Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 5: Miten madade de Montespan syrjäytti Louise de La Valliéren?

-- La Voisin nyökäytti päätään Athénaïsin kertoessa Louise de la Valliéresta, joka hänen oli saatava tieltään. Louise de la Valliéren tapaisen naisen karkottaminen noitakonstein ei ennustajan mielestä ollut kovinkaan vaikeata. Suuremman työn takana olisi kuningas Ludvigin intohimon herättäminen, mutta tarpeeksi pitkän ajan kuluessa onnistuisi sekin, La Voisin selitti.

”Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!” Athénaïs huudahti kiukustuneena. ”Minä haluan päästä kuninkaan rakastajattareksi heti!”

La Voisin vain nyökäytteli päätään.

”Mitä hyötyä minulla on Louise de la Valliéren syrjäyttämisestä, jos en samalla saa kuningasta rakastajakseni?” hän tiuskaisi. ”Minä tahdon kuninkaan itselleni vielä nyt, kun olen nuori ja kaunis.”

”Meidän on turvauduttava loitsuihin ja taikoihin”, La Voisin vastasi rauhallisesti.

”Eikö ole mitään nopeampaa keinoa?” Athénaïs kiirehti. ”Eikö teillä ole mitään juomaa, jonka avulla kuningas rakastuisi minuun ja hylkäisi Louisen?”

  

 La Voisin puisti päätään, ja Athénaïs’ta raivostutti. Tuo pieni nainen, joka oli pukeutunut tulipunaiseen, kultaisin kaksipäisin kotkin kirjailtuun pukuun, näytti nyt pitävän käsissään hänen mahdollisuuksiaan päästä Ranskan hovin ensimmäiseksi naiseksi. Mutta La Voisin ei ollut lainkaan niin nopea kuin Athénaïs olisi toivonut. Lemmenjuoman asemasta, joka olisi herättänyt kuninkaassa äkillisen intohimon, oli rouva de Montespanin tyydyttävä La Voisinin taikoihin, vaikka hän joka päivä hätäilikin sitä että aikaa kului.

 

Athénaïs’n kärsimättämyydestä huolimatta La Voisin kuitenkin tiesi keinot. Eräänä päivänä hän saapui Athénaïs’n sisaren luokse ja ryhtyi siellä taikomaan. Hänen mukanaan oli Mariette, St Severinin pappi, joka papilliseen asuunsa pukeutuneena pirskotti Athénaïs’n päälle pyhää vettä ja luki hänelle Kuninkaiden evankeliumia. Athénaïs oli yksinkertaiseen harmaaseen pukeutuneena polvillaan lattialla ja toisiti kerta toisensa perästä loitsun, jonka La Voisin oli kirjoittanut häntä varten. La Voisin seisoi punaisessa samettipuvussaan hänen edessään ja heilutti kädessään suitsutusastiaa, jonka savu sai hänet yhtä mittaa yskimään. Athénaïs rukoili hartaasti, että kuninkaassa syttyisi intohimo häntä kohtaan ja että hallitsija viimeinkin huomaisi, miten mitätön nainen Louise de la Valliére oli. Varmuuden vuoksi Athénaïs lisäsi loitsuun vielä toivomuksen, että Louise de la Valliére kuolisi mahdollisimman pian.

Seuraavana päivänä Athénaïs katseli uteliaana, mitä La Voisinin taika oli saanut aikaan. Mutta kuningas ei näyttänyt edes huomaavan häntä. Koko ajan Louisen luona ollessaan Ludvig istui käsi tämän kädessä. Raivoissaan Athénaïs silloin kiiruhti La Voisinin luo ja vaati tätä ryhtymään tehokkaampiin toimiin.

”Te kiiruhdatte liikaa”, La Voisin vastasi ärsyttävän rauhallisesti. ”Jokainen taika vaatii oman aikansa.”

”Mutta minulla ei ole aikaa!” Athénaïs huusi ja polki jalkaa La Voisinin edessä. ”Minä haluan kuninkaan rakastajakseni, ja teidän on keksittävä tehokkaampia keinoja.”

La Voisin huokaisi ja käski sitten Athénaïs’n viedä Mariettelle St. Severinin kirkkoon kaksi kyyhkysensydäntä. Athénaïs hankki vaadittavat sydämet, vaikka niiden saaminen ei ollut suinkaan niin helppoa kuin hän ensin luuli. Kesyn ja ystävällisen näköinen kyyhkynen ei ollutkaan niin helposti tapettava lintu kuin hän oli kuvitellut. Tuntui kuin kyyhkynen olisi arvannut, että Athénaïs suunnitteli sen kuristamista, ja pysytteli sopivan matkan päässä. Ketään muutakaan Athénaïs ei uskaltanut käskeä tappamaan kyyhkysiä, sillä koko taika olisi voinut mennä pilalle, jos se olisi tullut ihmisten tietoon.

Lopulta Athénaïs’n onnistui tappaa kaksi kyyhkystä, joiden sydämet hän inhoa tuntien otti ja vei Mariettelle. St. Severinin kirkon pappi luki sydämille messun ja pani ne ehtoolliskalkin alle. Athénaïs de Montespan oli itse läsnä messun aikana St. Severinin kirkon kappelissa. Messun jälkeen toisti pappi ne loitsut ja seremoniat, jotka oli jo esitetty Athénaïs’n sisaren kotona.

Tämäkään taika ei vielä tuntunut auttavan, ja Athénaïs purki kiukkuaan La Voisinille. Tämä kehotti häntä edelleenkin kärsivällisyyteen, mutta kun Athénaïs toistamiseen ilmoitti, ettei hän enää jaksanut odottaa La Voisinin loitsujen tulosta, ennustaja totesi, että heidän olisi siinä tapauksessa turvauduttava lemmenjuomaan. Tämä oli tosin La Voisinin mukaan hyvin arveluttava keino, sillä kuningashan saattaisi helposti kuvitella että hänet yritettiin myrkyttää. Mutta malttamaton rouva de Montespan pyysi La Voisinilta miehen intohimoa herättävää jauhetta, jonka hän – kuninkaan tullessa seuraavan kerran Louise de la Valliéren luo – salaa sekoitti viiniin.

Tällä kertaa La Voisinin taikatemppu näyttikin vaikuttavan. Juotuaan viinin kuningas alkoi tuntea selvää mielenkiintoa Athénäis de Montespania kohtaan ja keskusteli tämän kanssa pitkän aikaa. Lähtiessään kuningas sanoi toivovansa, että saisi nähdä Athénaïsin seuraavallakin kerralla tullessaan tapaamaan Louise de la Valliérea, ja Louise, tuo pikku hupsu, tietysti kutsui Athénaïs de Montespanin luokseen, kun kuningas taas tuli.

Athénaïs hymyili rohkeasti omalle peilikuvalleen. Tuon päivän jälkeen oli kuninkaan katse seurannut häntä aina hovissa, ja hallitsija oli saapunut yhtä mittaa keskustelemaan hänen kanssaan. Athénaïs’n oli onnistunut sytyttää Ludvigin intohimo, mutta se ei vielä riittänyt hänelle. Tosin hän kyllä ymmärsi, ettei kuningas koskaan voisi ottaa häntä puolisokseen, mutta hän halusi kuitenkin vahvistaa omaa asemaansa mahdollisimman paljon. Hän ei suinkaan ollut samanlainen kuin tuo tyhmä Louise, joka oikopäätä meni kuninkaan kanssa vuoteeseen, kun tämä vain halusi sitä. Ei, Athénaïs tiesi, että hallitsijan intohimon oli roihuttava täydellä liekillä, ennen kuin hän saisi suostua tämän rakastajattareksi. Kuninkaan oli toivottava ja haluttava häntä, sillä se oli ainoa keino, millä Athénaïs pystyisi säilyttämään kuninkaan rakkauden.

Kuukausia hänen oli sitten onnistunut torjua kuninkaan yhä kiihkeämmät ehdotukset – tietysti silti loukkaamatta hallitsijaa, sillä Ludvig oli hyvin tarkka kuninkaallisesta arvostaan. Varovasti hän vain vihjaisi, ettei hän halunnut loukata kuningatar Maria Teresian tunteita ja muistutti Ludvigia aina tarpeen tullen siitäkin, että oli itse naimisissa.

Athénaïs hymähti ja kohautti kauniita olkapäitään. Jos kuningas olisi saattanut edes aavistaa, miten yhdentekevä markiisi de Montespan oli vaimolleen! Mutta aivomiehen olemassaoloon oli syytä silloin tällöin vedota, ettei kuningas vain pitäisi markiisitarta kevymielisenä.

Mutta nyt kaikki oli valmista. Athénaïs kääntyi sivuttain ja katsoi itseään pelistä. Hän oli todella kaunis, sitä hän ei voinut itsekään kieltää. Ei siis ihme, jos kuninkaan katse seurasi häntä joka päivä yhä tulisempana. Tänä iltana hän antaisi kuninkaalle periksi, ja niin hänestä tulisi koko hovin keskipiste. Sillä Athénaïs ei ajatellut hetkeäkään rakastaa hallitsijaansa syrjässä tai hiljaisuudessa. Hänen oli saatava osakseen kaikki se kunnia ja loisto, mikä kuului sille naiselle, jonka kuningas oli suvainnut ottaa rakastajattarekseen.

 Athénaïs nyökkäsi vielä kerran peilikuvalleen ja lähti sitten huoneesta. Läpi Versaillesin linnan kaikuivat jo musiikin tahdit. Juuri ennen kuin Athénaïs de Montespan astui juhlasaliin, hän otti kasvoilleen säteilevimmän hymynsä. Koko salin läpi kuului kohahdus, kun hän tuli sisään. Se imarteli tietenkin Athénaïs’ta, vaikka hän olikin tottunut siihen, että herätti kaikkialla huomiota. Mutta mitä merkitsivät hoviherrojen palvovat katseet! Vain kuningas kiinnosti häntä, ja kun Athénaïs näki hallitsijan salin toisella puolella, kohosi hänen kasvoilleen entistäkin hurmaavampi hymy.

”Te olette kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt”, kuningas kuiskasi hetkistä myöhemmin.

”Teidän Majesteettinne suvaitsee liioitella”, Athénaïs torjui vaatimattomasti.

”Mikään sana ei ole liioittelua, jos se kuvaa teidän kauneuttanne”, kuningas sanoi. ”Te olette koko hovin kaunistus.”

Athénaïs soi kuninkaalle säteilevimmän hymynsä, ja tämä puristi häntä lujasti käsivarresta.

”Tulkaa”, Ludvig kuiskasi käheällä äänellä. ”Tulkaa, minä en jaksa odottaa teitä enää päivääkään.”--

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista – Versaillesin valtiatar

Klassisen baletin aamunkoi

Baletti syntyi Italiassa renessanssin kukoistuksen aikaan 1400-luvulla. Alussa baletti oli hoviväen huvittelu- ja seurustelumuoto, ja hyvä tanssitaito kuului aatelisen perussivistykseen – monien muiden taitojen ohella. Tältä ajalta ovat peräisin ensimmäiset käsikirjoitukset, joissa ajan tanssimestarit kuvaavat sekä tanssin perusaskelia että ”järjestämiään” tansseja. Domenico of Piacenza tekee omassa kirjassaan ensimmäisen kerran erottelun danzan ja ballon välille: Danzassa musiikin rytmi pysyy samanlaisena, mutta ballossa rytmit vaihtelevat. Baletti kehittyi tanssimestarien järjestämiksi tanssispektaakkeleiksi, joita hoviväki esitti toisilleen. Niissä yhdistyivät tanssi, musiikki ja laulu. Esittävän tanssin ja seuratanssin ero oli niissä häilyvä, sillä tanssijat olivat hoviväkeä ja tanssit muistuttivat ajan seuratansseja. Ensimmäiset teatterit rakennettiin balettia varten vuonna 1580. Niissä vähemmän tärkeät katsojat seurasivat esitystä ylhäältä parvilta, mutta päävieraat samalta tasolta esiintyjien kanssa välillä jopa osallistuen tanssiin.

Hovibaletti saapui myös Ranskaan luultavasti 1400-luvun lopussa. Ensimmäinen varsinainen balettiteos oli Balthasar de Beaujoyeulxin, Catherine de Medicin balettimestarin, ohjaama Ballet Comique de la Reine vuodelta 1581. Uutta teoksessa oli se, että kaikki sen sisältämä tanssi, puhe ja laulu liittyivät samaan aiheeseen, vaikkeivät kohtaukset muodostaneetkaan yhtenäistä tarinaa. Balettiesitys järjestettiin erään avioliiton juhlistamiseksi noin kymmenelle tuhannelle vieraalle ja se kesti iltakymmenestä aamukolmeen. Edelleen esiintyjinä oli vielä aatelisväki itse, mutta heidän arvolleen sopimattomat groteskit tai koomiset roolihahmot annettiin ammattiakrobaattien esitettäviksi.

Ludvig XIV rakasti tanssimista ja sai joidenkin lähteiden mukaan nimensä ”Aurinkokuningas” esitettyään aurinkoa Le Ballet de la Nuit -teoksessa 1653. Hän jatkoi tanssimista baleteissa vertauskuvallisissa rooleissa vuosien ajan kunnes tuli liian lihavaksi siihen. Hän kiinnitti huomattavia taiteilijoita hoviproduktioita järjestämään ja baletti kohosi korkeammalle tasolle kuin aiemmin. Italialainen muusikko Jean-Baptiste Lully (1632–1687) nousi nopeasti kuninkaan suosikiksi ja vaikutti merkittävästi sekä oopperan että baletin kehitykseen. Lullyn balettimestari Pierre Beuchamps (1636–1705) kehitti nykyäänkin käytössä olevat jalkojen viisi perusasentoa. Hän suunnitteli tanssit moniin ns. komediabaletteihin. Niiden juoni oli usein jostain klassisesta legendasta ja ne koostuivat kohtauksista, joissa yhdistyivät (usein runomittainen) puhe, musiikki ja tanssi. Esitykset siirtyivät hovista teatteriin ja pian ne vaativat ammattiesiintyjiä. 1672 lisättiin Académie Royale de Musiqueen (nykyinen Pariisin Ooppera) tanssikouluosasto kouluttamaan taiteilijoita uusiin oopperabaletteihin, joita ohjattiin teattereissa. Näin tanssiesiintyminen alkoi siirtyä ammattitanssijoille.

Oopperabaletit olivat rakenteeltaan löyhiä ja niiden kohtauksia vaihdeltiin ja muunneltiin tilanteen mukaan. Joinakin iltoina esitettiinkin vain ”parhaat palat” ja suosituimmat kohtaukset useammista teoksista koottuna. Puvustuksena oli ajan hovipuku, jonka koristelun symbolit valittiin rooliin sopiviksi. 1713 Pariisin Oopperassa alkoi uusi täysin ammattimainen tanssikoulutus. Miestanssijat olivat vielä näyttämön valtiaita – paljolti, vapaamman liikkumisen sallivine vaatteineen, mutta myös ensimmäiset ballerinat alkoivat nousta kuuluisuuteen. Marie-Anne Cupis de Camargo eli ”La Camargo” (1710–1770) oli tunnettu hämmästyttävästä jalkatyöskentelystään ja hän lyhensi hameenhelmojaan nilkan yläpuolelle, jotta hänen tekniikkansa pääsisi esille. Hänen kilpailijansa Marie Sallé (1707–1756) taas tanssi ekspressiivisemmin kuin kukaan ballerina aiemmin ja kehitti ilmaisullista mimiikkaa.

Itsenäiseksi lajiksi baletti muodostui vasta 1700-luvun toisella puoliskolla ranskalaisen balettimestari Jean-Georges Noverren (1727–1810) tehtyä monia uudistuksia. Kirjassaan Lettre sur la danse et les ballets (1760) hän esittelee teoriaansa baletista draamallisena spektaakkelina – ”näytelmänä ilman sanoja” – jossa tapahtumat ilmennetään ilmaisullisella tanssilla harmoniassa musiikin kanssa. Noverre nostaa koreografin baletin pääsuunnittelijaksi ja vaatii, että tanssijoiden pitää ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan ilmeillään ja eleillään siten, että kaikilla heidän liikkeillään ja jopa liikkumattomuudellaan on merkitys. Hänen tanssiteorioistaan kiinnostuneet koreografit italialainen Salvatore Viganò (1769–1821) ja ranskalainen Jean Dauberval (1742–1816) kehittivät edelleen tätä ballet d’actionia, toimintabalettia.

Dauberval muistetaan nykyään baletin La Fille mal Gardée (Huonosti vartioitu tyttö) ensimmäisenä koreografina. Hän toi balettinäyttämölle ensimmäisenä tavallisen kansan sitä ennen yleisten antiikin jumalolentojen sijaan ja haki inspiraatiota oikean elämän ja luonnollisten eleiden tarkkailusta. Charles Didelot (1767–1837), myös Noverren oppilas, vaikutti merkittävästi venäläisen baletin kehitykseen työskennellessään siellä 1801–1811 ja 1816–1831. Hän vahvisti ja laajensi Pietarin Keisarillisen Koulun opetusta ja ohjasi monia baletteja tutkien miimisen tanssin mahdollisuuksia.

Italialainen baletin kehitykseen on vaikuttanut Carlo Blasis (1797?-1878) oli merkittävä tanssiteorian ja -tekniikan kehittäjä. Blasis oli 1800-luvun tärkein tanssinopettaja. Muun muassa. Enrico Cecchetti on luonut balettitekniikkaa merkittävästi edistäneen harjoittelumetodin hänen oppiensa pohjalta. Blasis on keksinyt nykyään attitudeksi kutsutun asennon Giambolognan Merkurius-patsaan innoittamana. Blasiksen kirjassa Code of Therpsichore esiintyy jo jalkojen täysi 180 asteen aukikierto.

1800-luvulla taiteessa käynnistynyt romantismin vaihe aiiheutti isoja muutoksia myös baletissa. Syntyi reaktio klassismin muodollista kylmyyttä vastaan ja tunteet nostettiin järjen edelle. 1830-luvulta eteenpäin romantismin kukoistuskaudella baletista tuli huippusuosittua. Käsitellyissä teemoissa näkyivät romantiikalle tyypilliset piirteet: eksotiikka, yliluonnolliset hahmot, menneiden aikojen ihannointi. Näillä haettiin pakoa todellisuudesta, jota leimasivat Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja teollinen vallankumous.

Käsikirjoittaja nousi tärkeäksi työprosessissa ollen jopa usein sen käynnistäjä. 1800-luvulla balettitunneista kehittyi sarja loogisesti yksinkertaisesta monimutkaisempiin eteneviä harjoituksia. Systemaattisen harjoittelun myötä tekninen kehitys oli nopeaa ja mahdollisti muun muassa piruettitekniikan kehittämisen ja uusi danse haute, ”korkea tanssi”, syrjäytti vanhan danse terre à terre -tyylin. Tanssiin haettiin kevyttä eteeristä vaikutelmaa ja alettiin kehittää varpailla tanssimisen tekniikkaa ja varvastossuja. Ballerinan ”peruspuku” - valkoinen tiukkamiehustainen tyllimekko, paljaat olkapäät, vaaleanpunaiset trikoot ja tossut – ovat peräisin tältä aikakaudelta.

Aluksi varpaille noustiin vain ohimenevään asentoon, mutta kun tossunkärkiä vahvistettiin parsimalla ja kovetettiin liimoilla, pystyttiin tekniikka kehittämään voimannäytteestä taiteelliseksi tehokeinoksi, jolla oli oma funktionsa. Miestanssijoiden rooli muuttui toissijaiseksi ballerinan tukena ja partnerina toimimiseksi. Ensimmäinen varpaiden kärjillä tanssinut ballerina oli kuuluisan italialaisen tanssijasuvun jäsen Marie Taglioni, joka teki debyyttinsä 18-vuotiaana Wienissä 1822. Hän tuli kuuluisaksi tanssinsa keveydestä ja sulokkuudesta ja höyhenenkevyet alastulot hypyistä olivat ennennäkemättömiä. Hän esitti pääroolia ensimmäisessä todellista romanttista balettia edustavassa teoksessa La Sylphide (Keiju), jonka ensi-ilta oli 12.3.1832 Pariisin Oopperassa. Siinä näkyvät lähes kaikki romanttisen tyylin piirteet: eksotismi (tapahtuu kaukaisessa Skotlannissa) ja traaginen tuhoon tuomittu rakkaus yliluonnollisen keijukaisen ja ihmisen välillä. Taglionin tanssin eteerisyyttä korostaa uusi kuunvaloefektin luova kaasuvaalaistus ja ”lentämisen” mahdollistava näyttämötekniikka. Yhä edelleen nykytanssijat tavoittelevat ihanteenaan Taglionin tunnusmerkiksi tullutta lyyristä keveyttä.


.

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 4: madame de Montespanin toiveet toteutuvat

”Rouva Athénaïs de Montespan seisoi peilin edessä ja katseli omaa kuvaansa. Tänään se tapahtuisi. Vieläpä ennen puoltayötä hänestä tulisi kuningas Ludvigin rakastajatar. Rouva de Montespan ryhdistäytyi. Hän oli pukeutunut tulenväriseen iltapukuun, joka sopi erityisen hyvin yhteen hänen tummien hiustensa kanssa. Kaula-aukko oli niin avoin kuin hän suinkin oli uskaltanut antaa sen ommella – pitihän sentään ottaa huomioon kuningatar Maria Teresia, jota ei saanut turhan takia ärsyttää. Rouva de Montespan koetti varovasti sormenpäillään pitkää kaulaansa ja paljaita olkapäitään. Hän oli huomannut kuninkaan katseen viime aikoina viipyvän pukunsa kaula-aukossa. Mutta oliko se mikään ihme? Olihan hänellä tunnetusti hovin kauneimmat käsivarret, ja hänen pukunsa oli leikattu sillä tavoin, että se pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauneutensa.

Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.

Athénaïs kumartui ja otti kampauspöydältään mustan kauneuspilkun, kiinnitti sen vasempaan suupieleensä ja hymyili taas muotokuvalleen. Noin! Tuota hymyä ei kuningas varmaankaan voisi vastustaa.

Athénaïs vetäytyi hieman kauemmaksi peilistä ja niiasi sitten omalle muotokuvalleen. Hän painoi päänsä, ennen kuin nousi hitaasti. Sitten hän käänteli itseään peilin edessä, ojensi paljaan käsivartensa, aivan kuin hän olisi osoittanut jotakin, ja pysähtyi sitten taas katsomaan omaa kuvaansa. Tuo liike tehoaisi kuninkaaseen varmasti. Hän tekisi sen aivan kuin huomaamattaan, mutta hän oli nyt jo varma siitä, ettei hallitsija voisi irrottaa silmiään hänen kauniista käsivarrestaan.

Viimeinkin hän oli niin pitkällä. Nyt hänen tarvitsisi enää vain mennä alas juhlasaliin, ojentaa kätensä – ja kuningas olisi hänen rakastajansa. Tuo tyhmä, kanamainen Louise de la Valliére oli lopultakin sysätty syrjään. Athénaïs’n kauniille kasvoille levisi hetkeksi nyrpeä ilme. Niin mitättömänä kuin hän Louisea pitikin, oli kestänyt kuitenkin kauan, ennen kuin hänen oli onnistunut saada kuningas kyllästymään monivuotiseen rakastajattareensa. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä kuningas oli tuntenut viehtymystä mitätöntä ja ikävystyttävää Louisea kohtaan, vaikka hänellä oli hovissaan sellainenkin kaunotar kuin Athénaïs de Montespan. Tämä johtui tietysti siitä, että Louise oli ollut niin monta vuotta kuninkaan rakastajatar, sillä eihän hallitsija toki muutoin voinut asettaa hailakkasilmäistä ja hiljaista Louisea Athénaïs’n edelle.

Jotkut miehet olivat uskollisia – enemmän kai tottumuksesta kuitenkin tottumuksesta kuin muutoin – ja silloin on naisen ryhdyttävä toimimaan herättääkseen huomiota. Yksinkertaista Louisea oli toki ollut helppo narrata, Athénaïs ajatteli edelleen. Kun kuningas ei muuten kiinnittänyt huomiota Athénaïs de Montespaniin, tämä tarjosi Louiselle ystävyyttään. Ja Louise tervehti sitä ilolla. Hän jopa näytti olevan imarreltu siitä, että hovin henkevin nainen tuntui kiinnostuneen hänestä. Tietäessään itse hyvin, ettei osannut huvittaa kuningasta eikä keskustella tämän kanssa henkevästi, Louise alkoi kutsua Athénaïs de Montespania luokseen, kun tiesi kuninkaan olevan tulossa.

Aluksi Athénaïs oli vaatimaton ja pysytteli syrjässä kuninkaan käydessä tapaamassa Louisea, sillä hän ei halunnut herättää epäluuloja. Athénaïsin mielestä kului lopulta tavattoman pitkä aika kuninkaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Se harmitti häntä ensin, ja hän polki vihoissaan jalkaansa, päästyään omaan huoneeseensa, mutta sitten hän keksi keinon.

Mitä hän ei saisi hyvällä, sen hän ottaisi pahalla, hän päätti. Ja hänestä tulisi vielä kerran kuningas Ludvigin rakastajatar, se oli varmaa. Louise de la Valliéren tapaiset kanamaiset naiset saattoivat turvautua kyyneliin ja rukouksiin, kun rakastaja alkoi kyllästyä heihin, mutta hänelle, Athénaïs’lle, sellainen ei sopinut. Hän kääntyi tunnetun ennustajan La Voisinin puoleen, ja tämä osasikin auttaa häntä. Athénaïs kertoi La Voisinille, että hän rakasti kuningasta ja tahtoi päästä tämän rakastajattareksi. La Voisin katsoi Athénaïs’ta pienillä terävillä silmillään ja huomautti sitten kuivasti, että mistään rakkaudesta ei rouva de Montespanin puolelta kai ollut kysymys. Athénaïs’ta suututti, ja hänen teki jo mieli lähteä ennustajan luota pois, mutta viime hetkessä hän sentään malttoi mielensä. Mikäli hän halusi voittaa Ludvigin rakkauden, oli La Voisin ainoa ihminen, joka saattoi auttaa häntä.--”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista - Versaillesin valtiatar

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 3: Orléansin herttuatar juonii

Orléansin herttuatar Henriette seisoi Louvren linnan ikkunassa ja tuijotti pihalle. Että hänelle saattoikin tapahtua näin! Kuinka kuningas oli voinut rakastua tuohon mitättömän näköiseen, lakkailematta punastelevaan Louise de la Valliéreen? Louisehan ei saanut sanaakaan suustaan, hän ei keksinyt nokkelia vastauksia, eikä hänessä olisi pitänyt olla mitään kuningasta miellyttävää. Juuri siksihän Henriette olikin valinnut Louisen esittämään kuninkaan rakastettua. Tämä oli hänestä niin mitätön, ettei Henrietten oman aseman pitänyt mitenkään olla vaarassa.

Henriette kääntyi selin ikkunaan ja polki jalkaa. Hänen vihreät silmänsä leimusivat vihasta, ja epätoivoissaan hän haroi punaista tukkaansa, kunnes monimutkainen kampaus meni täysin sekaisin. Mutta se ei nyt merkinnyt mitään. Pahinta oli, että Ludvig oli ottanut Louisen rakastajattarekseen ja että heidän tiedettiin viettäneen monia lemmenhetkiä Versaillesissa. Jos tuo valittu olisi ollut joku toinen, Henrietten olisi ehkä ollut helpompi sulattaa asia. Mutta että kuningas oli hylännyt hänet, Henrietten, ja ottanut tuon mitättömän Louisen hänen paikalleen, sitä Henrietten oli vaikea sulattaa.

Louise oli kuulemma loistava ratsastajatar. Kuninkaan väitettiin lyöneen ihastuksesta kätensä yhteen, kun Louise oli ratsastanut satuloimattomalla hevosella ja noussut kesken laukan seisomaan hevosen selkään. Mutta tuollaisistako syistä kuninkaan piti viedä Louise vuoteeseensa? Eikö riittänyt, että hän ihaili tätä sirkustemppua ja jätti asian sikseen? Mutta kaikki hovissa tiesivät jo, että Louise de la Valliére oli kuninkaan rakastajatar. Hän, Henriette oli viimeinen, joka kuuli siitä. Hän oli nähnyt, miten ivallisesti hoviväki katseli häntä, mutta hän oli uskonut, että se johtui vain heidän kahden näyttelemisestä. Ja nyt kuningas olikin tehnyt teatterista totta ja Louisen Henrietten paikalle.

Henriette polki uudestaan jalkaa. Louise de la Valliéren ei tarvinnut kuvitellakaan että Henriette luopuisi kuninkaasta ilman muuta. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Ludvigin takaisin.

Henriette pureksi huuliaan ja mietti. Hänen oli saatava Louise de la Valliére pois tieltään, mutta miten? Kuninkaalle ei asiasta tietenkään kannattanut puhua, sillä Ludvig oli rakastunut, sen Henriette näki itsekin. Mutta sitten Henrietten kasvot kirkastuivat. Entäpä jos kuningatar Maria Teresia saisi kuulla, että hänen korkea puolisonsa petti häntä mitättömän näköisen hovinaisen kanssa? Siitä nousisi varmasti myrsky ja kuningas Ludvig luopuisi ennemmin Louisesta kuin aiheuttaisi täydellisen skandaalin hovissa.

Niin, näin oli meneteltävä. Kuningattaren oli saatava tietää, että Ludvigilla oli rakastajatar, ja Maria Teresia saisi sitten pitää lopusta huolen. Henriette hymähti ivallisesti. Viikkokausia oli hän itse pettänyt kuninkaan kanssa Maria Teresiaa, mutta nyt hän turvautui kuningattareen syöstäkseen kilpailijansa tämän asemasta.

