Thessalian satuja

Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin keutaurien roteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun lähellä asuva Lapithein ruthinas Peirithoos ja Hippodameia juhlivat häitään, niihin kutsuttiin vieraiksi myös kentaurien ruhtinaita. Hääilo katosi kuin tuhka tuuleen, kun juopunut kentauri Eurytion yritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa Lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolelta kaatui paljon väkeä – Lapitheilta muun muassa sankasi Kaineus. Viholliset survoivat tämän kivien ja pölkkyjen alle, alle koska teräase ei pystynyt vahingoittamaan tätä.

Theseus ja Nestor taistelivat Lapithein puolella. Lopulta kentaurit joutuivat häviölle, ja heidät karkotettiin asuinsijoiltaan. Alhaisen aistillisten kentaurien joukosta löytyi sentään yksi jaloluonteinen mies, viisas lääkintätaitoinen Cheiron, kaikkein hurskain ja oikeamielisen kentaureista. Hänen oppilainaan olivat monet sankarit: Iason, Kastor, Polydeikes, Achilleus ynnä muut. Kun hänen oli pakko paeta kansansa mukana, hän lähti Malean niemelle. Siellä hänen ystävänsä Herakles ampui häntä vahingossa myrkkynuolella. Silloin kentauri luopui kuolemattomuudestaan Prometheusin eduksi.

Peirithoos teki vielä monta urotekoa. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan urho jäi sinne tielle.

Lakonian satuja

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsivat Tyndareos ja Leda, jolla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zeus, joten he perivät kuolemattomuuden. Zeus oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta taruissa vaihteli ketkä olivat tuon hanhen sikiöitä. Klytaimnestra oli varmasti Tyndareoksen tytär, ja Helena varmasti Zeusin tytär. Molempia veljeksiä pidettiin joko kuolevaisina tai Kastoria Tyndareoksen poikana tai Polydeikestä Zeusin poikana.

Pojat varttuivat kelpo urhoiksi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla. Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina kummaltakaan ei puuttunut tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä he tempasivat pienen siskonsa Theseusilta valloittamalla Afidnan linnan. Sitten he ottivat tarmokkaasti osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes voitti nyrkkitaistelussa kuulun Amykoksen. He osallistuivat myös Kalydonin karjun ajoon.

Heidän lopputaistelunsa oli merkillisin. Veljekset halusivat naimisiin; ja kun Messenian kuninkaalla Leukipposilla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he kuten tapana oli ryöstää neidot morsiamikseen. Näillä sattuikin olemaan ennestään sulhaset – Afareoksen pojat Idas ja Lynkeus – eivätkä nämä luopuneet sovulla morsiamistaan. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä, josta riita alkoi. Mikä lie sen syynä ollutkaan. Tyndariinit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja.

Lynkeusilla olikin haukankatse, joka näki vuoren halki manaan asti. Taygeton kukkulalta urkkien hän löysi heidät puun kolosta. Hän hiipi sinne hiljaa veljineen ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Polydeikes syöksyi raivostuneena esiin ja surmasi Lynkeusin, samalla kun Zeusin salama ruhjaisi Idaksen maahan.

Veljensä kuolemaa sureva Polydeikes rukoili kuolevansa itsekin. Zeus täytti viisaudessaan puoliksi pyynnön, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljelleen, jolloin heillä kummallakin oli puolinainen kuolemattomuus. Niinpä he viettivät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalien kanssa taivaissa. Siksi luultiin että Zeus pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.

Dioskurit nauttivat jo varhain jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa Italiassa asti, ja siellä eritoten sitten kun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun temmellyksessä he ajelivat siivekkäillä ratsuillaan, mutta he heilahtivat niillä merenkin aavikolle. He lensivät salaman nopeina auttamaan merihätään ja haaksirikkoon joutuneita. Heitä palveltiin merenhaltioina satamissa (Ostiassa ynnä muualla). Spartassa he olivat nuorison urhoollisuuden malleja. Heillä oli muuallakin palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa heidän kunnianimensä oli ”anakes”, herrat.) Olympialaiset olivat heidän suojeluksessaan, ja heitä kunnioitettiin siellä kilpa-ajoilla. Italiassa heitä kutsuttiin Castoriksi ja Polluxiksi.

Ihmisen synty ja alkutila kreikkalaisessa mytologiassa

Ihmiset ovat syntyneet maa äidistä. Heidän sanottiin jumalten luomiksi ja heidän eläneen kulta-aikoina autuaina jumalien yhteydessä, kunnes he menettivät autuudentilan ylpeytensä takia. He vajosivat sitten kurjaan raakuuteen liki elukka-asteelle. Iapetoksen titaanipoika Prometheus auttoi heidät sivistyksentielle. Tämä titaani edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka oli valmis suututtamaan jopa Jumalat edistääkseen ihmiskunnan kehitystä ja onnea. Iapetos loi sivistyksen ensiaskeleet varasten taivaasta tulta ihmisille annettavaksi. He panivat tulen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon, jolloin ensimmäinen ihmistalo tuli rakennuksi. Sitä ennen oli majailtu rotkoissa ja luolissa kuin latuskapäät. Kiertolaisuus päättyi ihmisten asetuttua aloilleen ja maanviljelys alkoi tarjota vankkaa pohjaa sivistykselle. Ylijumala Zeus rankaisi suutuksissaan ankaralla kädellä titaania, joka oli syyllistynyt tahraamaan taivaan tulen maan tomuun. Varas kahlehdittiin jylhään vuoreen maan äärillä Skythiassa, jossa kotka nokki alati hänen maksaansa, kunnes Herakles vapautti hänet paljon myöhemmin.

Sivistys toi mukanaan myös pahaa. Karkeat luonnonlapset olivat terveempiä kuin hienostuneet, veltot kulttuuri-ihmiset – Pandora-myytin opetuksien mukaan. Zeus kosti tulen ryöväämisen antamalla Hefaistoksen leipoa savesta ihanan sulottaren, jonka nimi oli Pandora (kaikkien lahjallinen), sillä kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavat puheenlahjat sun muuta. Zeus antoi sulottarelle lippaan, joka kätki kaikkia tauteja ja tuhoja ja lähetti hänet Prometheuksen typerän Epimetheus-veljen luo. Kun Epimethus aukaisi uteliaana lippaan kannen, taudit pujahtivat vitsaukseksi. Vain toivo jäi lippaan pohjalle Epimetheuksen suljettua kiireenvilkkaa kannen. Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolemat tulivat maailmaan, koska ihminen pyrki mahdottomiin ja loukkasi sillä taivaan pyhyyttä. Rikoksensa seuraamuksena hän joutui kärsimään tuskia, josta vasta voiton sankari vapahti hänet sovittamalla kuolemalla. Raamatun Genesiksessä syntiinlankeemuksella oli samantapaiset seuraamukset kuin Pandoran lippaan aukaisemisella hankaline raskauksineen, synnytystuskineen ja elannonhankkimisen vaikeuksineen.

Kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen alkuhistoriaa käsitellänä neljän aikakauden tarussa. Ensin elettiin kultakautta ilman huolta, kipua ja tuskaa tuntematta onnellisesti päivää paistatellen. Maa elätti ihmiset hedelmillään ilman työtä. Ihminen nukahti sulounessa täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi. Hopeakausi ei ollut enää niin auvoista aikaa. Ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalienhalveksijoita. Vaskikaudella hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat kaiken aikaa, kunnes kuolivat sukupuuttoon. Rautakauden langennutta ihmissukua alemmas ei voinut enää vajota.

Ihmiskunnan turmelluttua turmeltumistaan Zeus päätti puhdistaa maan ihmissyövästä. Hän lähetti suuren vesitulvan hukuttamaan kaikki ihmiset ja elävät. Ainoastaan Prometheusin poika Deukalion Pyrrha-vaimoineen jäi henkiin. Hän rakensi Raamatun Nooan tavoin aluksen, jolla souteli kunnes alus ajautui Parnassos vuorelle. Vuorella hän uhrasi kiitosuhrin Zeusille, ja tämä antoi hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän heitellä taakseen äitinsä luita, siis kiviä. Deukalionin heittelemistä kivistä syntyi miehiä ja Pyrrhan heittämistä kivistä naisia. Deukalionin poika oli Hellen, josta helleenit eli kreikklaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat Aiolos ja Doros sekä pojanpojat Achaios ja Ion, joista syntyivät Kreikan kansan pääheimot: aiolit (eoolit), doorilaiset, achailaiset ja ionilaiset.