3. osa madame de Pompadourin tarinasta: Pompadourin markiisittaren esittely Versaillesin hovissa

Jeanne de Pompadour katseli kuvaansa suuresta peilistä omassa huoneistossaan Versaillesin linnassa. Hän kääntyili edestakaisin peilin edessä nähdäkseen, oliko hänen pukunsa moitteettomassa kunnossa ja kampaus onnistunut. Hänellä oli yllään kirjailtu satiininen vannehame, jossa oli lyhyet hihat ja pieni laahustin.

Jeanne rypisti aavistuksen verran otsaansa. Hänen pukunsa oli kaunis, sitä ei voinut kieltää, mutta hän itse oli aivan kalpea. Se oli tietysti hermostumista, mutta ihmekö tuo. Muutaman minuutin perästä hänen olisi astuttava koko hovin eteen, ja hänet esiteltäisiin virallisesti sekä kuningattarelle että kruununprinssille. Monet hovissa odottivat tietenkin uteliaina, että hän tekisi jonkin virheen, niiaisi rumasti tai ei ymmärtäisi vastata etiketin mukaan, mikäli kuningatar suvaitsisi puhutella häntä. Kaikista oli tietenkin mielenkiintoista nähdä, miten hän selviytyisi ensimmäisestä virallisesta esiintymisestään Versaillesissa. Useimpien mielestä hän oli vain porvarisnainen, joka kuninkaan oikusta oli kohotettu siihen korkeaan asemaan, mitä jokainen nainen hovissa kadehti ja toivoi itselleen.

Jeanne taputti varovasti sormenpäillään poskiaan, niin että niihin tuli väriä. Pelkäsi hän tai ei, kukaan Versaillesin hovissa ei missään tapauksessa saisi huomata sitä. Hänen oli kestettävä tämänpäiväinen tulikokeensa hymyillen, eikä kukaan saanut aavistaa, miten hänen sydämensä pamppaili. Olihan de Bernis opettanut hänelle kesällä Etiolesin linnassa, miten tärkeätä hänen oli uudessa korkeassa asemassaan aina esiintyä ylpeästi ja rohkeasti, niin ettei kukaan uskaltaisi tehdä hänelle huomautuksia.

”No niin, nyt meidän on lähdettävä”, sanoi prinsessa de Conti, jonka kuningas oli määrännyt esittelemään Jeannen hovissa.

Jeanne tiesi, että prinsessa de Conti oli ottanut tehtävän vastaan ilomielin, sillä kuningas oli siitä hyvästä tarjoutunut maksamaan hänen pelivelkansa.

Jeanne näki, miten Versaillesin linnan salit olivat täynnä uteliaita, jotka olivat saapuneet katsomaan kuninkaan uuden virallisen rakastajattaren esittelyä. Sydän pamppaillen mutta pää pystyssä – apotti de Bernisin neuvoja noudattaen – hän kulki prinsessa de Contin perässä kuninkaan neuvotteluhuoneeseen. Huoneessa oli kuuma, sillä se oli täynnä hovilaisia, jotka halusivat katsella esittelyä kuin parastakin teatterikappaletta. Useimpien kasvot kiilsivät punaisina, ja he odottivat hartaasti, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Kaikkien ilmeiseksi harmiksi markiisitar de Pompadourin onnistui niiata kolme kertaa aivan virheettömästi kuninkaalle, joka seisoi neuvotteluhuoneensa takana edessä. Mutta vielä oli vaikein kohta jäljellä, ajattelivat monet ja kurottelivat kaulaansa. Uuden markiisittaren olisi käveltävä kuninkaansa luota takaperin, ja siinä monet epäonnistuivat.

Mutta vahingoniloisten pettymykseksi Jeanne selvisi osastaan – turhaan hän ei ollut tätä kaikkea harjoitellut Etiolesin linnassa koko kesän.

 Ranskan kuningatar Maria 

Mutta pahin oli yhtä edessä: esittely kuningattarelle. Kun Jeanne astui kuningattaren huoneeseen, siellä vallitsi täysi hiljaisuus. Kaikki halusivat kuulla, mitä kuningatar sanoisi uudelle markiisittarelle. Hovi oli pohtinut jo monta päivää, miten Maria suhtautuisi markiisitar de Pompadouriin. Kenties kuningatar lausuisi muutaman kylmäkiskoisen sanan uuden suosikin puvusta, joka oli tavallisin puheenaihe tällaisissa tilaisuuksissa.

Kun Jeanne niiasi kuningattarelle, tämä katseli häntä uteliaana. Kuningatar oli kuullut, että hovi tiesi jo etukäteen, mitä hän sanoisi, ja nyt häntä huvitti yllättää kaikki. Hän muisti tuntevansa erään naisen, joka oli ollut juuri kesällä markiisitar de Pompadourin luona, ja kysyi kaikkien yllätykseksi:

”Kuinka madame de Saissac voi? Minä olen tavannut hänet joskus Pariisissa. Oletteko te kuullut hänestä jotain viime aikoina?”

Jeanne katseli hämmästyneenä kuningatarta. Tämä istui rumana ja miesmäisenä tyylittömässä puvussaan, mutta kasvoilla oli ystävällinen ilme.

”Minulla on vain yksi ainoa toivomus elämässäni: haluaisin miellyttää Teidän Majesteettianne”, Jeanne sanoi nopeasti. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, mutta ei näin suureen ystävällisyyteen kuningattaren taholta, ja nyt hän oli täysin suunniltaan.

Mutta kuningatar Mariaa näytti Jeannen kiihkeys huvittavan, ja hän jatkoi keskusteluaan tämän kanssa, mikä sai hovin haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Koskaan ennen ei kuningatar Maria ollut suvainnut sanoa mitään puolisonsa rakastajattarille, mutta nyt markiisitar de Pompadour näytti suorastaan miellyttävän häntä.

Esittely kuningattarelle oli sujunut paljon paremmin kuin Jeanne olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Ennen esittelyä Jeanne oli hyvin muistanut äitinsä sanat siitä, että hänen kuninkaan rakastajattarena tulisi aina ottaa huomioon kuningatar Maria ja olla tälle mahdollisimman kohtelias. Elämää kokenut Madeleine Poisson tiesi, että kuningattaresta Jeanne voisi saada itselleen vaarallisen vihollisen, mikäli suututtaisi tämän.

