3. osa madame de Pompadourin tarinasta: Pompadourin markiisittaren esittely Versaillesin hovissa

Jeanne de Pompadour katseli kuvaansa suuresta peilistä omassa huoneistossaan Versaillesin linnassa. Hän kääntyili edestakaisin peilin edessä nähdäkseen, oliko hänen pukunsa moitteettomassa kunnossa ja kampaus onnistunut. Hänellä oli yllään kirjailtu satiininen vannehame, jossa oli lyhyet hihat ja pieni laahustin.

Jeanne rypisti aavistuksen verran otsaansa. Hänen pukunsa oli kaunis, sitä ei voinut kieltää, mutta hän itse oli aivan kalpea. Se oli tietysti hermostumista, mutta ihmekö tuo. Muutaman minuutin perästä hänen olisi astuttava koko hovin eteen, ja hänet esiteltäisiin virallisesti sekä kuningattarelle että kruununprinssille. Monet hovissa odottivat tietenkin uteliaina, että hän tekisi jonkin virheen, niiaisi rumasti tai ei ymmärtäisi vastata etiketin mukaan, mikäli kuningatar suvaitsisi puhutella häntä. Kaikista oli tietenkin mielenkiintoista nähdä, miten hän selviytyisi ensimmäisestä virallisesta esiintymisestään Versaillesissa. Useimpien mielestä hän oli vain porvarisnainen, joka kuninkaan oikusta oli kohotettu siihen korkeaan asemaan, mitä jokainen nainen hovissa kadehti ja toivoi itselleen.

Jeanne taputti varovasti sormenpäillään poskiaan, niin että niihin tuli väriä. Pelkäsi hän tai ei, kukaan Versaillesin hovissa ei missään tapauksessa saisi huomata sitä. Hänen oli kestettävä tämänpäiväinen tulikokeensa hymyillen, eikä kukaan saanut aavistaa, miten hänen sydämensä pamppaili. Olihan de Bernis opettanut hänelle kesällä Etiolesin linnassa, miten tärkeätä hänen oli uudessa korkeassa asemassaan aina esiintyä ylpeästi ja rohkeasti, niin ettei kukaan uskaltaisi tehdä hänelle huomautuksia.

”No niin, nyt meidän on lähdettävä”, sanoi prinsessa de Conti, jonka kuningas oli määrännyt esittelemään Jeannen hovissa.

Jeanne tiesi, että prinsessa de Conti oli ottanut tehtävän vastaan ilomielin, sillä kuningas oli siitä hyvästä tarjoutunut maksamaan hänen pelivelkansa.

Jeanne näki, miten Versaillesin linnan salit olivat täynnä uteliaita, jotka olivat saapuneet katsomaan kuninkaan uuden virallisen rakastajattaren esittelyä. Sydän pamppaillen mutta pää pystyssä – apotti de Bernisin neuvoja noudattaen – hän kulki prinsessa de Contin perässä kuninkaan neuvotteluhuoneeseen. Huoneessa oli kuuma, sillä se oli täynnä hovilaisia, jotka halusivat katsella esittelyä kuin parastakin teatterikappaletta. Useimpien kasvot kiilsivät punaisina, ja he odottivat hartaasti, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Kaikkien ilmeiseksi harmiksi markiisitar de Pompadourin onnistui niiata kolme kertaa aivan virheettömästi kuninkaalle, joka seisoi neuvotteluhuoneensa takana edessä. Mutta vielä oli vaikein kohta jäljellä, ajattelivat monet ja kurottelivat kaulaansa. Uuden markiisittaren olisi käveltävä kuninkaansa luota takaperin, ja siinä monet epäonnistuivat.

Mutta vahingoniloisten pettymykseksi Jeanne selvisi osastaan – turhaan hän ei ollut tätä kaikkea harjoitellut Etiolesin linnassa koko kesän.

 Ranskan kuningatar Maria 

Mutta pahin oli yhtä edessä: esittely kuningattarelle. Kun Jeanne astui kuningattaren huoneeseen, siellä vallitsi täysi hiljaisuus. Kaikki halusivat kuulla, mitä kuningatar sanoisi uudelle markiisittarelle. Hovi oli pohtinut jo monta päivää, miten Maria suhtautuisi markiisitar de Pompadouriin. Kenties kuningatar lausuisi muutaman kylmäkiskoisen sanan uuden suosikin puvusta, joka oli tavallisin puheenaihe tällaisissa tilaisuuksissa.

Kun Jeanne niiasi kuningattarelle, tämä katseli häntä uteliaana. Kuningatar oli kuullut, että hovi tiesi jo etukäteen, mitä hän sanoisi, ja nyt häntä huvitti yllättää kaikki. Hän muisti tuntevansa erään naisen, joka oli ollut juuri kesällä markiisitar de Pompadourin luona, ja kysyi kaikkien yllätykseksi:

”Kuinka madame de Saissac voi? Minä olen tavannut hänet joskus Pariisissa. Oletteko te kuullut hänestä jotain viime aikoina?”

Jeanne katseli hämmästyneenä kuningatarta. Tämä istui rumana ja miesmäisenä tyylittömässä puvussaan, mutta kasvoilla oli ystävällinen ilme.

”Minulla on vain yksi ainoa toivomus elämässäni: haluaisin miellyttää Teidän Majesteettianne”, Jeanne sanoi nopeasti. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, mutta ei näin suureen ystävällisyyteen kuningattaren taholta, ja nyt hän oli täysin suunniltaan.

Mutta kuningatar Mariaa näytti Jeannen kiihkeys huvittavan, ja hän jatkoi keskusteluaan tämän kanssa, mikä sai hovin haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Koskaan ennen ei kuningatar Maria ollut suvainnut sanoa mitään puolisonsa rakastajattarille, mutta nyt markiisitar de Pompadour näytti suorastaan miellyttävän häntä.

Esittely kuningattarelle oli sujunut paljon paremmin kuin Jeanne olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Ennen esittelyä Jeanne oli hyvin muistanut äitinsä sanat siitä, että hänen kuninkaan rakastajattarena tulisi aina ottaa huomioon kuningatar Maria ja olla tälle mahdollisimman kohtelias. Elämää kokenut Madeleine Poisson tiesi, että kuningattaresta Jeanne voisi saada itselleen vaarallisen vihollisen, mikäli suututtaisi tämän.

Mutta vielä oli jäljellä esittely kruununprinssin huoneessa. Jeanne tiesi, että kruununprinssi jumaloi äitiään eikä voinut sietää isänsä elintapoja, joihin kuninkaan rakastajattaretkin kuuluivat. Niinpä hän oli jo etukäteen varautunut siihen, ettei kruununprinssi missään tapauksessa hyväksyisi häntä. Nuori, hiljattain onnellisen avioliiton solminut prinssi ei saattanut käsittää, miksi hänen isänsä, joka hänen silmissään oli jo vanha mies, ei tyytynyt puolisoonsa vaan haki itselleen naisseuraa muualta. Se oli kruununprinssin mielestä hävettävää ja kuninkaan arvolle alentavaa, ja tämän hän olikin usein sanonut Ludvigille. Isän ja pojan jo ennestään kireitä välejä nämä prinssin sanat eivät suinkaan parantaneet, se tiedettiin koko hovissa.

Jeanne huomasi, miten kruununprinssin huoneistossa olevat hovilaiset odottivat jännittyneinä hänen ja prinssin ensitapaamista. Kohottaessaan katseensa Jeanne näki kruununprinssin kasvoilla kylmän ja luotaantyöntävän ilmeen. Prinssi sanoi jotain ylimalkaista hänen puvustaan ja kääntyi sitten sivuttain Jeanneen, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain vieressään seisovalle hovimiehelle.

Kruununprinssin vastahakoisuudesta huolimatta Jeannen esittely oli onnistunut. Jeanne näki pettymyksen häivähtävän useimpien hovilaisten kasvoilla, sillä olisihan heille kaikille tuottanut virkistävää vaihtelua nähdä kuninkaan uuden suosikin käyttäytyvän kömpelösti jo ensikertaa hovissa esiintyessään.

dauphin

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

2.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Töyhtöpäisten hevosten vetämät vaunut kristallipallossa

Tuijotettuaan Jeannea kasvoihin madame Lebou mittasi hänet nopeasti katseellaan päästä jalkoihin. Jeannea pelotti nyt todella, mutta kun madame nosti katseensa, ei hänen rumilla kasvoillaan ollutkaan enää pelottavaa ilmettä, vaan hän vaikutti pikemminkin hämmästyneeltä. Sitten hänen pienet silmänsä alkoivat ikään kuin tuikkia, ja hän tuijotti uteliaana Jeannea.

”Tämäpä jotakin!” madame Lebou mutisi itsekseen ja asetti sitten suuren lasipallon keskelle pientä pöytää.

”Katsokaa tänne, hyvä lapsi”, madame Lebou kehotti, ”ja kertokaa mitä näette.”

Jeanne oli istunut aivan jäykkänä ennustajan tarkastellessa häntä, mutta kumartui nyt kuuliaisesti katsomaan lasipalloa. Se välkkyi ja kimalteli hänen silmissään, eikä hän aluksi erottanut siinä muuta kuin valoja ja erilaisia värejä.

”Kertokaa mitä näette”, madame Lebou sanoi ja kumartui innoissaan palloa kohti.

Jeanne räpytteli silmiään, joita kirkas valo häikäisi, ja katsoi tarkkaavaisesti palloa koettaen saada selvää, mitä sen kirkkaassa pinnassa oli.

”Minä näen hevosia”, Jeanne vastasi lopulta epävarmasti. ”Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat töyhtöpäisiä hevosia jotka vetävät jotakin.”

”Niin”, madame Lebou rohkaisi Jeannea ja nojautui jännittyneenä pöytää vasten. ”Mitä hevoset vetävät?”

”Minusta tuntuu kuin ne vetäisivät vaunuja”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Niin nyt minä näen jo paremmin. Ne ovat suuret kullatut vaunut, joita seuraa joukko ratsumiehiä.”

”Tiedättekö te, kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi ja kiinnitti taas Jeanneen terävän katseensa.

Jeanne ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata, mutta vunujen kuva lasipallon pinnassa tuli yhä selvemmäksi. Vaunujen takana seisoi komeihin livreisiin pukeutuneita palvelijoita, ja ratsumiesten haarniskat säihkyivät auringonpaisteessa.

”Tiedättekö kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi, ja hänen oli vaikeata hillitä kiihtymystään.

”Ne ovat jonkun hyvin korkean herran vaunut”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt ne joskus aikaisemmin.”

Madame Lebou löi innostuksissaan likaisella kädellään pöytälevyyn, niin että lasipallo heilahti.

”Siinä sanoitte aivan oikein, lapseni”, hän jyrisi matalalla miehenäänellään. ”Ne ovat todella korkean herran vaunut, ja sinä olet varmaankin nähnyt ne monta kertaa. Ettekö huomaa, että ne ovat itsensä Ranskan kuninkaan vaunut?”

Jeannelta pääsi pieni huudahdus, ja hän nyökkäsi innostuneesti.

”Se on totta”, hän sanoi. ”Minähän olen monta kertaa nähnyt kuninkaan ajavan näillä vaunuilla Pariisin halki.”

Jeanne tuijotti lumoutuneena lasipallon pinnassa näkyvää kuvaa. Ne olivat kuninkaan vaunut, siitä hän oli aivan varma. Hänestä tuntui kuitenkin käsittämättömältä, kuinka Ranskan hienon ja rakastetun Ludvigin loistovaunut saattoivat näkyä likaisen ennustajan tunkkaisessa asunnossa. Samassa madame Lebou tarttui molemmin käsin lasipalloon, niin että kuningas Ludvigin kultaiset vaunut näyttivät olevan hänen pitkäkyntisten sormiensa puristuksessa.

”Hän on teidän kohtalonne”, madame Lebou sanoi karkealla äänellään, ja hänen pienet silmänsä tuijottivat Jeannea herkeämättä.

”Minunko?” Jeanne hämmästyi. ”Tarkoitatteko, että itse kuningas olisi minun kohtaloni?”

Madame Lebou nyökkäsi päätään, ja hänen rumat kasvonsa tärisivät innostuksesta.

”Sitä juuri tarkoitan”, madame Lebou sanoi kiihkeällä äänellä. ”Tulee päivä, jolloin te olette Ranskan kuninkaalle tärkein ihminen maan päällä, päivä jolloin kuningas palvoo teitä.”

Jeanne tunsi, miten hänen sydämensä alkoi taas hakata kiihtymyksestä, eikä hän voinut irrottaa katsettaan lasipallossa näkyvistä vaunuista.

”Kuinka te voitte tietää sen?” hän kysyi sitten voimatta uskoa vielä todeksi, mitä madame Lebou oli sanonut.

Ennustaja päästi kurkustaan käheä naurahduksen ja piti edelleenkin molemmin käsin lasipallosta kiinni.

”Minä näen tällä puolen palloa paljon muutakin, kaunis lapsi”, hän sanoi sitten. ”Näen teidät täysikasvuiseksi varttuneena kulkevan hienossa silkkipuvussa pitkin Versaillesin peilisalia kohti kuningasta, joka odottaa teitä.”

”Minua?” Jeanne toisti kysyvästi. Hän halusi vielä kuulla madame Leboun toistavan tuon ihmeellisen asian.

”Niin teitä”, madame Lebou sanoi. ”Tulee päivä, jolloin Ranskan kuningas rakastaa teitä ja jolloin te hallitsette koko maata kuninkaan rakkauden avulla. Mutta tiedän on vielä maltettava mielenne, sillä kestää kauan, ennen kuin olette saavuttanut kuninkaan rakkauden. Eikä teidän elämänne tule aina senkään jälkeen olemaan helppoa, sillä Versaillesissa saatte monia vihamiehiä. Mutta kuninkaan rakkaus on korvaava teille kaikki vaikeutenne.”

Jeanne istui aivan hievahtamatta madame Leboun edessä ja tuijotti edelleenkin lasipalloa. Mutta kuva kuninkaallisista vaunuista ja niitä vetävistä komeista hevosista alkoi muuttua yhä epäselvemmäksi, kunnes se hävisi kokonaan.

Jeanne istui vieläkin aivan lumoutuneena paikallaan osaamatta nousta. Kuningas rakastaisi häntä kerran, hän toisti mielessään kerta toisensa jälkeen.

”Se on teidän tulevaisuutenne”, madame Lebou sanoi, ja hänen äänensä kuulosti taas äreältä. Kasvoilta oli hävinnyt se haltioitunut ilme, mikä niillä vielä hetki sitten oli ollut.

Jeanne nousi kuin unessa seisomaan ja kääntyi jo lähteäkseen, kun hän muisti, ettei ollut vielä maksanut madamelle. Hän laski pöydänkulmalle kolikon, jota hän koko ajan oli puristanut tiukasti kädessään. Sitten hän niiasi nopeasti ja kiiruhti huoneesta.

Eteisessä Marie olisi halunnut kuulla, mitä Jeannelle oli sanottu, mutta tyttö lähti kovaa vauhtia portaita alas ja kadulle.

”Kerro nyt jotain”, Marie pyysi, mutta Jeanne tuskin kuuli sitä. Hän kulki puolijuoksua, niin että Marien oli vaikea pysyä hänen perässään, eikä puhunut mitään.

”Sanoiko madame Lebou sinulle jotain hirvittävää?” Marie tiedusteli koettaessaan hengästyneenä pysytellä Jeannen rinnalla. ”Ennustiko hän sinulle, että kuolet nuorena tai saat itsellesi ruman miehen?”

Jeanne ei vastannut, sillä hän tuskin malttoi kuunnella ystävättärensä kysymyksiä. Kuningas rakastaisi häntä, niin oli madame Lebou sanonut. Jotain ihmeellistä hän oli aina odottanut tulevaisuudeltaan, mutta näin korkealle hän ei sentään ollut uskaltanut kurottaa.

Ja nyt tulisi hänestä kuninkaan rakastettu, ihmeellisen nuoren kuningas Ludvigin, jota hän niin usein oli ihaillut, kun hallitsija ajoi vaunuillaan Pariisin halki. Kukaan ei hänen mielestään ollut niin kaunis ja komea kuin kuningas, joka uljaine piirteineen ja ystävällisine hymyineen oli täysin hurmannut hänet.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

1.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Pikkuneiti Poisson menossa ennustajalle

Kevät oli tullut Pariisiin. Vielä joku viikko sitten olivat kadut olleet niin liejuiset, että vaunut yhtä mittaa juuttuivat kiinni, eivätkä muut kuin vesilammikoissa riemastuneita leikkivät pikkupojat menneet vapaaehtoisesti jalkaisin ulos. Mutta nyt oli kevätaurinko kuivattanut kadut, ja Pariisi tuntui yhtäkkiä heränneen uuteen elämään.

Jalkakäytävän reunaa asteli varovasti leveätä hamettaan kannatellen hento Jeanne Poisson. Hän oli vasta 9-vuotias tyttö, mutta päivän tärkeys sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taidokkaasti päälaelle, mutta molemmin puolin poskia oli korvien taakse jätetty hiuskiehkura, joka kiertyi paljaalle kaulalle. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan tyttöä, sillä tämä oli harvinaisen viehättävä. Hänen piirteensä olivat hienot, silmät vihertävät ja kädet harvinaisen sirot, mutta ennen kaikkea kiinnitti vastaantulijoiden huomiota hänen lapsellisen arvokas esiintymisensä.

Hän osasi ikäisekseen ihmeellisen taidokkaasti kannatella vaaleansinistä vannehamettaan, niin etteivät sen helmat pölyyntyneet, ja hän varoi huolellisesti kadulla kulkevia ajoneuvoja, etteivät ne vain roiskuttaneet kuraa hänen päälleen.

Jeanne Poisson vilkaisi huolestuneesti pukunsa kaula-aukkoa. Äiti ei olisi mielellään antanut hänen ottaa tänään tätä pukua, sillä rouva Poisson pelkäsi, että Jeannen vaaleansinisen puvun hienot pitsit saattaisivat repeytyä tai ainakin hiostua. Mutta Jeannen onnistui taivuttaa äitinsä, osaksi kerjäämällä, osaksi katsomalla tätä niin kauniisti kuin osasi. Ja lopulta äiti antoi periksi – niin kuin hän tavallisesti teki, sillä hänen oli vaikeata vastustaa tyttärensä pyyntöjä. Sitoipa hän vielä Jeannen kaulaan kauniin sinisen silkkirusetinkin.

Kadunkulmassa odotti Jeannea toinen samanikäinen tyttö, Marie. Tämä ei ollut yhtä kaunis ja viehättävä kuin Jeanne, ja hän katseli vilpittömän ihastuneena ystävätärtään.

”Miten kaunis ja hieno sinä oletkaan!” hän huudahti. ”Voisi aivan luulla, että sinä olet aatelisneiti.”

Jeanne Poisson punastui mielihyvästä, vaikka hän koettikin olla näyttämättä sitä ystävättärelleen. Kunpa hän olisikin aatelisneiti ja saisi ajaa ympäri Pariisia komeissa vaunuissa. Mutta jotain erikoista elämällä oli hänelle varattuna, siitä hän oli aivan varma. Jeanne nosti pienen pyöreän leukansa pystyyn, ja hänen vihertäviin silmiinsä tuli unelmoiva katse. Hänestä ei koskaan tulisi tavallista porvarisemäntää, jonka elämä kului kotoisissa askareissa ja vuosi vuodelta yhä pönäkämmäksi käyvän aviomiehensä palvelemisessa. Hän ei haluaisi, että lukemattomat lapsivuoteet pilaisivat hänen vartalonsa, eikä hän myöskään unelmoinut suuresta lapsijoukosta, joka sitoisi hänet kotiin niin kuin useimmat niistä pariisilaisemännistä, jotka hän oli nähnyt pienen elämänsä aikana.

Hänelle oli varattuna joki erikoisen osa ja tehtävä, sitä hän ei ollut epäillyt koskaan. Koko talven, istuessaan takkatulen ääressä kuunnellen äitinsä ja herra de Tournehemin keskustelua, hän oli odottanut kevään tuloa. Silloin hän kääntyisi tunnetun pariisilaisen ennustajan madame Leboun puoleen ja antaisi madamen kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa. Pikkuvanhasti Jeanne selitti äidilleen, että hänen oli syytä alkaa ajoissa valmistautua elämäänsä, sillä saattaisihan hyvinkin olla, että kohtalolla oli varattuna häntä varten jotain erikoista.

 Rouva Poisson pudisti ensin päätään, mutta vähitellen Jeannen onnistui taivuttaa hänet. Itse asiassa uskoi äiti Poissonkin, että hänen kaunista lastaan odotti suuri elämä, mutta hän olisi halunnut tulla itse mukaan, kun Jeanne lähti madame Leboun luo. Pahaksi onnekseen rouva Poisson sattui vilustumaan, niin hänen oli pysyteltävä kotona. Jeanne kärtti kuitenkin äidiltään luvan saada lähteä ystävättärensä Marien kanssa tapaamaan madame Lebouta. Olivathan he jo isoja tyttöjä, eikä heille Pariisissa keskellä päivää saattanut tapahtua mitään. Ja kyllähän hän, Jeanne, tunsi tien ennustajan luo, sillä hänhän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, eikä madame Lebou asunut kovin kaukana heiltä.

Äiti epäröi vieläkin, mutta silloin herra de Tournehem puuttui puheeseen ja lupasi, että Jeanne saisi lähteä ennustajan luo, mikäli hänen ystävättärensä Marie tulisi hänen kanssaan.

”Pelottaako sinua?” Marie kysyi ja tönäisi Jeannea kylkeen.

Jeanne puisti päätään niin että hänen kiharansa heilahtivat. Häntä jännitti niin, että hänen pieni sydämensä löi aivan hakkaamalla, mutta pelkoa se ei ollut.

Viimein molemmat tytöt saapuivat pienelle kapealle kadulle, jonka varrella madame Lebou asui. Jeanne katseli huolestuneena katua, sillä siinä näkyi vielä suuria kuralammikoita, eikä se myöskään ollut yhtä puhdas kuin heidän kotinsa lähistöllä olevat kadut. Ja juuri tänä päivänä hän ei halunnut tahria itseään eikä hienoa pukuaan.

Madame Lebou asui pihan perällä olevassa pienessä kapeassa talossa, ja hänen asuntoonsa oli kiivettävä korkeat portaat. Porraskäytävä oli puolipimeä, ja Marie tarttui pelokkaasti Jeannen käsivarteen.

”Uskallammeko me mennä sinne?” hän kuiskasi.

