Gaius Julius Caesarin testamentti

Aamun sarastus pilkisti Esquilinuksen ja Viminaliksen kukkuloiden yli, kultasi forumin talojen katot ja kurkotti torin toiselle puolelle Palantinukselle. Siellä seisova Vestan pyörötemppeli kiilsi kuten muutkin rakennukset herätessään eloon pimeästä. Kaupungissa raivonneet tulipalot eivät olleet kajonneet sen paremmin Vestan temppeliin kuin sen takana sijaitsevaan huomattavasti kookkaampaan Neitseiden taloon. Vestaalien oma pyhä liekki loimusi edelleen temppelin tulisijassa, ja mellakoijat olivat kiertäneet jumalattaren vihan kaukaa, torjuneet hänen kirouksensa viikuna- tai sarvieleellä kulkiessaan kiireenvilkkaa ohi.

Forumin poikki kävellessään Marcus Antonius tiesi esiintyvänsä edukseen. Hänellä oli seuranaan paitsi kuusi liktoria, jotka kantoivat perinteistä kirvestä ja vitsakimppua, myös kaksi centuriota, joilla oli kiiltävät suojukset ja nilkkoihin ulottuvat tummat viitat. Rooman konsuli saapui kuulemaan Caesarin viimeisen tahdon ja testamentin, ja vaikka senaatin rakennuksesta oli jäljellä pelkät nokiset rauniot, Marcus Antonius ainakin edusti omalla persoonallaan näyttävästi valtiovaltaa. Hän tunsi paikalle kerääntyneen väkijoukon katselevan hätä, mutta tilanne ei vaikuttanut sinä päivänä vaaralliselta. Hän oli varma, että tuossa joukossa oli paljon niitä, jotka olivat osallistuneet mellakoihin kenties vielä muutamaa tuntia aiemmin, mutta aamu oli viileä ja ilmapiiri tuntui likipitäen siltä kuin olisi solmittu aselepo. Koko kaupunki halusi kuulla Caesarin kansalleen osoittamat viimeiset sanat.

Marcus Antonius tuli pyörötemppelin edustalle paikkaan, josta näki sisällä loimuavan ikuisen tulen. Hänen miehensä kävivät asemiin hänen ympärilleen, mutta hekään eivät aistineet hiljaisessa yleisössä vaaran merkkejä. Marcus Antonius etsi katseellaan vapauttajia. Heitä ei näkynyt. Hänen vakoojansa toivat hänelle päivittäin tietoa, ja hän tiesi monien vapauttajien lähteneen Roomasta pelastaakseen oman nahkansa.

Hän piti ilmeensä tuimana, vaikka vapauttajien poissaolo oli taas yksi osoitus siitä, että hän oli hyötynyt teurastuksesta ja mellakoista enemmän kuin kukaan heistä. Jos Brutuksen ja Cassiuksen kaltaiset vaikutusvaltaiset miehet eivät enää uskaltaneet näyttäytyä julkisuudessa, mitä toivoa heillä oli päästä Roomassa hallitsevaan asemaan? Voitto ei ollut yksiselitteinen. Vapauttajilla oli epäilemättä kansan keskuudessa urkkijoita, jotka kertoisivat heille kaiken, mitä roomalaiset sanoisivat, mutta vapauttajien poissaolo kerto jo paljon, eikä Marcus Antonius ollut ainoa, joka pani sen merkille. Kuukautta aiemmin hän ei olisi osannut uneksiakaan tällaisesta päivästä. Caesar oli silloin ollut elossa, ja maailma oli kulkenut kiveen hakatuilla urillaan, joilla se pääsi ainoastaan suoraan eteenpäin. Vapauttajat olivat muuttaneet tilanteen veitsillään, mutta olikin käynyt niin, että Marcus Antoniuksen onni oli kääntynyt. Askel askeleelta hänen asemansa oli lujittunut sitä mukaa kuin heidän asemansa heikkeni.

Marcus Antonius oli pitkä mies ja näki yleisön päiden yli, että forum ei ollut täynnä väkeä, ei sinne päinkään. Hänen takanaan oli tyhjää tilaa auringon lämmittämällä kiveyksellä. Paikalla oli kuitenkin ainakin kolmetuhatta miestä ja naista, ja lisää tuli koko ajan kaikilta kaduilta, kaikkia rinteitä alas, kansalaisia ja orjia virtasi kuin puroja Rooman keskipisteeseen. Valtaosassa kaupunkia vallitsi jonkinlainen järjestys, hän oli pitänyt siitä huolen. Portit oli jälleen avattu, ja tuoreita kasviksia ja muuta syötävää tuotiin taas kaupunkiin myytäväksi kiskurihintaan.--

Marcus Antoniuksen katse tarttui neljään mieheen, jotka seisoskelivat hänestä oikealla. Kaikilla oli aseet, ja he näyttivät kuuluvan yhteen, koska juttelivat hiljaa keskenään. Kaksi vaikutti konsulista jotenkin tutuilta. Vieressään seisovan harteikkaan miehen rinnalla he näyttivät solakoilta. Marcus Antonius ei onnistunut kaivamaan heidän nimiään muistista. Joukossa oli varmasti satoja Caesarin klienttejä, miehiä jotka saivat kiittää häntä tiloistaan ja asemastaan ja olivat ottaneet vastaan pienen kuukausittaisen maksun hyvitykseksi tuestaan. Väitettiin että Caesarilla oli ollut tuhansia klienttejä, toiset rikkaita, toiset köyhiä, ja kaikki varmasti halusivat kuulla, oliko heidän suojelijansa muistanut heitä testamentissaan.

Marcus Antonius vilkuili edelleen eri suuntiin ja tähysi erityisesti niitä, jotka olivat kätkeneet kasvonsa. Hän tunnisti joukosta senaattoreita, joista monet olivat ottaneet mukaan vartijoiksi legioonalaisia tai päivähintaan pestaamiaan palkkasotureita. Kansanjoukko paisui yhä päivän kirkastuessa, kunnes aamun viileys häipyi, ja hän alkoi haistaa lämpenevässä ilmassa hien ja mausteiset ruoat. Kevättaivas oli kuulas, mutta keskipäivään mennessä tulisi tukalan kuumaa. Hän siirsi painonsa jalalta toiselle odotellessaan kärsimättömänä papittaren ilmaantumista.

Yleisö hiljeni, kun Neitseiden talosta alkoi kuulua laulua. Kaikki kurkottivat kaulaansa nähdäkseen vestaaleista ensisilmäyksen. Marcus Antonius hillitsi hymynsä naisten astellessa ulos: hän jos kuka ymmärsi miten tärkeää Roomassa oli herättää oikea vaikutelma. Neitseillä oli sormiin ja ranteisiin sidotut pienet symbaalit, joita he löivät yhteen jokaisella askeleella niin, että heidän laulunsa oli peittyä riitasointuiseen räminään. Hän katsoi, miten kulkue järjestäytyi temppelin eteen, ja kuunteli laulua. Hän oli pettynyt siihen, ettei nuorista naisista näkynyt juuri mitään stoolan ja sääret peittävän pitkän pallan alta. Papitar oli näyttänyt enemmän paljasta pintaa, kun Marcus Antonius oli käynyt tapaamassa häntä, eikä Marcus Antonius voinut olla hymyilemättä poikamaisuudelleen. Kaikki neitsyet oli valittu tarkkaan ruumiillisen täydellisyyden perusteella. He olivat lupautuneet elämään kolmekymmentä vuotta selibaatissa ennen kuin saisivat lähteä temppelistä. Joidenkin kasvoja katsellessaan Marcus Antonius ajatteli tahtomattaan, miten järkyttävästi heidän kauneutensa meni hukkaan.

Hän odotti, että toimitettiin Minervalle ja Vestalle osoitettu kiitosrituaali. Hän huokaisi vain, kun kuumuus alkoi vaivata auringon noustua korkealle. Kului iäisyys ennen kuin temppelistä kannettiin esiin puukoroke, jolle levitettiin tummanpunainen kangas. Quintina Fabia astui korokkeelle, ja hänen ja Marcus Antoniuksen katseet kohtasivat. Kenties Quintina muisti Marcus Antoniuksen puhuneen Roomalle vasta äskettäin. Puheen seuraukset olivat vieläkin näkyvissä heidän ympärillään. Marcus Antonius näki Quintinan silmissä kylmää huvittuneisuutta, mutta häntä kiinnosti ainoastaan temppelistä esiin kannettu veistokoristeltu setrirasia. Se oli sekä lukittu että sineröity, joten kaksi naista joutui lyömään sidettä vasaroilla ennen kuin he saivat kannen auki. He nostivat sisältä nelikulmaisen vahataulupinon. Se oli sidottu lyijysuikaleilla ja merkitty isolla vahakiekolla, jonka Caesar oli itse sinetöinyt. Marcus Antoniusta puistatti ajatella, että hänen ystävänsä käsi oli koskenut siihen viimeksi.

Vestaalit ojensivat pinon papittarelle. Hän leikkasi sinetin irti veitsellä ja näytti kaikille, että se jäi ehjäksi. Hän taivutti varovasti lyijysuikaleet sivuun ja ojensi ne vestaaleille. Jäljelle jäi viisi puulaattaa, joiden pinnassa oli ohut vahakerros. Marcus Antonius ei nähnyt, mitä vahaan oli kirjoitettu. Hän astui hieman lähemmäksi kuten kaikki muutkin, sillä yhtäkkiä hänellä oli hillitön halu saada kuulla, mitä Caesar oli kirjoittanut.

Yleisön kärsimättömyys ei liikuttanut Quintina Fabinaa, kun hän ojensi neljä taulua avustajilleen ja luki ensimmäisen itsekseen. Lopussa hän nyökkäsi hieman. Sitten hän katsoi suureksi paisuneeseen ihmisjoukkoon.

”Kuulkaa Rooman kunniaksi Gaius Julius Caesarin viimeinen tahto ja testamentti”, hän aloitti, mutta piti samantien tauon. Marcus Antonius huokaisi mielessään tälle teatraalisuudelle.

”Vauhtia!” hän mutisi.

Quintina vilkaisi hntä kuin olisi kuullut ja jatkoi sitten lukemista.

”Gaius Octavius on perilliseni. Tunnustan hänen verisukulaisekseni, ja näillä sanoin adoptoin hänet pojakseni.”

Yleisö supisi, ja Marcus Antonius näki neljän ryhmän jähmettyvän miltei yhtä aikaa ja katosovan sitten toisiaan järkyttyneinä ja ihmeissään. Testamentin koruton kieli oli tyypillistä sen kirjoittaneelle miehelle, vailla hienostelevaa kaunopuheisuutta. Mutta Caesar oli kirjoittanut testamenttinsa ennen kuin palannut Egyptistä, kenties jo ennen kuin oli lähtenyt Roomasta Kreikkaan taistelemaan Pompeiusta vastaan. Hän ei ollut silloin tiennyt, että Egyptin kuningatar synnyttäisi hänelle perillisen. Marcus Antonius hengitti syvään miettiessään asiaa perin pohjin. Olisi ollut parempi, jos pääperijä olisi ollut joku ulkomainen penikka, joka ei voisi koskaan tulla Roomaan vaatimaan lakiosaansa. Konsuli oli tavannut Octavianuksen muutamaa vuotta aiemmin. Octavianus oli silloin ollut vasta poika, jonka kasvojakaan Marcus Antonius ei muistanut.

”Kaikki mikä minun on, kuuluu hänelle, paitsi seuraavassa luettelemani rahasummat ja kiinteistöt. Niistä ensimmäinen on Tiberjoen rannassa sijaitseva puutarhakiinteistö. Se on ensimmäinen lahjani Rooman kansalle, jolle luovutan sen ikuisesti, jotta se voi levätä julkisella maalla.”

Yleisön ihmetellessä papitar ojensi taulun kädestään ja otti vastaan kaksi muuta. Hänen kulmansa kohosivat, kun hän luki itsekseen ennen kuin alkoi lukea ääneen.

”Aurinkoisen kävelypaikan lisäksi annan kaikille Rooman kansalaisille kuolinpesästä kolmesataa sestertiusta käytettäväksi heidän kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla. He olivat minun hurraajiani elämässä. En voi suoda heille mitään sen vähempää kuolemassa.”

Tällä kertaa yleisö reagoi huutamalla innoissaan. Kolmesataa hopearahaa oli iso summa; sillä saattoi ostaa perheelle ruoat moneksi kuukaudeksi. Marcus Antonius hieroi otsaansa yrittäessään laskea, millainen summa siitä kertyisi kaiken kaikkiaan. Tuoreimmassa väestönlaskennassa kaupunkiin oli kirjattu lähes miljoona asukasta, joskin vain puolet heistä oli kansalaisia. Hän ajatteli nuivasti, että mellakat olivat karsineet tuota joukkoa, mutta silti kansalaisia oli tuhottomasti kuin muurahaisia, ja joka ainoa tulisi tivaamaan rahojaan senaatin hallitsemista aarrekammioista. Caesar ei ollut voinut sitä tietää, mutta tuo yksinkertainen testamenttaus oli kova isku vapauttajia vastaan. He eivät pystyisi kävelemään Rooman kaduilla kuulematta huutoja, joissa heitä syytettäisiin murhaajiksi, eivät taatusti tämän jälkeen. Marcus Antonius sulki silmänsä ystävänsä muistoksi. Julius oli kostanut vihollisilleen jopa kuolleena.

Quintina Fabina jatkoi luetellen Klienteille jaettavat rahasummat. Monet vaativat hiljaisuutta, jotta papittaren sanat kuuluisivat, mutta puheensorina jatkui siitä huolimatta joka puolella. Heidän on anottava temppelistä lupaa lukea tauluja yksityisesti, mikäli he haluavat kuulla tarkemmin, Marcus Antonius ajatteli. Hän muisti oman käyntinsä papittaren luona ja toivotti heille menestystä.

Quintina jatkoi viidenteen ja viimeiseen tauluun, jossa Caesar jakoi kultaa ja maata sukulaisilleen ja kannattajilleen. Marcus Antonius kuuli nimensä ja karjaisi ympärillään seisovia vaikenemaan. Hänen äänensä onnistui mykistämään joukon, jota muu eivät olleet saaneet hiljaiseksi.

”… jolle annan viisikymmentätuhatta aureusta. Saman summan annan Marcus Brutukselle. He olivat ja ovat ystäviäni.”

Marcus Antonius tunsi ihmisten katsovan häntä. Hän ei pystynyt salaamaan järkytystään siitä, että Brutus saisi saman summan. Marcus Antonius oli käyttänyt tuhlaillen kultaa konsulin leveään elämään ja jakanut sitä omille klienteilleen. Testamenttilahjoitus oli antelias, mutta riittäisi niukin naukin hänen velkojensa maksamiseen. Hän pudisti päätään tiedostaen häntä katsovien pelonsekaisen kunnioituksen. Silti hän oli katkera. Viisikymmentätuhatta oli varsin vähän miehelle, joka oli kannustanut kansaa puolustamaan Caesarin muistoa. Eikä Brutus ollut taatusti ansainnut sellaista summaa.

”Loput olkoon pojakseni Juliusten sukuun ottamani Gaius Octaviuksen omaisuutta. Jätän Rooman sinun haltuusi.”- Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri