Klassisen baletin aamunkoi

Baletti syntyi Italiassa renessanssin kukoistuksen aikaan 1400-luvulla. Alussa baletti oli hoviväen huvittelu- ja seurustelumuoto, ja hyvä tanssitaito kuului aatelisen perussivistykseen – monien muiden taitojen ohella. Tältä ajalta ovat peräisin ensimmäiset käsikirjoitukset, joissa ajan tanssimestarit kuvaavat sekä tanssin perusaskelia että ”järjestämiään” tansseja. Domenico of Piacenza tekee omassa kirjassaan ensimmäisen kerran erottelun danzan ja ballon välille: Danzassa musiikin rytmi pysyy samanlaisena, mutta ballossa rytmit vaihtelevat. Baletti kehittyi tanssimestarien järjestämiksi tanssispektaakkeleiksi, joita hoviväki esitti toisilleen. Niissä yhdistyivät tanssi, musiikki ja laulu. Esittävän tanssin ja seuratanssin ero oli niissä häilyvä, sillä tanssijat olivat hoviväkeä ja tanssit muistuttivat ajan seuratansseja. Ensimmäiset teatterit rakennettiin balettia varten vuonna 1580. Niissä vähemmän tärkeät katsojat seurasivat esitystä ylhäältä parvilta, mutta päävieraat samalta tasolta esiintyjien kanssa välillä jopa osallistuen tanssiin.

Hovibaletti saapui myös Ranskaan luultavasti 1400-luvun lopussa. Ensimmäinen varsinainen balettiteos oli Balthasar de Beaujoyeulxin, Catherine de Medicin balettimestarin, ohjaama Ballet Comique de la Reine vuodelta 1581. Uutta teoksessa oli se, että kaikki sen sisältämä tanssi, puhe ja laulu liittyivät samaan aiheeseen, vaikkeivät kohtaukset muodostaneetkaan yhtenäistä tarinaa. Balettiesitys järjestettiin erään avioliiton juhlistamiseksi noin kymmenelle tuhannelle vieraalle ja se kesti iltakymmenestä aamukolmeen. Edelleen esiintyjinä oli vielä aatelisväki itse, mutta heidän arvolleen sopimattomat groteskit tai koomiset roolihahmot annettiin ammattiakrobaattien esitettäviksi.

Ludvig XIV rakasti tanssimista ja sai joidenkin lähteiden mukaan nimensä ”Aurinkokuningas” esitettyään aurinkoa Le Ballet de la Nuit -teoksessa 1653. Hän jatkoi tanssimista baleteissa vertauskuvallisissa rooleissa vuosien ajan kunnes tuli liian lihavaksi siihen. Hän kiinnitti huomattavia taiteilijoita hoviproduktioita järjestämään ja baletti kohosi korkeammalle tasolle kuin aiemmin. Italialainen muusikko Jean-Baptiste Lully (1632–1687) nousi nopeasti kuninkaan suosikiksi ja vaikutti merkittävästi sekä oopperan että baletin kehitykseen. Lullyn balettimestari Pierre Beuchamps (1636–1705) kehitti nykyäänkin käytössä olevat jalkojen viisi perusasentoa. Hän suunnitteli tanssit moniin ns. komediabaletteihin. Niiden juoni oli usein jostain klassisesta legendasta ja ne koostuivat kohtauksista, joissa yhdistyivät (usein runomittainen) puhe, musiikki ja tanssi. Esitykset siirtyivät hovista teatteriin ja pian ne vaativat ammattiesiintyjiä. 1672 lisättiin Académie Royale de Musiqueen (nykyinen Pariisin Ooppera) tanssikouluosasto kouluttamaan taiteilijoita uusiin oopperabaletteihin, joita ohjattiin teattereissa. Näin tanssiesiintyminen alkoi siirtyä ammattitanssijoille.

Oopperabaletit olivat rakenteeltaan löyhiä ja niiden kohtauksia vaihdeltiin ja muunneltiin tilanteen mukaan. Joinakin iltoina esitettiinkin vain ”parhaat palat” ja suosituimmat kohtaukset useammista teoksista koottuna. Puvustuksena oli ajan hovipuku, jonka koristelun symbolit valittiin rooliin sopiviksi. 1713 Pariisin Oopperassa alkoi uusi täysin ammattimainen tanssikoulutus. Miestanssijat olivat vielä näyttämön valtiaita – paljolti, vapaamman liikkumisen sallivine vaatteineen, mutta myös ensimmäiset ballerinat alkoivat nousta kuuluisuuteen. Marie-Anne Cupis de Camargo eli ”La Camargo” (1710–1770) oli tunnettu hämmästyttävästä jalkatyöskentelystään ja hän lyhensi hameenhelmojaan nilkan yläpuolelle, jotta hänen tekniikkansa pääsisi esille. Hänen kilpailijansa Marie Sallé (1707–1756) taas tanssi ekspressiivisemmin kuin kukaan ballerina aiemmin ja kehitti ilmaisullista mimiikkaa.

Itsenäiseksi lajiksi baletti muodostui vasta 1700-luvun toisella puoliskolla ranskalaisen balettimestari Jean-Georges Noverren (1727–1810) tehtyä monia uudistuksia. Kirjassaan Lettre sur la danse et les ballets (1760) hän esittelee teoriaansa baletista draamallisena spektaakkelina – ”näytelmänä ilman sanoja” – jossa tapahtumat ilmennetään ilmaisullisella tanssilla harmoniassa musiikin kanssa. Noverre nostaa koreografin baletin pääsuunnittelijaksi ja vaatii, että tanssijoiden pitää ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan ilmeillään ja eleillään siten, että kaikilla heidän liikkeillään ja jopa liikkumattomuudellaan on merkitys. Hänen tanssiteorioistaan kiinnostuneet koreografit italialainen Salvatore Viganò (1769–1821) ja ranskalainen Jean Dauberval (1742–1816) kehittivät edelleen tätä ballet d’actionia, toimintabalettia.

Dauberval muistetaan nykyään baletin La Fille mal Gardée (Huonosti vartioitu tyttö) ensimmäisenä koreografina. Hän toi balettinäyttämölle ensimmäisenä tavallisen kansan sitä ennen yleisten antiikin jumalolentojen sijaan ja haki inspiraatiota oikean elämän ja luonnollisten eleiden tarkkailusta. Charles Didelot (1767–1837), myös Noverren oppilas, vaikutti merkittävästi venäläisen baletin kehitykseen työskennellessään siellä 1801–1811 ja 1816–1831. Hän vahvisti ja laajensi Pietarin Keisarillisen Koulun opetusta ja ohjasi monia baletteja tutkien miimisen tanssin mahdollisuuksia.

Italialainen baletin kehitykseen on vaikuttanut Carlo Blasis (1797?-1878) oli merkittävä tanssiteorian ja -tekniikan kehittäjä. Blasis oli 1800-luvun tärkein tanssinopettaja. Muun muassa. Enrico Cecchetti on luonut balettitekniikkaa merkittävästi edistäneen harjoittelumetodin hänen oppiensa pohjalta. Blasis on keksinyt nykyään attitudeksi kutsutun asennon Giambolognan Merkurius-patsaan innoittamana. Blasiksen kirjassa Code of Therpsichore esiintyy jo jalkojen täysi 180 asteen aukikierto.

1800-luvulla taiteessa käynnistynyt romantismin vaihe aiiheutti isoja muutoksia myös baletissa. Syntyi reaktio klassismin muodollista kylmyyttä vastaan ja tunteet nostettiin järjen edelle. 1830-luvulta eteenpäin romantismin kukoistuskaudella baletista tuli huippusuosittua. Käsitellyissä teemoissa näkyivät romantiikalle tyypilliset piirteet: eksotiikka, yliluonnolliset hahmot, menneiden aikojen ihannointi. Näillä haettiin pakoa todellisuudesta, jota leimasivat Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja teollinen vallankumous.

Käsikirjoittaja nousi tärkeäksi työprosessissa ollen jopa usein sen käynnistäjä. 1800-luvulla balettitunneista kehittyi sarja loogisesti yksinkertaisesta monimutkaisempiin eteneviä harjoituksia. Systemaattisen harjoittelun myötä tekninen kehitys oli nopeaa ja mahdollisti muun muassa piruettitekniikan kehittämisen ja uusi danse haute, ”korkea tanssi”, syrjäytti vanhan danse terre à terre -tyylin. Tanssiin haettiin kevyttä eteeristä vaikutelmaa ja alettiin kehittää varpailla tanssimisen tekniikkaa ja varvastossuja. Ballerinan ”peruspuku” - valkoinen tiukkamiehustainen tyllimekko, paljaat olkapäät, vaaleanpunaiset trikoot ja tossut – ovat peräisin tältä aikakaudelta.

Aluksi varpaille noustiin vain ohimenevään asentoon, mutta kun tossunkärkiä vahvistettiin parsimalla ja kovetettiin liimoilla, pystyttiin tekniikka kehittämään voimannäytteestä taiteelliseksi tehokeinoksi, jolla oli oma funktionsa. Miestanssijoiden rooli muuttui toissijaiseksi ballerinan tukena ja partnerina toimimiseksi. Ensimmäinen varpaiden kärjillä tanssinut ballerina oli kuuluisan italialaisen tanssijasuvun jäsen Marie Taglioni, joka teki debyyttinsä 18-vuotiaana Wienissä 1822. Hän tuli kuuluisaksi tanssinsa keveydestä ja sulokkuudesta ja höyhenenkevyet alastulot hypyistä olivat ennennäkemättömiä. Hän esitti pääroolia ensimmäisessä todellista romanttista balettia edustavassa teoksessa La Sylphide (Keiju), jonka ensi-ilta oli 12.3.1832 Pariisin Oopperassa. Siinä näkyvät lähes kaikki romanttisen tyylin piirteet: eksotismi (tapahtuu kaukaisessa Skotlannissa) ja traaginen tuhoon tuomittu rakkaus yliluonnollisen keijukaisen ja ihmisen välillä. Taglionin tanssin eteerisyyttä korostaa uusi kuunvaloefektin luova kaasuvaalaistus ja ”lentämisen” mahdollistava näyttämötekniikka. Yhä edelleen nykytanssijat tavoittelevat ihanteenaan Taglionin tunnusmerkiksi tullutta lyyristä keveyttä.


.

Pohjoismaalaisia jouluperinteitä

Joulu

Joulukuusen käyttö alkoi porvariskodeissa 1800-luvun lopulla. Joulupihlaja oli sen edeltäjä tietyillä alueilla – ainakin Värmlandissa Ruotsissa ja Telemarkissa Norjassa koristeltiin pieniä kauniita pihlajia jouluksi. Varmuudella joulupihlajia ovat edeltäneet kevätpihlaja tai kevätvarpu. Ne liittyivät pakanalliseen hedelmällisyysriittiin, joka säilyi Taalainmaalla 1800-luvun lopulle. Jo germaanit katkoivat oksia – mieluiten pihlajista, joilla he suomivat lehmiä, kun ne ajettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle. Näin toivottiin että pihlajista siirtyi kasvuvoimaa talvesta väsyneille eläimille. Vähitellen kevätpihlajia ryhdyttiin koristelemaan ja asettaa niitä keskelle lantakekoa. Samanlainen perinne löytyy myös Värmlannista ja Telemarkista, missä se liittyi joulun viettoon. Siellä kilpailtiin kenellä oli kaunein joulupihlaja (eli kuka siis välitti eniten lehmistään.). Lantakeko tasoitettiin ja muotoiltiin ympyräksi. Jouluaaton aamuna pantiin ympyrän keskelle hienosti koristeltu joulupihlaja.

Joulupuuna käytettiin nuorta pihlajaa, jonka kahdesta latvaoksasta sidottiin ylimmäiseksi pyörylä. Mielellään lisänä sai olla muutama ylimääräinen sivulle ojentuva oksa. Pyörylä ja oksat kuorittiin ja koristeltiin värikkäällä kankaalla tai paperilla. Poikkipiena kiinnitettiin pyörylän keskelle, ja pihlaja koristeltiin pienillä olkiristeillä, kaura- ja ruisnipuilla sekä mahdollisimman värikkäillä nauhoilla ja paperisuikaleilla. Kun haluttiin hienostella erityisesti paperista väkerrettiin viuhkoja ja ruusukkeita.

Joulupihlaja ei ollut pelkästään koriste. Sen tehtävänä oli myös pitää noidat poissa ja estää pikkulintuja syömästä viljan siemeniä kevätkylvöjen alkaessa. On paljon merkkejä siitä pihlajaa on pidetty erityisen yliluonnollisena puuna. Sitä ei saanut esimerkiksi tyrnin tavoin polttaa koskaan liedessä, koska silloin kotitonttu olisi lähtenyt pysyvästi matkoihinsa.

Olkihahmot

Nykyisillä olkipukeilla joilla on kaarevat sarvet ja punaiset silkkinauhat vartalonsa ympärillä, on esikuvia menneisyydessä koko Pohjolassa. Usein leikittiin joulupukeilla. Toisinaan naamioiduttiin pukeiksi ja heittäydyttiin vallattomiksi naapureiden kanssa. Joissakin paikkakunnilla näin tehtiin jo ennen ja joulua, joissakin joulun aikaan ja joskus Nuutinpäivänä. Tavallisesti oljesta tehtiin ihmisen kokoinen pukki tai ukko, joka puettiin vanhoihin vaatteisiin. Illalla koputettiin naapurin oveen, heitettiin pukki sisään ja juostiin kiireesti karkuun.

Muutamissa kylissä pukkia kuljetettiin talosta taloon koko joulunajan. Kerrottaan että eräässä smoolantilaisessa kylässä piti sepittää värssy ja riippua pukissa, ennen kuin se vietiin seuraavaan paikkaan. Eräässä norjalaisessa kylässä kerrotaan tarinaa, että pukin sisään asetettiin vesiruukku ja kun talonväki avasi oven, siellä seistä tönötti alleen laskenut pukki.

Pieniä joulupukkeja ja joulunukkeja tehtiin toisinaan myös lahjaksi juhlavieraille ja leluiksi lapsille. Pohjolassa oli tavallista leikkiä sellaista joululeikkiä, jossa levitettiin illalla olkia lattialle, otettiin nukkea jaloista kiinni ja kilpailtiin siitä, kula heittää nuken pään yli pisimmälle.

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 4: madame de Montespanin toiveet toteutuvat

”Rouva Athénaïs de Montespan seisoi peilin edessä ja katseli omaa kuvaansa. Tänään se tapahtuisi. Vieläpä ennen puoltayötä hänestä tulisi kuningas Ludvigin rakastajatar. Rouva de Montespan ryhdistäytyi. Hän oli pukeutunut tulenväriseen iltapukuun, joka sopi erityisen hyvin yhteen hänen tummien hiustensa kanssa. Kaula-aukko oli niin avoin kuin hän suinkin oli uskaltanut antaa sen ommella – pitihän sentään ottaa huomioon kuningatar Maria Teresia, jota ei saanut turhan takia ärsyttää. Rouva de Montespan koetti varovasti sormenpäillään pitkää kaulaansa ja paljaita olkapäitään. Hän oli huomannut kuninkaan katseen viime aikoina viipyvän pukunsa kaula-aukossa. Mutta oliko se mikään ihme? Olihan hänellä tunnetusti hovin kauneimmat käsivarret, ja hänen pukunsa oli leikattu sillä tavoin, että se pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauneutensa.

Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.

Athénaïs kumartui ja otti kampauspöydältään mustan kauneuspilkun, kiinnitti sen vasempaan suupieleensä ja hymyili taas muotokuvalleen. Noin! Tuota hymyä ei kuningas varmaankaan voisi vastustaa.

Athénaïs vetäytyi hieman kauemmaksi peilistä ja niiasi sitten omalle muotokuvalleen. Hän painoi päänsä, ennen kuin nousi hitaasti. Sitten hän käänteli itseään peilin edessä, ojensi paljaan käsivartensa, aivan kuin hän olisi osoittanut jotakin, ja pysähtyi sitten taas katsomaan omaa kuvaansa. Tuo liike tehoaisi kuninkaaseen varmasti. Hän tekisi sen aivan kuin huomaamattaan, mutta hän oli nyt jo varma siitä, ettei hallitsija voisi irrottaa silmiään hänen kauniista käsivarrestaan.

Viimeinkin hän oli niin pitkällä. Nyt hänen tarvitsisi enää vain mennä alas juhlasaliin, ojentaa kätensä – ja kuningas olisi hänen rakastajansa. Tuo tyhmä, kanamainen Louise de la Valliére oli lopultakin sysätty syrjään. Athénaïs’n kauniille kasvoille levisi hetkeksi nyrpeä ilme. Niin mitättömänä kuin hän Louisea pitikin, oli kestänyt kuitenkin kauan, ennen kuin hänen oli onnistunut saada kuningas kyllästymään monivuotiseen rakastajattareensa. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä kuningas oli tuntenut viehtymystä mitätöntä ja ikävystyttävää Louisea kohtaan, vaikka hänellä oli hovissaan sellainenkin kaunotar kuin Athénaïs de Montespan. Tämä johtui tietysti siitä, että Louise oli ollut niin monta vuotta kuninkaan rakastajatar, sillä eihän hallitsija toki muutoin voinut asettaa hailakkasilmäistä ja hiljaista Louisea Athénaïs’n edelle.

Jotkut miehet olivat uskollisia – enemmän kai tottumuksesta kuitenkin tottumuksesta kuin muutoin – ja silloin on naisen ryhdyttävä toimimaan herättääkseen huomiota. Yksinkertaista Louisea oli toki ollut helppo narrata, Athénaïs ajatteli edelleen. Kun kuningas ei muuten kiinnittänyt huomiota Athénaïs de Montespaniin, tämä tarjosi Louiselle ystävyyttään. Ja Louise tervehti sitä ilolla. Hän jopa näytti olevan imarreltu siitä, että hovin henkevin nainen tuntui kiinnostuneen hänestä. Tietäessään itse hyvin, ettei osannut huvittaa kuningasta eikä keskustella tämän kanssa henkevästi, Louise alkoi kutsua Athénaïs de Montespania luokseen, kun tiesi kuninkaan olevan tulossa.

Aluksi Athénaïs oli vaatimaton ja pysytteli syrjässä kuninkaan käydessä tapaamassa Louisea, sillä hän ei halunnut herättää epäluuloja. Athénaïsin mielestä kului lopulta tavattoman pitkä aika kuninkaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Se harmitti häntä ensin, ja hän polki vihoissaan jalkaansa, päästyään omaan huoneeseensa, mutta sitten hän keksi keinon.

Mitä hän ei saisi hyvällä, sen hän ottaisi pahalla, hän päätti. Ja hänestä tulisi vielä kerran kuningas Ludvigin rakastajatar, se oli varmaa. Louise de la Valliéren tapaiset kanamaiset naiset saattoivat turvautua kyyneliin ja rukouksiin, kun rakastaja alkoi kyllästyä heihin, mutta hänelle, Athénaïs’lle, sellainen ei sopinut. Hän kääntyi tunnetun ennustajan La Voisinin puoleen, ja tämä osasikin auttaa häntä. Athénaïs kertoi La Voisinille, että hän rakasti kuningasta ja tahtoi päästä tämän rakastajattareksi. La Voisin katsoi Athénaïs’ta pienillä terävillä silmillään ja huomautti sitten kuivasti, että mistään rakkaudesta ei rouva de Montespanin puolelta kai ollut kysymys. Athénaïs’ta suututti, ja hänen teki jo mieli lähteä ennustajan luota pois, mutta viime hetkessä hän sentään malttoi mielensä. Mikäli hän halusi voittaa Ludvigin rakkauden, oli La Voisin ainoa ihminen, joka saattoi auttaa häntä.--”

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista - Versaillesin valtiatar

Antiikin Rooman vaate- ja hiusmuoti

Vaatemuoti

Antiikin Rooman muoti jäljitteli kreikkalaista, monimutkaisempana ja useammista kerroksista koostuvana. Aluspukuna pidettiin tunikaa, jonka päälle puettiin päällyspuku stola ja ohut viitta palla laskostettiin stolan päälle. Kullalla ja jalokivillä koristeltu palla ilmaisi omistajansa varallisuuden. Rikkaiden matroonien orjat rehkivät tuntikausia laskostaessaan vaatekappaletta neulojen ja solkien avulla.

Miehetkin käyttivät tunikaa aluspukuna, jonka päälle puettiin dalmatika. (Miehen asu oli lähtöisin Dalmatian provinssista, joten nimi tulee siitä.) Miesten tunikan hihamallit vaihtelivat hihattomasta pitkä- ja kapeahihaisiin ja väljiin avosuisiin ihoihin. Villakankainen toogaksi kutsuttu villakangasviitta oli asun päällimmäisenä kerroksena. Toogassa ei käytetty minkäänlaisia kiinnityksiä, joten sen laskostamisessa tarvittiin erityistä pukijan ammattitaitoa. Sotilaspuvun lyhyen minimekon näköisen tunikan päälle puettiin haarniska ja viitta.

Vaatteiden perusväreinä käytettiin valkoista ja kermanvaaleaa. Muut värit olivat kirkkaita ja voimakkaita – muun muassa purppuraa, punaista, merensinistä ja vihreää. Vaatteet valmistettiin luonnonmateriaaleista: villasta, puuvillasta, pellavasta, niiden sekoitteista tai ylellisestä kiinalaisesta silkistä. Jalkineita olivat useimmiten malliltaan yksinkertaiset sandaalit, mutta matroonien sandaaleissa saatettiin käyttää ylellistä kultakoristelua tai helmikirjailua. Naiset sekä miehet koreilivat innoissaan kimaltelevilla jalokivillä. Niitä tuotettiin Rooman valtakunnan valloittamilta alueilta.

Hiusmuoti

Hiuksia hoidettiin hiusten lähtöä ehkäisevillä ja tuoksuvilla aineilla. He vaalensivat kutrinsa tai värjäsivät ne mustiksi tai punaisiksi. Esimerkiksi vuohennahasta valmistettujen peruukkien käyttö oli yleistä. Alunperin roomattarien hiuslaitteet olivat sangen yksinkertaisia keskipääjakauksineen, niskaan nutturaksi tai poninhännäksi kiinnitettynä. Keisariajan hiusmuoti oli monimutkaisempaa hienostuneisuudessaan. Naisenkruunu jaettiin edelleen keskipään jakauksella, mutta kampauksen etuosa oli laineikas, kiharrettu tai rullattu löysästi taaksepäin otsalta. Hiusluomukset koristeltiin hiusneuloilla, verkoilla, soljilla, helminauhoilla, kilpikonnanluisilla kammoilla tai diadeemeillä. Hattujen sijasta hiukset peitettiin usein ohuella kirjaillulla olkapituisella hunnulla tai päänsuojaksi nostetulla pallan liepeellä.
 

Roomalainen Ovidius mietiskelee runossaan naisten kaunistautumispuuhien vaikutuksia ja vahinkoja:

Sanoinhan: ”Lopeta hiustesi värjääminen”

ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

--

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit,

eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä,

eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt,

hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan.

Sinä itse tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin, käsin

itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia

turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.

Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi

ja sanot: ”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta,

en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Rooman tasavallan ensimmäisillä vuosisadoilla vaalea peruukki tai vaalennetut hiukset olivat usein paljastaneet prostituoidun, mutta tasavallan loppuaikoina ja keisariajalla oli hankalaa erottaa kauniisti laittautuneet maailman vanhimman ammatin harjoittajat vähitellen itsenäistyvistä vallasnaisista. Epäilemättä Ovidiuksen kiihottavat runot kannustivat ylen siveellisiä roomalaismatroonia hylkäämään ikiaikaiset hyveensä – säästäväisyyden, häveliäisyyden ja koruttomuuden. Heistä tuli kevytmielisiä ja koreilevia olentoja. He oppivat liikkumaan ihmisten ilmoilla kainostelematta, pää ylväästi paljastettuna. Heistä tuli häikäilemättömiä viettelijättäriä, jotka osasivat hyödyntää ulkonäköään ja jotka osallistuivat puolisoidensa rinnalla herkeämättömään kilpailuun ”paikasta auringossa”. Naiset osoittivat vaurautensa ja joutilaisuutensa suuritöisillä ja näyttävillä hiuslaitteilla. Ensimmäisellä vuosisadalla keisari Tituksen tyttären Julian huikeat hiuslaitteet innostivat roomattaret harrastamaan mitä imaginatiivisimpia tekeleitä, jotka vetivät vertoja 1700-luvun lopun hiusbaabeleille.

Miesten hiusten kuului olla lyhyet, sileät ja eteenpäin kammatut. Jotkut muodikkaat miehet kiharruttivat hiuksensa, joille ripoteltiin värillistä puuteria tai kultajauhetta. Kaljupäät käyttivät peruukkia, sillä kaljuuntumista pidettiin epänormaalina. Kalju saatettiin myös peittää maalaamalla kasvualue tummaksi, jotta päässä näyttäisi kukoistavan tummia hiuksia. Pääkoristeina pidettiin vanteita sekä myrttiseppeleitä ja arvon merkkinä laakeriseppelettä. Parta oli välillä in ja välillä out. Erityiset parturiorjat vastasivat miesten sekä naisten kampauksista. He kähersivät, leikkasivat, värjäsivät, ajelivat parrat ja valmistivat hiuslisäkkeet.

Miehetkin koreilivat hiuksilla, sekä omillaan että ostetuilla. Keisari Caligula esimerkiksi kiinnitti juhliin pynttäytyessään leukaansa tekoparran, jonka kultaisen värin hän ilmeisesti uskoi kuvastavan varakkuutta sekä tyylitajua. Muotitietoinen ja pukeutumisestaan tarkka keisari Nero taas tahtoi suortuviinsa tuprautettavan kultatomua ja värijauhetta. Keisari Commoduksen öljyttyyn peruukkiin siroteltiin kultahitusia, jotta hänen päätään näyttäisi ympäröivän sädekehä osoituksensa hallitsijan jumalallisuudesta. Keisari Caracallan tiedetään käyttäneen vaaleita irtohiuksia hänen vieraillessaan germaanien siirtokunnassa liehakoimassa heimon päälliköitä. Sitä vastoin keisari Hadrianus suosi värjättyjä ja kiharrettuja hiuksia. Hänen adoptoidut perillisensä Lucius Caesar ja Lucius Verus omaksuivat saman tyylin. Viimeisinä elinvuosinaan Hadrianus peitti kaljunsa peruukilla ja värjäytti partansa sointumaan sen sävyyn.

Vaaleat hiukset alkoivat viehättää molempia sukupuolia yhä enemmän, johtuen luultavasti germaanien määrän ja arvostuksen lisääntymisestä. Rooman valtakuntaan oli asettunut aika paljon germaaneja, joista osa oli kohonnut huomattaviin asemiin.

Gaius Julius Caesarin testamentti

Aamun sarastus pilkisti Esquilinuksen ja Viminaliksen kukkuloiden yli, kultasi forumin talojen katot ja kurkotti torin toiselle puolelle Palantinukselle. Siellä seisova Vestan pyörötemppeli kiilsi kuten muutkin rakennukset herätessään eloon pimeästä. Kaupungissa raivonneet tulipalot eivät olleet kajonneet sen paremmin Vestan temppeliin kuin sen takana sijaitsevaan huomattavasti kookkaampaan Neitseiden taloon. Vestaalien oma pyhä liekki loimusi edelleen temppelin tulisijassa, ja mellakoijat olivat kiertäneet jumalattaren vihan kaukaa, torjuneet hänen kirouksensa viikuna- tai sarvieleellä kulkiessaan kiireenvilkkaa ohi.

Forumin poikki kävellessään Marcus Antonius tiesi esiintyvänsä edukseen. Hänellä oli seuranaan paitsi kuusi liktoria, jotka kantoivat perinteistä kirvestä ja vitsakimppua, myös kaksi centuriota, joilla oli kiiltävät suojukset ja nilkkoihin ulottuvat tummat viitat. Rooman konsuli saapui kuulemaan Caesarin viimeisen tahdon ja testamentin, ja vaikka senaatin rakennuksesta oli jäljellä pelkät nokiset rauniot, Marcus Antonius ainakin edusti omalla persoonallaan näyttävästi valtiovaltaa. Hän tunsi paikalle kerääntyneen väkijoukon katselevan hätä, mutta tilanne ei vaikuttanut sinä päivänä vaaralliselta. Hän oli varma, että tuossa joukossa oli paljon niitä, jotka olivat osallistuneet mellakoihin kenties vielä muutamaa tuntia aiemmin, mutta aamu oli viileä ja ilmapiiri tuntui likipitäen siltä kuin olisi solmittu aselepo. Koko kaupunki halusi kuulla Caesarin kansalleen osoittamat viimeiset sanat.

Marcus Antonius tuli pyörötemppelin edustalle paikkaan, josta näki sisällä loimuavan ikuisen tulen. Hänen miehensä kävivät asemiin hänen ympärilleen, mutta hekään eivät aistineet hiljaisessa yleisössä vaaran merkkejä. Marcus Antonius etsi katseellaan vapauttajia. Heitä ei näkynyt. Hänen vakoojansa toivat hänelle päivittäin tietoa, ja hän tiesi monien vapauttajien lähteneen Roomasta pelastaakseen oman nahkansa.

Hän piti ilmeensä tuimana, vaikka vapauttajien poissaolo oli taas yksi osoitus siitä, että hän oli hyötynyt teurastuksesta ja mellakoista enemmän kuin kukaan heistä. Jos Brutuksen ja Cassiuksen kaltaiset vaikutusvaltaiset miehet eivät enää uskaltaneet näyttäytyä julkisuudessa, mitä toivoa heillä oli päästä Roomassa hallitsevaan asemaan? Voitto ei ollut yksiselitteinen. Vapauttajilla oli epäilemättä kansan keskuudessa urkkijoita, jotka kertoisivat heille kaiken, mitä roomalaiset sanoisivat, mutta vapauttajien poissaolo kerto jo paljon, eikä Marcus Antonius ollut ainoa, joka pani sen merkille. Kuukautta aiemmin hän ei olisi osannut uneksiakaan tällaisesta päivästä. Caesar oli silloin ollut elossa, ja maailma oli kulkenut kiveen hakatuilla urillaan, joilla se pääsi ainoastaan suoraan eteenpäin. Vapauttajat olivat muuttaneet tilanteen veitsillään, mutta olikin käynyt niin, että Marcus Antoniuksen onni oli kääntynyt. Askel askeleelta hänen asemansa oli lujittunut sitä mukaa kuin heidän asemansa heikkeni.

Marcus Antonius oli pitkä mies ja näki yleisön päiden yli, että forum ei ollut täynnä väkeä, ei sinne päinkään. Hänen takanaan oli tyhjää tilaa auringon lämmittämällä kiveyksellä. Paikalla oli kuitenkin ainakin kolmetuhatta miestä ja naista, ja lisää tuli koko ajan kaikilta kaduilta, kaikkia rinteitä alas, kansalaisia ja orjia virtasi kuin puroja Rooman keskipisteeseen. Valtaosassa kaupunkia vallitsi jonkinlainen järjestys, hän oli pitänyt siitä huolen. Portit oli jälleen avattu, ja tuoreita kasviksia ja muuta syötävää tuotiin taas kaupunkiin myytäväksi kiskurihintaan.--

Marcus Antoniuksen katse tarttui neljään mieheen, jotka seisoskelivat hänestä oikealla. Kaikilla oli aseet, ja he näyttivät kuuluvan yhteen, koska juttelivat hiljaa keskenään. Kaksi vaikutti konsulista jotenkin tutuilta. Vieressään seisovan harteikkaan miehen rinnalla he näyttivät solakoilta. Marcus Antonius ei onnistunut kaivamaan heidän nimiään muistista. Joukossa oli varmasti satoja Caesarin klienttejä, miehiä jotka saivat kiittää häntä tiloistaan ja asemastaan ja olivat ottaneet vastaan pienen kuukausittaisen maksun hyvitykseksi tuestaan. Väitettiin että Caesarilla oli ollut tuhansia klienttejä, toiset rikkaita, toiset köyhiä, ja kaikki varmasti halusivat kuulla, oliko heidän suojelijansa muistanut heitä testamentissaan.

Marcus Antonius vilkuili edelleen eri suuntiin ja tähysi erityisesti niitä, jotka olivat kätkeneet kasvonsa. Hän tunnisti joukosta senaattoreita, joista monet olivat ottaneet mukaan vartijoiksi legioonalaisia tai päivähintaan pestaamiaan palkkasotureita. Kansanjoukko paisui yhä päivän kirkastuessa, kunnes aamun viileys häipyi, ja hän alkoi haistaa lämpenevässä ilmassa hien ja mausteiset ruoat. Kevättaivas oli kuulas, mutta keskipäivään mennessä tulisi tukalan kuumaa. Hän siirsi painonsa jalalta toiselle odotellessaan kärsimättömänä papittaren ilmaantumista.

Yleisö hiljeni, kun Neitseiden talosta alkoi kuulua laulua. Kaikki kurkottivat kaulaansa nähdäkseen vestaaleista ensisilmäyksen. Marcus Antonius hillitsi hymynsä naisten astellessa ulos: hän jos kuka ymmärsi miten tärkeää Roomassa oli herättää oikea vaikutelma. Neitseillä oli sormiin ja ranteisiin sidotut pienet symbaalit, joita he löivät yhteen jokaisella askeleella niin, että heidän laulunsa oli peittyä riitasointuiseen räminään. Hän katsoi, miten kulkue järjestäytyi temppelin eteen, ja kuunteli laulua. Hän oli pettynyt siihen, ettei nuorista naisista näkynyt juuri mitään stoolan ja sääret peittävän pitkän pallan alta. Papitar oli näyttänyt enemmän paljasta pintaa, kun Marcus Antonius oli käynyt tapaamassa häntä, eikä Marcus Antonius voinut olla hymyilemättä poikamaisuudelleen. Kaikki neitsyet oli valittu tarkkaan ruumiillisen täydellisyyden perusteella. He olivat lupautuneet elämään kolmekymmentä vuotta selibaatissa ennen kuin saisivat lähteä temppelistä. Joidenkin kasvoja katsellessaan Marcus Antonius ajatteli tahtomattaan, miten järkyttävästi heidän kauneutensa meni hukkaan.

Hän odotti, että toimitettiin Minervalle ja Vestalle osoitettu kiitosrituaali. Hän huokaisi vain, kun kuumuus alkoi vaivata auringon noustua korkealle. Kului iäisyys ennen kuin temppelistä kannettiin esiin puukoroke, jolle levitettiin tummanpunainen kangas. Quintina Fabia astui korokkeelle, ja hänen ja Marcus Antoniuksen katseet kohtasivat. Kenties Quintina muisti Marcus Antoniuksen puhuneen Roomalle vasta äskettäin. Puheen seuraukset olivat vieläkin näkyvissä heidän ympärillään. Marcus Antonius näki Quintinan silmissä kylmää huvittuneisuutta, mutta häntä kiinnosti ainoastaan temppelistä esiin kannettu veistokoristeltu setrirasia. Se oli sekä lukittu että sineröity, joten kaksi naista joutui lyömään sidettä vasaroilla ennen kuin he saivat kannen auki. He nostivat sisältä nelikulmaisen vahataulupinon. Se oli sidottu lyijysuikaleilla ja merkitty isolla vahakiekolla, jonka Caesar oli itse sinetöinyt. Marcus Antoniusta puistatti ajatella, että hänen ystävänsä käsi oli koskenut siihen viimeksi.

