Parfyymien varhaishistoriaa

Jo yli 5000 vuotta sitten uhrikiveltä nousivat palavien puuaineiden ja hartsin savupatsaat taivasta kohti, jotta yläkerrassa tultaisiin suopeiksi rukoilijoille. Vanhin jälkipolville säilynyt runoelma Gilgames-eepos kertoo muinaisbabylonialaisen Noan polttaneen setripuuta ja mirhamia kiitokseksi pelastumisestaan vedenpaisumuksesta, ”ja tuoksu kohosi miellyttävänä jumalien neniin”.

Babylonian kehityttyä suureksi kalliiden mausteiden rahtauspaikaksi, olihan sillä kaupan miltei kaksisataa erilaista tuoksuvaa ainetta. Herodotos tiedottaa että Baal-Mardukin kultaisilla alttareilla poltettiin vuosittain 26 000 kiloa suitsukkeita. Persialaiset toivat saman verran suitsukkeita Arabiasta. Nykyisen Jemenin alueella Arabian eteläkärjessä oli kadehdittujen saborien omistamia kokonaisia metsiköitä. Pieniä uhripuita siis, joiden runkoa vain he osasivat viiltää hartsin saamiseksi, joskin vain kolmesataa saborisukua osasi tämän taidon. Oikeus uhripuiden käsittelyyn oli perinnöllinen, niinpä nämä suvut nimitettiin pyhiksi.

Sitä vastoin Egyptin faaraot lähettivät sotajoukkoja Puntin salaperäiseen suitsukemaahan, joka sijaitsee nykyisen Eritrean ja Somalimaan välissä. He toivat kotimaahansa suuret määrät hyväntuoksuisia kasveja. Ennen kaikkea he osasivat käsitellä kellertäviä jyviä, joiksi suitsukepuiden nestemäinen erite jähmettyi. Suitsuketta, mirhamia ja kultaa ei kutsuttu aiheetta kolmen itämaan tietäjän lahjoiksi. Hartsit olivat muuten yhtä kalliita kuin kulta. Kirkoin piireissä käytetään edelleen suitsuketta, josta käytetään hajuvesiteollisuudessa nimeä ”olibanum”.

Muinaiset egyptiläiset suitsuttivat kolmesti päivässä tuoksuvia savupatsaita auringonjumalansa kunniaksi. Auringonnousun aikaan he polttivat makeaa hartsia, keskipäivällä kitkerää mirhamia ja illalla ”kyfiä”, joka oli valmistettu kuudestatoista voimakastuoksuisesta aineesta. Pyhä savu oli säädetty myös juutalaisten jumalanpalvelussuitsutukseen. Erästä poikkeuksellisen hyväntuoksuista elemi-hartsia käytettiin intialaisissa pyhäköissä uhraamiseen. Santelipuuta, balsamia ja suitsuketta paloi kiinalaisissa temppeleissä sekä kartagolaisten juhlapaikkojen korkeissa kyntteliköissä. Sellaiset kalliit uhrisavut maksoivat tietenkin enemmän kuin nykyajan parfyymit. Kun Aleksanteri Suuri lapsellisessa hölmöydessään heitti paljon pyhää suitsuketta alttarille, hänen kasvattajansa Leonidas kielsi häntä huomauttaen pilkallisesti, että myöhemmin hän voisi heittäytyä tuhlaavaiseksi monta kertaa kukistettuaan suitsuketta tuottavat kansat. Tarina kertoo että Aleksanteri Suuri otti ensimmäisestä kerrasta opikseen. Niilin valloitusretkeltään hän lähetti viipymättä vanhalle oppimestarilleen laivalastillisen suitsuketta, jolla hän tästä lähtien voisi palvoa ylen määrin jumalia. Keisari Nero puolestaan antoi puolisonsa polttohautajaisissa kohota ilmaan suitsuketta enemmän kuin koko Arabia pystyi tuottamaan vuodessa. Manalan jumalien kunnioittaminen oli sinänsä viisasta, mutta niin runsas uhraaminen oli pikemminkin tuhlausta kuin kunnioitusta.

Ei ollut mikään että pyrittiin korvamaan arvostettuja puuaineita ja hartseja keinotekoisilla tehdasmaisilla tuoteratkaisuilla. Aleksandriasta varastettiin kuitenkin silloin niin paljon aitoa suitsuketta, että tehtaan johto otti käyttöön ankarat varotoimet. Työläisille määrättiin esiliinat ja kasvojen eteen kiinnitettiin naamari tai tiheä verkko ja kaiken lisäksi ennen tehtaalta poistumista riisuttiin kaikki vaatteet.

Suitsuketta ei poltettu aina vain hyvän tuoksun vuoksi, vaan myös tautien ehkäisemiseksi. Luonnolliset kokemukset ja lääketiede sekoittuivat taikauskoon. Babylonialaiset ja assyrialaiset koettivat ajaa tautipaholaista sairaasta ruumiista mirhami- ja suitsukepilvin. Galbaanikumihartsin tervehdyttävän vaikutuksen keksi maineikas kreikkalainen lääkäri Hippokrates. Kiinassa keksittiin kamferin lisäksi monia muita arvokkaita rohdoksia. Kamferi tuotiin myöhemmin Syyrian kautta Eurooppaan.

Ateenassa ja Roomassa sytytettiin myös epidemioiden uhatessa kadunkulmissa tuoksuvia puuaineita ja yrttejä. Keskiajan ihminen taisteli vaikeita kulkutauteja vastaan ”ruttotulella”. Sitä kutsuttiin myös ”tuskantuleksi”, samalla uskottiin kastanjan, santelipuun, tyymin, salvian, laakeripensaan, laventelin ja rosmariinin parantavaan vaikutukseen. Ruton aikana saadut kokemukset laventelin parantavuudesta johtivat Englannissa 17.vuosisadalla ensimmäisiin yrityksiin valmistaa laventelivettä, josta myöhemmin kehittyi tunnettu Englantilainen vientituote. Vieläkin sirotellaan rosmariinia ”ruton ehkäisemiseksi” Lontoon Lord Mayorin virkaanasettajaisissa – niiden aikojen muistoksi jolloin rosmariini auttoi kaikkiin vaivoihin joko juotuna tai poltettuna. Saksan vanhojen kaupunkien tileissä esiintyy yleisten juhlamenojen yhteydessä ”kukat ja herkut” sekä ”troskit ja kynttilät”. Nämä vanhat kynttilät valmistettiin vanhan reseptin mukaan katajasta, santelipuusta, aloesta, suitsukkeesta ja niin edelleen käyttäen apuna lehmuksen hiiltä ja paloviinaa. Näiden kynttilöiden piti varjella myös tartuntaudeilta.

Kautta aikojen on poltettu suitsukkeita uhrina mystiselle Profit-jumalalle. Jo ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun jälkeen kirjoittamassaan luonnonhistoriassa Plinius suuttui, kun barbaarit sytyttivät kiukuissaan tuleen kokonaisia metsiköitä. Tästä johtuen hyväntuoksuisten puuaineiden hinnat kohosivat nopeasti, niinpä naula kanelia maksoi 1000 denaarin asemasta 1500 denaaria. Hollantilaiset polttivat siihen aikaan tavattoman kalliita ja nykyäänkin arvostettua muskottia ja kanelia sellaiset määrät, että koko maa tuoksui hyvälle. Tällainen tuhlailu piti hinnat korkeina, myös tuoksuvan ”tuskasavun”, jota kuitenkin kaupiteltiin halvemmalla ruton ehkäisyyn.