Mutta vielä oli jäljellä esittely kruununprinssin huoneessa. Jeanne tiesi, että kruununprinssi jumaloi äitiään eikä voinut sietää isänsä elintapoja, joihin kuninkaan rakastajattaretkin kuuluivat. Niinpä hän oli jo etukäteen varautunut siihen, ettei kruununprinssi missään tapauksessa hyväksyisi häntä. Nuori, hiljattain onnellisen avioliiton solminut prinssi ei saattanut käsittää, miksi hänen isänsä, joka hänen silmissään oli jo vanha mies, ei tyytynyt puolisoonsa vaan haki itselleen naisseuraa muualta. Se oli kruununprinssin mielestä hävettävää ja kuninkaan arvolle alentavaa, ja tämän hän olikin usein sanonut Ludvigille. Isän ja pojan jo ennestään kireitä välejä nämä prinssin sanat eivät suinkaan parantaneet, se tiedettiin koko hovissa.

Jeanne huomasi, miten kruununprinssin huoneistossa olevat hovilaiset odottivat jännittyneinä hänen ja prinssin ensitapaamista. Kohottaessaan katseensa Jeanne näki kruununprinssin kasvoilla kylmän ja luotaantyöntävän ilmeen. Prinssi sanoi jotain ylimalkaista hänen puvustaan ja kääntyi sitten sivuttain Jeanneen, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain vieressään seisovalle hovimiehelle.

Kruununprinssin vastahakoisuudesta huolimatta Jeannen esittely oli onnistunut. Jeanne näki pettymyksen häivähtävän useimpien hovilaisten kasvoilla, sillä olisihan heille kaikille tuottanut virkistävää vaihtelua nähdä kuninkaan uuden suosikin käyttäytyvän kömpelösti jo ensikertaa hovissa esiintyessään.

dauphin

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

Merkkien tulkitsijat Antiikin Roomassa

Roomalaisen ajattelutavan mukaan jumalat lähettivät lakkaamatta ihmisille merkkejä olemassaolostaan ja tahdostaan. Historiankulkukin voitiin nähdä jumalallisten väliintulojen teatterina. Jumalat saattoivat lähettää merkkejään sekä odottamatta että pyydettäessä. Ennen suuria poliittisia ratkaisuja tai ennen sotaretken aloittamista oli tapana kysyä, olivatko Jumalat suosiollisia kyseiselle hankkeelle.

Ennustamisen kirjo ulottui laajasti julkisista poliittisista toiminnoista yksityisten ihmisten uniin ja niiden tulkintaan. Ennustamisessa ei ollut niinkään kyse tulevaisuuden ennustamisesta kuin jumalten tahdon selvittämisestä. Kysymys oikeudesta tulkita jumalten lähettämiä merkkejä oli erityisesti tasavallan aikana merkittävä valtion poliittisten toimintojen kannalta. Virkamiehillä oli ensisijainen oikeus tulkita jumalien tahtoa. Tulkinta-apuna toivat lisäksi erilaisiin ennustamismenetelmiin erikoistuneet papit: auguurit, haruspeksit sekä quindecimviri sacris faciundis -papisto. Virkamiehet konsultoivat jumalia ikään kuin rutiininomaisesti osana virkatehtäviään. Jos jokin meni vikaan, papit toimivat neuvonantajina tai välittäjinä.

Antiikin roomalaiset katsoivat auguurien ja haruspeksien ennustustaitojen olevan etruskien perua. Haruspeksit päättelivät uhrieläinten sisäelimistä oliko uhri jumalille mieleen. Auguurit puolestaan pyrkivät havainnoillaan selvittämään olivatko jumalat suopeita jollekin julkiselle toimenpiteelle tai yritykselle. He tulkitsivat jumalten tahtoa taivaalla näkyvien ilmiöiden perusteella. Arvovaltaisin tarkkailupaikka auguraculum sijaitsi Capitoliumilla, mistä tarkkailtiin esimerkiksi lintujen lentoa, ääntelyä ja nokkimista. Heidän erikoisalaansa kuului myös ukkos- ja salamaenteiden tulkitseminen. 

 auguureja

Oli olennaista havaita virallisessa enteiden tarkkailupaikassa lintujen lentosuunta. Myös lintulajilla oli merkitystä enteen luonteen selvittämisessä. Havaintoja tuli tehdä mahdollisimman hiljaisena ajankohtana, keskiyöstä keskipäivään. Ulkoiset häiriöt nimittäin keskeyttivät merkkien tarkkailun, jolloin operaatio oli aloitettava alusta. Yksi auguurin tärkeimmistä tehtävistä oli olla tarkkailuasemissa myös kansankokouksen kokoontuessa. Kokous mitätöintiin, mikäli hän havaitse kokouksen aikana epäsuotuisan enteen, esimerkiksi salaman. Jumalten tahtoa voitiin päätellä siitäkin, miten linnut söivät. Tähän ennetyyppiin erikoistuneella auguurilla, pullariuksella oli häkkikanoja. Jumalat olivat suosiollisia hankkeelle, jos kanat söivät niille tarjottuja kakunmuruja.

