Gaius Julius Caesarin testamentti

Aamun sarastus pilkisti Esquilinuksen ja Viminaliksen kukkuloiden yli, kultasi forumin talojen katot ja kurkotti torin toiselle puolelle Palantinukselle. Siellä seisova Vestan pyörötemppeli kiilsi kuten muutkin rakennukset herätessään eloon pimeästä. Kaupungissa raivonneet tulipalot eivät olleet kajonneet sen paremmin Vestan temppeliin kuin sen takana sijaitsevaan huomattavasti kookkaampaan Neitseiden taloon. Vestaalien oma pyhä liekki loimusi edelleen temppelin tulisijassa, ja mellakoijat olivat kiertäneet jumalattaren vihan kaukaa, torjuneet hänen kirouksensa viikuna- tai sarvieleellä kulkiessaan kiireenvilkkaa ohi.

Forumin poikki kävellessään Marcus Antonius tiesi esiintyvänsä edukseen. Hänellä oli seuranaan paitsi kuusi liktoria, jotka kantoivat perinteistä kirvestä ja vitsakimppua, myös kaksi centuriota, joilla oli kiiltävät suojukset ja nilkkoihin ulottuvat tummat viitat. Rooman konsuli saapui kuulemaan Caesarin viimeisen tahdon ja testamentin, ja vaikka senaatin rakennuksesta oli jäljellä pelkät nokiset rauniot, Marcus Antonius ainakin edusti omalla persoonallaan näyttävästi valtiovaltaa. Hän tunsi paikalle kerääntyneen väkijoukon katselevan hätä, mutta tilanne ei vaikuttanut sinä päivänä vaaralliselta. Hän oli varma, että tuossa joukossa oli paljon niitä, jotka olivat osallistuneet mellakoihin kenties vielä muutamaa tuntia aiemmin, mutta aamu oli viileä ja ilmapiiri tuntui likipitäen siltä kuin olisi solmittu aselepo. Koko kaupunki halusi kuulla Caesarin kansalleen osoittamat viimeiset sanat.

Marcus Antonius tuli pyörötemppelin edustalle paikkaan, josta näki sisällä loimuavan ikuisen tulen. Hänen miehensä kävivät asemiin hänen ympärilleen, mutta hekään eivät aistineet hiljaisessa yleisössä vaaran merkkejä. Marcus Antonius etsi katseellaan vapauttajia. Heitä ei näkynyt. Hänen vakoojansa toivat hänelle päivittäin tietoa, ja hän tiesi monien vapauttajien lähteneen Roomasta pelastaakseen oman nahkansa.

Hän piti ilmeensä tuimana, vaikka vapauttajien poissaolo oli taas yksi osoitus siitä, että hän oli hyötynyt teurastuksesta ja mellakoista enemmän kuin kukaan heistä. Jos Brutuksen ja Cassiuksen kaltaiset vaikutusvaltaiset miehet eivät enää uskaltaneet näyttäytyä julkisuudessa, mitä toivoa heillä oli päästä Roomassa hallitsevaan asemaan? Voitto ei ollut yksiselitteinen. Vapauttajilla oli epäilemättä kansan keskuudessa urkkijoita, jotka kertoisivat heille kaiken, mitä roomalaiset sanoisivat, mutta vapauttajien poissaolo kerto jo paljon, eikä Marcus Antonius ollut ainoa, joka pani sen merkille. Kuukautta aiemmin hän ei olisi osannut uneksiakaan tällaisesta päivästä. Caesar oli silloin ollut elossa, ja maailma oli kulkenut kiveen hakatuilla urillaan, joilla se pääsi ainoastaan suoraan eteenpäin. Vapauttajat olivat muuttaneet tilanteen veitsillään, mutta olikin käynyt niin, että Marcus Antoniuksen onni oli kääntynyt. Askel askeleelta hänen asemansa oli lujittunut sitä mukaa kuin heidän asemansa heikkeni.

Marcus Antonius oli pitkä mies ja näki yleisön päiden yli, että forum ei ollut täynnä väkeä, ei sinne päinkään. Hänen takanaan oli tyhjää tilaa auringon lämmittämällä kiveyksellä. Paikalla oli kuitenkin ainakin kolmetuhatta miestä ja naista, ja lisää tuli koko ajan kaikilta kaduilta, kaikkia rinteitä alas, kansalaisia ja orjia virtasi kuin puroja Rooman keskipisteeseen. Valtaosassa kaupunkia vallitsi jonkinlainen järjestys, hän oli pitänyt siitä huolen. Portit oli jälleen avattu, ja tuoreita kasviksia ja muuta syötävää tuotiin taas kaupunkiin myytäväksi kiskurihintaan.--

Marcus Antoniuksen katse tarttui neljään mieheen, jotka seisoskelivat hänestä oikealla. Kaikilla oli aseet, ja he näyttivät kuuluvan yhteen, koska juttelivat hiljaa keskenään. Kaksi vaikutti konsulista jotenkin tutuilta. Vieressään seisovan harteikkaan miehen rinnalla he näyttivät solakoilta. Marcus Antonius ei onnistunut kaivamaan heidän nimiään muistista. Joukossa oli varmasti satoja Caesarin klienttejä, miehiä jotka saivat kiittää häntä tiloistaan ja asemastaan ja olivat ottaneet vastaan pienen kuukausittaisen maksun hyvitykseksi tuestaan. Väitettiin että Caesarilla oli ollut tuhansia klienttejä, toiset rikkaita, toiset köyhiä, ja kaikki varmasti halusivat kuulla, oliko heidän suojelijansa muistanut heitä testamentissaan.