Nyt oli enää vain päätettävä, millä keinoin asia saatettaisiin kuningattaren tietoon. Koko hovi puhui jo kuninkaan suhteesta Louise de la Valliéreen, mutta kuningattarelle ei kukaan tohtisi mennä kertomaan siitä. Niinpä oli turvauduttava kirjeeseen. Henriette mietti. Se olikin oikeastaan hyvä keksintö.

Olympe de Soissons

Hovissa oli myös muita, joita kuninkaan ja Louise de la Valliéren rakkaussuhde harmitti. Näihin kuului ennen kaikkea kreivitär Olympe de Soissons, kardinaali Mazarinin sisarentytär, joka oli jo vuosia ollut rakastunut Ludvigiin. Olympe oli aikoinaan saanut kokea sen pettymyksen, että kuningas – seurusteltuaan ensin hänen kanssaan – oli rakastunut hänen nuorempaan sisareensa Maria Manciniin. Olympelle oli siis myös tärkeätä saada Louise de la Valliére syrjäytetyksi.

Yhdessä istuutuivat Henriette ja Olympe kirjoittamaan kirjettä Maria Teresialle. Tällaisenaan ei kirjettä kuitenkaan ollut viisasta lähettää Maria Teresialle, sillä kuningatar näyttäisi sen varmasti Ludvigille. Kaiken oli näytettävä siltä, kuin kirje olisi tullut Espanjasta. Silloinhan kuningas Ludvig ei voisi saada käsiinsä sen tekijöitä. Kun kirje oli käännetty Espanjaksi, pisti Olympe, jolla oli pääsy kuningattaren huoneisiin, sen Espanjasta tulleeseen käytettyyn kirjekuoreen, jonka hän sinetöi kiinni.-- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 2: Kuningataräiti Anna Itävaltalainen nuhtelee poikaansa ja miniäänsä Orléansin herttuatarta

”Musiikki kaikui Louvren linnan suurissa saleissa, leveät silkkihameet kahisivat ja silkkikengät kopisivat kiiltävällä parketilla kuningas Ludvigin hovitanssiaisissa. Nuori kuningas vietti ihastuneena iloista hovielämää. Milloin järjestettiin öisiä veneretkiä kuutamoiselle Seinelle, milloin konsertteja, ja välillä koko hovi lähti Fontainebleun linnaan, missä aika kului iloisissa tanssiaisissa linnan puistossa, soihtujen valossa. Kuningas järjesti yhtä mittaa ratsastusmatkoja, jotka päättyivät loistaviin tanssiaisiin milloin missäkin linnassa. Yhtenään järjestettiin myös teatteri-iltoja. Kuninkaan suureen suosioon oli tullut varsinkin näytelmien kirjoittaja Jean-Babtiste Poquelin, joka käytti itsestään taiteilijanimeä Moliére.

Orléansin herttuatar Henriette seison seinän vieressä ja katseli tanssivia. Hänen vinot vihertävät silmänsä loistivat, ja tuon tuostakin hän vaistomaisesti kohensi kädellään punaisista hiuksistaan kammattua korkeata hiuslaitetta. Miten ihmeellistä elämä saattoikaan olla, hän ajatteli. Koko elämänsä hän oli ollut köyhä sukulaistyttö, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hän oli kärsinyt laihuudestaan, pitkistä sääristä ja huonoista vaatteistaan, joiden takia hän uskoi olevansa kaikkien pilkan kohteena. Mutta sitten kaikki muuttui. Hänestä tuli Orléansin herttuatar, ja äkkiä hän huomasi olevansa koko Ranskan hovin keskipiste. Se ei kylläkään johtunut hänen miehestään Orléansin herttuasta, joka vain vaivoin sieti puolisoaan ja mieluiten vietti aikansa chevalier de Lorrainen seurassa. Mutta itse kuningas, kaunis ja loistava Ludvig, oli kiinnittänyt häneen huomioonsa.

 prinsessa Henriette Peter Lelyn maalaamana

Kaikki alkoi samoihin aikoihin kun hänestä tuli Orléansin herttuatar. Hän huomasi, ettei hän enää ollutkaan kuninkaan silmissä laiha, pitkänhuiskea tyttö, vaan nuori nainen. Kuningas avasi hänen kanssaan joka kerta suuret hovitanssiaiset, ja kun Moliéren näytelmiä esitettiin hovissa, istui Ludvig tavallisesti hänen vieressään.

Henriette eli päivästä toiseen kuin unessa. Kuningas rakasti häntä, sen hän huomasi niistä katseista, jotka Ludvig kohdisti häneen. Onnesta säteillen Henriette tanssi Ludvigin kanssa, istui hänen rinnallaan veneretkillä ja pujahti kesken Fontainebleun puistossa pidettyjä juhlia hänen seurassaan metsään kävelemään. Ludvig kietoi käsivartensa Henrietten vyötäisille ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Onnesta huumaantuneena Henriette kieltäytyi ajattelemasta, mitä tämä kaikki merkitsi. He rakastivat toisiaan, hän ja kuningas, eikä millään muulla ollut väliä. Tästä onnesta hänen oli tietysti maksettava, sillä Orléansin herttuattarena hänen täytyi alistua Filipin tahtoon. Hänen oli siedettävä se, että tuo luonnoton mies tuli joka yö hänen vuoteeseensa, ivasi ja pilkkasi häntä tai nipisti häntä, kun hän käänsi selkänsä.--

Mutta mitä merkitsivät nämä hetket verrattuna siihen onneen, että kuningas rakasti häntä. Riemumielin hän kärsi kaiken ja ajatteli nöyryytyksensä hetkinä kuningasta, jonka huomaavaisuudet ja rakkaus seuraavana päivänä korvasivat hänen kärsimyksensä. Mutta kauan ei Henrietten ja Ludvigin rakkautta katsottu hovissa hyväksyvästi. Kuningatar Maria Teresia näytti päivä päivältä yhä surkeammalta, ja vaikka jokaisen täytyikin ymmärtää, ettei Ludvig voinut rakastaa espanjalaista puolisoaan, kuninkaan rakkaudesta kälyynsä alettiin kuiskutella. Ensin Henriette oli siitä ylpeä – hän nauttikin huomatessaan, että kaikki tiesivät kuninkaan rakastuneen häneen.

Mutta leskikuningatar Annan suunnitelmiin ei heidän kiihkeä rakkautensa sopinut. Hän kutsui heidät molemmat luokseen ja nuhteli heitä kuin pahankurisia lapsia. Ranskan hovin mainen ei saanut kärsiä, leskikuningatar sanoi ja vaati Ludvigia ja Henrietteä heti lopettamaan suhteensa. Eivätkö he huomanneet, että he olivat huonona esimerkkinä kaikille muille hovissa, leskikuningatar kysyi. Pieni rakkausseikkailu, no, sellaisen kuningatar vielä olisi voinut ymmärtää, mutta kuninkaan ei sopinut olla ihastunut veljensä puolisoon ja näyttää sitä niin selvästi. Vaikka Orléansin herttua olikin omalaatuinen – hetken kuningatar Anna tavoitteli sanaa, millä kuvaisi nuorempaa poikaansa – oli hän joka tapauksessa Henrietten aviopuoliso ja voisi pahastua huomatessaan vaimonsa pettävän häntä. Pahinta asiassa oli, että Henriette oli vetänyt kuninkaankin mukaan seikkailuun, joka ennen pitkää saattaisi hyvinkin vaikuttaa veljesten suhteisiin. Tiesiväthän he kaikki, miten vaarallisiksi kuninkaiden nuoremmat veljet saattoivat tulla, jos he huomasivat oikeuksiaan loukatun.

Henrietteä raivostutti hänen kuunnellessaan leskikuningattaren puhetta. Nyt kuningatar puhui noin hurskaasti, vaikka hän oli vuosikausia elänyt yhdessä kardinaali Mazarinin kanssa, joka sentään oli ollut aateliton mies ja vain tavallisen palvelijan poika. Tosin ei leskikuningatar tällä kylläkään loukannut ketään, sillä hänen puolisonsahan oli tuolloin jo kuollut. Katsellessaan pyöreäksi muuttunutta kuningatar Annaa ja kuunnellessaan tämän hurskasta puhetta Henriette teki päätöksensä. Koskaan hän ei suostuisi luopumaan Ludvigin rakkaudesta, mutta nyt heidän oli ryhdyttävä noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta. He eivät saisi enää esiintyä julkisesti yhdessä, pitää toisiaan kädestä muiden nähden tai hävitä juhlista kahdenkeskiselle kuutamokävelylle. Heidän rakkautensa säilyisi, mutta se oli nyt salattava tarkkaan. Joku toinen oli valittava uhriksi, joku johon hovi saattaisi uskoa kuninkaan rakastuneen.”

Ursula Pohjolan-Pirhosen Versaillesin valtiattaresta

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut part 1: prinsessa Henrietten ja kuningaslangon välinen romanssi

 

 ”-- Minkähänlainen tästä avioliitosta muodostuisi, Ludvig ajatteli, ja ensimmäisen kerran hänen tuli sääli nuorta morsianta. Hän oli kuningatar Annan kanssa neuvoteltuaan päättänyt naittaa Filipille Kaarle I:n tyttären Henrietten. Henriette oli vasta 16-vuotias, ja hän oli vuosikaudet asunut Ranskan hovissa.

Ludvig tunsi piston sydämessään katsellessaan hääparia. Hän oli painostanut Henrietten tähän avioliittoon, ja nyt hän saattoi arvata, mitä se iloiselle Henriettelle merkitsisi. Ranskan kuninkaana hän oli halunnut pelastaa hovin maineen, mutta Henrietten olisi maksettava se omalla onnellaan. Sillä onnelliseksi hän ei koskaan voisi tulla Filipin rinnalla, se oli varmaa. Naismainen, veltto ja nuorista miehistä kiinnostunut Filip ei pystyisi tarjoamaan Henrielle sitä elämää, mitä tämä naisena odotti.

Ja miten viehättävä nainen Henriette olikaan! Kuinka ei hän, Ludvig ollut huomannut sitä aikaisemmin? Ehkä tämä johtui siitä, että Henriette oli elänyt Ranskan hovissa pikkutytöstä asti ja että hän, kuningas, oli niin tottunut tyttöön. Kun leskikuningatar Anna ensimmäisen kerran oli ehdottanut Henrietteä Filipin puolisoksi, oli Ludvig hämmästynyt. Henriettehän oli vielä lapsi, hän sanoi, ja silloin kuningatar Anna muistutti hänelle, että Henriette oli täyttänyt 16-vuotta. Vasta kun Henriette ja Philip julkaisivat kihlauksensa Ludvig huomasi, miten viehättävä ja henkevä nainen Henriette oli. Hän ei ollut mikään varsinainen kaunotar, mutta hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen räiskyvä iloisuutensa korvasi kaikki.

Ludvig puri huuliaan ja tarkasteli Henrietteä. Miksi hän olikin järjestänyt juuri tämän naisen puolisoksi veljelleen? Hän oli ajatellut Ranskan kruunua, jonka mainen oli pelastettava, mutta miksi hän oli valinnut juuri Henrietten? Tietysti hän halusi Henrietten Ranskan hoviin, sillä tämä oli älykäs ja henkevä, mutta se hinta, minkä Henriette sai maksaa asemastaan Orléansin herttuattarena, oli tälle varmaankin liian suuri.

Entäpä jos hän, Ludvig, istuisi nyt tuossa Henrietten vierellä? Miltähän hänestä tuntuisi, jos hänelle olisi annettu puolisoksi Henriette ja hänen tehtävänään olisi tänä iltana taluttaa Henriette vuoteeseen? Ludvig tunsi, miten hänelle tuli aivan kuuma. Arvasikohan kukaan täällä kirkossa olijoista, kuinka mielellään hän olisi vaihtanut Maria Teresian Henrietteen? Mutta se oli tietysti mahdotonta. Ranskan kuningas olisi kuolemaansa asti sidottu kuningattareensa, halusi hän sitä sitten tai ei.

Ludvig vilkaisi varovasti puolisoaan. Miksi hänelle olikin valittu kuningattareksi juuri Espanjan Maria Teresia? Miksi hän ei ollut saanut edes Savoijin Marguaritea, jos kerran kardinaali Mazarinin sisarentytär Maria Mancini oli ollut hänelle liian alhaista syntyperää. Prinsessa Marguarite olisi edes ollut iloinen ja viehättävä tyttö. Maria Teresiasta sitä taas ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää.

Ludvig huokaisi hiljaa. Hän oli aina toivonut, että saisi itselleen kauniin puolison, mutta Maria Teresiassa ei todellakaan ollut mitään viehättävää. Kuningatar oli heidän naimisiin mennessään ollut pieni ja paksu, ja nyt odottaessaan lasta hän oli paisunut aivan muodottomaksi. Hänellä oli paksut posket ja ulkonevat silmät, joiden ilme aivan erityisesti ärsytti Ludvigia. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista kuningatarta kasvoihin tajutakseen, ettei tällä ollut sen enempää älyä kuin huumorintajuakaan. Pahinta oli kuitenkin Maria Teresian ainainen nyrpeys, ja hänen pulleilla maalaistytönkasvoillaan oleva tyytymätön ilme. Hän odotti että Ludvig olisi aina rakastanut ja hyväillyt häntä, eikä näyttänyt tajuavan, että jo hänen läheisyytensä oli kuninkaalle vastenmielinen. Kuitenkaan ei Maria Teresialla ollut syytä ärtyisyyteensä. Ludvighan nukkui hänen vuoteessaan joka yö, vaikka jokaisen hovissa täytyi ymmärtää, ettei se voinut olla hänelle mikään ilo. Ludvig ei kylläkään muistanut suudelleensa Maria Teresiaa moneen kuukauteen, mutta olisihan kuningattaren toki pitänyt ymmärtää, ettei hän saanut sentään vaatia sitä puolisoltaan. Maria Teresiallahan oli mustat rikkinäiset hampaat ja hänen henkensä haisi. Tämän lisäksi kuningattarella oli vielä ärsyttävä tapa syödä valkosipulia, eikä hän suostunut luopumaan siitä edes Ludvigin pyynnöstä.

Tätä kaikkea Maria Teresian oli nähtävästi aivan mahdotonta ymmärtää, ja hän näytti avoimesti tyytymättömyytensä puolisolleen. Hän odotti joka ilta, että kuningas vannoisi hänelle ikuista rakkauttaan, suutelisi häntä ja hyväilisi. Mulkosilmäisenä ja paksuvartaloisenakin hän oli täynnä intohimoa, eikä hän edes välittänyt salata sitä. Ja tuon naisen kanssa hänen, Ludvigin, olisi elettävä lopun elämäänsä, nukuttava joka yö Maria Teresian leveässä vuoteessa ja suoritettava vuodesta toiseen aviolliset velvollisuutensa. Samaan aikaan saisi hänen veljensä, naismainen ja vain nuorista kauniista miehistä kiinnostunut Filip, vuoteeseensa Henrietten, jonka elämän hän varmasti pystyisi muuttamaan täydeksi helvetiksi.

