Forumilla ei ollut kerjäläisiä eikä huoria, ainoastaan hyvin pukeutuneita, siistejä miehiä ja naisia, jotka myivät, ostivat, söivät, joivat ja väittelivät politiikasta ja raha-asioista. Torin jokaisella laidalla kohosi valtavia kivitemppeleitä, korkeita pylväitä, joiden juuri ja laki oli kullattua, ja sotavoittojen kunniaksi pystytettyjä isoja riemukaaria. Tämä jos mikä oli imperiumin sykkivä sydän. He kaikki aistivat sen. Paikka uhkui itsevarmuutta, ylimielisyyttä. Suurin osa maailmasta eli vielä kurjuudessa, mutta näillä ihmisillä oli valtaa ja satumaisesti rikkautta.
Ainoa merkki viime aikojen levottomuuksista olivat tuimailmeiset legioonalaiset, jotka seisoivat kadunkulmissa asennossa tarkkailemassa ohikulkijoita kylmillä silmillään.
”Tarkoitus on saada ihminen tuntemaan itsensä mitättömäksi”, Renius sanoi.
”Mutta eihän se saa!” Cabera sanoi katsellen ihmeissään ympärilleen. ”Minut tämä saa ylpeäksi siitä, että ihminen on pystynyt rakentamaan jotain tällaista. Mikä rotu me olemmekaan!”
Alexandria nyökkäsi. Forum osoitti että kaikki oli mahdollista, ehkä jopa vapaus.
Pikkupojat mainostivat isäntiensä kauppatavaroita. Torin laidalla oli satoja pieniä liikkeitä: partureita, puuseppiä, teurastajia, muurareita, kulta- ja hopeaseppiä, savenvalajia, mosaiikintekijöitä, matonkutojia – lista oli loputon, ja värit ja melu sumenivat silmissä ja korvissa.
”Tuolla Capitolinuksen kukkulalla on Juppiterin temppeli. Tulemme sinne uudestaan uhraamaan, kunhan olemme käyneet tapaamassa Marius-enoasi”, sanoi Tubruk. Hänellä oli aamupäivän auringossa rento olo ja hymy herkässä. Ryhmän kärjessä kävellessään hän nosti kätensä, jotta kaikki pysähtyisivät.
”Odottakaa. Annetaan tuon miehen kävellä ensin kadun poikki. Hän on vanhempi tuomari eikä häntä voi panna odottamaan.”
Muut pysähtyivät katsomaan.
”Näetkö hänen vieressään olevan miehen? Hän on liktori, virkamiehen julkinen palvelija. Huomaatteko, millainen vitsakimppu hänellä on olallaan? Siihen kuuluu myös piilukirves, jolla mestata. Jos vaikkapa meidän hevosemme tönäisisi tuomaria, liktori voisi määrätä kuolemantuomion siltä istumalta. Hän ei tarvitse perusteluksi lakeja eikä silminnäkijöitä. Heidät kannattaa kiertää kaukaa, jos pystyy.”
He katsoivat ääneti tuomaria ja liktoria, kun nämä kävelivät aukion poikki. Kaksikko ei ollut huomaavinaankaan heidän uteliaita katseitaan.
”Vaarallinen paikka tietämättömille”, Cabera kuiskasi.
”Minun kokemukseni mukaan kaikkialla on vaarallista tietämättömille”, Renius murahti ryhmän perästä.
Forumilta poistuttuaan he tulivat sivukaduille, jotka eivät kulkeneet suoraan kuten pääkadut. Risteyksissäkään ei ollut yhtä paljon opasteita kuin pääkaduilla. Talot olivat neli- tai jopa viisikerroksisia. Varsinkin Cabera ihmetteli niitä.
”Kuvitelkaa millaiset näkymät tuolta on! Ovatko ylimmän kerroksen asunnot kovin kalliita?”
”Eivät, vaan halvimpia. Noin korkealle ei tule juoksevaa vettä, ja ylimmät kerrokset ovat vaarallisia, jos syttyy tulipalo. Jos se alkaa pohjakerroksesta, yläkerran asukkaat eivät yleensä pääse turvaan. Näettekö miten pieniä ikkunat ovat? Ne ovat pienet, jotta aurinko ja sade eivät pääse sisään, mutta niistä ei myöskään mahdu hyppäämään ulos.”
He astuivat syvien katujen yli isoja kiviä pitkin joita oli säännöllisin välein.-- Kärrynpyörien piti olla määrätyn levyiset, jotta ne mahtuivat väleistä. Cabera nyökkäili katsoessaan ohiajavia kärryjä.
”Tämä on harkiten suunniteltu kaupunki”, hän totesi. ”En ole nähnyt toista tämän veroista.”
Tubruk tuhahti. ”Ei toista tämän veroista olekaan. Sanovat Karthagon olleen yhtä kaunis, mutta me hävitimme sen yli viisikymmentä vuotta sitten maan tasalle ja kylvimme maahan suolaa, jotta sinne ei enää koskaan kasvaisi viholliskaupunkia.” - Conn Igguldenin romaanista Rooman portit, luvusta 12
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti