisto.

Niin Cicero kysyi. Ajatus siitä miten hyvältä jonain päivänä tuntuu, kun vaikeat päivät ovat jääneet taakse on auttanut minua kestämään vaikeudet silloinkin kun on tuntunut siltä että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Kirjoittakaa tämä voimalause muistiin, että voitte opetella sen ulkoa.

”Hos successus alit: possunt quia posse videntur.” - Menestys ruokkii heitä. He uskovat, koska he uskovat pystyvänsä.

Heksametrinen säe on Vergiliukselta Aeneisistä. Kaikki tavoitteet eivät ole helposti saavutettavissa, mutta niiden saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta, jos uskoo aina itseensä.

”Segnius homines bona quam mala sentire”, toteaa Livius - Hitaammin ihmiset ymmärtävät onnensa kuin epäonnensa.

Meillä saattaa mennä ihan hyvin hyvinvointivaltiossa, mutta emme näe sitä, koska olemme negatiivisuutemme sokaisemia tai haluamme aina vain enemmän enemmän ja vieläääää enemmän. Emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on ennen kuin menetämme sen.

”Est rerum omnium magister usus”, Gaius Julius Caesar sanoi. - Kaikissa asioissa kokemus on opettaja.

Kukaan ei synny viisaudenlähteeksi, mutta viisas oppii kerrasta kantapään kautta. Typerys toistaa vaan kaiken ajaa samoja virheitä.

Octavianus kostaa Julius Caesarin salamurhan

Octavianus ja Marcus Antonius kohtasivat pimeässä. Molemmat olivat väsyneitä ja verestä ja pölystä likaisia, mutta he tarttuivat toisiaan ranteista. He tiesivät oikein hyvin, miten lähellä tappio oli ollut. Mutta triumvirien oli kannattanut ottaa riski, ja sinä yönä voitto oli heidän.

”Hän ei pääse pakenemaan”, Marcus Antonius sanoi. Hänen legioonansa olivat olleet lähinnä etumaata, ja hän oli käskenyt niiden pysytellä taistelukentältä laahustavien sotilaiden kannoilla. ”Motitan hänet, kun hän pysähtyy.”

”Hyvä. En halua päästää häntä livistämään näin pitkän jahdin jälkeen”, Octavianus sanoi. Hänen silmänsä olivat kylmät, kun hän katsoi triumvirikollegaansa, ja Marcus Antoniuksen hymy muuttui väkinäiseksi.

”Löysin eilen illalla muutaman vapauttajan piileskelemästä kaupungissa”, Marcus Antonius sanoi. Se oli liittolaisen rauhantarjous, ja hän oli mielissään nähdessään että Octavianuksen ilmeeseen tuli eloa.

”Käskekää tuoda heidät luokseni.”

Marcus Antonius empi, sillä hän ei pitänyt äänensävystä, joka kuulosti kovasti käskyltä. Mutta Octavianus oli paitsi triumviri myös konsuli. Vielä olennaisempaa oli, että hän oli Caesarin verisukulainen ja perillinen. Marcus Antonius nyökkäsi jäykästi tunnustaen Octavianuksen oikeuden.

***

Octavianus katsoi kylmästi, kun neljä miestä retuutettiin ovesta sisään ja heitettiin lattialle hänen eteensä Filippoin kaupungissa. Hän näki, että heidät oli hakattu rajusti. Suetonius painoi päänsä kyyryyn ja katsoi ihmeissään kirkasta verta, jota tipahteli hänen päänahastaan lattialle. Gaius Trebonius oli kauhusta luunvalkea ja vapisi silmin nähden kyyhöttäessään rähmällään, eikä hän yrittänytkään nousta. Octavianus ei tuntenut kahta muuta. Ligarius ja Galba olivat hänelle pelkkiä nimiä proskriptiolistassa. Mutta hekin olivat olleet mukana salamurhajoukossa, olivat iskeneet tikarin Caesariin vain vuosi ja kymmenen ihmisikää sitten. He katselivat ympärilleen turvonnein silmin. Galban kädet oli sidottu, joten hän pystyi vain niiskuttamaan nenästään putoilevaa verta.

Mies joka nousi katsomaan heitä oli nuori ja vahva, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli osallistunut sinä päivänä taisteluun. Suetonius nosti päätään tuon kiinnostuneen katseen alla ja käänsi sen sitten sivuun sylkäistäkseen verta puulattialle.

”Tuleeko teistä nyt keisari, Caesar?” Suetonius kysyi. ”Mitähän Marcus Antonius mahtaa siitä tuumia?” Hän hymyili katkerasti paljastaen veriset hampaansa. ”Vai kaatuuko hänkin teidän kunnianhimoonne?”

Octavianus kallisti päätään ja näytti menneen ymmälleen.

”Minä olen Rooman kansan puolustaja, senaattori hyvä. Te ette näe edessänne keisaria, mutta kylläkin Caesarin koston, jonka olette omilla teoillanne ansainnut.”

Suetonius nauroi – hänen pirstotusta ruumiistaan kumpuava ääni kuulosti hinkuvalta. Huulista alkoi vuotaa verta, kun ruvet aukesivat, ja hän irvisti nauraessaan.

”Olen todennut Caesarin valehtelevan ennenkin”, hän sanoi. ”Te ette ole ikinä ymmärtäneet tasavaltaa, sitä haurasta kokonaisuutta. Te Octavianus, olette vain mies, jolla on polttorauta kädessä ja joka katselee suurempien miesten kirjakääröjä. Te näette vain kuumuutta ja valoa ettekä ymmärrä, mitä olette polttanut, ennen kuin se on lopullisesti kadonnut.”

Octavianus hymyili silmät välkehtien.

”Minä kuitenkin pääsen näkemään sen”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta te ette pääse..”

Hän viittasi Suetoniuksen takana seisovalle sotilaalle, ja mies kumartui veitsi kädessä. Suetonius yritti riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta hänen kätensä oli sidottu eikä hän pystynyt väistämään terää, kun se viilsi hänen kurkkunsa auki. Hänen päästämänsä ääni oli karmiva, kun hän katsoi ylös Octavianukseen vihaisensa ja hämmästyneen näköisenä. Octavianus katsoi vuorostaan häntä, kunnes hän kellahti kasvoilleen, ja käänsi katseensa vasta, kun Gaius Trebonius päästi murtuneen surunhuudon.

”Anotteko te armoa?” Octavianus kysyi häneltä. ”Kutsutteko jumalia avuksi? Te ette tarttuneet tikariin maaliskuun iduksensa. Saattaisin perua teidänlaisenne miehen kuolemantuomion.”

”Anon, minä anon armoa!” Trebonius parkui silmät pelosta suurina. ”En ollut paikalla iduksena. Jättäkää minut henkiin, teillä on siihen valta.”

Octavianus pudisti pahoittelevasti päätään.

”Te olitte mukana”, hän sanoi. ”Taistelitte minun vihollisteni puolella, ja minulle on selvinnyt, etten ole armelias mies.”

Caesarin murhaajat ateenalaisessa kylpylässä neuvonpidossa

Suetonius ei huomannut, että hänen tukkansa oli höyryn ja öljyn vaikutuksesta ohuilla käärmeenhännillä, eikä hän yrittänytkään peittää kaljuaan. Hän nosti päänsä pöydästä, jolla makasi, ja näki muiden lekottelevan silmät kiinni.

”Niin nautinnollista kuin onkin löytää Ateenasta kelvollinen roomalainen kylpylä, meillä on puhuttavaa”, hän sanoi.

Brutus päästi äänen, joka muistutti huokaisua, mutta nousi silti istualleen. Muut tekivät samoin – Suetonius laski käsivartensa veltolle möhömahalleen ja ryppyisille reisilleen. Kylpylässä mies menetti kaiken arvokkuutensa, ja hän kaipasi toogaansa.

”Millä asialla tulitte luokseni?” Brutus kysyi. ”Tarkoitukseni oli mennä kuulemaan oraattori Thenestä, joka puhuu agoralla.”

”Kannattaako häntä käydä kuulemassa?” Cassius kysyi. Brutus kohautti olkapäitään ja huitaisi kädellään.

”Tiedetäänhän nuo kreikkalaiset. He näkevät maailmassa pelkkää kaaosta eivätkä tarjoa ratkaisuja. Pitävät paljon melua tyhjästä verrattuna roomalaisiin ajattelijoihin. Me olemme sentään pragmaattisia. Kun näemme kaaosta, tallomme sen hengiltä kuin käärmeen.”

