Muinais-egyptiläinen kuolleiden kirja osa 1

Muinaiset egyptiläiset uskoivat kuolemanjälkeiseen elämään maan uumenissa sijaitsevassa manalassa, jonka hallitsijana toimi jumala Osiris. Tuonpuoleisessa kaikki saattoi olla elämän peilikuvaa, joten manalaan matkaaminen sekä maan pinnan alla eläminen oli luultavasti vaarallista. Uhkakuviin kuului muun muassa ajatus siitä että vainaja joutuisi kulkemaan ja olemaan pää alaspäin, jalat pintakerrosta vasten. Siksi uuden ympäristön vaaratilanteiden varalta laadittiin useita tehokkaita suojaloitsuja, jotka kirjattiin yhdessä vanhoista pyramiditeksteistä kopioitujen loitsujen kanssa vainajien hauta-arkkujen seinämiin. Näin syntyi tekstikokoelma, jossa vainajan kerrotaan matkaavan sekä taivaaseen samaistuakseen tähtiin ja aurinkoon että maan uumeniin samaistuakseen Osirikseen.

Egyptiläisen ajattelutavan mukaan vastakkaisuudet eivät suinkaan olleet toisiaan poissulkevia, vaan vastakohtaparit täydensivät toisiaan sulassa sovussa ja muodostivat perustan kaikelle olemassa olevalle: yötä ei voinut olla olemassa ilman päivää eikä elämää ilman kuolemaa. Käsitys sekä taivaassa että maan uumenissa samanaikaisesti jatkuvasta tuonpuoleisesta elämästä osoittautui kuitenkin hankalaksi, joten kyseisiä kohteita pyrittiin tietoisesti sovittamaan yhteen erilaisten teologisten selitysmallien avulla. Uuden valtakunnan aikakaudelle saavuttaessa (n 1550 eKr.) taivaan ja maan tuonelan yhdistäväksi tekijäksi vakiintui auringon vuorokautinen kiertokulku, johon vainaja toivoi pääsevänsä osalliseksi aurinkojumalan kulkuvälineenä käyttävän laivan miehistön jäsenen hahmossa. Noustessaan itäisessä taivaanrannassa laivassaan matkaava vastasyntynyt aurinko oli Kheperi, sittiäisen hahmoinen jumala, josta varttui keskipäivään mennessä haukanhahmoinen Ra-Herakhty. Polttava aurinko taisteli kiivaasti maailmanjärjestystä uhkaavia kaaosvoimia vastaan, kunnes iän painamana laskeutui Atumn-Ran hahmossa läntisessä taivaanrannassa sijaitsevasta kuoleman kaksoisportista manalaan. Yön aikana aurinko matkasi manalan halki kohdaten joka tunti eri maailmanjärjestystä ikuista elämää uhkaavia voimia ja demoneja, joista vaarallisin oli Apopis-käärme. Matkansa puolivälissä eli yön kuudentena tuntina, kuollut aurinko yhtyi Osirikseen manalan pimeimmässä sopukassa. Kuoleman äärimmäisestä asteesta syntyi uuden elämän kipinä, joka puhkeaisi kukkaan manalan matkan päättyessä itäisen taivaanrannan kaksoisporteilla elämän ja kuoleman raja-alueella. Vainajan mukanaolo auringon kiertokulussa tapahtui niin kutsutun syklisen ikuisuuden (Neheh) puitteissa, jossa elämä ja kuolema seuraisivat toisiaan lakkaamattomana jatkumona. Auringon kiertokulkuun perustuva ikuisuuskäsite sai rinnalleen vastaparin, niin sanotun staattisen ikuisuuden (Djet), koska muinais-egyptiläinen ajatustapa perustui vastakohtien välttämättömyyteen.

Uuden valtakunnan aikana auringon kiertokulusta sekä tuonelan ”maantieteestä” laadittiin faraoille erilaisia manalankirjoja, joiden tehtävänä oli opastaa ja suojella kuollutta hallitsijaa. Maagisten voimiensa mukanaan tuoman suojan lisäksi kirjat tarjosivat edesmenneelle faraolle tietoa kaikista manalassa olevista paikoista ja olioista tarkkoine nimineen ja mittoineen. Manalankirjat olivat kuninkaallisten hautojen seinille ikuistettuja hieroglyfitekstien ja kuvien yhdistelmiä, joiden katkelmia alkoi ajan mittaan ilmestyä myös muidenkin kuin kuninkaallisten vainajien mukaan annettavien tekstien joukkoon.