Marcus Antonius vilkuili edelleen eri suuntiin ja tähysi erityisesti niitä, jotka olivat kätkeneet kasvonsa. Hän tunnisti joukosta senaattoreita, joista monet olivat ottaneet mukaan vartijoiksi legioonalaisia tai päivähintaan pestaamiaan palkkasotureita. Kansanjoukko paisui yhä päivän kirkastuessa, kunnes aamun viileys häipyi, ja hän alkoi haistaa lämpenevässä ilmassa hien ja mausteiset ruoat. Kevättaivas oli kuulas, mutta keskipäivään mennessä tulisi tukalan kuumaa. Hän siirsi painonsa jalalta toiselle odotellessaan kärsimättömänä papittaren ilmaantumista.

Yleisö hiljeni, kun Neitseiden talosta alkoi kuulua laulua. Kaikki kurkottivat kaulaansa nähdäkseen vestaaleista ensisilmäyksen. Marcus Antonius hillitsi hymynsä naisten astellessa ulos: hän jos kuka ymmärsi miten tärkeää Roomassa oli herättää oikea vaikutelma. Neitseillä oli sormiin ja ranteisiin sidotut pienet symbaalit, joita he löivät yhteen jokaisella askeleella niin, että heidän laulunsa oli peittyä riitasointuiseen räminään. Hän katsoi, miten kulkue järjestäytyi temppelin eteen, ja kuunteli laulua. Hän oli pettynyt siihen, ettei nuorista naisista näkynyt juuri mitään stoolan ja sääret peittävän pitkän pallan alta. Papitar oli näyttänyt enemmän paljasta pintaa, kun Marcus Antonius oli käynyt tapaamassa häntä, eikä Marcus Antonius voinut olla hymyilemättä poikamaisuudelleen. Kaikki neitsyet oli valittu tarkkaan ruumiillisen täydellisyyden perusteella. He olivat lupautuneet elämään kolmekymmentä vuotta selibaatissa ennen kuin saisivat lähteä temppelistä. Joidenkin kasvoja katsellessaan Marcus Antonius ajatteli tahtomattaan, miten järkyttävästi heidän kauneutensa meni hukkaan.

Hän odotti, että toimitettiin Minervalle ja Vestalle osoitettu kiitosrituaali. Hän huokaisi vain, kun kuumuus alkoi vaivata auringon noustua korkealle. Kului iäisyys ennen kuin temppelistä kannettiin esiin puukoroke, jolle levitettiin tummanpunainen kangas. Quintina Fabia astui korokkeelle, ja hänen ja Marcus Antoniuksen katseet kohtasivat. Kenties Quintina muisti Marcus Antoniuksen puhuneen Roomalle vasta äskettäin. Puheen seuraukset olivat vieläkin näkyvissä heidän ympärillään. Marcus Antonius näki Quintinan silmissä kylmää huvittuneisuutta, mutta häntä kiinnosti ainoastaan temppelistä esiin kannettu veistokoristeltu setrirasia. Se oli sekä lukittu että sineröity, joten kaksi naista joutui lyömään sidettä vasaroilla ennen kuin he saivat kannen auki. He nostivat sisältä nelikulmaisen vahataulupinon. Se oli sidottu lyijysuikaleilla ja merkitty isolla vahakiekolla, jonka Caesar oli itse sinetöinyt. Marcus Antoniusta puistatti ajatella, että hänen ystävänsä käsi oli koskenut siihen viimeksi.

Vestaalit ojensivat pinon papittarelle. Hän leikkasi sinetin irti veitsellä ja näytti kaikille, että se jäi ehjäksi. Hän taivutti varovasti lyijysuikaleet sivuun ja ojensi ne vestaaleille. Jäljelle jäi viisi puulaattaa, joiden pinnassa oli ohut vahakerros. Marcus Antonius ei nähnyt, mitä vahaan oli kirjoitettu. Hän astui hieman lähemmäksi kuten kaikki muutkin, sillä yhtäkkiä hänellä oli hillitön halu saada kuulla, mitä Caesar oli kirjoittanut.

Yleisön kärsimättömyys ei liikuttanut Quintina Fabinaa, kun hän ojensi neljä taulua avustajilleen ja luki ensimmäisen itsekseen. Lopussa hän nyökkäsi hieman. Sitten hän katsoi suureksi paisuneeseen ihmisjoukkoon.

”Kuulkaa Rooman kunniaksi Gaius Julius Caesarin viimeinen tahto ja testamentti”, hän aloitti, mutta piti samantien tauon. Marcus Antonius huokaisi mielessään tälle teatraalisuudelle.

”Vauhtia!” hän mutisi.

Quintina vilkaisi hntä kuin olisi kuullut ja jatkoi sitten lukemista.

”Gaius Octavius on perilliseni. Tunnustan hänen verisukulaisekseni, ja näillä sanoin adoptoin hänet pojakseni.”

Yleisö supisi, ja Marcus Antonius näki neljän ryhmän jähmettyvän miltei yhtä aikaa ja katosovan sitten toisiaan järkyttyneinä ja ihmeissään. Testamentin koruton kieli oli tyypillistä sen kirjoittaneelle miehelle, vailla hienostelevaa kaunopuheisuutta. Mutta Caesar oli kirjoittanut testamenttinsa ennen kuin palannut Egyptistä, kenties jo ennen kuin oli lähtenyt Roomasta Kreikkaan taistelemaan Pompeiusta vastaan. Hän ei ollut silloin tiennyt, että Egyptin kuningatar synnyttäisi hänelle perillisen. Marcus Antonius hengitti syvään miettiessään asiaa perin pohjin. Olisi ollut parempi, jos pääperijä olisi ollut joku ulkomainen penikka, joka ei voisi koskaan tulla Roomaan vaatimaan lakiosaansa. Konsuli oli tavannut Octavianuksen muutamaa vuotta aiemmin. Octavianus oli silloin ollut vasta poika, jonka kasvojakaan Marcus Antonius ei muistanut.