Miksi ei hänelle, Ludvigille, ollut annettu Henrietteä puolisoksi? Niin, Espanjan ystävyys oli ollut Ranskalle tarpeen, ja Ludvigin oli kuninkaana pitänyt huolehtia entisen vihollismaan taivuttamiseksi ystäväksi. Sitä paitsi Henriette oli oli Ludvigin avioliittoneuvotteluja käytäessä ollut vain köyhä sukulainen, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hänen isänsä oli mestattu ja hänen veljensä Kaarle II oli menettänyt kruununsa. Henriette oli sitä paitsi ollut niin nuori ja kaiken lisäksi niin laiha, ettei Ludvig ollut koskaan tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Kiusoitellen hän oli usein kutsunut pitkäsääristä tyttöä luurangoksi, ajattelematta hetkeäkään, että tämä jonkun vuoden kuluttua saattaisi olla viehättävä nuori nainen. Henriette oli noihin aikoihin – leskikuningatar Annan ponnisteluista huolimatta – ollut mahdoton esitellä kenellekään. Kukapa nyt olisi halunnut puolisokseen mestatun kuninkaan tytärtä, joka ei avioliittoon tullessaan toisi sen enempää rahaa kuin tärkeitä ulkopoliittisia suhteitakaan. Mutta vuonna 1660, kun Henrietten veli Kaarle II sai takaisin valtaistuimensa, Henrietten asema muuttui heti. Hän ei ollutkaan enää köyhä, mitätön sukulainen, vaan Englannin kuninkaan sisar, jonka kättä tavoittelivat monet prinssit. Niinpä oli, kuningas Ludvig samoin kuin leskikuningatar Annakin ollut iloinen voidessaan naittaa Henrietten Filipille.

Ja tuossa Henriette nyt istui tulevan puolisonsa rinnalla ja koetti urhoollisesti näyttää onnelliselta. Kun hän kohotti päätään, tavoitit hänen katseensa Ludvigin katseen, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi iloinen tuike. Ludvig kumarsi rohkaisevasti Henriettelle ja hymyili. Heidän kummankin kohtalo tuntui olevan samanlainen. Heidät oli lopuksi ikää sidottu aviopuolisoon, jonka kanssa oli vaikeata olla yhdessä. --”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Maailman toiseksi vanhin ammatti: kuninkaan virallinen rakastajatar

Jos prostituutio on maailman vanhin ammatti, silloin sen hienostuneemman muodon eli rakastajattareksi ryhtymisen täytyy olla toiseksi vanhin. Ihmisten ajatellessa suurenmoisuudessaan itselleen kuninkaalle kelvollista rakastajatarta, he näkevät mielessään udun seppelöimän kuvan tenhottaresta, jonka kädet hyväilevät ja muovaavat historiaa. Hän kätkeytyy suurimman osan aikaa varjoihin maailmassa, jonka valokeila kohdistuu yksinomaan suurmiehiin. Hänen läsnäolosta paljastaa vain satunnainen hameiden kahahdus tai valtaistuimen takaa silloin tällöin kantautuva, vieno nauru. Frans I oli ensimmäinen Ranskan kuningas, joka antoi suosikilleen arvonimen maîtresse-en-titre – virallinen kuninkaallinen rakastajatar

Euroopan hoveihin ilmestyi äkkiarvaamatta kuninkaallisia rakastajattaria keskiajan alkaessa hälvetä. Rooman imperiumin luhistumisesta lähtien kuninkaiden synnit olivat pysyneet salassa pylvässängyn vuodeverhojen takana, ja ne oli tunnustettu vain rippituolin hämäryydessä. Katolinen kirkko oli lopen kyllästynyt aviorikoksiin, joten hovin julkeat kaunistukset pidettiin visusti taka-alalla. Feodaalihallitsijan salarakas liitettiin monarkkiin pelkästään etunimellään, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin. Monarkkien tunnustamat lukuisat äpärät näyttivät ilmestyneen tyhjästä kuin haikaran tuomana. Vähäiset dokumentit kuninkaallista lemmenseikkailuista eivät johtuneet vain kirkon vaatimasta vaiteliaisuudesta. Keskiajalla hallitsi paljon lukutaidottomia kruununpäitä, joista useimmat eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään.

Tuhatviisisataaluvulla tiedot kuninkaiden rakastajattarista lisääntyivät huimasti. Renessanssina tunnetun aatevirtauksen myötä Euroopassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Laivat alkoivat seilata kaikilla maailman merillä ja toivat mukanaan aavistamattomia rikkauksia. Luostareista etsittiin vanhoja käsikirjoituksia muinaisten pakanatietäjien viisaudesta. Vatikaanin rautainen ote ihmisten moraalista ja käyttäytymisestä hölleni vähitellen – jopa niissä maissa jotka säilyttivät katolilaisuutensa uskonpuhdistuksen jälkeen.

Painokoneen keksiminen lisäsi räjähdysmäisesti aateliston lukutaitoa. Kirjeiden kirjoittamisesta tuli suosittu harrastus hovimiehille ja -naisille, jotka halusivat piristää maalaisserkkujaan mehukkailla hovijuoruilla. Kuningattaren kyyneleitä, rakastajattaren raivonpuuskia ja monarkin kyltymätöntä himoa. Hovielämää kuvattiin yksityiskohtaisesti myös lähettiläiden raporteissa. Mitään hovielämään liittyvää ei pidetty vähäpätöisenä aikana, jolloin sota tai rauha, nälänhätä tai yltäkylläisyys riippui kokonaan kuninkaan oikuista. Ludvig XIV tiesi kuinka suuri vaikutus hänen serkkunsa Kaarle II:n monilla rakastajattarilla oli hallitsijaan, niinpä hän määräsi Englannin-lähettiläänsä tiedottamaan yksityiskohtaisesti kaiken, mitä tapahtui Ison-Britannian hovissa ja erityisesti sänkykamarin liepeillä. Monet näistä huvittavista selonteoista ovat säilyneet jälkipolville.

Lukutaidon yleistyttyä naisia alettiin arvostaa aiempaa enemmän, sillä heidän katsottiin vaikuttavan sivistävästi yhteiskuntaan. Tuhatviisisataaluvun aikainen Ranskan hovi alkoi hyväksyä ajatuksessa, että nainen oli yhtä älykäs ja taitava kuin mies, mutta samalla paljon viehättävämpi. Kuninkaiden rakastajattarista tuli nopeasti ihailun, jäljittelyn ja ylistyksen kohteita. Kuninkaallisella rakastajattarella oli aina 1700-luvulle saakka lähes yhtä virallinen asema kuin pääministerillä. Hänen odotettiin täyttävän seksuaalisia ja muita velvollisuuksia vastineeksi arvonimistä, eläkkeistä, kunniamerkeistä ja hovistatuksesta. Maîtresse-en-titre suosi taiteita: teatteria, musiikkia, kirjallisuutta, arkkitehtuuria ja filosofiaa. Maîtresse-en-titre tyynnytti monarkin vihanpuuskat, toi valoa tämän elämään masennuksen hetkinä ja kannusti rakastajaansa suuriin tekoihin tämän ollessa heikoimmillaan. Maîtresse-en-titre osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin, jakoi almuja köyhille ja luovutti jalokivensä kruunun kassaan sota-aikoina.

Useimpien kuninkaallisten avioliittojen kalseat antimet tarjosivat hallitsijan rakastajattarelle, mitä otollisimmat mahdollisuudet menestykseen. Kuninkaallisten avioliiton tavoitteena ei ollut avio-onni tai hyvä seksi tai edes kohtuullisen sopusuhtainen yhteiselo. Päätarkoituksena oli uusien prinssien synnyttäminen, ja jos prinsessamorsian toi myötäjäisinään sopimuksia ja rikkauksia, vielä parempi. Monia muita monarkkeja suorasukaisempi Napoleon julisti ykskantaan haluavansa naida kohdun. Naulankantaan. Useimpia kuninkaallisia morsioita pidettiin juuri sellaisina, pyntättyinä synnytyskoneina.


 

François-Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Montespanin markiisitar

Vuonna 1640 syntynyt Montespanin markiisitar kastettiin Françoiseksi, mutta hän vaihtoi nimensä Athénaïsiksi. Hänet nähtiin ensimmäisen kerran hovissa vuonna 1660, jolloin kuningas solmi avioliiton Espanjan infantan kanssa. Silloin vielä naimaton Athénaïs oli yksi kuninkaan kälyn Henrietten hovinaisista kuten melkein kaikki Ludvigin rakastajattarista. Sen johdosta niitä alettiin nimittää ”rakastajattarien taimitarhoiksi”. Kolme vuotta myöhemmin Athénaïs avioitui Montespanin markiisin kanssa, vaikka hän oli alusta lähtien iskenyt silmänsä kuninkaansa. Kuningas oli ottanut hänen harmikseen Madamen (kuninkaan veljen puolison arvonimi) hovinaisen Louise de La Valliéren rakastajattarekseen. Ovela Athénaïs keksi ystävystyä Louisen kanssa. Siten hän tapasi päivittäin kuninkaan, mutta suunnitelma ei silti edistynyt vähääkään vuosien saatossa. Ajan myötä hän havaitsi tarvitsevansa yliluonnollisten voimien apua.

Markiisitar turvautui muodissa olevaan noitaan ja povariin, madame Voisiniin. Noitanaisen palvelut kantoivat hedelmää. Kuninkaallinen saalis iski silmänsä Athénaïsiin ja otti tämän mukaansa Lillen piiritykseen kuningattaren seuranaisena vuonna 1667. Sotaretken aikana rouva markiisittaren unelmat maîtresse-en-titreksi pääsemistä toteutuivat, kokonaiseksi kolmeksitoista vuodeksi. Hänen valtansa lujittuessa kuninkaallinen rakastaja rakennutti kaunokaiselleen palatsin Clagnyyn, kivenheiton päähän Versaillesista. Markiisittaren sukulaiset saivat osansa kunniasta. Hänen veljensä, Vivonnen herttua nimitettiin kaleerien kenraalikapteeniksi, hänen isänsä Mortemartin herttua Pariisin kuvernööriksi, vanhin sisar Thiangesin markiisittareksi ja nuorin sisar madame de Fontevraultiksi. Kuningas Ludvig laillisti markiisittaren kanssa saamansa viisi lasta: Louis Augusten, Louis Césaren (kuoli lapsena), Louise Françoisen, Louise Marie Annen (kuoli myös lapsena), Françoise Marien ja Louis Alexandren.

Barbara Villiers Palmer, Clevelandin ensimmäinen herttuatar ja Castlemainen kreivitär 

Villiersin perheeseen vuonna 1640 syntynyt Barbara oli varakreivi Crandisonin ainoa lapsi. Yhtenä kauniimpana kuningasmielisenä naisena mainittu Barbara ei päässyt rikkaisiin naimisiin alabasteri-ihollaan, runsailla kutreillaan, muodokkaalla vartalollaan ja sensuelleilla huulillaan. Nainen oli ollut vuoden naimisissa Roger Palmerin kanssa, kun Englannin Kaarle II:n otti hänet maîtresse-en-titrekseen kahdeksitoista vuodeksi. Noiden kahdentoista vuoden aikana Barbara synnytti viisi, tai mahdollisesti kuusikin lasta rakastajalleen, kiusasi ja uhkaili tätä lahjoittamaan arvonimiä rahaa itselleen, lapsilleen ja välillä ystävilleen.   

Järjettömän ironista että Katariina-kuningattaren sairastuttua vakavasti, Castlemainen kreivitär toivoi kaikkein hartaimmin kuningattaren paranevan. Kreivitär tiesi, että jos Katariina menehtyisi, Kaarle naisi kauniin kuusitoistavuotiaan aatelisneidon, Frances Stuartin. Tyttö oli herättänyt kuninkaan halun, muttei suostunut antautumaan tälle. Jos vaimovainaataan sureva kuningas ponnahtaisi intohimon korkeuksiin, hän ei tarvitsisi enää kaunaista rakastajatarta – olkoonkin Castelemainen kreivitär nuoruutensa kukoistuksessa aikakautensa ihastuttavimpia naisia.

Jeanne-Antoinette d’Etioles, Pompadourin markiisitar (ja herttuatar) 

Versaillesin kielletyt ovet avautuivat porvarisyntyiselle Jeanne-Antoinette d’Etiolesille vuonna 1745, kun hän oli kaksikymmentäneljävuotias. Keskiluokkaisuudelle nenäänsä nyrpisteleminen aatelisten loputtomista juonista ja vehkeilyistä hän poistui palatsista vasta yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, ruumispaareilla. Salskea Ludvig XV lumoutui aluksi Jeannen kauneudesta ja viehätysvoimasta. Kreivi Dufort de Cheverny kirjoitti jokaisen miehen maan päällä haluavan naisen rakastajattarekseen, jos se vain olisi mahdollista. Suosikki oli sopivan pitkä, hänellä oli kaunis vartalo, säännölliset kasvonpiirteet, ihastuttava iho sekä suurenmoiset kädet ja käsivarret. Vaikka silmät eivät olleet erityisen suuret, ne olivat kirkkaimmat, älykkäimmät ja sädehtivimmät, jotka kreivi oli koskaan nähnyt. Jeanne jätti täydellisesti varjoonsa kaikki muut hovin naiset, vaikka osa heistä oli hyvin kauniita.

Pompadourin markiisitar oppi tulkitsemaan taitavasti kuninkaan mielialoja, jokaista ilmettä ja jokaista äänenpainoa. Hän vaistosi milloin monarkki peitti ikävystymisensä, vihansa tai turhautumisensa tyyneysnaamiolla. Esimerkiksi silmäluomen nykiminen tai jonkun sanan painotustapa paljastivat, miten kuningasta oli viihdytettävä. Mahdollisesti rauhoittavaa hiljaisuutta tai huvittava tarina. Madame de Pompadour oli erinomainen kuuntelija, vaikka Ludvigilla oli valitettavasti tapana kertoa yhä uudelleen samoja tarinoita ja keskustella loputtomiin rakastajattarensa inhoamista lempiaiheistaan metsästyksestä, sairauksista ja kuolemasta. Jeanne onnistui kuuntelemaan samoja vanhoja tarinoita kerta toisensa jälkeen hymyillen, rohkaisevasti nyökytellen ja silmät loistaen.

Estääkseen hyvin helposti ikävystyvää kuningasta pitkästymästä madame de Pompadour perusti linnaan pikkuruisen teatterin, jossa hän esitti itse kaikki pääosat kuninkaan ollessa poikkeuksetta kunniavieraana. Hän oli lahjakas näyttelijätär, ja Ludvig onnitteli ensimmäisen esiintymisen jälkeen häntä, ääni vilpittömästä ihailusta sortuen. Pikkuteatteri oli niin suosittu että hän näytteli komediaa joka maanantai ja lauloi oopperaa keskiviikkoisin lyömättä laimin kaikkia muita rakastajattaren uuvuttavia velvollisuuksia. Hoviväki taisteli kynsin hampain harvoille myönnetyistä teatterikutsuista.