”Minä olen aina pitänyt kreikkalaisia pöyhkeilijöinä”, Cassius totesi. ”Muistan yhden kreikkalaisen, joka väitti heidän keksineen kerrassaan kaiken jumalista seksiin. Huomautin miekkoselle, että roomalaiset omaksuivat heidän aatteensa ja jalostivat niitä. Areesta tuli Mars, Zeuksesta Juppiter. Ja vaikka emme suinkaan voineet jalostaa seksiä, me kuitenkin keksimme kokeilla sitä naisten kanssa.”

Brutus nauroi ja läimäytti Cassiusta olalle.

”En haluaisi keskeyttää filosofista keskusteluanne”, Suetonius sanoi siihen väliin, ”mutta meillä on pakottavampaakin juteltavaa.”

Cassius ja Brutus loivat toisiinsa huvittuneen katseen, ja Suetonius huomasi sen. Hänen suunsa kiristyi paheksuvaksi viivaksi. Gaius Trebonius tyytyi seuraamaan sivusta. Hänellä ei ollut riittävää itsevarmuutta osallistua keskusteluun.

”Kerrohan siis”, Brutus sanoi huokaisten. Hänellä oli herkullisen raukea olo. ”Mikä tai kuka sai sinut lähtemään Syyriasta, Cassius?”

”Kukapa muu kuin Caesar”, Cassius vastasi. ”Tiesitkö hänen perustaneen triumviraatin?”

”Marcus Antoniuksen ja jonkun Lepidus-nimisen sotapäällikön kanssa. En ole sentään niin kaukana Roomasta, ettenkö kuulisi sellaisia uutisia.”

”Hän on kahmaissut itselelleen keisarin valtuudet!” Suetonius kivahti kyllästyttyään vetämättömään rupatteluun. ”Hän toimii diktaattorin tapaan, myy meidän kiinteistöjämme ja pitää lakia pilkkanaan. Joko tiedät proskriptiosta?”

Brutus hymyili irvistäen. ”Minä olen listassa, sen verran tiedän. Entä sitten? Tekisin hänen asemassaan samoin.”

”Vaikka kuinka teeskentelet, et ole noin vain valmis alistumaan siihen, että toinen Caesar nousee valtaan”, Suetonius sanoi sapekkaasti.

Brutus tuijotti häntä kylmästi, kunnes Suetonius käänsi päänsä pois.

”Pidä varasi, Suetonius, ainakin minun seurassani. Minä olen sentään Ateenan käskynhaltija. Sen sijaan en oikein tiedä, mikä sinä olet olevinasi.”

Suetonius katsoi häntä ällistyneenä, ja Cassius virnisti ja kääntyi selin kätkeäkseen ilmeensä.

”Minulta on riistetty kaikki! Se minä olen, riistetty! Minä olen yksi vapauttajista. Pelastin Rooman siltä mielipuoliselta tyrannilta, joka piti tasavaltaa pilkkanaan ja tuhosi vuosisataisen kulttuurin kahmimalla niin paljon valtaa, ettei pysynyt aisoissa. Se minä olen, Brutus. Mutta kuka sinä olet?”

Brutus suhtautui Suetoniuksen purkaukseen kuin rakin räksytykseen, mutta hänen hymynsä kiristyi. Suetonius odotti vain hetken ennen kuin jatkoi. Sanat tulvivat hänen suustaan; hän oli padonnut ne sisimpäänsä liian pitkäksi aikaa.

”Ja huolimatta kaikesta siitä, mitä olen tasavallan hyväksi tehnyt, sukutaloni on riistetty minulta, lainvoimainen armahdukseni on kumottu ja minun henkeäni uhataan. Olen jopa täällä Kreikassa vaarassa, koska kuka hyvänsä roomalainen saattaa tarttua tilaisuuteen ja katkaista minulta kaulan ansaitakseen kokonaisen omaisuuden. Luuletko sinä, Brutus olevasi koskematon? Emme voi sallia, että menettäisimme tässä vaiheessa kaiken, koska joku Caesarin äpäräsukulainen yrittää kaapata vallan, jota ei ole ansainnut. Hän kaataa meidät kaikki, ellemme estä häntä.”

”Senaattori kuulostaa nyt pelästyneeltä akankäppänältä”, Brutus sanoi. ”Yritä muistaa arvokkuutesi. ”

”Minäkö tässä olen arvokkuuteni unohtanut?” Suetonius kysyi ääni voimistuen. Brutus käänsi hänelle selkänsä, ja Suetoniuksen suu loksahti hämmästyksestä auki.

”En ole ollut jouten, Cassius”, Brutus sanoi. ”Olen paiskinut töitä täällä olevien legioonien ja neuvostojen kanssa saadakseni heistä uskolliset alaiset. Olen korottanut veroja, jotta pystymme rahoittamaan vielä kaksi legioonaa, lähinnä kreikkalais-roomalaisia miehiä, mutta riuskoja sotilaita. He harjoittelevat päivittäin ja ovat yksin minun, he ovat vannoneet valansa minulle. Pystytkö sanomaan samaa omistasi?”

Cassius hymyili. ”Minulla on seitsemän legioonaa Syyriassa ja neljä Egyptissä. Saan kentälle yksitoista täysvahvuista legioonaa, joilla on hyvät varusteet ja toimiva huolto. He arvostavat tasavaltaa, ja jos Caesarin kannattajat eivät myrkytä heitä korvaan kuiskuttelemalla, he ovat ehdottoman uskollisia Rooman vapauttajille. En ole haaskannut aikaani. Sinä tiedät minut ja tiedät, etten sortuisi moiseen.”

Brutus oli mielissään kuullessaan lukumäärän, nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi ja katsoi jälleen Suetoniusta.

”Tunnenhan minä”, Brutus sanoi. ”Asia on katsos niin, Suetonius, että Cassius ja minä olemme tehneet yhteistyötä. Me olemme keränneet kokoon sotajoukon sillä välin kun sinä keikistelit ja jaarittelit joutavia Roomassa.”

Suetonius oli alasti, joten he näkivät punoituksen, joka kiiri hänen vihaisilta kasvoiltaan nivusiin asti.

”Minä oli sen, joka varmisti meidän kaikkien tulevaisuuden luovuttamalla laivaston Sextus Pompeiukselle!” Suetonius huudahti. ”Jos Bibilus ja minä emme olisi saaneet sitä aikaan, sinä Brutus voisit odottaa sotajoukon maihinnousua jo tänä vuonna. Siitä on kiittäminen minun ʼkeikistelyäniʼ, siitä että meillä on nyt tarvitsemamme lisäaika.”

”Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että se oli hieno päätös”, Cassius sanoi sovittelevasti laukaistakseen kireän tunnelman. ”Sextus Pompeius on nuori, mutta hänet tunnetaan siitä, että hän suhtautuu Caesarin nurkkakuntaan vihamielisesti. Oletko ollut yhteyksissä häneen?”

”Olen”, Brutus vastasi. Hän huomasi Suetoniuksen ilmeen ja kohautti olkapäitään. ”Hänellä on lännen ainoa laivasto, eikä nimestäni ole siinä leirissä haittaa. Totta ihmeessä olen ollut yhteydessä häneen. Tiesitkö että Cascan veljekset pääsivät hänen luokseen?”

”En tiennyt”, Cassius vastasi. ”Hyvä. Tosin heidän tilansa on myyty ja rahat on kähmitty valtion kirstuun.”

”Sitäkin paremmalla syyllä heidän kannattaa pysyä meidän puolellamme”, Brutus sanoi. ”En halua tässä vaiheessa yllätyksiä. Voimme nousta laivaston avulla maihin Rooman alueelle tai jäädä odottamaan heitä tänne. Kyllä, Suetonius, minä tiedän että he tulevat. Octavianus ja Marcus Antonius eivät voi katsoa meitä läpi sormien, kun Roomasta loppuu vilja. Heidän on pakko tulla. He purjehtivat Kreikkaan ja nousevat maihin kuten Julius Caesar käydessään Pompeiusta vastaan. Mutta luulen, että tällä kertaa he menettävät puolet miehistään, kun Sextus passittaa heidät merenpohjaan. Sanopa Cassius, olenko minä oikeassa?”