”Kaikki mikä minun on, kuuluu hänelle, paitsi seuraavassa luettelemani rahasummat ja kiinteistöt. Niistä ensimmäinen on Tiberjoen rannassa sijaitseva puutarhakiinteistö. Se on ensimmäinen lahjani Rooman kansalle, jolle luovutan sen ikuisesti, jotta se voi levätä julkisella maalla.”

Yleisön ihmetellessä papitar ojensi taulun kädestään ja otti vastaan kaksi muuta. Hänen kulmansa kohosivat, kun hän luki itsekseen ennen kuin alkoi lukea ääneen.

”Aurinkoisen kävelypaikan lisäksi annan kaikille Rooman kansalaisille kuolinpesästä kolmesataa sestertiusta käytettäväksi heidän kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla. He olivat minun hurraajiani elämässä. En voi suoda heille mitään sen vähempää kuolemassa.”

Tällä kertaa yleisö reagoi huutamalla innoissaan. Kolmesataa hopearahaa oli iso summa; sillä saattoi ostaa perheelle ruoat moneksi kuukaudeksi. Marcus Antonius hieroi otsaansa yrittäessään laskea, millainen summa siitä kertyisi kaiken kaikkiaan. Tuoreimmassa väestönlaskennassa kaupunkiin oli kirjattu lähes miljoona asukasta, joskin vain puolet heistä oli kansalaisia. Hän ajatteli nuivasti, että mellakat olivat karsineet tuota joukkoa, mutta silti kansalaisia oli tuhottomasti kuin muurahaisia, ja joka ainoa tulisi tivaamaan rahojaan senaatin hallitsemista aarrekammioista. Caesar ei ollut voinut sitä tietää, mutta tuo yksinkertainen testamenttaus oli kova isku vapauttajia vastaan. He eivät pystyisi kävelemään Rooman kaduilla kuulematta huutoja, joissa heitä syytettäisiin murhaajiksi, eivät taatusti tämän jälkeen. Marcus Antonius sulki silmänsä ystävänsä muistoksi. Julius oli kostanut vihollisilleen jopa kuolleena.

Quintina Fabina jatkoi luetellen Klienteille jaettavat rahasummat. Monet vaativat hiljaisuutta, jotta papittaren sanat kuuluisivat, mutta puheensorina jatkui siitä huolimatta joka puolella. Heidän on anottava temppelistä lupaa lukea tauluja yksityisesti, mikäli he haluavat kuulla tarkemmin, Marcus Antonius ajatteli. Hän muisti oman käyntinsä papittaren luona ja toivotti heille menestystä.

Quintina jatkoi viidenteen ja viimeiseen tauluun, jossa Caesar jakoi kultaa ja maata sukulaisilleen ja kannattajilleen. Marcus Antonius kuuli nimensä ja karjaisi ympärillään seisovia vaikenemaan. Hänen äänensä onnistui mykistämään joukon, jota muu eivät olleet saaneet hiljaiseksi.

”… jolle annan viisikymmentätuhatta aureusta. Saman summan annan Marcus Brutukselle. He olivat ja ovat ystäviäni.”

Marcus Antonius tunsi ihmisten katsovan häntä. Hän ei pystynyt salaamaan järkytystään siitä, että Brutus saisi saman summan. Marcus Antonius oli käyttänyt tuhlaillen kultaa konsulin leveään elämään ja jakanut sitä omille klienteilleen. Testamenttilahjoitus oli antelias, mutta riittäisi niukin naukin hänen velkojensa maksamiseen. Hän pudisti päätään tiedostaen häntä katsovien pelonsekaisen kunnioituksen. Silti hän oli katkera. Viisikymmentätuhatta oli varsin vähän miehelle, joka oli kannustanut kansaa puolustamaan Caesarin muistoa. Eikä Brutus ollut taatusti ansainnut sellaista summaa.

”Loput olkoon pojakseni Juliusten sukuun ottamani Gaius Octaviuksen omaisuutta. Jätän Rooman sinun haltuusi.”- Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri

Temppelit muinaisessa Egyptissä

Muinaisen Egyptin temppeleillä oli kolme päätyyppiä, joilla oli aivan erilaiset tehtävät ja perinteet. Kuolintemppeli palveli vainajia, kulttitemppeli palveli jotain useista jumalista ja aurinkotemppelin tehtävänä oli kuvastaa auringon ensiarvoisen tärkeää roolia.Tyypillinen temppeli oli jykevien muurien ja porttien takana, toisiinsa liittyvien pyhäköiden, kammioiden, salien ja pihojen muodostamana kompleksina. Karnakin temppeli omisti Ramses III:n aikana 433 puutarhaa, 83 venettä, 46 rakennustyömaata, noin 240 000 hehtaaria peltoja 65 pientä kauppakaupunkia. Theban Amenin henkilökuntaan kuului yli 81 000 ihmistä. Suuret temppelit olivat satumaisen rikkaita. Heliopoliksen temppeli omisti yli 44 000 hehtaaria maata, 12 693 hengen henkilökunnan ja noin 14 544 eläintä. Memfiksen temppelillä oli vajaan 3000 hehtaarin suuruinen alue ja noin 3000 hengen henkilökunta. Oli yleistä että pienellä pyhäköllä oli vain parinkymmenen hengen henkilökunta.

Egyptiläinen temppeli oli aivan oma pienoismaailmansa, sillä rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat temppelit olivat kuin omavaraisia kaupunkeja. Ainakin tässä suhteessa merkittävää egyptiläistä temppeliä voi verrata nykyiseen Vatikaanin valtioon, jota arvohenkilöistä, virkamiehistä ja toimenhaltijoista koostuva laaja hierarkinen valtakoneisto ylläpitää. Temppelihenkilökunnan organisaatiolta löytyi kaikki nykyajan siviilihallinnon tunnusmerkit. Temppelin valtavan maaomaisuuden päivittäinen hoito oli lukemattomien eri alojen työläisten käsissä. Heihin kuuluivat ovenvartijat, leipurit, uhrienkantajat, taiteilijat, kaivertajat, arkkitehdit ja apumiehet, jotka huolehtivat eläimistä.

Pelkistetysti ilmaistuna temppeli oli jumalan asuinpaikka, Ikuisuuden talo. Monimutkainen temppelirakennelma kehittyi esidynastisen ajan yksinkertaisista pyöreistä ruokomajoista. Ajan mittaan pyhät asumukset muuttuivat rakenteeltaan mutkikkaammiksi ja jykevämmiksi. Ruokojen sijasta alettiin käyttää rakennusmateriaalina polttamattomia tiiliä ja lopulta kiveä. Temppelin varhaismuoto säilytettiin silti naoksessa, kaikkein pyhimmässä suljetussa tilassa, joka muistutti ovineen yhä asumusta.

Jokainen temppeli noudatti omaa jumalansa mukaista myyttistä kalenteriaan. Papisto palveli jumalaansa päivittäisin rituaalein, jotka elävöittivät temppelin elämää. Temppeleissä pidettiin kolme päivittäistä jumalanpalvelusta ja vuotuisia juhlia, jotka järjestettiin niin runsain tai vähäisin juhlamenoin ja seremonioin kuin temppelin varallisuus ja tärkeys sallivat. Päivittäiset jumalanpalvelukset järjestettiin aamuvarhaisella, iltapäivällä ja illalla uhraten ja palvontahymneillä. Jumalille uhrattiin muun muassa siunattuja ja puhdistettuja teurasuhreja, hedelmiä, vihanneksia, juomauhreja ja jumalanpalveluksen päätteeksi suitsukkeita.

Suuri tulva serbien mytologiassa

Ihmiset elivät muinoin paratiisissa. Heidän ei tarvinnut tehdä työtä kuin omaksi huvikseen, sillä heillä oli ympärillään kaikki tarvitsemansa. Mutta he eivät välittäneet noudattaa Jumalansa käskyjä, joten Jumala päästi tulvan heidän laaksoonsa hukuttamaan kaikki. Tuhotulvasta pelastui yksi ainoa mies, joka oli ollut onnekseen vuorilla tähystämässä. Pelastunut oli väkivahva Kraniac-niminen jättiläinen.

Veden noustessa Kraniac pakeni yhä ylemmässä, kunnes tulva nousi korkeimman huipun tasalle. Jättiläinen tarrautui hengenhädässä huipulla kasvavaan viinipuuhun, joka oli itsea asiassa veijarijumala Kurentin sauva. Vaikka Kuret huvitteli mielellään tekemällä ilkikurisia kepposia, hänessä oli hyvätkin puolensa, joka ilmeni tässä tilanteessa valmiutena auttaa Kraniacia. Niinpä Kraniac pysytteli viinipuun varassa ja söi sen rypälesatoa hengenpitimikseen yhdeksän vuoden ajan, kunnes tulva laski.

Kraniacin kiittäessä Kurentia pelastumisestaan, Kurent vastasi: ”Ei sinun ole syytä kiittää minua vaan viinipuuta. Vanno että tästä lähin ylistät sitä ja rakastat sen mehua enemmän kuin mitään muuta juomaa tai ruokaa.” Ja Kraniac vannoi menettelevänsä tästä lähtien niin.

Tulvan jälkeen Kurent ja Kraniac alkoivat kiistellä kummalla olisi oikeus hallita maailmaa. Viimein Kurent ehdotti kilpailua. Se joka pystyisi hyppäämään meren yli, saisi hallita maata meren tällä ja toisella puolella.” Jumala hyppäsi itse ensin, mutta hänen toinen jalkansa kastui hiukan meren tuolla puolen. Sen sijaan nykyistä ja heikkoa ihmissukua vanhempi Kraniac loikkasi helposti meren yli voittamaan ensimmäisen erän. Sitten Kurent sanoi: ”Katsotaanpa kumpi saa hallita manalaa. Se saa, joka on vahvempi. Hän polkaisi jalallaan maata, jolloin siihen aukeni suuri kuilu. Kraniacin polkaistessa maa repesi uumeniaan myöten ja näkyviin tuli sulaa kultaa virtaava joki.

”Kolmas kerta toden sanoo”, Kurent totesi. ”Nyt ammumme kumpikin nuolen taivaalle. Se joka ampuu korkeammalle, saa hallita maailmaa ja kaikkea, mikä on sen alla ja sen yläpuolella.” Kurent ampui, ja kesti kahdeksan päivää, ennen kuin hänen nuolensa putosi takaisin maahan. Kraniacin nuoli putosi vasta yhdeksän päivän kuluttua, ja mukana maahan putosi nuolen lävistämänä myös Jumalan ruoka-aittojen vartijakukko.

”Sinä olet maailman hallitsija, ja minä olen sinun alamaisesi”, Kurent sanoi. Mutta samalla hän mietti parhaillaan, miten saisi voimakilpailussa menettämänsä nokkeluudella takaisin. Hän puristi viinipuista sauvaansa, ja siitä alkoi valua punaista nestettä. Veijarijumala lähti tapaamaan maailman hallitsijana mahtailevaa Kraniacia ja tarjosi tälle juomaa. Jättiläinen kehui juoman olevan virkistävää.

Kurent lähti pois ja puristi uudelleen viinipuusta nestettä, mutta tällä kertaa hän sekoitti siihen hiukan helleborusta, kuunvalossa poimittuna näkyjä aiheuttavaa kasvia. Toisella vierailukerralla Kraniac löytyi maan uumenista, kultajoen rannalta valittamassa janoaan. Maan uumenissa ei ollut vettä, vain pelkkää kultaa. ”Tässä on juotavaa, kunnioitettu hallitsija”, Kurent sanoi kohteliaasti. Yhdestä pikarillisesta ei ollut vielä juovuttamaan Kraniacia, mutta hän ei halunnut ottaa lisää. Kurent puristi viinipuuta kolmannen kerran ja lisäsi tällä kertaa nesteeseen hiukan omaa veijarin vertaan. Hän lähti etsimään jättiläistä ja löysi hänet nyt korkeimman vuoren huipulta syömässä itsensä Jumalan pöydän ääressä. ”Jos sinä syöt Jumalan ruokaa, tarvitset totisesti myös jumalaista juomaa.”

Kraniac joi. Hänen aistinsa alkoivat hämärtyä heti lisätyn veren vaikutuksesta. Hän pyysi lisää, ja Kurent kaatoi viiniä kuin altis palvelija ainakin. Kraniacia alkoi pyörryttää eikä hän muistanut missä oli. Jumalan palattua hän tapasi Kraniacin retkottomassa humalaisena pöydän ääressä. Kaikki lihat oli syöty eikä jäljellä ollut kuin rasvaa ja luuta.

Jumala suuttui ja löi ahmattia väkevällä kädellään. Kraniac vieri alas vuoren rinnettä ja jäi moneksi vuodeksi makaamaan sen juurelle täynnä mustelmia ja ruhjeita. Viimein hän toipui, mutta hänen voimansa oli tiessään. Enää hän ei pystynyt loikkaamaan meren yli, laskeutumaan maan uumeniin eikä kiipeämään taivaaseen. Niin veijari Kurentista tuli maailman hallitsija, ja siitä pitäen ihmiskunta on ollut heikkoa ja voimatonta. Viini on pelastanut ihmiset, mutta ihmiset on myös johdatettu harhaan viinillä.

Vainajien sureminen ja muistaminen Antiikin Roomassa

 Hei vaan. Pieni tauko on ohi ja historiablogin päivittäminen jatkuu. Tässä kuussa ja elokuussa teemme yhteisiä aikamatkoja viidesti kuussa. Sen jälkeen ainakin kolmesti, useamminkin riippuen siitä kuinka hyvin löydän historiallista aineistoa, josta kirjoittelen tänne. :) Kiiruhtakaamme nyt aikakoneeseen, niin matka voi alkaa Antiikin aikaan.

***

Roomalaiset uskoivat kuoleman saastuttavan vainajan läheiset, joten heidän oli suoritettava erilaisia puhdistautumis- ja sovitusriittejä. Heti hautajaisten jälkeen oli esimerkiksi puhdistauduttava tulella ja vedellä. Vainajan kotona aloitettiin useita päiviä kestäneet puhdistautumismenot.

Omaisten suruilmaukset vaihtelivat sosiaalisen ryhmän ja sukupuolen mukaan. Maskuliinisten roomalaismiesten täytyi perinteisesti osoittaa mielenlujuutta surunhetkellä, ja naisten sallittiin surra avoimemmin. Muinainen kahdentoista taulun laki ja filosofit kuten Seneca ja Plutarkhos neuvoivat omaisia käyttäytymään pidättyvästi läheisten kuolintapauksissa. Filosofit paheksuivat liiallisia surunilmauksia ja antoivat ymmärtää itsehillinnän olevan surun hetkellä yleensä varsin poikkeuksellista – ainakin naisten kohdalla.

Omaiset ilmaisivat suruaan lukuisin tavoin niin ikään hautapiirtokirjoituksissa. Niissä toistuivat tietyt ilmaukset ja runonpätkät noudattavat totuttua kaavaa kuten nykyajan kuolinilmoituksissa. Kliseisesti kaavoista ja runonpätkistä huolimatta surun tunteet olivat silti omia ja henkilökohtaisia.

Hautajaispäivänä omaiset söivät haudalla hauta-aterian, ja he järjestivät vielä yhdeksäntenä päivänä hautauksesta muistoaterian hautapaikalla, johon kuului vainajalle toimitettu juomauhri. Juomaa ja ruokaa kaadettiin hautaan erityisiä reikiä tai libaatioputkia pitkin, joita on löydetty arkeologisissa kaivauksissa hautojen yhteydestä.

Elävät muistivat edelleen vainajaa, vaikka hän oli poistunut hautauksen jälkeen elävien maailmasta. Omaiset kävivät vuosittain haudalla viettämässä juhla-aterioita vainajan syntymäpäivänä (dies natalis). Haudalle vietiin säännöllisesti leipää, kakkuja, hunajaa, viiniä, hajusteita, kukkia – eniten ruusuja ja orvokkeja – ja muita erityisiä lahjoja, sillä vainajan uskottiin jäävän majailemaan hautaan ja kaipaavan ruokaa, juomaa ja muuta huolenpitoa. Roomalaiset määräsivät usein testamenteissaan tietyn summan rahaa käytettäväksi vuosittaisiin hautariitteihin. Hautajuhlat olivat yhteisöllisesti tärkeitä muistotilaisuuksia eläville. Toisaalta hautariittien motiivina kyti myös pelko vihamieliseksi muuttuvasta ja haudasta harhailemaan lähtevästä vainajasta, joka lähti aiheuttamaan onnettomuuksia eläville, mikäli hänen muistoaan (memoria) ei kunnioitettu asiaankuuluvasti hauta-antimilla.

Yhteisön vainajat oli säilytettävä suosiollisina eläville oikeilla hautajaisriiteillä, hautauhreilla ja yleisissä vuotuisjuhlissa, joita vietettiin vainajien kunniaksi. Toukokuussa vietettiin Rosaliaa viemällä useimmiten ruusuja haudoille, ja Lemuria-juhlassa 9.-13.5 perheenpään piti keskiyöllä pestä kätensä lähdevedessä, heittää mustia papuja lemuureille kasvot poispäin käännettynä ja sanoa: ”Nämä minä heitän, näillä pavuilla lunastan vapaaksi itseni ja omaiseni.” Sitten hänen piti lausua yhdeksän kertaa: ”Esi-isien henget, menkää pois” ja katsoa taakseen. Helmikuisessa Parentalia-juhlassa uskottiin vainajien sielujen nousevan elävien pariin, niinpä suvun edesmenneitä muistettiin viemällä haudoille lahjoja. Kristillystyneetkin roomalaiset jatkoivat vainajien muistojuhlan viettämistä haudoilla. Osa kirkollista johtajista suhtautui suvaitsevasti tradition jatkumiseen, mutta monet piispat ja kirkkoisät paheksuivat muistojuhlia. Niitä kun vietettiin toisinaan riehakkaiden juominkien merkeissä.

Japanin luomismyytti ainut

Alussa maailma oli pelkkää liejua, veden ja maan sekoitusta, upottavaa mutavelliä. Siinä ei ollut mitään elämää. Mutta sen yläpuolella oli kuusi taivasta ja alapuolella kuusi maailmaa, joissa sui jumalia, demoneja ja eläimiä. Alempien taivaiden sumuisissa, alhaalla riippuvissa pilvissä asui demoneja, pahoja henkiä. Alemmat jumalat asustivat tähtitaivaissa ja yläilmojen pilvissä. Ylimmissä taivaissa asui luojajumala Kamui palvelijoineen. Hänen valtakuntaansa ympäröi luja metallimuuri, jonka sisäpuolelle päästiin suuresta rautaportista.

Kamui muovasi maailman pyöreäksi valtamereksi, joka lepää suunnattoman lohen selän varassa. Kala särpii valtameren sisäänsä ja sylkee sen taas ulos, ja tästä aiheutuvat vuorovedet, vuoksi ja luode, ja kun kala liikahtelee, syntyy maanjäristyksiä. Kerran Kamui katseli vetistä maailmaansa ja päätti tehdä sille jotain. Hän lähetti västäräkin töihin. Lintu katseli kummissaan sotkuista liejua eikä ymmärtänyt, mitä sille pitäisi tehdä. Se alkoi lennellä veden yllä siipiään räpytellen, polki mutaa jaloillaan ja takoi sitä pyrstöllään, ja vähitellen maa alkoi niillä kohdin kovettua. Näin kohosi merestä saaria tähän kelluvaan maailmaan. Uskollinen västäräkki jatkaa yhä vieläkin työtään keikuttamalla pyrstöään.

Kamuin luodessa maailmaa paholainen yritti tehdä hänen työnsä tyhjäksi. Kerran paholainen nousi varhain ja asettui suu ammollaan odottamaan, että saisi nielaista nousevan auringon. Mutta Kamui lähetti matkaan variksen lentämään paholaisen kurkkuun; paholainen oli vähällä tukehtua. Tämän takia varis on niin peloton lintu. Koska varis on muinoin pelastanut maailman, kaikki varikset luulevat voivansa edelleenkin tehdä mitä vain, vaikkapa varastaa ihmisiltä ruokapaloja.

Taivaissa asuvien eläinten nähtyä maailman kauneuden ne pyysivät että Kamui antaisi niiden tulla tänne asumaan. Jumala suostui. Hän loi myös monia lajeja juuri tätä maailmaa varten. Ensimmäisten ihmisten, ainujen, ruumis oli tehty maasta, hiukset olivat vesiheinää ja selkäranka pajua, ja sen vuoksi ihmisen vanhetessa hänen selkänsä painuu kumaraan.

Antiikin Rooman uskonnollisia rituaalikäytäntöjä

Eläinuhrit sekä kasvikunnan tuotteista valmistetut uhrit olivat tärkeässä asemassa Roomalaisisissa uskonnon rituaaleissa. Uhrirituaalin järjestys oli tarkkaan määrätty, ja se piti suorittaa hyväenteisissä olosuhteissa ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Tyypillinen uhrirituaali alkoi aamunkoitteessa uhraajien peseytymisellä ja uhraamisessa käytettäviin asuihin pukeutumisella. Roomalaisittain pukeuduttiin togaan siten, että kädet jäivät vapaiksi, mutta pää togan liepeen peitossa. Kreikkalaisen riitin mukaisesti pukeutunut uhraaja jätti puolestaan päänsä peittämättä ja koristi päänsä sen sijaan laakeriseppeleellä. Uhrattavat eläimet pestiin ja puettiin punaisiin ja valkoisiin villanauhoihin. Roomalaisessa uhrirituaalissa käytettiin aina kotieläimiä, niin kuin nautaeläimiä, lampaita, sikoja ja joskus vuohia. Viljaa taudeilta suojaavalle Robigolle uhrattiin myös koiria ja parannustaidon jumalalle Aesculapiukselle valkoisia kukonpoikia. Sarvekkaiden eläinten sarvet kullattiin ja nautaeläimet ja siat saivat selkäänsä kirjaillun peitteen.

Uhrieläimen sukupuolen oli vastattava sen jumaluuden sukupuolta, jolla uhrattiin. Miespuolisille jumalille uhrattiin kuohittuja uroseläimiä. Maskuliiniseen elämänvoimaan liittyneille jumaluuksille Marsille, Neptunukselle, Janukselle ja geniukselle uhrattiin poikkeavasti kuohitsemattomia elämiä. Jumalattarille puolestaan uhrattiin naaraseläimiä. Taivaan jumalille uhrattiin valkoisia eläimiä ja manalan jumalille mustia tai tummia eläimiä. Tulenjumala Vulcanus ja Robigo saivat punaturkkisia eläinuhreja – jälkimmäinen siksi, että hän suojelisi viljan punertavalta ruostesieneltä. Maan hedelmällisyyden jumaluuksille Tellukselle ja Cereelle uhrattiin tiineitä eläimiä. Eläinten ikää ei aina määritelty tarkkaan, mutta muun muassa lepytysriiteissä uhrattiin sekä täysikasvuisia eläimiä että poikasia.

Antiikin roomalaiset käyttivät eläinuhrien ohella kasveista valmistettuja uhreja, joista tavallisimpia olivat juomauhrina maahan tai uhrialttarille kaadettu viini, tulisijassa tai hiilipannussa kärytetty suitsuke sekä alttarille asetetut ”maan hedelmät”, joiden tarkasta sisällöstä ei ole säilynyt tietoa. Myös vilja, keitetty vilja, keitetty kaurajauho, leipä, kuivatut viikunat, juustot sekä seesaminsiemenet ja -öljy. Vestan papittarien valmistamaa mola salsaa eli suolattua jauhotta käytettiin julkisissa uhritoimituksissa Rooman kaupungeissa.

Kodeissa ja roomalaisissa yhdistyksissä eli kollegiumeissa järjestettiin aterioita, joihin liittyi ruoka- ja juomauhreja. Valtakunnassa oli tapana uhrata jumalille aterian ensimmäisen ja toisen ruokalajin tarjoilun välissä viiniä ja suitsuketta. Erityisesti kodin laarit ja penaatit sekä keisariajalla myös keisarin genius eli suojelushenki saivat uhrilahjoja. Yhdistysten aterioilla kunnioitetut jumaluudet vaihtelivat yhdistysten suojelusjumalien mukaan. Yhteisillä aterioilla oli suuri merkitys kollegioiden toiminnassa. Kollegioiden kokoontumispaikkojen kaivausten perusteella tiedetään että Isiksen kunniaksi järjestetyillä aterioilla syötiin siipikarjan ja pikkulintujen lihaa, jota myös poltettiin jumalattaren alttarilla.

Rituaaleihin liittyvien rukousten sisällöstä ei yleensä ole järin tarkkaa tietoa. Roomasta kaivetusta Mithran temppelistä on löytynyt sentään 200 jKr. peräisin oleva alttari, johon on kaiverrettu Cascelia Elegans -nimisen roomattaren rukous. Nainen rukoili: ”Ikuinen Herra, Cascelia Elegans rukoilee sinun armosi kautta itsensä ja kaikkien omaistensa puolesta, sillä sinä olet armahtanut näitä luotuja olentoja. Hän rukoilee sinua, Ikuinen, jumalallisen maan ja meren kautta, kaiken luomasi hyvän kautta, suolan ja pyhien siementen kautta, että armahtaisit heitä – minua ja minun omaisiani – sinun hurskautesi kautta, luotujen olentojen kautta, Ikuinen (rukoilen) sinua (olemaan) suosiollinen orjakumppanilleni ja tyttärelleni ja isännälleni Primukselle ja suojelijani vaimolle Caelialle, Herra.”

Persialainen luomismyytti

Alussa viisas herra Ahura Mazda eli valossa ja hänen kaksoisveljensä Angra Mainyu/ Ahriman eli pimeydessään. Jumalkaksosten välillä oli pelkkää ilmaa. Sitten Ahura Mazda loi ajan, ja tämä hetki oli maailman alku. Hän loi auringon valaisemat päivät ja tähdet tuikkimaan taivaalle. Hän laittoi kuun kasvamaan ja pienemään vuorotellen, ja hän loi salamat, ukkosen, tuulet ja pilvet. Hän loi Hyvyyden saamaan ihmisen ja koko luomakunnan pyrkimään yhä parempaan, ja hänen tyttärensä oli Rakkaus.

Ahriman vieraili hänen luonaan kiukkuisena ja katkera. Silti Ahura Mazda otti veljensä vastaan rauhallisena ja ystävällisenä, mutta veli vastasi hänelle ylenkatseellisesti. Silloin Ahura Mazda passitti veljensä takaisin pimeyskotiinsa ja sanoi: ”Meidän ajatuksemme, opetetuksemme, pyrkimyksemme, sanamme ja sielumme, kaikki meissä on vastakkaista.”

Ahura Mazda loi valosta Gayomartin, ensimmäisen ihmisen. Gayomart ei liikkunut eikä puhunut kolmeentuhanteen vuoteen, sillä hän oli uppoutunut miettimään luojan viisautta ja maanpäällisen paratiisin täydellisyyttä. Hänestä tuli ensimmäinen tulen pappi.

Pimeyteen karkotettu Ahriman-jumala hyökkäsi hurjasti luomakuntaa vastaan murtautuen taivaan läpi ja toi mukamaan monia onnettomuuksia: himon, nälän, sairaudet, tuskat ja kuoleman. Hän saastutti pahuudellaan kaiken mihin koski ja julisti riemuissaan: ”Voittoni on täydellinen! Olen hukuttanut maailman likaan ja pimeyteen ja tehnyt siitä itselleni linnoituksen. Olen saattanut maailmaan kuivuuden, johon kasvit kuolevat ja myrkyttänyt Gayomartin, niin että hänkin kuolee.”

Ahura Mazda näki parempana ratkaisuna vangita Ahriman kuin antaa tämän riemua vapaana, niinoä hän kahlitsi Ahrimanin maailmaan. Vangittu taisteli yhtä rajusti paetakseen maailmasta ulos kuin aikanaan pyrkinyt siihen sisään, mutta ulospääsytietä ei löytynyt. Niin hän joutui jäämään maailmaan ja haki hyvitystä ”kärsimälleen vääryydelle” jatkamalla tuhotöitään.

Ahura Mazdan lähettämä runsas sota päätti Ahrimanin aikaansaaman kuivuuden. Sade synnytti Gayomartin jälkeläiset Mašya ja Mašyoi, ensimmäinen ihmispari, kantaisä ja kantaäiti, josta ihmisrotu polveutui. Aluksi ensimmäinen ihmispari ylisti Ahura Mazdaa hänen runsaan ja kauniin luomatyönsä vuoksi. Kun heidän käsityksensä hyvästä ja pahasta hämärtyi, he alkoivat ylistää Ahrimania ja pitää häntä maailman luojana. Ahura Mazda jätti näet ihmiselle vapaan vallan valita, mitä pitivät hyvänä ja mitä pahana.

Ihmisen synty ja alkutila kreikkalaisessa mytologiassa

Ihmiset ovat syntyneet maa äidistä. Heidän sanottiin jumalten luomiksi ja heidän eläneen kulta-aikoina autuaina jumalien yhteydessä, kunnes he menettivät autuudentilan ylpeytensä takia. He vajosivat sitten kurjaan raakuuteen liki elukka-asteelle. Iapetoksen titaanipoika Prometheus auttoi heidät sivistyksentielle. Tämä titaani edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka oli valmis suututtamaan jopa Jumalat edistääkseen ihmiskunnan kehitystä ja onnea. Iapetos loi sivistyksen ensiaskeleet varasten taivaasta tulta ihmisille annettavaksi. He panivat tulen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon, jolloin ensimmäinen ihmistalo tuli rakennuksi. Sitä ennen oli majailtu rotkoissa ja luolissa kuin latuskapäät. Kiertolaisuus päättyi ihmisten asetuttua aloilleen ja maanviljelys alkoi tarjota vankkaa pohjaa sivistykselle. Ylijumala Zeus rankaisi suutuksissaan ankaralla kädellä titaania, joka oli syyllistynyt tahraamaan taivaan tulen maan tomuun. Varas kahlehdittiin jylhään vuoreen maan äärillä Skythiassa, jossa kotka nokki alati hänen maksaansa, kunnes Herakles vapautti hänet paljon myöhemmin.

Sivistys toi mukanaan myös pahaa. Karkeat luonnonlapset olivat terveempiä kuin hienostuneet, veltot kulttuuri-ihmiset – Pandora-myytin opetuksien mukaan. Zeus kosti tulen ryöväämisen antamalla Hefaistoksen leipoa savesta ihanan sulottaren, jonka nimi oli Pandora (kaikkien lahjallinen), sillä kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavat puheenlahjat sun muuta. Zeus antoi sulottarelle lippaan, joka kätki kaikkia tauteja ja tuhoja ja lähetti hänet Prometheuksen typerän Epimetheus-veljen luo. Kun Epimethus aukaisi uteliaana lippaan kannen, taudit pujahtivat vitsaukseksi. Vain toivo jäi lippaan pohjalle Epimetheuksen suljettua kiireenvilkkaa kannen. Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolemat tulivat maailmaan, koska ihminen pyrki mahdottomiin ja loukkasi sillä taivaan pyhyyttä. Rikoksensa seuraamuksena hän joutui kärsimään tuskia, josta vasta voiton sankari vapahti hänet sovittamalla kuolemalla. Raamatun Genesiksessä syntiinlankeemuksella oli samantapaiset seuraamukset kuin Pandoran lippaan aukaisemisella hankaline raskauksineen, synnytystuskineen ja elannonhankkimisen vaikeuksineen.

Kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen alkuhistoriaa käsitellänä neljän aikakauden tarussa. Ensin elettiin kultakautta ilman huolta, kipua ja tuskaa tuntematta onnellisesti päivää paistatellen. Maa elätti ihmiset hedelmillään ilman työtä. Ihminen nukahti sulounessa täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi. Hopeakausi ei ollut enää niin auvoista aikaa. Ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalienhalveksijoita. Vaskikaudella hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat kaiken aikaa, kunnes kuolivat sukupuuttoon. Rautakauden langennutta ihmissukua alemmas ei voinut enää vajota.

Ihmiskunnan turmelluttua turmeltumistaan Zeus päätti puhdistaa maan ihmissyövästä. Hän lähetti suuren vesitulvan hukuttamaan kaikki ihmiset ja elävät. Ainoastaan Prometheusin poika Deukalion Pyrrha-vaimoineen jäi henkiin. Hän rakensi Raamatun Nooan tavoin aluksen, jolla souteli kunnes alus ajautui Parnassos vuorelle. Vuorella hän uhrasi kiitosuhrin Zeusille, ja tämä antoi hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän heitellä taakseen äitinsä luita, siis kiviä. Deukalionin heittelemistä kivistä syntyi miehiä ja Pyrrhan heittämistä kivistä naisia. Deukalionin poika oli Hellen, josta helleenit eli kreikklaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat Aiolos ja Doros sekä pojanpojat Achaios ja Ion, joista syntyivät Kreikan kansan pääheimot: aiolit (eoolit), doorilaiset, achailaiset ja ionilaiset.