 

 

Tuolloin tapa koristaa hauta-arkut suojaavilla teksteillä oli niin kuninkaallisen perheen kuin laajan väestönkin parissa muuntunut siten että kirjoituksia ikuistettiin arkkujen ohella myös papyryskäärölle, joka asetettiin vainajan jalkojen päälle tai väliin arkun sisälle. Käärön eli kuolleiden kirjan pituus vaihtelivat kunkin vainajan tai vainajan perheen varallisuuden mukaan. Hyvin toimeentulevat henkilöt saattoivat teetättää itselleen ja omaisilleen useita kymmeniä metrejä pitkiä kääröjä, joihin kopioiduissa teksteissä voitiin painottaa vainajalle henkilökohtaisesti tärkeitä uskomuksia. Tekstit kuvituksineen olivat tällöin luonnollisesti ensiluokkaisia käsityöläis- ja kirjurintaidonnäytteitä. Tilaustyötä halvempi vaihtoehto oli temppeleiden valmistuotteina myymät kuolleiden kirjat, joihin täytettiin ostohetkellä vainajan nimi tyhjiksi jätettyihin kohtiin. Esivalmistettujen kirjojen taso oli vaihteleva. Toiset ovat hyvinkin korkealaatuisia ja toisista taas löytyy useita kirjoitusvirheitä.

Muinais-egyptiläisestä kuolleiden kirjasta puhuttaessa viitataan ensisijaisesti papyryskääröihin kirjoitettuihin tekstikokoelmiin, jotka poikkeavat toisistaan niin laadultaan ja pituudeltaan kuin tekstien keskinäisen järjestyksen ja valikoimankin suhteen. Osa kuolleiden kirjan teksteistä kopioitiin papyryskääröjen ohella hauta-arkkuihin ja hautavarustuksiin kuuluviin esineisiin, kuten steeloihin, patsaisiin sekä hautavaatteisiin. Luksorin alueelta löytyneistä lukuisista kuolleiden kirjoista käy ilmi että tekstit ja kuvat (joiden määrä vaihtelee kääröittäin) valttiin yleensä noin 150 perusloitsun ja tiettyjen perusvinjenttien joukosta, jotka ryhmiteltiin usein samankaltaisesti.

Ramsess II:n hauta

                                                               

 

 

Parfyymien varhaishistoriaa

Jo yli 5000 vuotta sitten uhrikiveltä nousivat palavien puuaineiden ja hartsin savupatsaat taivasta kohti, jotta yläkerrassa tultaisiin suopeiksi rukoilijoille. Vanhin jälkipolville säilynyt runoelma Gilgames-eepos kertoo muinaisbabylonialaisen Noan polttaneen setripuuta ja mirhamia kiitokseksi pelastumisestaan vedenpaisumuksesta, ”ja tuoksu kohosi miellyttävänä jumalien neniin”.

Babylonian kehityttyä suureksi kalliiden mausteiden rahtauspaikaksi, olihan sillä kaupan miltei kaksisataa erilaista tuoksuvaa ainetta. Herodotos tiedottaa että Baal-Mardukin kultaisilla alttareilla poltettiin vuosittain 26 000 kiloa suitsukkeita. Persialaiset toivat saman verran suitsukkeita Arabiasta. Nykyisen Jemenin alueella Arabian eteläkärjessä oli kadehdittujen saborien omistamia kokonaisia metsiköitä. Pieniä uhripuita siis, joiden runkoa vain he osasivat viiltää hartsin saamiseksi, joskin vain kolmesataa saborisukua osasi tämän taidon. Oikeus uhripuiden käsittelyyn oli perinnöllinen, niinpä nämä suvut nimitettiin pyhiksi.

Sitä vastoin Egyptin faaraot lähettivät sotajoukkoja Puntin salaperäiseen suitsukemaahan, joka sijaitsee nykyisen Eritrean ja Somalimaan välissä. He toivat kotimaahansa suuret määrät hyväntuoksuisia kasveja. Ennen kaikkea he osasivat käsitellä kellertäviä jyviä, joiksi suitsukepuiden nestemäinen erite jähmettyi. Suitsuketta, mirhamia ja kultaa ei kutsuttu aiheetta kolmen itämaan tietäjän lahjoiksi. Hartsit olivat muuten yhtä kalliita kuin kulta. Kirkoin piireissä käytetään edelleen suitsuketta, josta käytetään hajuvesiteollisuudessa nimeä ”olibanum”.

Muinaiset egyptiläiset suitsuttivat kolmesti päivässä tuoksuvia savupatsaita auringonjumalansa kunniaksi. Auringonnousun aikaan he polttivat makeaa hartsia, keskipäivällä kitkerää mirhamia ja illalla ”kyfiä”, joka oli valmistettu kuudestatoista voimakastuoksuisesta aineesta. Pyhä savu oli säädetty myös juutalaisten jumalanpalvelussuitsutukseen. Erästä poikkeuksellisen hyväntuoksuista elemi-hartsia käytettiin intialaisissa pyhäköissä uhraamiseen. Santelipuuta, balsamia ja suitsuketta paloi kiinalaisissa temppeleissä sekä kartagolaisten juhlapaikkojen korkeissa kyntteliköissä. Sellaiset kalliit uhrisavut maksoivat tietenkin enemmän kuin nykyajan parfyymit. Kun Aleksanteri Suuri lapsellisessa hölmöydessään heitti paljon pyhää suitsuketta alttarille, hänen kasvattajansa Leonidas kielsi häntä huomauttaen pilkallisesti, että myöhemmin hän voisi heittäytyä tuhlaavaiseksi monta kertaa kukistettuaan suitsuketta tuottavat kansat. Tarina kertoo että Aleksanteri Suuri otti ensimmäisestä kerrasta opikseen. Niilin valloitusretkeltään hän lähetti viipymättä vanhalle oppimestarilleen laivalastillisen suitsuketta, jolla hän tästä lähtien voisi palvoa ylen määrin jumalia. Keisari Nero puolestaan antoi puolisonsa polttohautajaisissa kohota ilmaan suitsuketta enemmän kuin koko Arabia pystyi tuottamaan vuodessa. Manalan jumalien kunnioittaminen oli sinänsä viisasta, mutta niin runsas uhraaminen oli pikemminkin tuhlausta kuin kunnioitusta.

Ei ollut mikään että pyrittiin korvamaan arvostettuja puuaineita ja hartseja keinotekoisilla tehdasmaisilla tuoteratkaisuilla. Aleksandriasta varastettiin kuitenkin silloin niin paljon aitoa suitsuketta, että tehtaan johto otti käyttöön ankarat varotoimet. Työläisille määrättiin esiliinat ja kasvojen eteen kiinnitettiin naamari tai tiheä verkko ja kaiken lisäksi ennen tehtaalta poistumista riisuttiin kaikki vaatteet.

Suitsuketta ei poltettu aina vain hyvän tuoksun vuoksi, vaan myös tautien ehkäisemiseksi. Luonnolliset kokemukset ja lääketiede sekoittuivat taikauskoon. Babylonialaiset ja assyrialaiset koettivat ajaa tautipaholaista sairaasta ruumiista mirhami- ja suitsukepilvin. Galbaanikumihartsin tervehdyttävän vaikutuksen keksi maineikas kreikkalainen lääkäri Hippokrates. Kiinassa keksittiin kamferin lisäksi monia muita arvokkaita rohdoksia. Kamferi tuotiin myöhemmin Syyrian kautta Eurooppaan.

Ateenassa ja Roomassa sytytettiin myös epidemioiden uhatessa kadunkulmissa tuoksuvia puuaineita ja yrttejä. Keskiajan ihminen taisteli vaikeita kulkutauteja vastaan ”ruttotulella”. Sitä kutsuttiin myös ”tuskantuleksi”, samalla uskottiin kastanjan, santelipuun, tyymin, salvian, laakeripensaan, laventelin ja rosmariinin parantavaan vaikutukseen. Ruton aikana saadut kokemukset laventelin parantavuudesta johtivat Englannissa 17.vuosisadalla ensimmäisiin yrityksiin valmistaa laventelivettä, josta myöhemmin kehittyi tunnettu Englantilainen vientituote. Vieläkin sirotellaan rosmariinia ”ruton ehkäisemiseksi” Lontoon Lord Mayorin virkaanasettajaisissa – niiden aikojen muistoksi jolloin rosmariini auttoi kaikkiin vaivoihin joko juotuna tai poltettuna. Saksan vanhojen kaupunkien tileissä esiintyy yleisten juhlamenojen yhteydessä ”kukat ja herkut” sekä ”troskit ja kynttilät”. Nämä vanhat kynttilät valmistettiin vanhan reseptin mukaan katajasta, santelipuusta, aloesta, suitsukkeesta ja niin edelleen käyttäen apuna lehmuksen hiiltä ja paloviinaa. Näiden kynttilöiden piti varjella myös tartuntaudeilta.

Kautta aikojen on poltettu suitsukkeita uhrina mystiselle Profit-jumalalle. Jo ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun jälkeen kirjoittamassaan luonnonhistoriassa Plinius suuttui, kun barbaarit sytyttivät kiukuissaan tuleen kokonaisia metsiköitä. Tästä johtuen hyväntuoksuisten puuaineiden hinnat kohosivat nopeasti, niinpä naula kanelia maksoi 1000 denaarin asemasta 1500 denaaria. Hollantilaiset polttivat siihen aikaan tavattoman kalliita ja nykyäänkin arvostettua muskottia ja kanelia sellaiset määrät, että koko maa tuoksui hyvälle. Tällainen tuhlailu piti hinnat korkeina, myös tuoksuvan ”tuskasavun”, jota kuitenkin kaupiteltiin halvemmalla ruton ehkäisyyn.

Temppelit muinaisessa Egyptissä

Muinaisen Egyptin temppeleillä oli kolme päätyyppiä, joilla oli aivan erilaiset tehtävät ja perinteet. Kuolintemppeli palveli vainajia, kulttitemppeli palveli jotain useista jumalista ja aurinkotemppelin tehtävänä oli kuvastaa auringon ensiarvoisen tärkeää roolia.Tyypillinen temppeli oli jykevien muurien ja porttien takana, toisiinsa liittyvien pyhäköiden, kammioiden, salien ja pihojen muodostamana kompleksina. Karnakin temppeli omisti Ramses III:n aikana 433 puutarhaa, 83 venettä, 46 rakennustyömaata, noin 240 000 hehtaaria peltoja 65 pientä kauppakaupunkia. Theban Amenin henkilökuntaan kuului yli 81 000 ihmistä. Suuret temppelit olivat satumaisen rikkaita. Heliopoliksen temppeli omisti yli 44 000 hehtaaria maata, 12 693 hengen henkilökunnan ja noin 14 544 eläintä. Memfiksen temppelillä oli vajaan 3000 hehtaarin suuruinen alue ja noin 3000 hengen henkilökunta. Oli yleistä että pienellä pyhäköllä oli vain parinkymmenen hengen henkilökunta.

Egyptiläinen temppeli oli aivan oma pienoismaailmansa, sillä rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat temppelit olivat kuin omavaraisia kaupunkeja. Ainakin tässä suhteessa merkittävää egyptiläistä temppeliä voi verrata nykyiseen Vatikaanin valtioon, jota arvohenkilöistä, virkamiehistä ja toimenhaltijoista koostuva laaja hierarkinen valtakoneisto ylläpitää. Temppelihenkilökunnan organisaatiolta löytyi kaikki nykyajan siviilihallinnon tunnusmerkit. Temppelin valtavan maaomaisuuden päivittäinen hoito oli lukemattomien eri alojen työläisten käsissä. Heihin kuuluivat ovenvartijat, leipurit, uhrienkantajat, taiteilijat, kaivertajat, arkkitehdit ja apumiehet, jotka huolehtivat eläimistä.

Pelkistetysti ilmaistuna temppeli oli jumalan asuinpaikka, Ikuisuuden talo. Monimutkainen temppelirakennelma kehittyi esidynastisen ajan yksinkertaisista pyöreistä ruokomajoista. Ajan mittaan pyhät asumukset muuttuivat rakenteeltaan mutkikkaammiksi ja jykevämmiksi. Ruokojen sijasta alettiin käyttää rakennusmateriaalina polttamattomia tiiliä ja lopulta kiveä. Temppelin varhaismuoto säilytettiin silti naoksessa, kaikkein pyhimmässä suljetussa tilassa, joka muistutti ovineen yhä asumusta.

Jokainen temppeli noudatti omaa jumalansa mukaista myyttistä kalenteriaan. Papisto palveli jumalaansa päivittäisin rituaalein, jotka elävöittivät temppelin elämää. Temppeleissä pidettiin kolme päivittäistä jumalanpalvelusta ja vuotuisia juhlia, jotka järjestettiin niin runsain tai vähäisin juhlamenoin ja seremonioin kuin temppelin varallisuus ja tärkeys sallivat. Päivittäiset jumalanpalvelukset järjestettiin aamuvarhaisella, iltapäivällä ja illalla uhraten ja palvontahymneillä. Jumalille uhrattiin muun muassa siunattuja ja puhdistettuja teurasuhreja, hedelmiä, vihanneksia, juomauhreja ja jumalanpalveluksen päätteeksi suitsukkeita.