”Toivottavasti”, laiha senaattori vastasi. ”Se on meidän paras mahdollisuutemme tehdä tästä kaikesta loppu.” - Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri.

Parfyymien varhaishistoriaa

Jo yli 5000 vuotta sitten uhrikiveltä nousivat palavien puuaineiden ja hartsin savupatsaat taivasta kohti, jotta yläkerrassa tultaisiin suopeiksi rukoilijoille. Vanhin jälkipolville säilynyt runoelma Gilgames-eepos kertoo muinaisbabylonialaisen Noan polttaneen setripuuta ja mirhamia kiitokseksi pelastumisestaan vedenpaisumuksesta, ”ja tuoksu kohosi miellyttävänä jumalien neniin”.

Babylonian kehityttyä suureksi kalliiden mausteiden rahtauspaikaksi, olihan sillä kaupan miltei kaksisataa erilaista tuoksuvaa ainetta. Herodotos tiedottaa että Baal-Mardukin kultaisilla alttareilla poltettiin vuosittain 26 000 kiloa suitsukkeita. Persialaiset toivat saman verran suitsukkeita Arabiasta. Nykyisen Jemenin alueella Arabian eteläkärjessä oli kadehdittujen saborien omistamia kokonaisia metsiköitä. Pieniä uhripuita siis, joiden runkoa vain he osasivat viiltää hartsin saamiseksi, joskin vain kolmesataa saborisukua osasi tämän taidon. Oikeus uhripuiden käsittelyyn oli perinnöllinen, niinpä nämä suvut nimitettiin pyhiksi.

Sitä vastoin Egyptin faaraot lähettivät sotajoukkoja Puntin salaperäiseen suitsukemaahan, joka sijaitsee nykyisen Eritrean ja Somalimaan välissä. He toivat kotimaahansa suuret määrät hyväntuoksuisia kasveja. Ennen kaikkea he osasivat käsitellä kellertäviä jyviä, joiksi suitsukepuiden nestemäinen erite jähmettyi. Suitsuketta, mirhamia ja kultaa ei kutsuttu aiheetta kolmen itämaan tietäjän lahjoiksi. Hartsit olivat muuten yhtä kalliita kuin kulta. Kirkoin piireissä käytetään edelleen suitsuketta, josta käytetään hajuvesiteollisuudessa nimeä ”olibanum”.

Muinaiset egyptiläiset suitsuttivat kolmesti päivässä tuoksuvia savupatsaita auringonjumalansa kunniaksi. Auringonnousun aikaan he polttivat makeaa hartsia, keskipäivällä kitkerää mirhamia ja illalla ”kyfiä”, joka oli valmistettu kuudestatoista voimakastuoksuisesta aineesta. Pyhä savu oli säädetty myös juutalaisten jumalanpalvelussuitsutukseen. Erästä poikkeuksellisen hyväntuoksuista elemi-hartsia käytettiin intialaisissa pyhäköissä uhraamiseen. Santelipuuta, balsamia ja suitsuketta paloi kiinalaisissa temppeleissä sekä kartagolaisten juhlapaikkojen korkeissa kyntteliköissä. Sellaiset kalliit uhrisavut maksoivat tietenkin enemmän kuin nykyajan parfyymit. Kun Aleksanteri Suuri lapsellisessa hölmöydessään heitti paljon pyhää suitsuketta alttarille, hänen kasvattajansa Leonidas kielsi häntä huomauttaen pilkallisesti, että myöhemmin hän voisi heittäytyä tuhlaavaiseksi monta kertaa kukistettuaan suitsuketta tuottavat kansat. Tarina kertoo että Aleksanteri Suuri otti ensimmäisestä kerrasta opikseen. Niilin valloitusretkeltään hän lähetti viipymättä vanhalle oppimestarilleen laivalastillisen suitsuketta, jolla hän tästä lähtien voisi palvoa ylen määrin jumalia. Keisari Nero puolestaan antoi puolisonsa polttohautajaisissa kohota ilmaan suitsuketta enemmän kuin koko Arabia pystyi tuottamaan vuodessa. Manalan jumalien kunnioittaminen oli sinänsä viisasta, mutta niin runsas uhraaminen oli pikemminkin tuhlausta kuin kunnioitusta.

Ei ollut mikään että pyrittiin korvamaan arvostettuja puuaineita ja hartseja keinotekoisilla tehdasmaisilla tuoteratkaisuilla. Aleksandriasta varastettiin kuitenkin silloin niin paljon aitoa suitsuketta, että tehtaan johto otti käyttöön ankarat varotoimet. Työläisille määrättiin esiliinat ja kasvojen eteen kiinnitettiin naamari tai tiheä verkko ja kaiken lisäksi ennen tehtaalta poistumista riisuttiin kaikki vaatteet.

Suitsuketta ei poltettu aina vain hyvän tuoksun vuoksi, vaan myös tautien ehkäisemiseksi. Luonnolliset kokemukset ja lääketiede sekoittuivat taikauskoon. Babylonialaiset ja assyrialaiset koettivat ajaa tautipaholaista sairaasta ruumiista mirhami- ja suitsukepilvin. Galbaanikumihartsin tervehdyttävän vaikutuksen keksi maineikas kreikkalainen lääkäri Hippokrates. Kiinassa keksittiin kamferin lisäksi monia muita arvokkaita rohdoksia. Kamferi tuotiin myöhemmin Syyrian kautta Eurooppaan.

Ateenassa ja Roomassa sytytettiin myös epidemioiden uhatessa kadunkulmissa tuoksuvia puuaineita ja yrttejä. Keskiajan ihminen taisteli vaikeita kulkutauteja vastaan ”ruttotulella”. Sitä kutsuttiin myös ”tuskantuleksi”, samalla uskottiin kastanjan, santelipuun, tyymin, salvian, laakeripensaan, laventelin ja rosmariinin parantavaan vaikutukseen. Ruton aikana saadut kokemukset laventelin parantavuudesta johtivat Englannissa 17.vuosisadalla ensimmäisiin yrityksiin valmistaa laventelivettä, josta myöhemmin kehittyi tunnettu Englantilainen vientituote. Vieläkin sirotellaan rosmariinia ”ruton ehkäisemiseksi” Lontoon Lord Mayorin virkaanasettajaisissa – niiden aikojen muistoksi jolloin rosmariini auttoi kaikkiin vaivoihin joko juotuna tai poltettuna. Saksan vanhojen kaupunkien tileissä esiintyy yleisten juhlamenojen yhteydessä ”kukat ja herkut” sekä ”troskit ja kynttilät”. Nämä vanhat kynttilät valmistettiin vanhan reseptin mukaan katajasta, santelipuusta, aloesta, suitsukkeesta ja niin edelleen käyttäen apuna lehmuksen hiiltä ja paloviinaa. Näiden kynttilöiden piti varjella myös tartuntaudeilta.

Kautta aikojen on poltettu suitsukkeita uhrina mystiselle Profit-jumalalle. Jo ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun jälkeen kirjoittamassaan luonnonhistoriassa Plinius suuttui, kun barbaarit sytyttivät kiukuissaan tuleen kokonaisia metsiköitä. Tästä johtuen hyväntuoksuisten puuaineiden hinnat kohosivat nopeasti, niinpä naula kanelia maksoi 1000 denaarin asemasta 1500 denaaria. Hollantilaiset polttivat siihen aikaan tavattoman kalliita ja nykyäänkin arvostettua muskottia ja kanelia sellaiset määrät, että koko maa tuoksui hyvälle. Tällainen tuhlailu piti hinnat korkeina, myös tuoksuvan ”tuskasavun”, jota kuitenkin kaupiteltiin halvemmalla ruton ehkäisyyn.

Merkkien tulkitsijat Antiikin Roomassa

Roomalaisen ajattelutavan mukaan jumalat lähettivät lakkaamatta ihmisille merkkejä olemassaolostaan ja tahdostaan. Historiankulkukin voitiin nähdä jumalallisten väliintulojen teatterina. Jumalat saattoivat lähettää merkkejään sekä odottamatta että pyydettäessä. Ennen suuria poliittisia ratkaisuja tai ennen sotaretken aloittamista oli tapana kysyä, olivatko Jumalat suosiollisia kyseiselle hankkeelle.

Ennustamisen kirjo ulottui laajasti julkisista poliittisista toiminnoista yksityisten ihmisten uniin ja niiden tulkintaan. Ennustamisessa ei ollut niinkään kyse tulevaisuuden ennustamisesta kuin jumalten tahdon selvittämisestä. Kysymys oikeudesta tulkita jumalten lähettämiä merkkejä oli erityisesti tasavallan aikana merkittävä valtion poliittisten toimintojen kannalta. Virkamiehillä oli ensisijainen oikeus tulkita jumalien tahtoa. Tulkinta-apuna toivat lisäksi erilaisiin ennustamismenetelmiin erikoistuneet papit: auguurit, haruspeksit sekä quindecimviri sacris faciundis -papisto. Virkamiehet konsultoivat jumalia ikään kuin rutiininomaisesti osana virkatehtäviään. Jos jokin meni vikaan, papit toimivat neuvonantajina tai välittäjinä.

Antiikin roomalaiset katsoivat auguurien ja haruspeksien ennustustaitojen olevan etruskien perua. Haruspeksit päättelivät uhrieläinten sisäelimistä oliko uhri jumalille mieleen. Auguurit puolestaan pyrkivät havainnoillaan selvittämään olivatko jumalat suopeita jollekin julkiselle toimenpiteelle tai yritykselle. He tulkitsivat jumalten tahtoa taivaalla näkyvien ilmiöiden perusteella. Arvovaltaisin tarkkailupaikka auguraculum sijaitsi Capitoliumilla, mistä tarkkailtiin esimerkiksi lintujen lentoa, ääntelyä ja nokkimista. Heidän erikoisalaansa kuului myös ukkos- ja salamaenteiden tulkitseminen. 

 auguureja

Oli olennaista havaita virallisessa enteiden tarkkailupaikassa lintujen lentosuunta. Myös lintulajilla oli merkitystä enteen luonteen selvittämisessä. Havaintoja tuli tehdä mahdollisimman hiljaisena ajankohtana, keskiyöstä keskipäivään. Ulkoiset häiriöt nimittäin keskeyttivät merkkien tarkkailun, jolloin operaatio oli aloitettava alusta. Yksi auguurin tärkeimmistä tehtävistä oli olla tarkkailuasemissa myös kansankokouksen kokoontuessa. Kokous mitätöintiin, mikäli hän havaitse kokouksen aikana epäsuotuisan enteen, esimerkiksi salaman. Jumalten tahtoa voitiin päätellä siitäkin, miten linnut söivät. Tähän ennetyyppiin erikoistuneella auguurilla, pullariuksella oli häkkikanoja. Jumalat olivat suosiollisia hankkeelle, jos kanat söivät niille tarjottuja kakunmuruja.

Haruspeksit puolestaan selvittivät jumalten tahdon uhrieläinten sisälmyksiä tutkimalla. Kaikki uhrieläinten sisälmyksistä löydetyt poikkeavuudet merkitsivät huonoa ennettä. Pronssinen maksaveistos näyttää toimineen tulkintaoppaana. Pronssimaksa sisältää eräänlaisen kartan, jossa kullakin jumaluudella on oma alueensa. Poikkeavuus uhrieläimen sisäelimessä saattoi olla merkki joko uhraajaa koskevasta onnettomuudesta, tai merkittävän virkamiehen tapauksessa koko valtiota uhkaavasta onnettomuudesta. Uhraamista voitiin myös jatkaa niin kauan, kunnes kohdalle osui uhrieläin moitteettomin sisälmyksin.

haruspeksejä

Muiden kansojen tietäjien ja oraakkelien asiantuntemusta saatettiin hyödyntää vaikeissa tilanteissa. Tasavallan aikaan Roomasta lähetettiin usein senaatin päätöksellä lähetystö pyytämään neuvoa Delfoin maineikkaalta oraakkelilta. Oraakkelipaikkoja löytyi myös lähempää Roomaa. Kolmekymmentäviisi kilometriä itään Roomasta sijaitsi Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka yhteydessä oli mahdollista turvautua oraakkelin neuvoihin. Tässä ja muissa Keski-Italian ikivanhoissa pyhäköissä oli kokoelma useimmiten puusta tai kivestä tehtyjä arpaliuskoja, joihin oli kaiverrettu arvoituksellisia lauseita ennuspappien tulkittavaksi. Arpaliuskoja säilytettiin Praenestessä syvässä kaivannossa, jonne laskettiin pieni lapsi nostamaan liuskan ja ojentamaan sen asiantuntijan tulkittavaksi.

Cumaessa nykyisen Campanian rannikolla Napolin lähellä oli vanhin kreikkalainen siirtokunta, Italian mantereella. Roomalaiset uskoivat Cumaessa sijaitsevan Avernus-järven olevan pääsytie manalaan. Vergiliuksen mukaan roomalaisten myyttien esi-isä Aeneas aloitti manalan matkansa juuri täältä. Cumaessa oli lisäksi kuuluisa oraakkelin luola, jota vanha tietäjänainen Sibyllä asutti tradition mukaan.

Niin kutsutut Sibyllan kirjat olivat tärkeä osa virallista uskonnonharjoitusta. Ne olivat kokoelma oraakkelilauseita, joiden uskottiin periytyneen Cumaen Sibyllalta. Niitä säilytettiin Capitoliumilla Juppiter Optimus Maximuksen temppelissä. Kirjojen tulkinnasta vastasi erityinen pyhistä menoista huolehtiva viidentoista miehen papisto, quindecimviri sacris faciundis. Kaikki vierasperäiset kultit olivat tämän papiston vastuualuetta. Senaatti valtuutti papiston tutkimaan Sibyllan kirjoja ja etsimään niistä uskonnollisia ratkaisuja käsillä olleisiin ongelmiin kriisien yhteydessä. Säilyneiden lähteiden perusteella ei vaikuta siltä, että kirjoista olisi löytynyt varsinaisia tulevaisuutta koskevia profetioita. Tekstit antoivat lähinnä neuvoja jumalten vihan lepyttämiseksi ja uhkaavien onnettomuuksien torjumiseksi.

Keisarikaudella valtakunnassa vaikutti monenkarvaisia profeettoja ja näkijöitä. Juutalaisia, kristittyjä ja ”pakanallisia”. Ikivanhat ja perinteiset kreikkalaiset ennustuspaikat, Delfoin ja Didyman oraakkelit säilyttivät suosionsa. 100 jKr. kirjoittajanut kreillainen Plutarkhos tosin kertoi monien Keski-Kreikan oraakkelien vaiennen. Delfoin ohella Vähän-Aasian Miletoksen kaupungin lähellä sijainnut Didyman oraakkelipaikka tarjosi yhä palveluitaan roomalaisten valloittajien jatkettua paikan tukemista ja suosimista. Asiakkaiden uskonnollisia käytäntöjä kuin työsopimuskiistoja koskettaneita kysymyksiä ja oraakkelin vastauksia on säilynyt piirtokirjoituksina.

Yksityishenkilöt saattoivat etsiä pulmiinsa ratkaisuja vierailemalla virallisissa oraakkelipaikassa, mutta keisariajalla apua löytyi onneksi paljon lähempääkin. Horoskoopit olivat suosiossa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Myös unienselittäjät olivat suosittuja asiantuntijoita. Nykypäiviin asti on säilynyt Artemidoros Daldislaisen unienselvitysopas, jonka esimerkkitapauksista päätellen työtätekevät ihmiset kuten suurkauppiaat ja käsityöläiset käyttivät hänen palveluitaan.

Millaiset miehet olivat antiikin roomattarien makuun?

Roomalaismiesten tavoin myös naisten seksisymbolit löytyivät viihdemaailmasta. Miehistä poiketen kauniimpi sukupuoli edellytti hurmaavalta mieheltä fyysisen kauneuden lisäksi urheilullisuutta, mikä laajensi rakastajien etsintää teatterinäyttämöiden ulkopuolelle kilpavaunujen ajajiin ja gladiaattoreihin kuten Spartacus-sarjassa. Gladiaattorikoulun pitäjä Quintus Lentulus Batiatus solmi rakkausavioliiton isänsä toiveiden vastaisesti alempiarvoisen Lucretian kanssa. Lucretia hakee vaihtelua seksielämäänsä haettamalla villan yhteydessä toimivan gladiattorikoulun eli luduksen tiloista Crixus-nimisen gladiaattorin tyydyttämään itsensä.