”Tietysti”, Jeanne vastasi, vaikka häntäkin hirvitti hiukan.

Madame Leboun pienessä tunkkaisessa eteisessä istui jo muutama ihminen tyttöjen tullessa sisään. Marie pysähtyi vielä kuin epäröiden ovelle, mutta Jeanne astui sisään. Varovasti hän sitten istuutui karkeatekoiselle penkille ja katseli ympärilleen. Häntäkin pelotti jo nyt, mutta sitä hän ei tietenkään halunnut näyttää Marielle, joka siinä tapauksessa olisi varmasti heti syöksynyt ovesta ulos. Vastapäätä Jeannea istui vanha huonosti pukeutunut nainen, joka nojasi päätään seinään ja hieroi aina välillä tuskastuneena ohimoitaan. Hän oli tullut tänne kysymään neuvoa kiusalliseen päänsärkyyn, joka oli vaivannut häntä jo vuosia.

Ovensuussa istui samettiviittaan kietoutunut hienonnäköinen herra, joka ei suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

”Tuollaiset käyvät täällä kysymässä neuvoa, miten voisivat rikastua lisää, tai tiedusteleva, saavatko he sen entistäkin korkeamman viran jota toivovat”, muuan puhelias pyöreä nainen selitti. ”No, te kai haluatte tietää, millaisen sulhasen te kerran saatte”, hän jatkoi sitten ja katsoi uteliaasti Jeannea ja Marieta.

Jeanne ei vastannut mitään vaan istui sen näköisenä kuin ei olisi kuullutkaan rouvan kysymystä. Marie taasen punastui ja tarttui ystävätärtään käteen.

Pitkän aikaa Jeanne sai istua madame Leboun odotushuoneessa, mutta viimeinkin tuli hänenkin vuoronsa. Hän koetti kulkea arvokkaasti ja kannatteli kaiken aikaa hamettaan, niin kuin oli nähnyt äidinkin tekevän. Täällä se sitä paitsi oli tarpeenkin, sillä ennustajattaren odotushuoneen lattia oli likainen.

Madame Lebou istui pienen pöydän ääressä keskellä huonetta ja viittasi sanaakaan sanomatta Jeannea istumaan jakkaralle häntä vastapäätä. Jeannen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi ennustajan kuulevan sen. Madame Lebou oli miesmäinen ja huonosti pukeutunut nainen. Tukka hapsotti likaisena ja puku oli vanha ja kulunut. Madamen kädet olivat Jeannen mielestä kuin kotkan jalat, kynnet olivat pitkät ja Jeannen mieleen tuli, että madame saattaisi raapaista niillä kipeästikin, jos sattuisi suuttumaan. Kasvoiltaan madame Lebou oli nyrpeän ja epäystävällisen näköinen, kapeat huulet olivat tiukasti yhteen puristetut, ja suuri nenä teki hänet Jeannen mielestä aivan noidan näköiseksi. Pienissä terävissä silmissä tuikki kiihkeä tuli, ja kun hän tuijotti Jeannea kasvoihin, alkoi tyttöä todella pelottaa. Hän ehti jo kerran ajatella, että olisi viisainta lähteä pakoon ennen kuin pelottava madame Lebou alkaisi ennustaa, mutta koko hänen ruumiinsa oli kuin halvattu, niin että hän ei olisi päässyt nousemaan tuolilta, vaikka olisi tahtonutkin. Tuntui kuin madame Leboun voimakas katse olisi vanginnut hänet paikoilleen ja pakottanut hänet istumaan pienellä jakkaralla. Hän tavallaan pelkäsi, tavallaan nautti siitä voimasta, millä madame Lebou piti häntä paikoillaan.--

-Ursula Pohjolan Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 5: Miten madade de Montespan syrjäytti Louise de La Valliéren?

-- La Voisin nyökäytti päätään Athénaïsin kertoessa Louise de la Valliéresta, joka hänen oli saatava tieltään. Louise de la Valliéren tapaisen naisen karkottaminen noitakonstein ei ennustajan mielestä ollut kovinkaan vaikeata. Suuremman työn takana olisi kuningas Ludvigin intohimon herättäminen, mutta tarpeeksi pitkän ajan kuluessa onnistuisi sekin, La Voisin selitti.

”Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!” Athénaïs huudahti kiukustuneena. ”Minä haluan päästä kuninkaan rakastajattareksi heti!”

La Voisin vain nyökäytteli päätään.

”Mitä hyötyä minulla on Louise de la Valliéren syrjäyttämisestä, jos en samalla saa kuningasta rakastajakseni?” hän tiuskaisi. ”Minä tahdon kuninkaan itselleni vielä nyt, kun olen nuori ja kaunis.”

”Meidän on turvauduttava loitsuihin ja taikoihin”, La Voisin vastasi rauhallisesti.

”Eikö ole mitään nopeampaa keinoa?” Athénaïs kiirehti. ”Eikö teillä ole mitään juomaa, jonka avulla kuningas rakastuisi minuun ja hylkäisi Louisen?”

  

 La Voisin puisti päätään, ja Athénaïs’ta raivostutti. Tuo pieni nainen, joka oli pukeutunut tulipunaiseen, kultaisin kaksipäisin kotkin kirjailtuun pukuun, näytti nyt pitävän käsissään hänen mahdollisuuksiaan päästä Ranskan hovin ensimmäiseksi naiseksi. Mutta La Voisin ei ollut lainkaan niin nopea kuin Athénaïs olisi toivonut. Lemmenjuoman asemasta, joka olisi herättänyt kuninkaassa äkillisen intohimon, oli rouva de Montespanin tyydyttävä La Voisinin taikoihin, vaikka hän joka päivä hätäilikin sitä että aikaa kului.

 

Athénaïs’n kärsimättämyydestä huolimatta La Voisin kuitenkin tiesi keinot. Eräänä päivänä hän saapui Athénaïs’n sisaren luokse ja ryhtyi siellä taikomaan. Hänen mukanaan oli Mariette, St Severinin pappi, joka papilliseen asuunsa pukeutuneena pirskotti Athénaïs’n päälle pyhää vettä ja luki hänelle Kuninkaiden evankeliumia. Athénaïs oli yksinkertaiseen harmaaseen pukeutuneena polvillaan lattialla ja toisiti kerta toisensa perästä loitsun, jonka La Voisin oli kirjoittanut häntä varten. La Voisin seisoi punaisessa samettipuvussaan hänen edessään ja heilutti kädessään suitsutusastiaa, jonka savu sai hänet yhtä mittaa yskimään. Athénaïs rukoili hartaasti, että kuninkaassa syttyisi intohimo häntä kohtaan ja että hallitsija viimeinkin huomaisi, miten mitätön nainen Louise de la Valliére oli. Varmuuden vuoksi Athénaïs lisäsi loitsuun vielä toivomuksen, että Louise de la Valliére kuolisi mahdollisimman pian.

Seuraavana päivänä Athénaïs katseli uteliaana, mitä La Voisinin taika oli saanut aikaan. Mutta kuningas ei näyttänyt edes huomaavan häntä. Koko ajan Louisen luona ollessaan Ludvig istui käsi tämän kädessä. Raivoissaan Athénaïs silloin kiiruhti La Voisinin luo ja vaati tätä ryhtymään tehokkaampiin toimiin.

”Te kiiruhdatte liikaa”, La Voisin vastasi ärsyttävän rauhallisesti. ”Jokainen taika vaatii oman aikansa.”

”Mutta minulla ei ole aikaa!” Athénaïs huusi ja polki jalkaa La Voisinin edessä. ”Minä haluan kuninkaan rakastajakseni, ja teidän on keksittävä tehokkaampia keinoja.”

La Voisin huokaisi ja käski sitten Athénaïs’n viedä Mariettelle St. Severinin kirkkoon kaksi kyyhkysensydäntä. Athénaïs hankki vaadittavat sydämet, vaikka niiden saaminen ei ollut suinkaan niin helppoa kuin hän ensin luuli. Kesyn ja ystävällisen näköinen kyyhkynen ei ollutkaan niin helposti tapettava lintu kuin hän oli kuvitellut. Tuntui kuin kyyhkynen olisi arvannut, että Athénaïs suunnitteli sen kuristamista, ja pysytteli sopivan matkan päässä. Ketään muutakaan Athénaïs ei uskaltanut käskeä tappamaan kyyhkysiä, sillä koko taika olisi voinut mennä pilalle, jos se olisi tullut ihmisten tietoon.

Lopulta Athénaïs’n onnistui tappaa kaksi kyyhkystä, joiden sydämet hän inhoa tuntien otti ja vei Mariettelle. St. Severinin kirkon pappi luki sydämille messun ja pani ne ehtoolliskalkin alle. Athénaïs de Montespan oli itse läsnä messun aikana St. Severinin kirkon kappelissa. Messun jälkeen toisti pappi ne loitsut ja seremoniat, jotka oli jo esitetty Athénaïs’n sisaren kotona.

Tämäkään taika ei vielä tuntunut auttavan, ja Athénaïs purki kiukkuaan La Voisinille. Tämä kehotti häntä edelleenkin kärsivällisyyteen, mutta kun Athénaïs toistamiseen ilmoitti, ettei hän enää jaksanut odottaa La Voisinin loitsujen tulosta, ennustaja totesi, että heidän olisi siinä tapauksessa turvauduttava lemmenjuomaan. Tämä oli tosin La Voisinin mukaan hyvin arveluttava keino, sillä kuningashan saattaisi helposti kuvitella että hänet yritettiin myrkyttää. Mutta malttamaton rouva de Montespan pyysi La Voisinilta miehen intohimoa herättävää jauhetta, jonka hän – kuninkaan tullessa seuraavan kerran Louise de la Valliéren luo – salaa sekoitti viiniin.

Tällä kertaa La Voisinin taikatemppu näyttikin vaikuttavan. Juotuaan viinin kuningas alkoi tuntea selvää mielenkiintoa Athénäis de Montespania kohtaan ja keskusteli tämän kanssa pitkän aikaa. Lähtiessään kuningas sanoi toivovansa, että saisi nähdä Athénaïsin seuraavallakin kerralla tullessaan tapaamaan Louise de la Valliérea, ja Louise, tuo pikku hupsu, tietysti kutsui Athénaïs de Montespanin luokseen, kun kuningas taas tuli.

Athénaïs hymyili rohkeasti omalle peilikuvalleen. Tuon päivän jälkeen oli kuninkaan katse seurannut häntä aina hovissa, ja hallitsija oli saapunut yhtä mittaa keskustelemaan hänen kanssaan. Athénaïs’n oli onnistunut sytyttää Ludvigin intohimo, mutta se ei vielä riittänyt hänelle. Tosin hän kyllä ymmärsi, ettei kuningas koskaan voisi ottaa häntä puolisokseen, mutta hän halusi kuitenkin vahvistaa omaa asemaansa mahdollisimman paljon. Hän ei suinkaan ollut samanlainen kuin tuo tyhmä Louise, joka oikopäätä meni kuninkaan kanssa vuoteeseen, kun tämä vain halusi sitä. Ei, Athénaïs tiesi, että hallitsijan intohimon oli roihuttava täydellä liekillä, ennen kuin hän saisi suostua tämän rakastajattareksi. Kuninkaan oli toivottava ja haluttava häntä, sillä se oli ainoa keino, millä Athénaïs pystyisi säilyttämään kuninkaan rakkauden.

Kuukausia hänen oli sitten onnistunut torjua kuninkaan yhä kiihkeämmät ehdotukset – tietysti silti loukkaamatta hallitsijaa, sillä Ludvig oli hyvin tarkka kuninkaallisesta arvostaan. Varovasti hän vain vihjaisi, ettei hän halunnut loukata kuningatar Maria Teresian tunteita ja muistutti Ludvigia aina tarpeen tullen siitäkin, että oli itse naimisissa.

Athénaïs hymähti ja kohautti kauniita olkapäitään. Jos kuningas olisi saattanut edes aavistaa, miten yhdentekevä markiisi de Montespan oli vaimolleen! Mutta aivomiehen olemassaoloon oli syytä silloin tällöin vedota, ettei kuningas vain pitäisi markiisitarta kevymielisenä.

Mutta nyt kaikki oli valmista. Athénaïs kääntyi sivuttain ja katsoi itseään pelistä. Hän oli todella kaunis, sitä hän ei voinut itsekään kieltää. Ei siis ihme, jos kuninkaan katse seurasi häntä joka päivä yhä tulisempana. Tänä iltana hän antaisi kuninkaalle periksi, ja niin hänestä tulisi koko hovin keskipiste. Sillä Athénaïs ei ajatellut hetkeäkään rakastaa hallitsijaansa syrjässä tai hiljaisuudessa. Hänen oli saatava osakseen kaikki se kunnia ja loisto, mikä kuului sille naiselle, jonka kuningas oli suvainnut ottaa rakastajattarekseen.

 Athénaïs nyökkäsi vielä kerran peilikuvalleen ja lähti sitten huoneesta. Läpi Versaillesin linnan kaikuivat jo musiikin tahdit. Juuri ennen kuin Athénaïs de Montespan astui juhlasaliin, hän otti kasvoilleen säteilevimmän hymynsä. Koko salin läpi kuului kohahdus, kun hän tuli sisään. Se imarteli tietenkin Athénaïs’ta, vaikka hän olikin tottunut siihen, että herätti kaikkialla huomiota. Mutta mitä merkitsivät hoviherrojen palvovat katseet! Vain kuningas kiinnosti häntä, ja kun Athénaïs näki hallitsijan salin toisella puolella, kohosi hänen kasvoilleen entistäkin hurmaavampi hymy.

”Te olette kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt”, kuningas kuiskasi hetkistä myöhemmin.

”Teidän Majesteettinne suvaitsee liioitella”, Athénaïs torjui vaatimattomasti.

”Mikään sana ei ole liioittelua, jos se kuvaa teidän kauneuttanne”, kuningas sanoi. ”Te olette koko hovin kaunistus.”

Athénaïs soi kuninkaalle säteilevimmän hymynsä, ja tämä puristi häntä lujasti käsivarresta.

”Tulkaa”, Ludvig kuiskasi käheällä äänellä. ”Tulkaa, minä en jaksa odottaa teitä enää päivääkään.”--

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista – Versaillesin valtiatar

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 4: madame de Montespanin toiveet toteutuvat

”Rouva Athénaïs de Montespan seisoi peilin edessä ja katseli omaa kuvaansa. Tänään se tapahtuisi. Vieläpä ennen puoltayötä hänestä tulisi kuningas Ludvigin rakastajatar. Rouva de Montespan ryhdistäytyi. Hän oli pukeutunut tulenväriseen iltapukuun, joka sopi erityisen hyvin yhteen hänen tummien hiustensa kanssa. Kaula-aukko oli niin avoin kuin hän suinkin oli uskaltanut antaa sen ommella – pitihän sentään ottaa huomioon kuningatar Maria Teresia, jota ei saanut turhan takia ärsyttää. Rouva de Montespan koetti varovasti sormenpäillään pitkää kaulaansa ja paljaita olkapäitään. Hän oli huomannut kuninkaan katseen viime aikoina viipyvän pukunsa kaula-aukossa. Mutta oliko se mikään ihme? Olihan hänellä tunnetusti hovin kauneimmat käsivarret, ja hänen pukunsa oli leikattu sillä tavoin, että se pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauneutensa.

Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.

Athénaïs kumartui ja otti kampauspöydältään mustan kauneuspilkun, kiinnitti sen vasempaan suupieleensä ja hymyili taas muotokuvalleen. Noin! Tuota hymyä ei kuningas varmaankaan voisi vastustaa.

Athénaïs vetäytyi hieman kauemmaksi peilistä ja niiasi sitten omalle muotokuvalleen. Hän painoi päänsä, ennen kuin nousi hitaasti. Sitten hän käänteli itseään peilin edessä, ojensi paljaan käsivartensa, aivan kuin hän olisi osoittanut jotakin, ja pysähtyi sitten taas katsomaan omaa kuvaansa. Tuo liike tehoaisi kuninkaaseen varmasti. Hän tekisi sen aivan kuin huomaamattaan, mutta hän oli nyt jo varma siitä, ettei hallitsija voisi irrottaa silmiään hänen kauniista käsivarrestaan.

Viimeinkin hän oli niin pitkällä. Nyt hänen tarvitsisi enää vain mennä alas juhlasaliin, ojentaa kätensä – ja kuningas olisi hänen rakastajansa. Tuo tyhmä, kanamainen Louise de la Valliére oli lopultakin sysätty syrjään. Athénaïs’n kauniille kasvoille levisi hetkeksi nyrpeä ilme. Niin mitättömänä kuin hän Louisea pitikin, oli kestänyt kuitenkin kauan, ennen kuin hänen oli onnistunut saada kuningas kyllästymään monivuotiseen rakastajattareensa. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä kuningas oli tuntenut viehtymystä mitätöntä ja ikävystyttävää Louisea kohtaan, vaikka hänellä oli hovissaan sellainenkin kaunotar kuin Athénaïs de Montespan. Tämä johtui tietysti siitä, että Louise oli ollut niin monta vuotta kuninkaan rakastajatar, sillä eihän hallitsija toki muutoin voinut asettaa hailakkasilmäistä ja hiljaista Louisea Athénaïs’n edelle.

Jotkut miehet olivat uskollisia – enemmän kai tottumuksesta kuitenkin tottumuksesta kuin muutoin – ja silloin on naisen ryhdyttävä toimimaan herättääkseen huomiota. Yksinkertaista Louisea oli toki ollut helppo narrata, Athénaïs ajatteli edelleen. Kun kuningas ei muuten kiinnittänyt huomiota Athénaïs de Montespaniin, tämä tarjosi Louiselle ystävyyttään. Ja Louise tervehti sitä ilolla. Hän jopa näytti olevan imarreltu siitä, että hovin henkevin nainen tuntui kiinnostuneen hänestä. Tietäessään itse hyvin, ettei osannut huvittaa kuningasta eikä keskustella tämän kanssa henkevästi, Louise alkoi kutsua Athénaïs de Montespania luokseen, kun tiesi kuninkaan olevan tulossa.

Aluksi Athénaïs oli vaatimaton ja pysytteli syrjässä kuninkaan käydessä tapaamassa Louisea, sillä hän ei halunnut herättää epäluuloja. Athénaïsin mielestä kului lopulta tavattoman pitkä aika kuninkaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Se harmitti häntä ensin, ja hän polki vihoissaan jalkaansa, päästyään omaan huoneeseensa, mutta sitten hän keksi keinon.

Mitä hän ei saisi hyvällä, sen hän ottaisi pahalla, hän päätti. Ja hänestä tulisi vielä kerran kuningas Ludvigin rakastajatar, se oli varmaa. Louise de la Valliéren tapaiset kanamaiset naiset saattoivat turvautua kyyneliin ja rukouksiin, kun rakastaja alkoi kyllästyä heihin, mutta hänelle, Athénaïs’lle, sellainen ei sopinut. Hän kääntyi tunnetun ennustajan La Voisinin puoleen, ja tämä osasikin auttaa häntä. Athénaïs kertoi La Voisinille, että hän rakasti kuningasta ja tahtoi päästä tämän rakastajattareksi. La Voisin katsoi Athénaïs’ta pienillä terävillä silmillään ja huomautti sitten kuivasti, että mistään rakkaudesta ei rouva de Montespanin puolelta kai ollut kysymys. Athénaïs’ta suututti, ja hänen teki jo mieli lähteä ennustajan luota pois, mutta viime hetkessä hän sentään malttoi mielensä. Mikäli hän halusi voittaa Ludvigin rakkauden, oli La Voisin ainoa ihminen, joka saattoi auttaa häntä.--”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista - Versaillesin valtiatar

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 3: Orléansin herttuatar juonii

Orléansin herttuatar Henriette seisoi Louvren linnan ikkunassa ja tuijotti pihalle. Että hänelle saattoikin tapahtua näin! Kuinka kuningas oli voinut rakastua tuohon mitättömän näköiseen, lakkailematta punastelevaan Louise de la Valliéreen? Louisehan ei saanut sanaakaan suustaan, hän ei keksinyt nokkelia vastauksia, eikä hänessä olisi pitänyt olla mitään kuningasta miellyttävää. Juuri siksihän Henriette olikin valinnut Louisen esittämään kuninkaan rakastettua. Tämä oli hänestä niin mitätön, ettei Henrietten oman aseman pitänyt mitenkään olla vaarassa.

Henriette kääntyi selin ikkunaan ja polki jalkaa. Hänen vihreät silmänsä leimusivat vihasta, ja epätoivoissaan hän haroi punaista tukkaansa, kunnes monimutkainen kampaus meni täysin sekaisin. Mutta se ei nyt merkinnyt mitään. Pahinta oli, että Ludvig oli ottanut Louisen rakastajattarekseen ja että heidän tiedettiin viettäneen monia lemmenhetkiä Versaillesissa. Jos tuo valittu olisi ollut joku toinen, Henrietten olisi ehkä ollut helpompi sulattaa asia. Mutta että kuningas oli hylännyt hänet, Henrietten, ja ottanut tuon mitättömän Louisen hänen paikalleen, sitä Henrietten oli vaikea sulattaa.

Louise oli kuulemma loistava ratsastajatar. Kuninkaan väitettiin lyöneen ihastuksesta kätensä yhteen, kun Louise oli ratsastanut satuloimattomalla hevosella ja noussut kesken laukan seisomaan hevosen selkään. Mutta tuollaisistako syistä kuninkaan piti viedä Louise vuoteeseensa? Eikö riittänyt, että hän ihaili tätä sirkustemppua ja jätti asian sikseen? Mutta kaikki hovissa tiesivät jo, että Louise de la Valliére oli kuninkaan rakastajatar. Hän, Henriette oli viimeinen, joka kuuli siitä. Hän oli nähnyt, miten ivallisesti hoviväki katseli häntä, mutta hän oli uskonut, että se johtui vain heidän kahden näyttelemisestä. Ja nyt kuningas olikin tehnyt teatterista totta ja Louisen Henrietten paikalle.

Henriette polki uudestaan jalkaa. Louise de la Valliéren ei tarvinnut kuvitellakaan että Henriette luopuisi kuninkaasta ilman muuta. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Ludvigin takaisin.

Henriette pureksi huuliaan ja mietti. Hänen oli saatava Louise de la Valliére pois tieltään, mutta miten? Kuninkaalle ei asiasta tietenkään kannattanut puhua, sillä Ludvig oli rakastunut, sen Henriette näki itsekin. Mutta sitten Henrietten kasvot kirkastuivat. Entäpä jos kuningatar Maria Teresia saisi kuulla, että hänen korkea puolisonsa petti häntä mitättömän näköisen hovinaisen kanssa? Siitä nousisi varmasti myrsky ja kuningas Ludvig luopuisi ennemmin Louisesta kuin aiheuttaisi täydellisen skandaalin hovissa.

Niin, näin oli meneteltävä. Kuningattaren oli saatava tietää, että Ludvigilla oli rakastajatar, ja Maria Teresia saisi sitten pitää lopusta huolen. Henriette hymähti ivallisesti. Viikkokausia oli hän itse pettänyt kuninkaan kanssa Maria Teresiaa, mutta nyt hän turvautui kuningattareen syöstäkseen kilpailijansa tämän asemasta.

Nyt oli enää vain päätettävä, millä keinoin asia saatettaisiin kuningattaren tietoon. Koko hovi puhui jo kuninkaan suhteesta Louise de la Valliéreen, mutta kuningattarelle ei kukaan tohtisi mennä kertomaan siitä. Niinpä oli turvauduttava kirjeeseen. Henriette mietti. Se olikin oikeastaan hyvä keksintö.

Olympe de Soissons

Hovissa oli myös muita, joita kuninkaan ja Louise de la Valliéren rakkaussuhde harmitti. Näihin kuului ennen kaikkea kreivitär Olympe de Soissons, kardinaali Mazarinin sisarentytär, joka oli jo vuosia ollut rakastunut Ludvigiin. Olympe oli aikoinaan saanut kokea sen pettymyksen, että kuningas – seurusteltuaan ensin hänen kanssaan – oli rakastunut hänen nuorempaan sisareensa Maria Manciniin. Olympelle oli siis myös tärkeätä saada Louise de la Valliére syrjäytetyksi.

Yhdessä istuutuivat Henriette ja Olympe kirjoittamaan kirjettä Maria Teresialle. Tällaisenaan ei kirjettä kuitenkaan ollut viisasta lähettää Maria Teresialle, sillä kuningatar näyttäisi sen varmasti Ludvigille. Kaiken oli näytettävä siltä, kuin kirje olisi tullut Espanjasta. Silloinhan kuningas Ludvig ei voisi saada käsiinsä sen tekijöitä. Kun kirje oli käännetty Espanjaksi, pisti Olympe, jolla oli pääsy kuningattaren huoneisiin, sen Espanjasta tulleeseen käytettyyn kirjekuoreen, jonka hän sinetöi kiinni.-- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Maailman toiseksi vanhin ammatti: kuninkaan virallinen rakastajatar

Jos prostituutio on maailman vanhin ammatti, silloin sen hienostuneemman muodon eli rakastajattareksi ryhtymisen täytyy olla toiseksi vanhin. Ihmisten ajatellessa suurenmoisuudessaan itselleen kuninkaalle kelvollista rakastajatarta, he näkevät mielessään udun seppelöimän kuvan tenhottaresta, jonka kädet hyväilevät ja muovaavat historiaa. Hän kätkeytyy suurimman osan aikaa varjoihin maailmassa, jonka valokeila kohdistuu yksinomaan suurmiehiin. Hänen läsnäolosta paljastaa vain satunnainen hameiden kahahdus tai valtaistuimen takaa silloin tällöin kantautuva, vieno nauru. Frans I oli ensimmäinen Ranskan kuningas, joka antoi suosikilleen arvonimen maîtresse-en-titre – virallinen kuninkaallinen rakastajatar

Euroopan hoveihin ilmestyi äkkiarvaamatta kuninkaallisia rakastajattaria keskiajan alkaessa hälvetä. Rooman imperiumin luhistumisesta lähtien kuninkaiden synnit olivat pysyneet salassa pylvässängyn vuodeverhojen takana, ja ne oli tunnustettu vain rippituolin hämäryydessä. Katolinen kirkko oli lopen kyllästynyt aviorikoksiin, joten hovin julkeat kaunistukset pidettiin visusti taka-alalla. Feodaalihallitsijan salarakas liitettiin monarkkiin pelkästään etunimellään, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin. Monarkkien tunnustamat lukuisat äpärät näyttivät ilmestyneen tyhjästä kuin haikaran tuomana. Vähäiset dokumentit kuninkaallista lemmenseikkailuista eivät johtuneet vain kirkon vaatimasta vaiteliaisuudesta. Keskiajalla hallitsi paljon lukutaidottomia kruununpäitä, joista useimmat eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään.

Tuhatviisisataaluvulla tiedot kuninkaiden rakastajattarista lisääntyivät huimasti. Renessanssina tunnetun aatevirtauksen myötä Euroopassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Laivat alkoivat seilata kaikilla maailman merillä ja toivat mukanaan aavistamattomia rikkauksia. Luostareista etsittiin vanhoja käsikirjoituksia muinaisten pakanatietäjien viisaudesta. Vatikaanin rautainen ote ihmisten moraalista ja käyttäytymisestä hölleni vähitellen – jopa niissä maissa jotka säilyttivät katolilaisuutensa uskonpuhdistuksen jälkeen.

Painokoneen keksiminen lisäsi räjähdysmäisesti aateliston lukutaitoa. Kirjeiden kirjoittamisesta tuli suosittu harrastus hovimiehille ja -naisille, jotka halusivat piristää maalaisserkkujaan mehukkailla hovijuoruilla. Kuningattaren kyyneleitä, rakastajattaren raivonpuuskia ja monarkin kyltymätöntä himoa. Hovielämää kuvattiin yksityiskohtaisesti myös lähettiläiden raporteissa. Mitään hovielämään liittyvää ei pidetty vähäpätöisenä aikana, jolloin sota tai rauha, nälänhätä tai yltäkylläisyys riippui kokonaan kuninkaan oikuista. Ludvig XIV tiesi kuinka suuri vaikutus hänen serkkunsa Kaarle II:n monilla rakastajattarilla oli hallitsijaan, niinpä hän määräsi Englannin-lähettiläänsä tiedottamaan yksityiskohtaisesti kaiken, mitä tapahtui Ison-Britannian hovissa ja erityisesti sänkykamarin liepeillä. Monet näistä huvittavista selonteoista ovat säilyneet jälkipolville.

Lukutaidon yleistyttyä naisia alettiin arvostaa aiempaa enemmän, sillä heidän katsottiin vaikuttavan sivistävästi yhteiskuntaan. Tuhatviisisataaluvun aikainen Ranskan hovi alkoi hyväksyä ajatuksessa, että nainen oli yhtä älykäs ja taitava kuin mies, mutta samalla paljon viehättävämpi. Kuninkaiden rakastajattarista tuli nopeasti ihailun, jäljittelyn ja ylistyksen kohteita. Kuninkaallisella rakastajattarella oli aina 1700-luvulle saakka lähes yhtä virallinen asema kuin pääministerillä. Hänen odotettiin täyttävän seksuaalisia ja muita velvollisuuksia vastineeksi arvonimistä, eläkkeistä, kunniamerkeistä ja hovistatuksesta. Maîtresse-en-titre suosi taiteita: teatteria, musiikkia, kirjallisuutta, arkkitehtuuria ja filosofiaa. Maîtresse-en-titre tyynnytti monarkin vihanpuuskat, toi valoa tämän elämään masennuksen hetkinä ja kannusti rakastajaansa suuriin tekoihin tämän ollessa heikoimmillaan. Maîtresse-en-titre osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin, jakoi almuja köyhille ja luovutti jalokivensä kruunun kassaan sota-aikoina.

Useimpien kuninkaallisten avioliittojen kalseat antimet tarjosivat hallitsijan rakastajattarelle, mitä otollisimmat mahdollisuudet menestykseen. Kuninkaallisten avioliiton tavoitteena ei ollut avio-onni tai hyvä seksi tai edes kohtuullisen sopusuhtainen yhteiselo. Päätarkoituksena oli uusien prinssien synnyttäminen, ja jos prinsessamorsian toi myötäjäisinään sopimuksia ja rikkauksia, vielä parempi. Monia muita monarkkeja suorasukaisempi Napoleon julisti ykskantaan haluavansa naida kohdun. Naulankantaan. Useimpia kuninkaallisia morsioita pidettiin juuri sellaisina, pyntättyinä synnytyskoneina.


 

François-Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Montespanin markiisitar

Vuonna 1640 syntynyt Montespanin markiisitar kastettiin Françoiseksi, mutta hän vaihtoi nimensä Athénaïsiksi. Hänet nähtiin ensimmäisen kerran hovissa vuonna 1660, jolloin kuningas solmi avioliiton Espanjan infantan kanssa. Silloin vielä naimaton Athénaïs oli yksi kuninkaan kälyn Henrietten hovinaisista kuten melkein kaikki Ludvigin rakastajattarista. Sen johdosta niitä alettiin nimittää ”rakastajattarien taimitarhoiksi”. Kolme vuotta myöhemmin Athénaïs avioitui Montespanin markiisin kanssa, vaikka hän oli alusta lähtien iskenyt silmänsä kuninkaansa. Kuningas oli ottanut hänen harmikseen Madamen (kuninkaan veljen puolison arvonimi) hovinaisen Louise de La Valliéren rakastajattarekseen. Ovela Athénaïs keksi ystävystyä Louisen kanssa. Siten hän tapasi päivittäin kuninkaan, mutta suunnitelma ei silti edistynyt vähääkään vuosien saatossa. Ajan myötä hän havaitsi tarvitsevansa yliluonnollisten voimien apua.

Markiisitar turvautui muodissa olevaan noitaan ja povariin, madame Voisiniin. Noitanaisen palvelut kantoivat hedelmää. Kuninkaallinen saalis iski silmänsä Athénaïsiin ja otti tämän mukaansa Lillen piiritykseen kuningattaren seuranaisena vuonna 1667. Sotaretken aikana rouva markiisittaren unelmat maîtresse-en-titreksi pääsemistä toteutuivat, kokonaiseksi kolmeksitoista vuodeksi. Hänen valtansa lujittuessa kuninkaallinen rakastaja rakennutti kaunokaiselleen palatsin Clagnyyn, kivenheiton päähän Versaillesista. Markiisittaren sukulaiset saivat osansa kunniasta. Hänen veljensä, Vivonnen herttua nimitettiin kaleerien kenraalikapteeniksi, hänen isänsä Mortemartin herttua Pariisin kuvernööriksi, vanhin sisar Thiangesin markiisittareksi ja nuorin sisar madame de Fontevraultiksi. Kuningas Ludvig laillisti markiisittaren kanssa saamansa viisi lasta: Louis Augusten, Louis Césaren (kuoli lapsena), Louise Françoisen, Louise Marie Annen (kuoli myös lapsena), Françoise Marien ja Louis Alexandren.

Barbara Villiers Palmer, Clevelandin ensimmäinen herttuatar ja Castlemainen kreivitär 

Villiersin perheeseen vuonna 1640 syntynyt Barbara oli varakreivi Crandisonin ainoa lapsi. Yhtenä kauniimpana kuningasmielisenä naisena mainittu Barbara ei päässyt rikkaisiin naimisiin alabasteri-ihollaan, runsailla kutreillaan, muodokkaalla vartalollaan ja sensuelleilla huulillaan. Nainen oli ollut vuoden naimisissa Roger Palmerin kanssa, kun Englannin Kaarle II:n otti hänet maîtresse-en-titrekseen kahdeksitoista vuodeksi. Noiden kahdentoista vuoden aikana Barbara synnytti viisi, tai mahdollisesti kuusikin lasta rakastajalleen, kiusasi ja uhkaili tätä lahjoittamaan arvonimiä rahaa itselleen, lapsilleen ja välillä ystävilleen.   

Järjettömän ironista että Katariina-kuningattaren sairastuttua vakavasti, Castlemainen kreivitär toivoi kaikkein hartaimmin kuningattaren paranevan. Kreivitär tiesi, että jos Katariina menehtyisi, Kaarle naisi kauniin kuusitoistavuotiaan aatelisneidon, Frances Stuartin. Tyttö oli herättänyt kuninkaan halun, muttei suostunut antautumaan tälle. Jos vaimovainaataan sureva kuningas ponnahtaisi intohimon korkeuksiin, hän ei tarvitsisi enää kaunaista rakastajatarta – olkoonkin Castelemainen kreivitär nuoruutensa kukoistuksessa aikakautensa ihastuttavimpia naisia.

Jeanne-Antoinette d’Etioles, Pompadourin markiisitar (ja herttuatar) 

Versaillesin kielletyt ovet avautuivat porvarisyntyiselle Jeanne-Antoinette d’Etiolesille vuonna 1745, kun hän oli kaksikymmentäneljävuotias. Keskiluokkaisuudelle nenäänsä nyrpisteleminen aatelisten loputtomista juonista ja vehkeilyistä hän poistui palatsista vasta yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, ruumispaareilla. Salskea Ludvig XV lumoutui aluksi Jeannen kauneudesta ja viehätysvoimasta. Kreivi Dufort de Cheverny kirjoitti jokaisen miehen maan päällä haluavan naisen rakastajattarekseen, jos se vain olisi mahdollista. Suosikki oli sopivan pitkä, hänellä oli kaunis vartalo, säännölliset kasvonpiirteet, ihastuttava iho sekä suurenmoiset kädet ja käsivarret. Vaikka silmät eivät olleet erityisen suuret, ne olivat kirkkaimmat, älykkäimmät ja sädehtivimmät, jotka kreivi oli koskaan nähnyt. Jeanne jätti täydellisesti varjoonsa kaikki muut hovin naiset, vaikka osa heistä oli hyvin kauniita.

Pompadourin markiisitar oppi tulkitsemaan taitavasti kuninkaan mielialoja, jokaista ilmettä ja jokaista äänenpainoa. Hän vaistosi milloin monarkki peitti ikävystymisensä, vihansa tai turhautumisensa tyyneysnaamiolla. Esimerkiksi silmäluomen nykiminen tai jonkun sanan painotustapa paljastivat, miten kuningasta oli viihdytettävä. Mahdollisesti rauhoittavaa hiljaisuutta tai huvittava tarina. Madame de Pompadour oli erinomainen kuuntelija, vaikka Ludvigilla oli valitettavasti tapana kertoa yhä uudelleen samoja tarinoita ja keskustella loputtomiin rakastajattarensa inhoamista lempiaiheistaan metsästyksestä, sairauksista ja kuolemasta. Jeanne onnistui kuuntelemaan samoja vanhoja tarinoita kerta toisensa jälkeen hymyillen, rohkaisevasti nyökytellen ja silmät loistaen.

Estääkseen hyvin helposti ikävystyvää kuningasta pitkästymästä madame de Pompadour perusti linnaan pikkuruisen teatterin, jossa hän esitti itse kaikki pääosat kuninkaan ollessa poikkeuksetta kunniavieraana. Hän oli lahjakas näyttelijätär, ja Ludvig onnitteli ensimmäisen esiintymisen jälkeen häntä, ääni vilpittömästä ihailusta sortuen. Pikkuteatteri oli niin suosittu että hän näytteli komediaa joka maanantai ja lauloi oopperaa keskiviikkoisin lyömättä laimin kaikkia muita rakastajattaren uuvuttavia velvollisuuksia. Hoviväki taisteli kynsin hampain harvoille myönnetyistä teatterikutsuista.