Haruspeksit puolestaan selvittivät jumalten tahdon uhrieläinten sisälmyksiä tutkimalla. Kaikki uhrieläinten sisälmyksistä löydetyt poikkeavuudet merkitsivät huonoa ennettä. Pronssinen maksaveistos näyttää toimineen tulkintaoppaana. Pronssimaksa sisältää eräänlaisen kartan, jossa kullakin jumaluudella on oma alueensa. Poikkeavuus uhrieläimen sisäelimessä saattoi olla merkki joko uhraajaa koskevasta onnettomuudesta, tai merkittävän virkamiehen tapauksessa koko valtiota uhkaavasta onnettomuudesta. Uhraamista voitiin myös jatkaa niin kauan, kunnes kohdalle osui uhrieläin moitteettomin sisälmyksin.

haruspeksejä

Muiden kansojen tietäjien ja oraakkelien asiantuntemusta saatettiin hyödyntää vaikeissa tilanteissa. Tasavallan aikaan Roomasta lähetettiin usein senaatin päätöksellä lähetystö pyytämään neuvoa Delfoin maineikkaalta oraakkelilta. Oraakkelipaikkoja löytyi myös lähempää Roomaa. Kolmekymmentäviisi kilometriä itään Roomasta sijaitsi Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka yhteydessä oli mahdollista turvautua oraakkelin neuvoihin. Tässä ja muissa Keski-Italian ikivanhoissa pyhäköissä oli kokoelma useimmiten puusta tai kivestä tehtyjä arpaliuskoja, joihin oli kaiverrettu arvoituksellisia lauseita ennuspappien tulkittavaksi. Arpaliuskoja säilytettiin Praenestessä syvässä kaivannossa, jonne laskettiin pieni lapsi nostamaan liuskan ja ojentamaan sen asiantuntijan tulkittavaksi.

Cumaessa nykyisen Campanian rannikolla Napolin lähellä oli vanhin kreikkalainen siirtokunta, Italian mantereella. Roomalaiset uskoivat Cumaessa sijaitsevan Avernus-järven olevan pääsytie manalaan. Vergiliuksen mukaan roomalaisten myyttien esi-isä Aeneas aloitti manalan matkansa juuri täältä. Cumaessa oli lisäksi kuuluisa oraakkelin luola, jota vanha tietäjänainen Sibyllä asutti tradition mukaan.

Niin kutsutut Sibyllan kirjat olivat tärkeä osa virallista uskonnonharjoitusta. Ne olivat kokoelma oraakkelilauseita, joiden uskottiin periytyneen Cumaen Sibyllalta. Niitä säilytettiin Capitoliumilla Juppiter Optimus Maximuksen temppelissä. Kirjojen tulkinnasta vastasi erityinen pyhistä menoista huolehtiva viidentoista miehen papisto, quindecimviri sacris faciundis. Kaikki vierasperäiset kultit olivat tämän papiston vastuualuetta. Senaatti valtuutti papiston tutkimaan Sibyllan kirjoja ja etsimään niistä uskonnollisia ratkaisuja käsillä olleisiin ongelmiin kriisien yhteydessä. Säilyneiden lähteiden perusteella ei vaikuta siltä, että kirjoista olisi löytynyt varsinaisia tulevaisuutta koskevia profetioita. Tekstit antoivat lähinnä neuvoja jumalten vihan lepyttämiseksi ja uhkaavien onnettomuuksien torjumiseksi.

Keisarikaudella valtakunnassa vaikutti monenkarvaisia profeettoja ja näkijöitä. Juutalaisia, kristittyjä ja ”pakanallisia”. Ikivanhat ja perinteiset kreikkalaiset ennustuspaikat, Delfoin ja Didyman oraakkelit säilyttivät suosionsa. 100 jKr. kirjoittajanut kreillainen Plutarkhos tosin kertoi monien Keski-Kreikan oraakkelien vaiennen. Delfoin ohella Vähän-Aasian Miletoksen kaupungin lähellä sijainnut Didyman oraakkelipaikka tarjosi yhä palveluitaan roomalaisten valloittajien jatkettua paikan tukemista ja suosimista. Asiakkaiden uskonnollisia käytäntöjä kuin työsopimuskiistoja koskettaneita kysymyksiä ja oraakkelin vastauksia on säilynyt piirtokirjoituksina.

Yksityishenkilöt saattoivat etsiä pulmiinsa ratkaisuja vierailemalla virallisissa oraakkelipaikassa, mutta keisariajalla apua löytyi onneksi paljon lähempääkin. Horoskoopit olivat suosiossa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Myös unienselittäjät olivat suosittuja asiantuntijoita. Nykypäiviin asti on säilynyt Artemidoros Daldislaisen unienselvitysopas, jonka esimerkkitapauksista päätellen työtätekevät ihmiset kuten suurkauppiaat ja käsityöläiset käyttivät hänen palveluitaan.

Kolme kasvisreseptiä 1950-luvulta

Nokkoskokkareet:

* 2 litraa nokkosia

* 2 ruokalusikallista voita

* 4 ruokalusikallista vehnäjauhoja

* noin ½ litraa maitoa

* 3 kananmunaa

* ripaus suolaa ja sokeria

* 10 mantelia

* 2 karvasmantelia

* keittämiseen lihalientä tai vihannesten keitinlientä

Nokkoset puhdistetaan, huuhdotaan, kiehautetaan ja hienonnetaan. Voi, jauhot ja kylmä maito sekoitetaan ja kiehautetaan, kunnes seos on tasaista ja kiiltävää sekä irtoaa kattilan reunoista. Munat lisätään yksitellen koko ajan vatkaten. Nokkoset lisätään hienonnettuina. Maustetaan. Mantelit lisätään hienonnettuina – paitsi karvasmanteli, joka raastetaan. Kahdella veteen kastetulla lusikalla otetaan taikinasta nokareita ja pannaan niistä muutama kerrallaan kiehuvaan veteen tai lihaliemeen. Niitä keitetään, kunnes ne nousevat pinnalle. Nokkoskokkareet tarjotaan kirkkaitten keittojen tai kokonaan paistettujen perunoiden sekä ruskistetun silavan tai makkaran kera.

Kukkakaali riisin tai sienien kera:

* 200 grammaa riisiä

* 2 ruokalusikallista voita

* 1 sipuli

* 1 – 1 ½ litraa kasvisten keitinlientä

* 2 ruokalusikallista raastettua juustoa

* 2 keskikokoista kukkakaalia

Sienikastike:

* 1 – 1 ½ litraa tuoreita tai säilöttyjä sieniä

* 2 ruokalusikallista voita

* 2 desilitraa kermaa

* 2 ruokalusikallista vehnäjauhoja

* ½ litraa maitoa

* vettä tai kasvisten keitinlientä

* ripaus suolaa ja valkopippuria

Täytetyt tomaatit:

* 3 – 6 tomaattia, sienimuhennosta

Kukkakaali puhdistetaan ja jaetaan neljään osaan. Lohkot laitetaan puoleksi tunniksi etikkaveteen ja keitetään suolalla maustetussa vedessä kypsiksi.

Sipuli hienonnetaan ja ruskistetaan voissa. Riisit lisätään ja seosta sekoitetaan, kunnes sipulit ovat kauniin kullanruskeita. Tällöin lisätään kukkakaalin keitinvettä ja riisit saavat kiehua noin 20 minuuttia.

Sienet puhdistetaan ja laitetaan kattilaan, jossa on voita. Ne saavat kiehua hiljalleen hetken kannen alla. Kerma lisätään sieniin vähitellen. Puolet sienistä otetaan kattilasta ja loppuihin lisätään maito ja jauhot. Seos saa kiehua sopivan vahvuiseksi. Muhennos maustetaan. Tomaatit halkaistaan ja koverretaan tyhjiksi. Tomaatit täytetään kuumalla muhennoksella ja kuumennetaan uunissa välittömästi ennen tarjoilua.

Suurelle tarjoiluvadille asetetaan ensin keitetyt riisit, sen päälle raastettua juustoa ja kukkakaalilohkot. Sienimuhennos kaadetaan kaiken päälle ja koristellaan vati täytetyillä tomaateilla.

Kevätsalaatti:

* 2 – 3 salaatin päätä

* 1 nippu retiisejä

* 50 grammaa vihreätä kurkkua

* 2 ruokalusikallista hienonnettua ruohosipulia

* 1 ruokalusikallinen ruokaöljyä

* 1 ruokalusikallinen sitruunamehua

Vihannekset huuhdotaan ja retiisit halkaistaan. Salaatti revitään käsin, samoin retiisin tuoreet lehdet, jotka myös sopii käyttää salaattiin. Kurkku leikataan kuutioiksi. Vihannekset ja mausteet sekä muut aineet sekoitetaan hyvin ja salaatti tarjoillaan heti.

2.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Töyhtöpäisten hevosten vetämät vaunut kristallipallossa

Tuijotettuaan Jeannea kasvoihin madame Lebou mittasi hänet nopeasti katseellaan päästä jalkoihin. Jeannea pelotti nyt todella, mutta kun madame nosti katseensa, ei hänen rumilla kasvoillaan ollutkaan enää pelottavaa ilmettä, vaan hän vaikutti pikemminkin hämmästyneeltä. Sitten hänen pienet silmänsä alkoivat ikään kuin tuikkia, ja hän tuijotti uteliaana Jeannea.

”Tämäpä jotakin!” madame Lebou mutisi itsekseen ja asetti sitten suuren lasipallon keskelle pientä pöytää.

”Katsokaa tänne, hyvä lapsi”, madame Lebou kehotti, ”ja kertokaa mitä näette.”

Jeanne oli istunut aivan jäykkänä ennustajan tarkastellessa häntä, mutta kumartui nyt kuuliaisesti katsomaan lasipalloa. Se välkkyi ja kimalteli hänen silmissään, eikä hän aluksi erottanut siinä muuta kuin valoja ja erilaisia värejä.

”Kertokaa mitä näette”, madame Lebou sanoi ja kumartui innoissaan palloa kohti.

Jeanne räpytteli silmiään, joita kirkas valo häikäisi, ja katsoi tarkkaavaisesti palloa koettaen saada selvää, mitä sen kirkkaassa pinnassa oli.

”Minä näen hevosia”, Jeanne vastasi lopulta epävarmasti. ”Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat töyhtöpäisiä hevosia jotka vetävät jotakin.”

”Niin”, madame Lebou rohkaisi Jeannea ja nojautui jännittyneenä pöytää vasten. ”Mitä hevoset vetävät?”

”Minusta tuntuu kuin ne vetäisivät vaunuja”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Niin nyt minä näen jo paremmin. Ne ovat suuret kullatut vaunut, joita seuraa joukko ratsumiehiä.”

”Tiedättekö te, kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi ja kiinnitti taas Jeanneen terävän katseensa.

Jeanne ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata, mutta vunujen kuva lasipallon pinnassa tuli yhä selvemmäksi. Vaunujen takana seisoi komeihin livreisiin pukeutuneita palvelijoita, ja ratsumiesten haarniskat säihkyivät auringonpaisteessa.

”Tiedättekö kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi, ja hänen oli vaikeata hillitä kiihtymystään.

”Ne ovat jonkun hyvin korkean herran vaunut”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt ne joskus aikaisemmin.”

Madame Lebou löi innostuksissaan likaisella kädellään pöytälevyyn, niin että lasipallo heilahti.

”Siinä sanoitte aivan oikein, lapseni”, hän jyrisi matalalla miehenäänellään. ”Ne ovat todella korkean herran vaunut, ja sinä olet varmaankin nähnyt ne monta kertaa. Ettekö huomaa, että ne ovat itsensä Ranskan kuninkaan vaunut?”

Jeannelta pääsi pieni huudahdus, ja hän nyökkäsi innostuneesti.

”Se on totta”, hän sanoi. ”Minähän olen monta kertaa nähnyt kuninkaan ajavan näillä vaunuilla Pariisin halki.”

Jeanne tuijotti lumoutuneena lasipallon pinnassa näkyvää kuvaa. Ne olivat kuninkaan vaunut, siitä hän oli aivan varma. Hänestä tuntui kuitenkin käsittämättömältä, kuinka Ranskan hienon ja rakastetun Ludvigin loistovaunut saattoivat näkyä likaisen ennustajan tunkkaisessa asunnossa. Samassa madame Lebou tarttui molemmin käsin lasipalloon, niin että kuningas Ludvigin kultaiset vaunut näyttivät olevan hänen pitkäkyntisten sormiensa puristuksessa.

”Hän on teidän kohtalonne”, madame Lebou sanoi karkealla äänellään, ja hänen pienet silmänsä tuijottivat Jeannea herkeämättä.

”Minunko?” Jeanne hämmästyi. ”Tarkoitatteko, että itse kuningas olisi minun kohtaloni?”

Madame Lebou nyökkäsi päätään, ja hänen rumat kasvonsa tärisivät innostuksesta.

”Sitä juuri tarkoitan”, madame Lebou sanoi kiihkeällä äänellä. ”Tulee päivä, jolloin te olette Ranskan kuninkaalle tärkein ihminen maan päällä, päivä jolloin kuningas palvoo teitä.”

Jeanne tunsi, miten hänen sydämensä alkoi taas hakata kiihtymyksestä, eikä hän voinut irrottaa katsettaan lasipallossa näkyvistä vaunuista.

”Kuinka te voitte tietää sen?” hän kysyi sitten voimatta uskoa vielä todeksi, mitä madame Lebou oli sanonut.

Ennustaja päästi kurkustaan käheä naurahduksen ja piti edelleenkin molemmin käsin lasipallosta kiinni.

”Minä näen tällä puolen palloa paljon muutakin, kaunis lapsi”, hän sanoi sitten. ”Näen teidät täysikasvuiseksi varttuneena kulkevan hienossa silkkipuvussa pitkin Versaillesin peilisalia kohti kuningasta, joka odottaa teitä.”

”Minua?” Jeanne toisti kysyvästi. Hän halusi vielä kuulla madame Leboun toistavan tuon ihmeellisen asian.

”Niin teitä”, madame Lebou sanoi. ”Tulee päivä, jolloin Ranskan kuningas rakastaa teitä ja jolloin te hallitsette koko maata kuninkaan rakkauden avulla. Mutta tiedän on vielä maltettava mielenne, sillä kestää kauan, ennen kuin olette saavuttanut kuninkaan rakkauden. Eikä teidän elämänne tule aina senkään jälkeen olemaan helppoa, sillä Versaillesissa saatte monia vihamiehiä. Mutta kuninkaan rakkaus on korvaava teille kaikki vaikeutenne.”

Jeanne istui aivan hievahtamatta madame Leboun edessä ja tuijotti edelleenkin lasipalloa. Mutta kuva kuninkaallisista vaunuista ja niitä vetävistä komeista hevosista alkoi muuttua yhä epäselvemmäksi, kunnes se hävisi kokonaan.

Jeanne istui vieläkin aivan lumoutuneena paikallaan osaamatta nousta. Kuningas rakastaisi häntä kerran, hän toisti mielessään kerta toisensa jälkeen.

”Se on teidän tulevaisuutenne”, madame Lebou sanoi, ja hänen äänensä kuulosti taas äreältä. Kasvoilta oli hävinnyt se haltioitunut ilme, mikä niillä vielä hetki sitten oli ollut.

Jeanne nousi kuin unessa seisomaan ja kääntyi jo lähteäkseen, kun hän muisti, ettei ollut vielä maksanut madamelle. Hän laski pöydänkulmalle kolikon, jota hän koko ajan oli puristanut tiukasti kädessään. Sitten hän niiasi nopeasti ja kiiruhti huoneesta.

Eteisessä Marie olisi halunnut kuulla, mitä Jeannelle oli sanottu, mutta tyttö lähti kovaa vauhtia portaita alas ja kadulle.

”Kerro nyt jotain”, Marie pyysi, mutta Jeanne tuskin kuuli sitä. Hän kulki puolijuoksua, niin että Marien oli vaikea pysyä hänen perässään, eikä puhunut mitään.

”Sanoiko madame Lebou sinulle jotain hirvittävää?” Marie tiedusteli koettaessaan hengästyneenä pysytellä Jeannen rinnalla. ”Ennustiko hän sinulle, että kuolet nuorena tai saat itsellesi ruman miehen?”

Jeanne ei vastannut, sillä hän tuskin malttoi kuunnella ystävättärensä kysymyksiä. Kuningas rakastaisi häntä, niin oli madame Lebou sanonut. Jotain ihmeellistä hän oli aina odottanut tulevaisuudeltaan, mutta näin korkealle hän ei sentään ollut uskaltanut kurottaa.

Ja nyt tulisi hänestä kuninkaan rakastettu, ihmeellisen nuoren kuningas Ludvigin, jota hän niin usein oli ihaillut, kun hallitsija ajoi vaunuillaan Pariisin halki. Kukaan ei hänen mielestään ollut niin kaunis ja komea kuin kuningas, joka uljaine piirteineen ja ystävällisine hymyineen oli täysin hurmannut hänet.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Millaiset miehet olivat antiikin roomattarien makuun?

Roomalaismiesten tavoin myös naisten seksisymbolit löytyivät viihdemaailmasta. Miehistä poiketen kauniimpi sukupuoli edellytti hurmaavalta mieheltä fyysisen kauneuden lisäksi urheilullisuutta, mikä laajensi rakastajien etsintää teatterinäyttämöiden ulkopuolelle kilpavaunujen ajajiin ja gladiaattoreihin kuten Spartacus-sarjassa. Gladiaattorikoulun pitäjä Quintus Lentulus Batiatus solmi rakkausavioliiton isänsä toiveiden vastaisesti alempiarvoisen Lucretian kanssa. Lucretia hakee vaihtelua seksielämäänsä haettamalla villan yhteydessä toimivan gladiattorikoulun eli luduksen tiloista Crixus-nimisen gladiaattorin tyydyttämään itsensä.

Filosofikeisari Marcus Aureliuksen keisarinnan Faustinan sydämen kerrotaan sykkineen erityisesti gladiaattoreille. Aviomiehen ollessa kaukana kotoa keisarinna Faustina muutti juorujen mukaan usein Caietiaan, jossa oli mitä otollisinta tavata rakastajiaan. Merimiehiä ja paikallisen gladiaattorikoulun urhoja. Cassius Dio tallensi muistiin aikalaistensa huhupuheet, joiden mukaan keisarinna tuli raskaaksi yhden kiihkeän kohtaamisen seuraamuksena. Uskottomuuden hedelmänä syntyi väkivaltainen ja mielenvikainen Commodus. Juorut voisivat pitää paikkansa, sillä Commodus oli aivan hulluna gladiaattoritaistoihin ja jopa otteli näitä vastaan.

Pompejista löydetyn matroonan tapaus saattoi kuulua perättömien juorujen kategoriaan. Kultakoruissa koreillut daami kuoli tulivuorenpurkauksessa vieraillessaan gladiaattorien kasarmissa. 

Kirjallisuudessa on viljelty olettamuksia matroonan ja gladiaattorin intohimoisesta tuokiosta luduksessa, jonka helvetillisen kuuma laavavirta olisi keskeyttänyt kesken hekuman huipulle sinkoamista. Todellisuudessa kyseinen ylhäisönainen etsi pakomatkallaan suojaa luduksesta. Gladiaattorien charmi tehosi kiistämättömästi roomattariin, josta on jäänyt dokumentiksi Pompejin seinille raapustettuja suorasukaisia kirjoituksia. Retiarius Crescent kuvataan ”yökyöpelien neitosten herraksi ja lääkäriksi” ja traex Celadus puolestaan ”tyttöjen riutumuksen syyksi ja ihailun kohteeksi”. Jollei ihastus ole itse raapustanut ylistyksiä ironisin tarkoitusperin, viestit viittaavat roomattarien intohimoon ja yöllisiin retkiin. 
 

Gladiaattorin olemuksella oli kiistämättä sama vaikutus, jota nykyaikaisen mainoksen miesmallilla, urheilijalla tai hyvävartaloisella naisella – miesmausta riippuen on meidän aikamme naiseläjiin. Gladiaattorin puoleensavetävyyttä maksimoi heidän urheutensa vaarantaa henkensä areenalla. Roomattaret ahmivat katsomassa katseellaan taistelijoiden lihaksikkaita, ruskettuneita vartaloita ja tiukkailmeisiä kasvoja. Gladiaattorit olivat alfauroksia, jotka sytyttivät vaistomaisesti vastakkaisen sukupuolen. Tänä päivänä urheilusankareilla, näyttelijöillä, vaikutusvaltaisilla miehillä ja politiikoilla voi olla sama vaikutus moniin hyvännäköisiinkiin naisiin. (Riippuen sulottarien poliittisesta kannasta.) Juvenalis kertoo kuuluista skandaalista. Senaattorin vaimo Eppia oli rakastunut toivottomasti Sergiolis-nimiseen gladiaattoriin. Miehen täytyi olla jäänyt osattomaksi komeudesta, sillä Juvenalis kuvaa hänellä olleen arpien halkomat kasvot ja kyhmy nenässä, kypärän hankauksesta johtuen. Sergiolis oli jo alkanut ajella harmaantunutta partaansa ja toivoi voivansa lopettaa gladiaattorin uran poikkimenneen käsivarren takia. Vaikka miehen toinen silmä vuoti koko ajan tuntemattoman vaivan takia, arvon matroona hylkäsi gladiaattorin tähden ylellisen elämänsä, senaattoripuolisonsa sekä lapsensa ja seurasi lemmittyään tämän komppanian mukana Egyptiin asti.

Seikkailullinen ja vaarallinen elämä houkutti monia roomattaria. Toisinaan kuka tahansa komeavartaloinen ja -kasvoinen viriili mies kelpasi tarjoamaan jännitystä, jos aikalaisia oli uskominen. Suurin osa Forum Romanumin oikeudenkäynneistä kohdistui sängystä talon orjan kanssa yllätettyihin matrooniin.
 
Hevosvaunujen kilpa-ajajat olivat antiikin aikaan yhtä haluttuja rakastajia, vaikka heidän charminsa erosi gladiaattoreista. Viimeksi mainitut muistuttivat enemmän nyrkkeilijöitä ja bodareita, kun taas kilpa-ajajien puoleensavetävyys oli samankaltaista kuin jalkapalloilutähdillä, hiihtäjillä tai kuuluisilla ralliautoilijoilla. Ajureiden vartalo ei ollut yhtä jykevä ja lihaksikas, mutta urheilullisempi. He tienasivat tähtitieteellisiä summia, jotka ylittivät reilusti jopa eniten ansaitsevien nykyajan ammattiurheilijoiden tienestit.

Reseptejä 1950-luvulta: osa 2

Lydian lammaspaisti

* 2 kilogrammaa lampaanpaistia

* 1 kynsi valkosipulia

* 1 teelusikallinen hienonnettua inkivääriä

* 1 teelusikallinen sinappijauhetta

* suolaa, valkopippuria

* 1 kahvikupillinen vahvaa kahvia

* 2 ruokalusikallinen kermaa

* 2 teelusikallista sokeria

* ½ kahvikupillista punaherukkahyytelöä

Hiero paisti suolalla, valkopippurilla ja hienonnetulla valkosipulilla. Ripottele pintaan hienonnettua inkivääriä ja sinappijauhetta. Aseta paisti ristikolla uunipannuun ja paista se miedossa uunissa kypsäksi. Kaada kahvi, johon on sekoitettu kerma ja sokeri, paistille ja anna sen hautua vielä noin 15 minuuttia. Valmistele paistoliemessä vetelän puoleinen kastike, johon sekoitat hyytelön.

Homburgin kuha

* 1 ½ kilogrammaa kuhaa tai haukea

* ¾ ruokalusikallista suolaa

* 3 ruokalusikallista voita

* 1 keltuainen

* 6 ruokalusikallista juustonraastetta

* 3 ruokalusikallista korppujauhoja

* 3 desilitraa kermamaitoa

* 2 desilitraa hyvää kermaa

Kala leikataan suomustamatta fileiksi ja nahka poistetaan. Päästä, selkärangasta ja nahkasta keitetään suolalla, sipulilla ja valkopippurilla maustettua lientä, jota käytetään paistettaessa kalan valelemiseen. Kalafileet hierotaan suolalla ja jätetään silleen noin tunniksi. Pitkä uunipannu voidellaan. Voi ja keltuainen vatkataan ja juustoraaste sekoitetaan joukkoon. Kalafileet asetetaan uunipannuun nahkapuoli ylöspäin ja voidellaan voi-juustoseoksella. Pinnalle sirotellaan korppujauhot. Kalat pannaan kuumaan uuniin, ja kun pinta on tullut kauniin väriseksi, lisätään uunipannuun kalalientä ja kermamaito. Kala saa paistua kaikkiaan noin 25 minuuttia. Sitä valellaan usein pannussa olevalla liemellä. Viimeksi lisätään pannuun vatkattu kerma, ja kala saa olla vielä uunissa niin kauan että kerma kuumenee. Kalafileet nostetaan lämmitetylle vadille ja pannussa oleva kastike siivilöidään päälle. Tarjotaan uusien perunoiden ja lehtisalaatin kanssa.

Juustokohokas

* 50 grammaa voita

* 40 grammaa vehnäjauhoja

* ¼ litraa maitoa

* ½ ruokalusikallista voita

* suolaa, valkopippuria

* (muskottipähkinää)

* 4 kananmunaa

* 100 grammaa juustoraastetta

Voi sulatetaan kasarissa ja siihen sekoitetaan vehnäjauhot ja hetken kuluttua voimakkaasti vatkaten maito, niin saadaan tasainen seos, jonka annetaan kiehua noin 5 minuuttia sakeaksi kastikkeeksi. Kypsä kastike otetaan tulelta, maustetaan suolalla, valkopippurilla ja muskotilla sekä höystetään vielä voilla. Kastike jäähdytetään välillä hämmentäen, niin ettei pinnalle pääse kehittymään kuorta. Kananmunista erotetut keltuaiset sekoitetaan kastikkeeseen ja valkuaiset vatkataan kovaksi vaahdoksi, joka sekoitetaan varovasti mutta nopeasti yhdessä juustoraasteen kanssa. Valkuainen saa jäädä ilmaviksi möykyiksi seokseen, joka kaadetaan voideltuun jauhotettuun, korkealaitaiseen vuokaan. Vuokaa ei saa täyttää kuin puolilleen, koska kohokas nimensä mukaisesti kohoaa pursuaa muuten yli äyräiden. Kohokas kypsennetään kohtalaisen kuumassa uunissa vajaassa puolessa tunnissa. Kohokas on tarjottava heti sen jälkeen kun se on otettu uunista, sillä se laskeutuu jäähtyessään.

1.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Pikkuneiti Poisson menossa ennustajalle

Kevät oli tullut Pariisiin. Vielä joku viikko sitten olivat kadut olleet niin liejuiset, että vaunut yhtä mittaa juuttuivat kiinni, eivätkä muut kuin vesilammikoissa riemastuneita leikkivät pikkupojat menneet vapaaehtoisesti jalkaisin ulos. Mutta nyt oli kevätaurinko kuivattanut kadut, ja Pariisi tuntui yhtäkkiä heränneen uuteen elämään.

Jalkakäytävän reunaa asteli varovasti leveätä hamettaan kannatellen hento Jeanne Poisson. Hän oli vasta 9-vuotias tyttö, mutta päivän tärkeys sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taidokkaasti päälaelle, mutta molemmin puolin poskia oli korvien taakse jätetty hiuskiehkura, joka kiertyi paljaalle kaulalle. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan tyttöä, sillä tämä oli harvinaisen viehättävä. Hänen piirteensä olivat hienot, silmät vihertävät ja kädet harvinaisen sirot, mutta ennen kaikkea kiinnitti vastaantulijoiden huomiota hänen lapsellisen arvokas esiintymisensä.

Hän osasi ikäisekseen ihmeellisen taidokkaasti kannatella vaaleansinistä vannehamettaan, niin etteivät sen helmat pölyyntyneet, ja hän varoi huolellisesti kadulla kulkevia ajoneuvoja, etteivät ne vain roiskuttaneet kuraa hänen päälleen.

Jeanne Poisson vilkaisi huolestuneesti pukunsa kaula-aukkoa. Äiti ei olisi mielellään antanut hänen ottaa tänään tätä pukua, sillä rouva Poisson pelkäsi, että Jeannen vaaleansinisen puvun hienot pitsit saattaisivat repeytyä tai ainakin hiostua. Mutta Jeannen onnistui taivuttaa äitinsä, osaksi kerjäämällä, osaksi katsomalla tätä niin kauniisti kuin osasi. Ja lopulta äiti antoi periksi – niin kuin hän tavallisesti teki, sillä hänen oli vaikeata vastustaa tyttärensä pyyntöjä. Sitoipa hän vielä Jeannen kaulaan kauniin sinisen silkkirusetinkin.

Kadunkulmassa odotti Jeannea toinen samanikäinen tyttö, Marie. Tämä ei ollut yhtä kaunis ja viehättävä kuin Jeanne, ja hän katseli vilpittömän ihastuneena ystävätärtään.

”Miten kaunis ja hieno sinä oletkaan!” hän huudahti. ”Voisi aivan luulla, että sinä olet aatelisneiti.”

Jeanne Poisson punastui mielihyvästä, vaikka hän koettikin olla näyttämättä sitä ystävättärelleen. Kunpa hän olisikin aatelisneiti ja saisi ajaa ympäri Pariisia komeissa vaunuissa. Mutta jotain erikoista elämällä oli hänelle varattuna, siitä hän oli aivan varma. Jeanne nosti pienen pyöreän leukansa pystyyn, ja hänen vihertäviin silmiinsä tuli unelmoiva katse. Hänestä ei koskaan tulisi tavallista porvarisemäntää, jonka elämä kului kotoisissa askareissa ja vuosi vuodelta yhä pönäkämmäksi käyvän aviomiehensä palvelemisessa. Hän ei haluaisi, että lukemattomat lapsivuoteet pilaisivat hänen vartalonsa, eikä hän myöskään unelmoinut suuresta lapsijoukosta, joka sitoisi hänet kotiin niin kuin useimmat niistä pariisilaisemännistä, jotka hän oli nähnyt pienen elämänsä aikana.

Hänelle oli varattuna joki erikoisen osa ja tehtävä, sitä hän ei ollut epäillyt koskaan. Koko talven, istuessaan takkatulen ääressä kuunnellen äitinsä ja herra de Tournehemin keskustelua, hän oli odottanut kevään tuloa. Silloin hän kääntyisi tunnetun pariisilaisen ennustajan madame Leboun puoleen ja antaisi madamen kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa. Pikkuvanhasti Jeanne selitti äidilleen, että hänen oli syytä alkaa ajoissa valmistautua elämäänsä, sillä saattaisihan hyvinkin olla, että kohtalolla oli varattuna häntä varten jotain erikoista.

 Rouva Poisson pudisti ensin päätään, mutta vähitellen Jeannen onnistui taivuttaa hänet. Itse asiassa uskoi äiti Poissonkin, että hänen kaunista lastaan odotti suuri elämä, mutta hän olisi halunnut tulla itse mukaan, kun Jeanne lähti madame Leboun luo. Pahaksi onnekseen rouva Poisson sattui vilustumaan, niin hänen oli pysyteltävä kotona. Jeanne kärtti kuitenkin äidiltään luvan saada lähteä ystävättärensä Marien kanssa tapaamaan madame Lebouta. Olivathan he jo isoja tyttöjä, eikä heille Pariisissa keskellä päivää saattanut tapahtua mitään. Ja kyllähän hän, Jeanne, tunsi tien ennustajan luo, sillä hänhän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, eikä madame Lebou asunut kovin kaukana heiltä.

Äiti epäröi vieläkin, mutta silloin herra de Tournehem puuttui puheeseen ja lupasi, että Jeanne saisi lähteä ennustajan luo, mikäli hänen ystävättärensä Marie tulisi hänen kanssaan.

”Pelottaako sinua?” Marie kysyi ja tönäisi Jeannea kylkeen.

Jeanne puisti päätään niin että hänen kiharansa heilahtivat. Häntä jännitti niin, että hänen pieni sydämensä löi aivan hakkaamalla, mutta pelkoa se ei ollut.

Viimein molemmat tytöt saapuivat pienelle kapealle kadulle, jonka varrella madame Lebou asui. Jeanne katseli huolestuneena katua, sillä siinä näkyi vielä suuria kuralammikoita, eikä se myöskään ollut yhtä puhdas kuin heidän kotinsa lähistöllä olevat kadut. Ja juuri tänä päivänä hän ei halunnut tahria itseään eikä hienoa pukuaan.

Madame Lebou asui pihan perällä olevassa pienessä kapeassa talossa, ja hänen asuntoonsa oli kiivettävä korkeat portaat. Porraskäytävä oli puolipimeä, ja Marie tarttui pelokkaasti Jeannen käsivarteen.

”Uskallammeko me mennä sinne?” hän kuiskasi.

”Tietysti”, Jeanne vastasi, vaikka häntäkin hirvitti hiukan.

Madame Leboun pienessä tunkkaisessa eteisessä istui jo muutama ihminen tyttöjen tullessa sisään. Marie pysähtyi vielä kuin epäröiden ovelle, mutta Jeanne astui sisään. Varovasti hän sitten istuutui karkeatekoiselle penkille ja katseli ympärilleen. Häntäkin pelotti jo nyt, mutta sitä hän ei tietenkään halunnut näyttää Marielle, joka siinä tapauksessa olisi varmasti heti syöksynyt ovesta ulos. Vastapäätä Jeannea istui vanha huonosti pukeutunut nainen, joka nojasi päätään seinään ja hieroi aina välillä tuskastuneena ohimoitaan. Hän oli tullut tänne kysymään neuvoa kiusalliseen päänsärkyyn, joka oli vaivannut häntä jo vuosia.

Ovensuussa istui samettiviittaan kietoutunut hienonnäköinen herra, joka ei suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

”Tuollaiset käyvät täällä kysymässä neuvoa, miten voisivat rikastua lisää, tai tiedusteleva, saavatko he sen entistäkin korkeamman viran jota toivovat”, muuan puhelias pyöreä nainen selitti. ”No, te kai haluatte tietää, millaisen sulhasen te kerran saatte”, hän jatkoi sitten ja katsoi uteliaasti Jeannea ja Marieta.

Jeanne ei vastannut mitään vaan istui sen näköisenä kuin ei olisi kuullutkaan rouvan kysymystä. Marie taasen punastui ja tarttui ystävätärtään käteen.

Pitkän aikaa Jeanne sai istua madame Leboun odotushuoneessa, mutta viimeinkin tuli hänenkin vuoronsa. Hän koetti kulkea arvokkaasti ja kannatteli kaiken aikaa hamettaan, niin kuin oli nähnyt äidinkin tekevän. Täällä se sitä paitsi oli tarpeenkin, sillä ennustajattaren odotushuoneen lattia oli likainen.

Madame Lebou istui pienen pöydän ääressä keskellä huonetta ja viittasi sanaakaan sanomatta Jeannea istumaan jakkaralle häntä vastapäätä. Jeannen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi ennustajan kuulevan sen. Madame Lebou oli miesmäinen ja huonosti pukeutunut nainen. Tukka hapsotti likaisena ja puku oli vanha ja kulunut. Madamen kädet olivat Jeannen mielestä kuin kotkan jalat, kynnet olivat pitkät ja Jeannen mieleen tuli, että madame saattaisi raapaista niillä kipeästikin, jos sattuisi suuttumaan. Kasvoiltaan madame Lebou oli nyrpeän ja epäystävällisen näköinen, kapeat huulet olivat tiukasti yhteen puristetut, ja suuri nenä teki hänet Jeannen mielestä aivan noidan näköiseksi. Pienissä terävissä silmissä tuikki kiihkeä tuli, ja kun hän tuijotti Jeannea kasvoihin, alkoi tyttöä todella pelottaa. Hän ehti jo kerran ajatella, että olisi viisainta lähteä pakoon ennen kuin pelottava madame Lebou alkaisi ennustaa, mutta koko hänen ruumiinsa oli kuin halvattu, niin että hän ei olisi päässyt nousemaan tuolilta, vaikka olisi tahtonutkin. Tuntui kuin madame Leboun voimakas katse olisi vanginnut hänet paikoilleen ja pakottanut hänet istumaan pienellä jakkaralla. Hän tavallaan pelkäsi, tavallaan nautti siitä voimasta, millä madame Lebou piti häntä paikoillaan.--

-Ursula Pohjolan Pirhosen romaanista Madame de Pompadour