1.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Pikkuneiti Poisson menossa ennustajalle

Kevät oli tullut Pariisiin. Vielä joku viikko sitten olivat kadut olleet niin liejuiset, että vaunut yhtä mittaa juuttuivat kiinni, eivätkä muut kuin vesilammikoissa riemastuneita leikkivät pikkupojat menneet vapaaehtoisesti jalkaisin ulos. Mutta nyt oli kevätaurinko kuivattanut kadut, ja Pariisi tuntui yhtäkkiä heränneen uuteen elämään.

Jalkakäytävän reunaa asteli varovasti leveätä hamettaan kannatellen hento Jeanne Poisson. Hän oli vasta 9-vuotias tyttö, mutta päivän tärkeys sai hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taidokkaasti päälaelle, mutta molemmin puolin poskia oli korvien taakse jätetty hiuskiehkura, joka kiertyi paljaalle kaulalle. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan tyttöä, sillä tämä oli harvinaisen viehättävä. Hänen piirteensä olivat hienot, silmät vihertävät ja kädet harvinaisen sirot, mutta ennen kaikkea kiinnitti vastaantulijoiden huomiota hänen lapsellisen arvokas esiintymisensä.

Hän osasi ikäisekseen ihmeellisen taidokkaasti kannatella vaaleansinistä vannehamettaan, niin etteivät sen helmat pölyyntyneet, ja hän varoi huolellisesti kadulla kulkevia ajoneuvoja, etteivät ne vain roiskuttaneet kuraa hänen päälleen.

Jeanne Poisson vilkaisi huolestuneesti pukunsa kaula-aukkoa. Äiti ei olisi mielellään antanut hänen ottaa tänään tätä pukua, sillä rouva Poisson pelkäsi, että Jeannen vaaleansinisen puvun hienot pitsit saattaisivat repeytyä tai ainakin hiostua. Mutta Jeannen onnistui taivuttaa äitinsä, osaksi kerjäämällä, osaksi katsomalla tätä niin kauniisti kuin osasi. Ja lopulta äiti antoi periksi – niin kuin hän tavallisesti teki, sillä hänen oli vaikeata vastustaa tyttärensä pyyntöjä. Sitoipa hän vielä Jeannen kaulaan kauniin sinisen silkkirusetinkin.

Kadunkulmassa odotti Jeannea toinen samanikäinen tyttö, Marie. Tämä ei ollut yhtä kaunis ja viehättävä kuin Jeanne, ja hän katseli vilpittömän ihastuneena ystävätärtään.

”Miten kaunis ja hieno sinä oletkaan!” hän huudahti. ”Voisi aivan luulla, että sinä olet aatelisneiti.”

Jeanne Poisson punastui mielihyvästä, vaikka hän koettikin olla näyttämättä sitä ystävättärelleen. Kunpa hän olisikin aatelisneiti ja saisi ajaa ympäri Pariisia komeissa vaunuissa. Mutta jotain erikoista elämällä oli hänelle varattuna, siitä hän oli aivan varma. Jeanne nosti pienen pyöreän leukansa pystyyn, ja hänen vihertäviin silmiinsä tuli unelmoiva katse. Hänestä ei koskaan tulisi tavallista porvarisemäntää, jonka elämä kului kotoisissa askareissa ja vuosi vuodelta yhä pönäkämmäksi käyvän aviomiehensä palvelemisessa. Hän ei haluaisi, että lukemattomat lapsivuoteet pilaisivat hänen vartalonsa, eikä hän myöskään unelmoinut suuresta lapsijoukosta, joka sitoisi hänet kotiin niin kuin useimmat niistä pariisilaisemännistä, jotka hän oli nähnyt pienen elämänsä aikana.

Hänelle oli varattuna joki erikoisen osa ja tehtävä, sitä hän ei ollut epäillyt koskaan. Koko talven, istuessaan takkatulen ääressä kuunnellen äitinsä ja herra de Tournehemin keskustelua, hän oli odottanut kevään tuloa. Silloin hän kääntyisi tunnetun pariisilaisen ennustajan madame Leboun puoleen ja antaisi madamen kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa. Pikkuvanhasti Jeanne selitti äidilleen, että hänen oli syytä alkaa ajoissa valmistautua elämäänsä, sillä saattaisihan hyvinkin olla, että kohtalolla oli varattuna häntä varten jotain erikoista.

 Rouva Poisson pudisti ensin päätään, mutta vähitellen Jeannen onnistui taivuttaa hänet. Itse asiassa uskoi äiti Poissonkin, että hänen kaunista lastaan odotti suuri elämä, mutta hän olisi halunnut tulla itse mukaan, kun Jeanne lähti madame Leboun luo. Pahaksi onnekseen rouva Poisson sattui vilustumaan, niin hänen oli pysyteltävä kotona. Jeanne kärtti kuitenkin äidiltään luvan saada lähteä ystävättärensä Marien kanssa tapaamaan madame Lebouta. Olivathan he jo isoja tyttöjä, eikä heille Pariisissa keskellä päivää saattanut tapahtua mitään. Ja kyllähän hän, Jeanne, tunsi tien ennustajan luo, sillä hänhän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, eikä madame Lebou asunut kovin kaukana heiltä.

Äiti epäröi vieläkin, mutta silloin herra de Tournehem puuttui puheeseen ja lupasi, että Jeanne saisi lähteä ennustajan luo, mikäli hänen ystävättärensä Marie tulisi hänen kanssaan.

”Pelottaako sinua?” Marie kysyi ja tönäisi Jeannea kylkeen.

Jeanne puisti päätään niin että hänen kiharansa heilahtivat. Häntä jännitti niin, että hänen pieni sydämensä löi aivan hakkaamalla, mutta pelkoa se ei ollut.

Viimein molemmat tytöt saapuivat pienelle kapealle kadulle, jonka varrella madame Lebou asui. Jeanne katseli huolestuneena katua, sillä siinä näkyi vielä suuria kuralammikoita, eikä se myöskään ollut yhtä puhdas kuin heidän kotinsa lähistöllä olevat kadut. Ja juuri tänä päivänä hän ei halunnut tahria itseään eikä hienoa pukuaan.

Madame Lebou asui pihan perällä olevassa pienessä kapeassa talossa, ja hänen asuntoonsa oli kiivettävä korkeat portaat. Porraskäytävä oli puolipimeä, ja Marie tarttui pelokkaasti Jeannen käsivarteen.

”Uskallammeko me mennä sinne?” hän kuiskasi.

”Tietysti”, Jeanne vastasi, vaikka häntäkin hirvitti hiukan.

Madame Leboun pienessä tunkkaisessa eteisessä istui jo muutama ihminen tyttöjen tullessa sisään. Marie pysähtyi vielä kuin epäröiden ovelle, mutta Jeanne astui sisään. Varovasti hän sitten istuutui karkeatekoiselle penkille ja katseli ympärilleen. Häntäkin pelotti jo nyt, mutta sitä hän ei tietenkään halunnut näyttää Marielle, joka siinä tapauksessa olisi varmasti heti syöksynyt ovesta ulos. Vastapäätä Jeannea istui vanha huonosti pukeutunut nainen, joka nojasi päätään seinään ja hieroi aina välillä tuskastuneena ohimoitaan. Hän oli tullut tänne kysymään neuvoa kiusalliseen päänsärkyyn, joka oli vaivannut häntä jo vuosia.

Ovensuussa istui samettiviittaan kietoutunut hienonnäköinen herra, joka ei suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

”Tuollaiset käyvät täällä kysymässä neuvoa, miten voisivat rikastua lisää, tai tiedusteleva, saavatko he sen entistäkin korkeamman viran jota toivovat”, muuan puhelias pyöreä nainen selitti. ”No, te kai haluatte tietää, millaisen sulhasen te kerran saatte”, hän jatkoi sitten ja katsoi uteliaasti Jeannea ja Marieta.

Jeanne ei vastannut mitään vaan istui sen näköisenä kuin ei olisi kuullutkaan rouvan kysymystä. Marie taasen punastui ja tarttui ystävätärtään käteen.

Pitkän aikaa Jeanne sai istua madame Leboun odotushuoneessa, mutta viimeinkin tuli hänenkin vuoronsa. Hän koetti kulkea arvokkaasti ja kannatteli kaiken aikaa hamettaan, niin kuin oli nähnyt äidinkin tekevän. Täällä se sitä paitsi oli tarpeenkin, sillä ennustajattaren odotushuoneen lattia oli likainen.

Madame Lebou istui pienen pöydän ääressä keskellä huonetta ja viittasi sanaakaan sanomatta Jeannea istumaan jakkaralle häntä vastapäätä. Jeannen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi ennustajan kuulevan sen. Madame Lebou oli miesmäinen ja huonosti pukeutunut nainen. Tukka hapsotti likaisena ja puku oli vanha ja kulunut. Madamen kädet olivat Jeannen mielestä kuin kotkan jalat, kynnet olivat pitkät ja Jeannen mieleen tuli, että madame saattaisi raapaista niillä kipeästikin, jos sattuisi suuttumaan. Kasvoiltaan madame Lebou oli nyrpeän ja epäystävällisen näköinen, kapeat huulet olivat tiukasti yhteen puristetut, ja suuri nenä teki hänet Jeannen mielestä aivan noidan näköiseksi. Pienissä terävissä silmissä tuikki kiihkeä tuli, ja kun hän tuijotti Jeannea kasvoihin, alkoi tyttöä todella pelottaa. Hän ehti jo kerran ajatella, että olisi viisainta lähteä pakoon ennen kuin pelottava madame Lebou alkaisi ennustaa, mutta koko hänen ruumiinsa oli kuin halvattu, niin että hän ei olisi päässyt nousemaan tuolilta, vaikka olisi tahtonutkin. Tuntui kuin madame Leboun voimakas katse olisi vanginnut hänet paikoilleen ja pakottanut hänet istumaan pienellä jakkaralla. Hän tavallaan pelkäsi, tavallaan nautti siitä voimasta, millä madame Lebou piti häntä paikoillaan.--

-Ursula Pohjolan Pirhosen romaanista Madame de Pompadour