Filosofikeisari Marcus Aureliuksen keisarinnan Faustinan sydämen kerrotaan sykkineen erityisesti gladiaattoreille. Aviomiehen ollessa kaukana kotoa keisarinna Faustina muutti juorujen mukaan usein Caietiaan, jossa oli mitä otollisinta tavata rakastajiaan. Merimiehiä ja paikallisen gladiaattorikoulun urhoja. Cassius Dio tallensi muistiin aikalaistensa huhupuheet, joiden mukaan keisarinna tuli raskaaksi yhden kiihkeän kohtaamisen seuraamuksena. Uskottomuuden hedelmänä syntyi väkivaltainen ja mielenvikainen Commodus. Juorut voisivat pitää paikkansa, sillä Commodus oli aivan hulluna gladiaattoritaistoihin ja jopa otteli näitä vastaan.

Pompejista löydetyn matroonan tapaus saattoi kuulua perättömien juorujen kategoriaan. Kultakoruissa koreillut daami kuoli tulivuorenpurkauksessa vieraillessaan gladiaattorien kasarmissa. 

Kirjallisuudessa on viljelty olettamuksia matroonan ja gladiaattorin intohimoisesta tuokiosta luduksessa, jonka helvetillisen kuuma laavavirta olisi keskeyttänyt kesken hekuman huipulle sinkoamista. Todellisuudessa kyseinen ylhäisönainen etsi pakomatkallaan suojaa luduksesta. Gladiaattorien charmi tehosi kiistämättömästi roomattariin, josta on jäänyt dokumentiksi Pompejin seinille raapustettuja suorasukaisia kirjoituksia. Retiarius Crescent kuvataan ”yökyöpelien neitosten herraksi ja lääkäriksi” ja traex Celadus puolestaan ”tyttöjen riutumuksen syyksi ja ihailun kohteeksi”. Jollei ihastus ole itse raapustanut ylistyksiä ironisin tarkoitusperin, viestit viittaavat roomattarien intohimoon ja yöllisiin retkiin. 
 

Gladiaattorin olemuksella oli kiistämättä sama vaikutus, jota nykyaikaisen mainoksen miesmallilla, urheilijalla tai hyvävartaloisella naisella – miesmausta riippuen on meidän aikamme naiseläjiin. Gladiaattorin puoleensavetävyyttä maksimoi heidän urheutensa vaarantaa henkensä areenalla. Roomattaret ahmivat katsomassa katseellaan taistelijoiden lihaksikkaita, ruskettuneita vartaloita ja tiukkailmeisiä kasvoja. Gladiaattorit olivat alfauroksia, jotka sytyttivät vaistomaisesti vastakkaisen sukupuolen. Tänä päivänä urheilusankareilla, näyttelijöillä, vaikutusvaltaisilla miehillä ja politiikoilla voi olla sama vaikutus moniin hyvännäköisiinkiin naisiin. (Riippuen sulottarien poliittisesta kannasta.) Juvenalis kertoo kuuluista skandaalista. Senaattorin vaimo Eppia oli rakastunut toivottomasti Sergiolis-nimiseen gladiaattoriin. Miehen täytyi olla jäänyt osattomaksi komeudesta, sillä Juvenalis kuvaa hänellä olleen arpien halkomat kasvot ja kyhmy nenässä, kypärän hankauksesta johtuen. Sergiolis oli jo alkanut ajella harmaantunutta partaansa ja toivoi voivansa lopettaa gladiaattorin uran poikkimenneen käsivarren takia. Vaikka miehen toinen silmä vuoti koko ajan tuntemattoman vaivan takia, arvon matroona hylkäsi gladiaattorin tähden ylellisen elämänsä, senaattoripuolisonsa sekä lapsensa ja seurasi lemmittyään tämän komppanian mukana Egyptiin asti.

Seikkailullinen ja vaarallinen elämä houkutti monia roomattaria. Toisinaan kuka tahansa komeavartaloinen ja -kasvoinen viriili mies kelpasi tarjoamaan jännitystä, jos aikalaisia oli uskominen. Suurin osa Forum Romanumin oikeudenkäynneistä kohdistui sängystä talon orjan kanssa yllätettyihin matrooniin.
 
Hevosvaunujen kilpa-ajajat olivat antiikin aikaan yhtä haluttuja rakastajia, vaikka heidän charminsa erosi gladiaattoreista. Viimeksi mainitut muistuttivat enemmän nyrkkeilijöitä ja bodareita, kun taas kilpa-ajajien puoleensavetävyys oli samankaltaista kuin jalkapalloilutähdillä, hiihtäjillä tai kuuluisilla ralliautoilijoilla. Ajureiden vartalo ei ollut yhtä jykevä ja lihaksikas, mutta urheilullisempi. He tienasivat tähtitieteellisiä summia, jotka ylittivät reilusti jopa eniten ansaitsevien nykyajan ammattiurheilijoiden tienestit.

Antiikin roomattarien keinoja miesten valloittamiseen

Koska miehen kuului tehdä aloite, oli ratkaisevan tärkeää, että nainen onnistui kohdistamaan miehen katseen ja intohimon itseensä. Ovidius valisti että naisen täytyi kiinnittää huomiota etenkin hampaiden, kasvojen ja kainaloiden hygieniaan sekä poistaa säärikarvansa. ”Tympeä pukinhaju ei saa tunkeutua kainaloihin eivätkä säärenne saa muuttua vastenmieliseksi törröttävien karvojen vuoksi!”

Runoniekka kehotti roomattaria myös salaamaan miehiltä kauneusrutiininsa. Mies ei saanut koskaan sattua paikalle naisen laittautuessa eikä saanut tutustua meikkituotteisiin. Silläkin uhalla että nainen joutui telkeytymään huoneeseensa, mies ei saanut missään nimessä nähdä puolivalmista ehostusta. Huulten kiillon ja ihon kirkkauden salaisuutta ei saanut paljastaa hänelle. Viat täytyi ehdottomasti kätkeä, olihan viehätysvoima naisen pääasiallinen ase. Kaikilla naisilla oli vikoja, joten välillä oli tarpeen petkuttaa. Erityisen lyhyen naisen oli kannattavampaa jäädä istumaan. Lyhyyden voi salata myös ojentumalla loikoilemaan vuoteelle. Jalat voi vaihtoehtoisesta piilottaa vuodevaatteilla, jotta vieressä makaava mies ei voinut verrata naisen pituutta omaansa.

Hymy oli yksi roomattarien käyttämistä viettelykonsteista. Sitä tuli tosin käyttää tehokkaasti ja viehkeästi sortumatta moukkamaiseen irvistelyyn. ”Suu auetkoon kohtuullisesti, hymykuopat sen molemmin puolin olkoot pienet, huulet alaosa peittäköön hampaiden kärjet.”

Myös naisen liikkumistapa ja kävelytyyli olivat tärkeitä. Juuri niiden ansiosta mies jäi ensivaikutelman saatuaan joko naisen lumoihin tai piti tätä vastenmielisenä. Ovidiuksen mielestä naisen piti kävellä aistikkaasti vältellen rahvaanomaista leveähaaraista askellusta, koska umbrialaisen talonpojan emäntä tallusti niin. Oli vältettävä myös epäseksikästä käyntiä, jossa vartalon liikkeet olivat velttoja ja ryhdittömiä. Oli valittava kuninkaallinen ja ylpeä kävelytyyli. Veriin menevimmässä askelluksessa kuitenkin herätettiin miehen vaistot keinuttamalla houkuttelevasti lanteita.

Pieni ilkikurisuus oli tarpeen vaatevalinnoissa. Nainen saattoi esimerkiksi jättää toisen olkapään ja käsivarren yläosan paljaaksi. Itse runoilija myönsi niksin tehon. ”Heti kun näen tällaista, haluan suudella olkapäätä, niin pitkälle kuin se on paljaana.”

Roomalaiset miehet ihannoivat luonnollisesti ystävällistä, lumoavaa, seurallista ja alistuvaa naista, olihan Antiikin Rooman yhteiskunta seksistinen. Riitti että naisen muisti yhden tehokkaan ohjenuoran: riitojen välttämisen. Ovidiuksen mukaan riidat oli tunnusomaista vaimoille. Rakastajattaren täytyi välttää riitoja niin pitkälle kuin mahdollista halutessaan pitää kiinni rakastajastaan.

Muitakin keinoja hyödyntämällä nainen saattoi lyödä kilpasiskonsa laudalta viekoittelupelissä. Harvinaisen sensuelli ääni saattoi lähes yhtä houkutteleva kuin kaunis ulkonäkö, niinpä laulutaitoa kannatti harjoittaa tavoitteellisesti. Samoin kannatti harjoitella tanssia, joka paljasti käsivarsien ja vartalon sulokkuuden ja hyödyntää lisäksi roomalaismiehiin vahvasti vetoavaa ruumiinkieltä sukupuolivietin herättävine, keinuvine lanteineen. Naisten suosimia viettelykeinoja olivat myös kitharan ja harpun soitto sekä runojen lausunta. 

Muita Ovidiuksen antamia neuvoja

- Jos olet laiha, käytä muhkeita, väljiä vaatteita ja kätke vartalosi viittaan.

- Piilota epämuotoinen jalka valkoiseen jalkineeseen, joka kätkee sen ääriviivat. Älä koskaan avaa kenkien nyörejä, jos sinulla on sirot nilkat (vaikuttaa siltä että jo Antiikin Roomassa monet miehet olivat heikkoina naisten jalkoihin ja katselivat niitä mielellään.)

- Jos kätesi ovat liian suuret eivätkä kynnet ole kovin kauniit, älä elehdi liikaa käsilläsi, kun puhut.

- Jos sinulla on pahanhajuinen hengitys, älä puhu koskaan tyhjällä vatsallasi äläkä käännä kasvojasi miehen suuntaan.

- Jos hampaasi ovat mustat tai liian isot tai vinot, muista että hymystä on sinulla vain haittaa.

- Jos lapaluusi törröttävät (ja näyttävät siiviltä), korjaa vika pehmeillä toppauksilla.

- Jos rintasi ovat pienet, käytä liivejä. Bandeau-mallisten rintaliivien nimi on strophium, ja ne valmistettiin kankaasta tai  hyvin ohuesta nahasta. Niiden käyttö oli yleistä, sillä ne kasvattivat kuppikokoa ja antoivat vaikutelman yhtä tai kahta kokoa suuremmasta rintavarustuksesta. Liivit myös kohottivat povea ja saivat naisen kaula-aukon vetämään miesten innostuneet katseet puoleensa.

- Naisen ei tule pröystäillä liikaa ylellisillä asusteilla, vaan kalliiden korujen ja vaatteiden valinnassa kannatti aina panostaa tyylikkyyteen. Sivistynyt ja hienostuneita naisia ihaillut Ovidius antoi kaksituhatta vuotta sitten edelleen ajankohtaisen neuvon. ”--Karkotatte meidät usein sillä rikkaudella, jolla tavoittelette meitä. Viehkeys vangitsee meidät--”

Antiikin Rooman vaate- ja hiusmuoti

Vaatemuoti

Antiikin Rooman muoti jäljitteli kreikkalaista, monimutkaisempana ja useammista kerroksista koostuvana. Aluspukuna pidettiin tunikaa, jonka päälle puettiin päällyspuku stola ja ohut viitta palla laskostettiin stolan päälle. Kullalla ja jalokivillä koristeltu palla ilmaisi omistajansa varallisuuden. Rikkaiden matroonien orjat rehkivät tuntikausia laskostaessaan vaatekappaletta neulojen ja solkien avulla.

Miehetkin käyttivät tunikaa aluspukuna, jonka päälle puettiin dalmatika. (Miehen asu oli lähtöisin Dalmatian provinssista, joten nimi tulee siitä.) Miesten tunikan hihamallit vaihtelivat hihattomasta pitkä- ja kapeahihaisiin ja väljiin avosuisiin ihoihin. Villakankainen toogaksi kutsuttu villakangasviitta oli asun päällimmäisenä kerroksena. Toogassa ei käytetty minkäänlaisia kiinnityksiä, joten sen laskostamisessa tarvittiin erityistä pukijan ammattitaitoa. Sotilaspuvun lyhyen minimekon näköisen tunikan päälle puettiin haarniska ja viitta.

Vaatteiden perusväreinä käytettiin valkoista ja kermanvaaleaa. Muut värit olivat kirkkaita ja voimakkaita – muun muassa purppuraa, punaista, merensinistä ja vihreää. Vaatteet valmistettiin luonnonmateriaaleista: villasta, puuvillasta, pellavasta, niiden sekoitteista tai ylellisestä kiinalaisesta silkistä. Jalkineita olivat useimmiten malliltaan yksinkertaiset sandaalit, mutta matroonien sandaaleissa saatettiin käyttää ylellistä kultakoristelua tai helmikirjailua. Naiset sekä miehet koreilivat innoissaan kimaltelevilla jalokivillä. Niitä tuotettiin Rooman valtakunnan valloittamilta alueilta.

Hiusmuoti

Hiuksia hoidettiin hiusten lähtöä ehkäisevillä ja tuoksuvilla aineilla. He vaalensivat kutrinsa tai värjäsivät ne mustiksi tai punaisiksi. Esimerkiksi vuohennahasta valmistettujen peruukkien käyttö oli yleistä. Alunperin roomattarien hiuslaitteet olivat sangen yksinkertaisia keskipääjakauksineen, niskaan nutturaksi tai poninhännäksi kiinnitettynä. Keisariajan hiusmuoti oli monimutkaisempaa hienostuneisuudessaan. Naisenkruunu jaettiin edelleen keskipään jakauksella, mutta kampauksen etuosa oli laineikas, kiharrettu tai rullattu löysästi taaksepäin otsalta. Hiusluomukset koristeltiin hiusneuloilla, verkoilla, soljilla, helminauhoilla, kilpikonnanluisilla kammoilla tai diadeemeillä. Hattujen sijasta hiukset peitettiin usein ohuella kirjaillulla olkapituisella hunnulla tai päänsuojaksi nostetulla pallan liepeellä.
 

Roomalainen Ovidius mietiskelee runossaan naisten kaunistautumispuuhien vaikutuksia ja vahinkoja:

Sanoinhan: ”Lopeta hiustesi värjääminen”

ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

--

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit,

eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä,

eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt,

hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan.

Sinä itse tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin, käsin

itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia

turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.

Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi

ja sanot: ”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta,

en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Rooman tasavallan ensimmäisillä vuosisadoilla vaalea peruukki tai vaalennetut hiukset olivat usein paljastaneet prostituoidun, mutta tasavallan loppuaikoina ja keisariajalla oli hankalaa erottaa kauniisti laittautuneet maailman vanhimman ammatin harjoittajat vähitellen itsenäistyvistä vallasnaisista. Epäilemättä Ovidiuksen kiihottavat runot kannustivat ylen siveellisiä roomalaismatroonia hylkäämään ikiaikaiset hyveensä – säästäväisyyden, häveliäisyyden ja koruttomuuden. Heistä tuli kevytmielisiä ja koreilevia olentoja. He oppivat liikkumaan ihmisten ilmoilla kainostelematta, pää ylväästi paljastettuna. Heistä tuli häikäilemättömiä viettelijättäriä, jotka osasivat hyödyntää ulkonäköään ja jotka osallistuivat puolisoidensa rinnalla herkeämättömään kilpailuun ”paikasta auringossa”. Naiset osoittivat vaurautensa ja joutilaisuutensa suuritöisillä ja näyttävillä hiuslaitteilla. Ensimmäisellä vuosisadalla keisari Tituksen tyttären Julian huikeat hiuslaitteet innostivat roomattaret harrastamaan mitä imaginatiivisimpia tekeleitä, jotka vetivät vertoja 1700-luvun lopun hiusbaabeleille.

Miesten hiusten kuului olla lyhyet, sileät ja eteenpäin kammatut. Jotkut muodikkaat miehet kiharruttivat hiuksensa, joille ripoteltiin värillistä puuteria tai kultajauhetta. Kaljupäät käyttivät peruukkia, sillä kaljuuntumista pidettiin epänormaalina. Kalju saatettiin myös peittää maalaamalla kasvualue tummaksi, jotta päässä näyttäisi kukoistavan tummia hiuksia. Pääkoristeina pidettiin vanteita sekä myrttiseppeleitä ja arvon merkkinä laakeriseppelettä. Parta oli välillä in ja välillä out. Erityiset parturiorjat vastasivat miesten sekä naisten kampauksista. He kähersivät, leikkasivat, värjäsivät, ajelivat parrat ja valmistivat hiuslisäkkeet.

Miehetkin koreilivat hiuksilla, sekä omillaan että ostetuilla. Keisari Caligula esimerkiksi kiinnitti juhliin pynttäytyessään leukaansa tekoparran, jonka kultaisen värin hän ilmeisesti uskoi kuvastavan varakkuutta sekä tyylitajua. Muotitietoinen ja pukeutumisestaan tarkka keisari Nero taas tahtoi suortuviinsa tuprautettavan kultatomua ja värijauhetta. Keisari Commoduksen öljyttyyn peruukkiin siroteltiin kultahitusia, jotta hänen päätään näyttäisi ympäröivän sädekehä osoituksensa hallitsijan jumalallisuudesta. Keisari Caracallan tiedetään käyttäneen vaaleita irtohiuksia hänen vieraillessaan germaanien siirtokunnassa liehakoimassa heimon päälliköitä. Sitä vastoin keisari Hadrianus suosi värjättyjä ja kiharrettuja hiuksia. Hänen adoptoidut perillisensä Lucius Caesar ja Lucius Verus omaksuivat saman tyylin. Viimeisinä elinvuosinaan Hadrianus peitti kaljunsa peruukilla ja värjäytti partansa sointumaan sen sävyyn.

Vaaleat hiukset alkoivat viehättää molempia sukupuolia yhä enemmän, johtuen luultavasti germaanien määrän ja arvostuksen lisääntymisestä. Rooman valtakuntaan oli asettunut aika paljon germaaneja, joista osa oli kohonnut huomattaviin asemiin.

Gaius Julius Caesarin testamentti

Aamun sarastus pilkisti Esquilinuksen ja Viminaliksen kukkuloiden yli, kultasi forumin talojen katot ja kurkotti torin toiselle puolelle Palantinukselle. Siellä seisova Vestan pyörötemppeli kiilsi kuten muutkin rakennukset herätessään eloon pimeästä. Kaupungissa raivonneet tulipalot eivät olleet kajonneet sen paremmin Vestan temppeliin kuin sen takana sijaitsevaan huomattavasti kookkaampaan Neitseiden taloon. Vestaalien oma pyhä liekki loimusi edelleen temppelin tulisijassa, ja mellakoijat olivat kiertäneet jumalattaren vihan kaukaa, torjuneet hänen kirouksensa viikuna- tai sarvieleellä kulkiessaan kiireenvilkkaa ohi.

Forumin poikki kävellessään Marcus Antonius tiesi esiintyvänsä edukseen. Hänellä oli seuranaan paitsi kuusi liktoria, jotka kantoivat perinteistä kirvestä ja vitsakimppua, myös kaksi centuriota, joilla oli kiiltävät suojukset ja nilkkoihin ulottuvat tummat viitat. Rooman konsuli saapui kuulemaan Caesarin viimeisen tahdon ja testamentin, ja vaikka senaatin rakennuksesta oli jäljellä pelkät nokiset rauniot, Marcus Antonius ainakin edusti omalla persoonallaan näyttävästi valtiovaltaa. Hän tunsi paikalle kerääntyneen väkijoukon katselevan hätä, mutta tilanne ei vaikuttanut sinä päivänä vaaralliselta. Hän oli varma, että tuossa joukossa oli paljon niitä, jotka olivat osallistuneet mellakoihin kenties vielä muutamaa tuntia aiemmin, mutta aamu oli viileä ja ilmapiiri tuntui likipitäen siltä kuin olisi solmittu aselepo. Koko kaupunki halusi kuulla Caesarin kansalleen osoittamat viimeiset sanat.

Marcus Antonius tuli pyörötemppelin edustalle paikkaan, josta näki sisällä loimuavan ikuisen tulen. Hänen miehensä kävivät asemiin hänen ympärilleen, mutta hekään eivät aistineet hiljaisessa yleisössä vaaran merkkejä. Marcus Antonius etsi katseellaan vapauttajia. Heitä ei näkynyt. Hänen vakoojansa toivat hänelle päivittäin tietoa, ja hän tiesi monien vapauttajien lähteneen Roomasta pelastaakseen oman nahkansa.

Hän piti ilmeensä tuimana, vaikka vapauttajien poissaolo oli taas yksi osoitus siitä, että hän oli hyötynyt teurastuksesta ja mellakoista enemmän kuin kukaan heistä. Jos Brutuksen ja Cassiuksen kaltaiset vaikutusvaltaiset miehet eivät enää uskaltaneet näyttäytyä julkisuudessa, mitä toivoa heillä oli päästä Roomassa hallitsevaan asemaan? Voitto ei ollut yksiselitteinen. Vapauttajilla oli epäilemättä kansan keskuudessa urkkijoita, jotka kertoisivat heille kaiken, mitä roomalaiset sanoisivat, mutta vapauttajien poissaolo kerto jo paljon, eikä Marcus Antonius ollut ainoa, joka pani sen merkille. Kuukautta aiemmin hän ei olisi osannut uneksiakaan tällaisesta päivästä. Caesar oli silloin ollut elossa, ja maailma oli kulkenut kiveen hakatuilla urillaan, joilla se pääsi ainoastaan suoraan eteenpäin. Vapauttajat olivat muuttaneet tilanteen veitsillään, mutta olikin käynyt niin, että Marcus Antoniuksen onni oli kääntynyt. Askel askeleelta hänen asemansa oli lujittunut sitä mukaa kuin heidän asemansa heikkeni.

Marcus Antonius oli pitkä mies ja näki yleisön päiden yli, että forum ei ollut täynnä väkeä, ei sinne päinkään. Hänen takanaan oli tyhjää tilaa auringon lämmittämällä kiveyksellä. Paikalla oli kuitenkin ainakin kolmetuhatta miestä ja naista, ja lisää tuli koko ajan kaikilta kaduilta, kaikkia rinteitä alas, kansalaisia ja orjia virtasi kuin puroja Rooman keskipisteeseen. Valtaosassa kaupunkia vallitsi jonkinlainen järjestys, hän oli pitänyt siitä huolen. Portit oli jälleen avattu, ja tuoreita kasviksia ja muuta syötävää tuotiin taas kaupunkiin myytäväksi kiskurihintaan.--

Marcus Antoniuksen katse tarttui neljään mieheen, jotka seisoskelivat hänestä oikealla. Kaikilla oli aseet, ja he näyttivät kuuluvan yhteen, koska juttelivat hiljaa keskenään. Kaksi vaikutti konsulista jotenkin tutuilta. Vieressään seisovan harteikkaan miehen rinnalla he näyttivät solakoilta. Marcus Antonius ei onnistunut kaivamaan heidän nimiään muistista. Joukossa oli varmasti satoja Caesarin klienttejä, miehiä jotka saivat kiittää häntä tiloistaan ja asemastaan ja olivat ottaneet vastaan pienen kuukausittaisen maksun hyvitykseksi tuestaan. Väitettiin että Caesarilla oli ollut tuhansia klienttejä, toiset rikkaita, toiset köyhiä, ja kaikki varmasti halusivat kuulla, oliko heidän suojelijansa muistanut heitä testamentissaan.

Marcus Antonius vilkuili edelleen eri suuntiin ja tähysi erityisesti niitä, jotka olivat kätkeneet kasvonsa. Hän tunnisti joukosta senaattoreita, joista monet olivat ottaneet mukaan vartijoiksi legioonalaisia tai päivähintaan pestaamiaan palkkasotureita. Kansanjoukko paisui yhä päivän kirkastuessa, kunnes aamun viileys häipyi, ja hän alkoi haistaa lämpenevässä ilmassa hien ja mausteiset ruoat. Kevättaivas oli kuulas, mutta keskipäivään mennessä tulisi tukalan kuumaa. Hän siirsi painonsa jalalta toiselle odotellessaan kärsimättömänä papittaren ilmaantumista.

Yleisö hiljeni, kun Neitseiden talosta alkoi kuulua laulua. Kaikki kurkottivat kaulaansa nähdäkseen vestaaleista ensisilmäyksen. Marcus Antonius hillitsi hymynsä naisten astellessa ulos: hän jos kuka ymmärsi miten tärkeää Roomassa oli herättää oikea vaikutelma. Neitseillä oli sormiin ja ranteisiin sidotut pienet symbaalit, joita he löivät yhteen jokaisella askeleella niin, että heidän laulunsa oli peittyä riitasointuiseen räminään. Hän katsoi, miten kulkue järjestäytyi temppelin eteen, ja kuunteli laulua. Hän oli pettynyt siihen, ettei nuorista naisista näkynyt juuri mitään stoolan ja sääret peittävän pitkän pallan alta. Papitar oli näyttänyt enemmän paljasta pintaa, kun Marcus Antonius oli käynyt tapaamassa häntä, eikä Marcus Antonius voinut olla hymyilemättä poikamaisuudelleen. Kaikki neitsyet oli valittu tarkkaan ruumiillisen täydellisyyden perusteella. He olivat lupautuneet elämään kolmekymmentä vuotta selibaatissa ennen kuin saisivat lähteä temppelistä. Joidenkin kasvoja katsellessaan Marcus Antonius ajatteli tahtomattaan, miten järkyttävästi heidän kauneutensa meni hukkaan.

Hän odotti, että toimitettiin Minervalle ja Vestalle osoitettu kiitosrituaali. Hän huokaisi vain, kun kuumuus alkoi vaivata auringon noustua korkealle. Kului iäisyys ennen kuin temppelistä kannettiin esiin puukoroke, jolle levitettiin tummanpunainen kangas. Quintina Fabia astui korokkeelle, ja hänen ja Marcus Antoniuksen katseet kohtasivat. Kenties Quintina muisti Marcus Antoniuksen puhuneen Roomalle vasta äskettäin. Puheen seuraukset olivat vieläkin näkyvissä heidän ympärillään. Marcus Antonius näki Quintinan silmissä kylmää huvittuneisuutta, mutta häntä kiinnosti ainoastaan temppelistä esiin kannettu veistokoristeltu setrirasia. Se oli sekä lukittu että sineröity, joten kaksi naista joutui lyömään sidettä vasaroilla ennen kuin he saivat kannen auki. He nostivat sisältä nelikulmaisen vahataulupinon. Se oli sidottu lyijysuikaleilla ja merkitty isolla vahakiekolla, jonka Caesar oli itse sinetöinyt. Marcus Antoniusta puistatti ajatella, että hänen ystävänsä käsi oli koskenut siihen viimeksi.

Vestaalit ojensivat pinon papittarelle. Hän leikkasi sinetin irti veitsellä ja näytti kaikille, että se jäi ehjäksi. Hän taivutti varovasti lyijysuikaleet sivuun ja ojensi ne vestaaleille. Jäljelle jäi viisi puulaattaa, joiden pinnassa oli ohut vahakerros. Marcus Antonius ei nähnyt, mitä vahaan oli kirjoitettu. Hän astui hieman lähemmäksi kuten kaikki muutkin, sillä yhtäkkiä hänellä oli hillitön halu saada kuulla, mitä Caesar oli kirjoittanut.

Yleisön kärsimättömyys ei liikuttanut Quintina Fabinaa, kun hän ojensi neljä taulua avustajilleen ja luki ensimmäisen itsekseen. Lopussa hän nyökkäsi hieman. Sitten hän katsoi suureksi paisuneeseen ihmisjoukkoon.

”Kuulkaa Rooman kunniaksi Gaius Julius Caesarin viimeinen tahto ja testamentti”, hän aloitti, mutta piti samantien tauon. Marcus Antonius huokaisi mielessään tälle teatraalisuudelle.

”Vauhtia!” hän mutisi.

Quintina vilkaisi hntä kuin olisi kuullut ja jatkoi sitten lukemista.

”Gaius Octavius on perilliseni. Tunnustan hänen verisukulaisekseni, ja näillä sanoin adoptoin hänet pojakseni.”

Yleisö supisi, ja Marcus Antonius näki neljän ryhmän jähmettyvän miltei yhtä aikaa ja katosovan sitten toisiaan järkyttyneinä ja ihmeissään. Testamentin koruton kieli oli tyypillistä sen kirjoittaneelle miehelle, vailla hienostelevaa kaunopuheisuutta. Mutta Caesar oli kirjoittanut testamenttinsa ennen kuin palannut Egyptistä, kenties jo ennen kuin oli lähtenyt Roomasta Kreikkaan taistelemaan Pompeiusta vastaan. Hän ei ollut silloin tiennyt, että Egyptin kuningatar synnyttäisi hänelle perillisen. Marcus Antonius hengitti syvään miettiessään asiaa perin pohjin. Olisi ollut parempi, jos pääperijä olisi ollut joku ulkomainen penikka, joka ei voisi koskaan tulla Roomaan vaatimaan lakiosaansa. Konsuli oli tavannut Octavianuksen muutamaa vuotta aiemmin. Octavianus oli silloin ollut vasta poika, jonka kasvojakaan Marcus Antonius ei muistanut.

”Kaikki mikä minun on, kuuluu hänelle, paitsi seuraavassa luettelemani rahasummat ja kiinteistöt. Niistä ensimmäinen on Tiberjoen rannassa sijaitseva puutarhakiinteistö. Se on ensimmäinen lahjani Rooman kansalle, jolle luovutan sen ikuisesti, jotta se voi levätä julkisella maalla.”

Yleisön ihmetellessä papitar ojensi taulun kädestään ja otti vastaan kaksi muuta. Hänen kulmansa kohosivat, kun hän luki itsekseen ennen kuin alkoi lukea ääneen.

”Aurinkoisen kävelypaikan lisäksi annan kaikille Rooman kansalaisille kuolinpesästä kolmesataa sestertiusta käytettäväksi heidän kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla. He olivat minun hurraajiani elämässä. En voi suoda heille mitään sen vähempää kuolemassa.”

Tällä kertaa yleisö reagoi huutamalla innoissaan. Kolmesataa hopearahaa oli iso summa; sillä saattoi ostaa perheelle ruoat moneksi kuukaudeksi. Marcus Antonius hieroi otsaansa yrittäessään laskea, millainen summa siitä kertyisi kaiken kaikkiaan. Tuoreimmassa väestönlaskennassa kaupunkiin oli kirjattu lähes miljoona asukasta, joskin vain puolet heistä oli kansalaisia. Hän ajatteli nuivasti, että mellakat olivat karsineet tuota joukkoa, mutta silti kansalaisia oli tuhottomasti kuin muurahaisia, ja joka ainoa tulisi tivaamaan rahojaan senaatin hallitsemista aarrekammioista. Caesar ei ollut voinut sitä tietää, mutta tuo yksinkertainen testamenttaus oli kova isku vapauttajia vastaan. He eivät pystyisi kävelemään Rooman kaduilla kuulematta huutoja, joissa heitä syytettäisiin murhaajiksi, eivät taatusti tämän jälkeen. Marcus Antonius sulki silmänsä ystävänsä muistoksi. Julius oli kostanut vihollisilleen jopa kuolleena.

Quintina Fabina jatkoi luetellen Klienteille jaettavat rahasummat. Monet vaativat hiljaisuutta, jotta papittaren sanat kuuluisivat, mutta puheensorina jatkui siitä huolimatta joka puolella. Heidän on anottava temppelistä lupaa lukea tauluja yksityisesti, mikäli he haluavat kuulla tarkemmin, Marcus Antonius ajatteli. Hän muisti oman käyntinsä papittaren luona ja toivotti heille menestystä.

Quintina jatkoi viidenteen ja viimeiseen tauluun, jossa Caesar jakoi kultaa ja maata sukulaisilleen ja kannattajilleen. Marcus Antonius kuuli nimensä ja karjaisi ympärillään seisovia vaikenemaan. Hänen äänensä onnistui mykistämään joukon, jota muu eivät olleet saaneet hiljaiseksi.

”… jolle annan viisikymmentätuhatta aureusta. Saman summan annan Marcus Brutukselle. He olivat ja ovat ystäviäni.”

Marcus Antonius tunsi ihmisten katsovan häntä. Hän ei pystynyt salaamaan järkytystään siitä, että Brutus saisi saman summan. Marcus Antonius oli käyttänyt tuhlaillen kultaa konsulin leveään elämään ja jakanut sitä omille klienteilleen. Testamenttilahjoitus oli antelias, mutta riittäisi niukin naukin hänen velkojensa maksamiseen. Hän pudisti päätään tiedostaen häntä katsovien pelonsekaisen kunnioituksen. Silti hän oli katkera. Viisikymmentätuhatta oli varsin vähän miehelle, joka oli kannustanut kansaa puolustamaan Caesarin muistoa. Eikä Brutus ollut taatusti ansainnut sellaista summaa.

”Loput olkoon pojakseni Juliusten sukuun ottamani Gaius Octaviuksen omaisuutta. Jätän Rooman sinun haltuusi.”- Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri