Miten viisastua: sitaatteja Antiikin Roomasta osa 1

”Cineri gloria sera venit.” - Tuhkalle tulee kunnia liian myöhään.

Sitaatti on Martialiksen elegiamittaisesta epigrammista. Niinhän se on, perheenjäseniä ja ystäviä ei osata arvostaa heidän eläessään tai ainakaan arvostusta ei osata näyttää. Mutta sitten kun ystävä/ sukulainen kuolee, arvostetaan vainajaan senkin edestä.

”Magistra vitae philosophia.” - Filosofia on elämän oppimestari.

Väite todistuksineen löytyy Marcus Tullius Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Filosofia on vienyt minua eteenpäin henkisessä kasvussa, ja on varmasti vienyt monia muitakin.

”Vivera est gocitare.” - Elämä on ajattelemista.

Myös tämä sitaatti löytyy Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Koskaan ei voi ajatella liikaa, mutta synkille ajatuksille ei pidä antaa liikaa tilaa.

”Nihil inimicius quam sibi ipse!” - Ei ole niin suurta vihollista kuin on itse itselle!

Ajatus on Ciceron kirjeestä ystävälleen Atticukselle. Hän viittaa Caesariin (Gauis Julius Caesar). Tässäpä kaikille ihmisille kuolematonta viisautta elämänohjeeksi.

”Instrue praeceptis animun, ne discere cessa: nam sine doctrina vita est quasi mortis imago.” - Varusta sieluasi tiedolla, älä lakkaa oppimasta, sillä elämä ilman tietoa on kuoleman kuvajainen.

Marcus Porcius Cato vanhemmalta peräisin olevassa sitaatissa kiteytyy hyvin, mikä on elämän ensisijainen tarkoitus.

”Iucunda est memoria praeteritorum malorum.” - Voitetuista vaikeuksista jää mieluisa muisto.

Niin Cicero kysyi. Ajatus siitä miten hyvältä jonain päivänä tuntuu, kun vaikeat päivät ovat jääneet taakse on auttanut minua kestämään vaikeudet silloinkin kun on tuntunut siltä että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Kirjoittakaa tämä voimalause muistiin, että voitte opetella sen ulkoa.

”Hos successus alit: possunt quia posse videntur.” - Menestys ruokkii heitä. He uskovat, koska he uskovat pystyvänsä.

Heksametrinen säe on Vergiliukselta Aeneisistä. Kaikki tavoitteet eivät ole helposti saavutettavissa, mutta niiden saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta, jos uskoo aina itseensä.

”Segnius homines bona quam mala sentire”, toteaa Livius - Hitaammin ihmiset ymmärtävät onnensa kuin epäonnensa.

Meillä saattaa mennä ihan hyvin hyvinvointivaltiossa, mutta emme näe sitä, koska olemme negatiivisuutemme sokaisemia tai haluamme aina vain enemmän enemmän ja vieläääää enemmän. Emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on ennen kuin menetämme sen.

”Est rerum omnium magister usus”, Gaius Julius Caesar sanoi. - Kaikissa asioissa kokemus on opettaja.

Kukaan ei synny viisaudenlähteeksi, mutta viisas oppii kerrasta kantapään kautta. Typerys toistaa vaan kaiken ajaa samoja virheitä.

Octavianus kostaa Julius Caesarin salamurhan

Octavianus ja Marcus Antonius kohtasivat pimeässä. Molemmat olivat väsyneitä ja verestä ja pölystä likaisia, mutta he tarttuivat toisiaan ranteista. He tiesivät oikein hyvin, miten lähellä tappio oli ollut. Mutta triumvirien oli kannattanut ottaa riski, ja sinä yönä voitto oli heidän.

”Hän ei pääse pakenemaan”, Marcus Antonius sanoi. Hänen legioonansa olivat olleet lähinnä etumaata, ja hän oli käskenyt niiden pysytellä taistelukentältä laahustavien sotilaiden kannoilla. ”Motitan hänet, kun hän pysähtyy.”

”Hyvä. En halua päästää häntä livistämään näin pitkän jahdin jälkeen”, Octavianus sanoi. Hänen silmänsä olivat kylmät, kun hän katsoi triumvirikollegaansa, ja Marcus Antoniuksen hymy muuttui väkinäiseksi.

”Löysin eilen illalla muutaman vapauttajan piileskelemästä kaupungissa”, Marcus Antonius sanoi. Se oli liittolaisen rauhantarjous, ja hän oli mielissään nähdessään että Octavianuksen ilmeeseen tuli eloa.

”Käskekää tuoda heidät luokseni.”

Marcus Antonius empi, sillä hän ei pitänyt äänensävystä, joka kuulosti kovasti käskyltä. Mutta Octavianus oli paitsi triumviri myös konsuli. Vielä olennaisempaa oli, että hän oli Caesarin verisukulainen ja perillinen. Marcus Antonius nyökkäsi jäykästi tunnustaen Octavianuksen oikeuden.

***

Octavianus katsoi kylmästi, kun neljä miestä retuutettiin ovesta sisään ja heitettiin lattialle hänen eteensä Filippoin kaupungissa. Hän näki, että heidät oli hakattu rajusti. Suetonius painoi päänsä kyyryyn ja katsoi ihmeissään kirkasta verta, jota tipahteli hänen päänahastaan lattialle. Gaius Trebonius oli kauhusta luunvalkea ja vapisi silmin nähden kyyhöttäessään rähmällään, eikä hän yrittänytkään nousta. Octavianus ei tuntenut kahta muuta. Ligarius ja Galba olivat hänelle pelkkiä nimiä proskriptiolistassa. Mutta hekin olivat olleet mukana salamurhajoukossa, olivat iskeneet tikarin Caesariin vain vuosi ja kymmenen ihmisikää sitten. He katselivat ympärilleen turvonnein silmin. Galban kädet oli sidottu, joten hän pystyi vain niiskuttamaan nenästään putoilevaa verta.

Mies joka nousi katsomaan heitä oli nuori ja vahva, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli osallistunut sinä päivänä taisteluun. Suetonius nosti päätään tuon kiinnostuneen katseen alla ja käänsi sen sitten sivuun sylkäistäkseen verta puulattialle.

”Tuleeko teistä nyt keisari, Caesar?” Suetonius kysyi. ”Mitähän Marcus Antonius mahtaa siitä tuumia?” Hän hymyili katkerasti paljastaen veriset hampaansa. ”Vai kaatuuko hänkin teidän kunnianhimoonne?”

Octavianus kallisti päätään ja näytti menneen ymmälleen.

”Minä olen Rooman kansan puolustaja, senaattori hyvä. Te ette näe edessänne keisaria, mutta kylläkin Caesarin koston, jonka olette omilla teoillanne ansainnut.”

Suetonius nauroi – hänen pirstotusta ruumiistaan kumpuava ääni kuulosti hinkuvalta. Huulista alkoi vuotaa verta, kun ruvet aukesivat, ja hän irvisti nauraessaan.

”Olen todennut Caesarin valehtelevan ennenkin”, hän sanoi. ”Te ette ole ikinä ymmärtäneet tasavaltaa, sitä haurasta kokonaisuutta. Te Octavianus, olette vain mies, jolla on polttorauta kädessä ja joka katselee suurempien miesten kirjakääröjä. Te näette vain kuumuutta ja valoa ettekä ymmärrä, mitä olette polttanut, ennen kuin se on lopullisesti kadonnut.”

Octavianus hymyili silmät välkehtien.

”Minä kuitenkin pääsen näkemään sen”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta te ette pääse..”

Hän viittasi Suetoniuksen takana seisovalle sotilaalle, ja mies kumartui veitsi kädessä. Suetonius yritti riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta hänen kätensä oli sidottu eikä hän pystynyt väistämään terää, kun se viilsi hänen kurkkunsa auki. Hänen päästämänsä ääni oli karmiva, kun hän katsoi ylös Octavianukseen vihaisensa ja hämmästyneen näköisenä. Octavianus katsoi vuorostaan häntä, kunnes hän kellahti kasvoilleen, ja käänsi katseensa vasta, kun Gaius Trebonius päästi murtuneen surunhuudon.

”Anotteko te armoa?” Octavianus kysyi häneltä. ”Kutsutteko jumalia avuksi? Te ette tarttuneet tikariin maaliskuun iduksensa. Saattaisin perua teidänlaisenne miehen kuolemantuomion.”

”Anon, minä anon armoa!” Trebonius parkui silmät pelosta suurina. ”En ollut paikalla iduksena. Jättäkää minut henkiin, teillä on siihen valta.”

Octavianus pudisti pahoittelevasti päätään.

”Te olitte mukana”, hän sanoi. ”Taistelitte minun vihollisteni puolella, ja minulle on selvinnyt, etten ole armelias mies.”

Caesarin murhaajat ateenalaisessa kylpylässä neuvonpidossa

Suetonius ei huomannut, että hänen tukkansa oli höyryn ja öljyn vaikutuksesta ohuilla käärmeenhännillä, eikä hän yrittänytkään peittää kaljuaan. Hän nosti päänsä pöydästä, jolla makasi, ja näki muiden lekottelevan silmät kiinni.

”Niin nautinnollista kuin onkin löytää Ateenasta kelvollinen roomalainen kylpylä, meillä on puhuttavaa”, hän sanoi.

Brutus päästi äänen, joka muistutti huokaisua, mutta nousi silti istualleen. Muut tekivät samoin – Suetonius laski käsivartensa veltolle möhömahalleen ja ryppyisille reisilleen. Kylpylässä mies menetti kaiken arvokkuutensa, ja hän kaipasi toogaansa.

”Millä asialla tulitte luokseni?” Brutus kysyi. ”Tarkoitukseni oli mennä kuulemaan oraattori Thenestä, joka puhuu agoralla.”

”Kannattaako häntä käydä kuulemassa?” Cassius kysyi. Brutus kohautti olkapäitään ja huitaisi kädellään.

”Tiedetäänhän nuo kreikkalaiset. He näkevät maailmassa pelkkää kaaosta eivätkä tarjoa ratkaisuja. Pitävät paljon melua tyhjästä verrattuna roomalaisiin ajattelijoihin. Me olemme sentään pragmaattisia. Kun näemme kaaosta, tallomme sen hengiltä kuin käärmeen.”

”Minä olen aina pitänyt kreikkalaisia pöyhkeilijöinä”, Cassius totesi. ”Muistan yhden kreikkalaisen, joka väitti heidän keksineen kerrassaan kaiken jumalista seksiin. Huomautin miekkoselle, että roomalaiset omaksuivat heidän aatteensa ja jalostivat niitä. Areesta tuli Mars, Zeuksesta Juppiter. Ja vaikka emme suinkaan voineet jalostaa seksiä, me kuitenkin keksimme kokeilla sitä naisten kanssa.”

Brutus nauroi ja läimäytti Cassiusta olalle.

”En haluaisi keskeyttää filosofista keskusteluanne”, Suetonius sanoi siihen väliin, ”mutta meillä on pakottavampaakin juteltavaa.”

Cassius ja Brutus loivat toisiinsa huvittuneen katseen, ja Suetonius huomasi sen. Hänen suunsa kiristyi paheksuvaksi viivaksi. Gaius Trebonius tyytyi seuraamaan sivusta. Hänellä ei ollut riittävää itsevarmuutta osallistua keskusteluun.

”Kerrohan siis”, Brutus sanoi huokaisten. Hänellä oli herkullisen raukea olo. ”Mikä tai kuka sai sinut lähtemään Syyriasta, Cassius?”

”Kukapa muu kuin Caesar”, Cassius vastasi. ”Tiesitkö hänen perustaneen triumviraatin?”

”Marcus Antoniuksen ja jonkun Lepidus-nimisen sotapäällikön kanssa. En ole sentään niin kaukana Roomasta, ettenkö kuulisi sellaisia uutisia.”

”Hän on kahmaissut itselelleen keisarin valtuudet!” Suetonius kivahti kyllästyttyään vetämättömään rupatteluun. ”Hän toimii diktaattorin tapaan, myy meidän kiinteistöjämme ja pitää lakia pilkkanaan. Joko tiedät proskriptiosta?”

Brutus hymyili irvistäen. ”Minä olen listassa, sen verran tiedän. Entä sitten? Tekisin hänen asemassaan samoin.”

”Vaikka kuinka teeskentelet, et ole noin vain valmis alistumaan siihen, että toinen Caesar nousee valtaan”, Suetonius sanoi sapekkaasti.

Brutus tuijotti häntä kylmästi, kunnes Suetonius käänsi päänsä pois.

”Pidä varasi, Suetonius, ainakin minun seurassani. Minä olen sentään Ateenan käskynhaltija. Sen sijaan en oikein tiedä, mikä sinä olet olevinasi.”

Suetonius katsoi häntä ällistyneenä, ja Cassius virnisti ja kääntyi selin kätkeäkseen ilmeensä.

”Minulta on riistetty kaikki! Se minä olen, riistetty! Minä olen yksi vapauttajista. Pelastin Rooman siltä mielipuoliselta tyrannilta, joka piti tasavaltaa pilkkanaan ja tuhosi vuosisataisen kulttuurin kahmimalla niin paljon valtaa, ettei pysynyt aisoissa. Se minä olen, Brutus. Mutta kuka sinä olet?”

Brutus suhtautui Suetoniuksen purkaukseen kuin rakin räksytykseen, mutta hänen hymynsä kiristyi. Suetonius odotti vain hetken ennen kuin jatkoi. Sanat tulvivat hänen suustaan; hän oli padonnut ne sisimpäänsä liian pitkäksi aikaa.

”Ja huolimatta kaikesta siitä, mitä olen tasavallan hyväksi tehnyt, sukutaloni on riistetty minulta, lainvoimainen armahdukseni on kumottu ja minun henkeäni uhataan. Olen jopa täällä Kreikassa vaarassa, koska kuka hyvänsä roomalainen saattaa tarttua tilaisuuteen ja katkaista minulta kaulan ansaitakseen kokonaisen omaisuuden. Luuletko sinä, Brutus olevasi koskematon? Emme voi sallia, että menettäisimme tässä vaiheessa kaiken, koska joku Caesarin äpäräsukulainen yrittää kaapata vallan, jota ei ole ansainnut. Hän kaataa meidät kaikki, ellemme estä häntä.”

”Senaattori kuulostaa nyt pelästyneeltä akankäppänältä”, Brutus sanoi. ”Yritä muistaa arvokkuutesi. ”

”Minäkö tässä olen arvokkuuteni unohtanut?” Suetonius kysyi ääni voimistuen. Brutus käänsi hänelle selkänsä, ja Suetoniuksen suu loksahti hämmästyksestä auki.

”En ole ollut jouten, Cassius”, Brutus sanoi. ”Olen paiskinut töitä täällä olevien legioonien ja neuvostojen kanssa saadakseni heistä uskolliset alaiset. Olen korottanut veroja, jotta pystymme rahoittamaan vielä kaksi legioonaa, lähinnä kreikkalais-roomalaisia miehiä, mutta riuskoja sotilaita. He harjoittelevat päivittäin ja ovat yksin minun, he ovat vannoneet valansa minulle. Pystytkö sanomaan samaa omistasi?”

Cassius hymyili. ”Minulla on seitsemän legioonaa Syyriassa ja neljä Egyptissä. Saan kentälle yksitoista täysvahvuista legioonaa, joilla on hyvät varusteet ja toimiva huolto. He arvostavat tasavaltaa, ja jos Caesarin kannattajat eivät myrkytä heitä korvaan kuiskuttelemalla, he ovat ehdottoman uskollisia Rooman vapauttajille. En ole haaskannut aikaani. Sinä tiedät minut ja tiedät, etten sortuisi moiseen.”

Brutus oli mielissään kuullessaan lukumäärän, nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi ja katsoi jälleen Suetoniusta.

”Tunnenhan minä”, Brutus sanoi. ”Asia on katsos niin, Suetonius, että Cassius ja minä olemme tehneet yhteistyötä. Me olemme keränneet kokoon sotajoukon sillä välin kun sinä keikistelit ja jaarittelit joutavia Roomassa.”

Suetonius oli alasti, joten he näkivät punoituksen, joka kiiri hänen vihaisilta kasvoiltaan nivusiin asti.

”Minä oli sen, joka varmisti meidän kaikkien tulevaisuuden luovuttamalla laivaston Sextus Pompeiukselle!” Suetonius huudahti. ”Jos Bibilus ja minä emme olisi saaneet sitä aikaan, sinä Brutus voisit odottaa sotajoukon maihinnousua jo tänä vuonna. Siitä on kiittäminen minun ʼkeikistelyäniʼ, siitä että meillä on nyt tarvitsemamme lisäaika.”

”Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että se oli hieno päätös”, Cassius sanoi sovittelevasti laukaistakseen kireän tunnelman. ”Sextus Pompeius on nuori, mutta hänet tunnetaan siitä, että hän suhtautuu Caesarin nurkkakuntaan vihamielisesti. Oletko ollut yhteyksissä häneen?”

”Olen”, Brutus vastasi. Hän huomasi Suetoniuksen ilmeen ja kohautti olkapäitään. ”Hänellä on lännen ainoa laivasto, eikä nimestäni ole siinä leirissä haittaa. Totta ihmeessä olen ollut yhteydessä häneen. Tiesitkö että Cascan veljekset pääsivät hänen luokseen?”

”En tiennyt”, Cassius vastasi. ”Hyvä. Tosin heidän tilansa on myyty ja rahat on kähmitty valtion kirstuun.”

”Sitäkin paremmalla syyllä heidän kannattaa pysyä meidän puolellamme”, Brutus sanoi. ”En halua tässä vaiheessa yllätyksiä. Voimme nousta laivaston avulla maihin Rooman alueelle tai jäädä odottamaan heitä tänne. Kyllä, Suetonius, minä tiedän että he tulevat. Octavianus ja Marcus Antonius eivät voi katsoa meitä läpi sormien, kun Roomasta loppuu vilja. Heidän on pakko tulla. He purjehtivat Kreikkaan ja nousevat maihin kuten Julius Caesar käydessään Pompeiusta vastaan. Mutta luulen, että tällä kertaa he menettävät puolet miehistään, kun Sextus passittaa heidät merenpohjaan. Sanopa Cassius, olenko minä oikeassa?”

”Toivottavasti”, laiha senaattori vastasi. ”Se on meidän paras mahdollisuutemme tehdä tästä kaikesta loppu.” - Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri.

Nuoren Julius Caesarin karkoitus Roomasta

Tajuton Ferito kiskottiin pois mestattavasksi, ja Sulla ehti olla yksin vain muutaman minuutin ennen kuin oveen taas jyskytettiin ja eri sotilaat tulivat sisään pikku kirjuri kannoillaan. Tällä kertaa hän tunsi sotilaiden välissä kompuroivan nuoren miehen.

”Julius Caesar”, hän sanoi. ”Sinut taidettiin vangita parahiksi, kun temmellys oli vilkkaimmillaan. Antakaa hänen seisoa, hyvät herrat, hän ei ole mikä tahansa mies. Ottakaa rätti hänen suustaan – varovasti.”

Hän katsoi nuorta miestä oli mielissään nähdessään tämän suoristautuvan. Juliuksen kasvoissa oli mustelmia, mutta Sulla tiesi että hänen miehensä eivät uskaltaisi vihoittaa päällikköään runnomalla tätä kovin pahaan kuntoon ennen kuin Sulla olisi langettanut tuomionsa. Julius oli pitkä, noin satakahdeksankymmentä senttiä, ja hänen vartalonsa oli lihaksikas ja ruskettunut. Siniset silmät katsoivat kylmästi. Sulla aisti hänestä säteilevän voiman; se tuntui täyttävän koko salin, kunnes siellä olivat vain he kaksi. Sotilaat, kiduttaja, kirjuri ja orja olivat kaikki unohtuneet.

Sulla kallisti päätään hieman taakse, ja hänen suunsa venyi ystävälliseen ilmeeseen.

”Metella kuoli, ikävä kyllä. Hän tappoi itsensä ennen kuin minun mieheni ehtivät murtautua sisään pelastamaan hänet. Olisin päästänyt hänen menemään, mutta sinä… sinä olet ongelma erikseen. Tiesitkö, että se ukko, jonka otimme vangiksi yhtä aikaa sinun kanssasi, pääsi pakoon? Hän näyttää ujuttaneen köytensä auki ja vapauttaneen sitten toverinsa. Varsin erikoiset seuralaiset jalosukuisella nuorella miehellä.” Sulla huomasi Juliuksen kasvoilla kiinnostuksen kipinän.
”Kyllä vain. Minä olen pannut miehiä etsimään sitä parivaljakkoa, mutta toistaiseksi he ovat vetäneet vesiperän. Jos mieheni olisivat sitoneet sinut yhteen heidän kanssaan, olisit nyt vapaa, sitä ei käy kiistäminen. Kohtalo on oikukas – sinä jäit tänne, koska olet virka-aatelia, mutta pohjasakka pääsi vapaaksi.”

Julius oli vaiti. Hän ei odottanut elävänsä enää tuntiakaan ja oivalsi yhtäkkiä, että hänen sanoillaan ei olisi pienintäkään merkitystä tai vaikutusta. Jos hän purkaisi raivoaan, Sulla vain nauraisi, ja jos hän anoisi armoa, tämän julmuus heräisi. Hän pysyi hiljaa ja katsoi Sullaa tuimasti.

 Lucius Cornelius Sulla

”Kirjuri, mitä syytteitä meillä on häntä vastaan?” Sulla kysyi pergamenttinippua pitelevältä mieheltä.
”Mariuksen sisarenpoika, Juliuksen poika. Kumpikin on kuollut. Äiti Aurelia, elossa mutta mielenhäiriöinen. Omistaa pientilan muutaman kilometrin päässä kaupungista. Huomattavia velkoja yksityisille, summat eivät tiedossa. Naimisissa Cornelian, Cinnan tyttären kanssa. Vihittiin taistelun alkamispäivän aamuna.”
”Ahaa”, Sulla keskeytti. ”Asian ydin. Cinna ei ole minun ystäväni, mutta hän oli liian kiero tukeakseen Mariusta julkisesti. Hän on rikas. Ymmärrän miksi haluat hänet tukensa, mutta sinun henkesi on varmasti enemmän arvoinen.”
”Minä tarjoan sinulle hyvin yksinkertaisen tilaisuuden. Unohda se Corneliasi ja vanno uskollisuutesi minulle, niin minä jätän sinut henkiin. Jos et, tuo kiduttaja on jo ruvennut kuumentamaan työkalujaan. Marius haluaisi sinun jäävän eloon, nuori mies. Tee oikea valinta.”

Julius katsoi häntä suuttuneena. Hänelle ei ollut apua siitä, mitä hän Sullasta tiesi. Tämä voisi leikkiä julmaa leikkiä saadakseen hänet kieltämään rakkaimpansa ja sitten kuitenkin teloittaa hänet.

Sulla puhui kuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa.

”Ota ero Corneliasta, niin jäät henkiin. Niin yksinkertainen teko on häväistys Cinnalle ja heikentää häntä. Sinä pääset vapaaksi. Kaikki nämä miehet todistavat että minun sanani Rooman hallitsijana pitää. Mikä on vastauksesi?”
Julius ei hievahtanutkaan. Hän vihasi Sullaa. Tämä oli tappanut Mariuksen ja pakottanut polvilleen tasavallan, jota hänen isänsä oli rakastanut. Vastaus oli selvä, oli hinta miten kova tahansa, ja hänen oli lausuttava se ääneen.
”Minun vastaukseni on ei. Pane toimeksi.”
Sulla räpäytti yllästtyneenä silmiään ja alkoi sitten nauraa.
”Oletpa sinä outoa sukua! Tiedätkö sinä moniko mies on viime päivinä kuollut tässä samassa salissa? Tiedätkö kuinka monen silmät on puhkaistu, kuinka moni on kuohittu ja poltettu raudalla? Ja silti sinä halveksut minun armoani?” Sulla nauroi taas, ja hänen naurunsa kuulosti kupolin alla kaikuessaan räikeältä.

”Jos minä päästän sinut vapaaksi, yritätkö sinä tappaa minut?”

Julius nyökkäsi. ”Minä omistan lopun elämäni sille tehtävälle.”
Sulla virnisti hänelle aidosti nauttien. ”Sitä arvelinkin. Sinä olet peloton ja ainoa virka-aatelin jäsen, joka on kieltäytynyt käymästä kanssani kauppaa.” Sulla vaikeni ja nosti kätensä antaakseen merkin kiduttajalle, joka seisoi valmiina. Sitten hänen kätensä heilahti velttona alas.
”Olet vapaa. Poistu minun kaupungistani ennen auringonlaskua. Jos tulet takaisin minun elinaikanani, minä käsken tappaa sinut ilman oikeudenkäyntiä tai audienssia. Vartijat, katkaiskaa hänen köytensä. Te olette sitoneet vapaa miehen.” Hän nauroi ja oli sitten hiljaa kun köydet putosivat Juliuksen jalkoihin. Nuori mies hieroi ranteitaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuin kiveä.

Sulla nousi valtaistuimeltaan.
”Viekää hänet portille ja päästäkää hänet menemään.” Sulla kääntyi katsomaan Juliusta silmiin. ”Jos sinulta kysytään syytä, sano syyksi että sinä tuot mieleeni minut itseni ja että minä olen tappanut jo tarpeeksi miehiä tälle päivälle. Siinä kaikki.”
”Entä minun vaimoni?” Julius huusi kun vartijat tarttuivat uudelleen häntä käsivarsista.
Sulla kohautti olkapäitään. ”Minä saatan ottaa hänet rakastajattarekseni, jos hän oppii olemaan minulle mieliksi.”
Julius rimpuili hurjasti mutta ei päässyt vapaaksi, kun hänet kiskottiin ulos.

Kirjuri jäi ovelle norkoilemaan.

”Herra konsuli? Oliko tuo viisasta? Hän on sentään Mariuksen sisarenpoika...”
Sulla huokaisi ja otti orjatytön kädestä uuden kupillisen kylmää juotavaa.
”Jumalat pelastavat meidät mitättömiltä miehiltä. Minä selitin jo perusteluni. Olen saavuttanut elämässä kaiken mistä olen haaveillut ja edessä on pelkkää pitkästymistä. On hyvä jättää muutama vaaratekijä uhkaamaan.”
Hänen katseensa tarkentui jonnekin hyvin kauas.
”Hän on vaikuttava nuori mies. Minusta tuntuu että hän vastaa hyvinkin kahta Mariusta.” Conn Igguldenin romaanista Rooman portit

 Julius Caesar ja tytär Julia

Millainen nainen sai antiikin roomalaismiehen hullaantumaan?

Viihteestä on aina löytynyt miesten eroottisten unelmien kohteita. 1800-luvun Euroopassa haaveiltiin tanssijattarista ja teatterinäyttelijättäristä, 1900-luvun alussa Moulin Rougen tanssijattarista ja elokuvan keksimisen myötä filmitähdistä kuten Greta Garbosta, Rita Hayworthista, Brigitte Bardotista ja Marilyn Monroesta. Television ja muotilehtien yleistymisen myötä malleista on alettu nähdä päiväunia. 

Näin oli myös Roomassa, jonka teatterien naismallit olisivat kelvanneet hyvin makuukamariseuraksi. Naispuoliset miimikot esiintyivät lavalla toimimassa alkunäytelmän tanssijattarina ja koomikoina. Kyseiset roomattaret olivat estottomia ja neuvokkaita ja paljastivat sulonsa näyttämöllä. He antautuivat helposti rikkaille miehille ja valtaapitäville, jotka saapuivat teatteriviihteen pariin ihailemaan heitä. Niin pitkään kuin heidän kauneutensa kukoisti, näyttelijättäret koettivat parantaa vaatimattomia elinolojaan tai löytää varakkaan rakastajan elättämään heidät jalkavaimoinaan.

Jotkut saattavat ajatella etteivät Antiikin Rooman ja tiettyjen modernin viihteen alojen naisten elintasot eronneet huomattavasti. Ero on kuitenkin huomattava kahdentuhannen vuoden takaiseen maailmanmenoon verrattuna. Nykyään juorulehtibabet voivat edetä urallaan moniin vaikutusvaltaisiin piireihin tai jopa vallanpitäjien saleihin asti. Näyttelijättärien elämä oli paljon vaikeampaa antiikin aikaan. He olivat lain silmissä halpa-arvoisia ja kunniattomia naisia, joilla ei ollut mitään kansalaisoikeuksia. Roomalaiskirjailijat kutsuivat heitä usein nimellä meretrices eli ”portot”, mikä viittasi heidän kaksoiselämäänsä näyttelijättärinä sekä kurtisaaneina. 
 

300-400-lukujen vaihteessa jKr. elänyt grammaatikko Marius Servius Honoratus kirjoitti että Rooman historiassa tunnettiin kolme kuuluisaa viihdemaailmassa työskennellyttä naista.Yksi naisista oli taiteilijanimeltään Originis, joka eli yli kaksituhatta vuotta sitten. Fine sopisi paremmin hänen taiteilijanimekseen, sillä nainen oli luonnonlahjakkuus löytämään asiakkaita kynittäväkseen ja tuhlaamaan kokonaisia omaisuuksia. Originista ei tiedetä muuta kuin että hän metsästi rikkaiden perheiden perillisiä. Mielettömästi Originisiin rakastunut nuori Marsaeus oli upporikkaan perheen poika, joka meni tyhmyyksissään hävittämään perheensä koko omaisuuden. Isänsä varat ja talon, roomalaisperspektiivistä aivan kaiken.
 

Arbuscula (”pieni puuntaimi”) eli samoihin aikoihin. Cicerokin tunsi tuon voimakasluontoisen näyttelijättären, joka saalisti miehiä ylhäisen ritariluokan keskuudessa. Erään näytöksen aikana ylhäissäädyn edustajat taputtivat Arbusculalle, mutta rahvas vain buuasi. Esiintyjä keskeytti näytöksen ylimielisesti ja sanoi röyhkeästi olevansa tyytyväinen rikkaiden eli ”rehellisten” (honesti) osoittamaan arvostukseen. Käytännössä näyttelijätär olisi voinut haukkua plejibikatsojia surkimuksiksi ja epärehellisiksi, viettihän hän nykyään aikaansa patriisien makuuhuoneissa.

Lycoris oli Rooman historian kuuluisin näyttelijätär. Lukemattomat miehet tunsivat halua sensuelliin ja lumoavaan kaunottareen. Häntä pidettiin vuosisatojen ajan esimerkkinä naisesta, joka onnistui vahvistamaan asemansa sovinistisessa yhteiskunnassa. Kaunotar aloitti uransa tyhjästä teatterin synkässä maailmassa, mutta ajan myötä hänestä tuli politiikkojen ja valtaapitävien miesten rakastajatar. Lycoriksen yllättävän moderni tarina jatkuu toisessa postauksessa. ;)