Vestaalit ojensivat pinon papittarelle. Hän leikkasi sinetin irti veitsellä ja näytti kaikille, että se jäi ehjäksi. Hän taivutti varovasti lyijysuikaleet sivuun ja ojensi ne vestaaleille. Jäljelle jäi viisi puulaattaa, joiden pinnassa oli ohut vahakerros. Marcus Antonius ei nähnyt, mitä vahaan oli kirjoitettu. Hän astui hieman lähemmäksi kuten kaikki muutkin, sillä yhtäkkiä hänellä oli hillitön halu saada kuulla, mitä Caesar oli kirjoittanut.

Yleisön kärsimättömyys ei liikuttanut Quintina Fabinaa, kun hän ojensi neljä taulua avustajilleen ja luki ensimmäisen itsekseen. Lopussa hän nyökkäsi hieman. Sitten hän katsoi suureksi paisuneeseen ihmisjoukkoon.

”Kuulkaa Rooman kunniaksi Gaius Julius Caesarin viimeinen tahto ja testamentti”, hän aloitti, mutta piti samantien tauon. Marcus Antonius huokaisi mielessään tälle teatraalisuudelle.

”Vauhtia!” hän mutisi.

Quintina vilkaisi hntä kuin olisi kuullut ja jatkoi sitten lukemista.

”Gaius Octavius on perilliseni. Tunnustan hänen verisukulaisekseni, ja näillä sanoin adoptoin hänet pojakseni.”

Yleisö supisi, ja Marcus Antonius näki neljän ryhmän jähmettyvän miltei yhtä aikaa ja katosovan sitten toisiaan järkyttyneinä ja ihmeissään. Testamentin koruton kieli oli tyypillistä sen kirjoittaneelle miehelle, vailla hienostelevaa kaunopuheisuutta. Mutta Caesar oli kirjoittanut testamenttinsa ennen kuin palannut Egyptistä, kenties jo ennen kuin oli lähtenyt Roomasta Kreikkaan taistelemaan Pompeiusta vastaan. Hän ei ollut silloin tiennyt, että Egyptin kuningatar synnyttäisi hänelle perillisen. Marcus Antonius hengitti syvään miettiessään asiaa perin pohjin. Olisi ollut parempi, jos pääperijä olisi ollut joku ulkomainen penikka, joka ei voisi koskaan tulla Roomaan vaatimaan lakiosaansa. Konsuli oli tavannut Octavianuksen muutamaa vuotta aiemmin. Octavianus oli silloin ollut vasta poika, jonka kasvojakaan Marcus Antonius ei muistanut.

”Kaikki mikä minun on, kuuluu hänelle, paitsi seuraavassa luettelemani rahasummat ja kiinteistöt. Niistä ensimmäinen on Tiberjoen rannassa sijaitseva puutarhakiinteistö. Se on ensimmäinen lahjani Rooman kansalle, jolle luovutan sen ikuisesti, jotta se voi levätä julkisella maalla.”

Yleisön ihmetellessä papitar ojensi taulun kädestään ja otti vastaan kaksi muuta. Hänen kulmansa kohosivat, kun hän luki itsekseen ennen kuin alkoi lukea ääneen.

”Aurinkoisen kävelypaikan lisäksi annan kaikille Rooman kansalaisille kuolinpesästä kolmesataa sestertiusta käytettäväksi heidän kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla. He olivat minun hurraajiani elämässä. En voi suoda heille mitään sen vähempää kuolemassa.”

Tällä kertaa yleisö reagoi huutamalla innoissaan. Kolmesataa hopearahaa oli iso summa; sillä saattoi ostaa perheelle ruoat moneksi kuukaudeksi. Marcus Antonius hieroi otsaansa yrittäessään laskea, millainen summa siitä kertyisi kaiken kaikkiaan. Tuoreimmassa väestönlaskennassa kaupunkiin oli kirjattu lähes miljoona asukasta, joskin vain puolet heistä oli kansalaisia. Hän ajatteli nuivasti, että mellakat olivat karsineet tuota joukkoa, mutta silti kansalaisia oli tuhottomasti kuin muurahaisia, ja joka ainoa tulisi tivaamaan rahojaan senaatin hallitsemista aarrekammioista. Caesar ei ollut voinut sitä tietää, mutta tuo yksinkertainen testamenttaus oli kova isku vapauttajia vastaan. He eivät pystyisi kävelemään Rooman kaduilla kuulematta huutoja, joissa heitä syytettäisiin murhaajiksi, eivät taatusti tämän jälkeen. Marcus Antonius sulki silmänsä ystävänsä muistoksi. Julius oli kostanut vihollisilleen jopa kuolleena.

Quintina Fabina jatkoi luetellen Klienteille jaettavat rahasummat. Monet vaativat hiljaisuutta, jotta papittaren sanat kuuluisivat, mutta puheensorina jatkui siitä huolimatta joka puolella. Heidän on anottava temppelistä lupaa lukea tauluja yksityisesti, mikäli he haluavat kuulla tarkemmin, Marcus Antonius ajatteli. Hän muisti oman käyntinsä papittaren luona ja toivotti heille menestystä.

Quintina jatkoi viidenteen ja viimeiseen tauluun, jossa Caesar jakoi kultaa ja maata sukulaisilleen ja kannattajilleen. Marcus Antonius kuuli nimensä ja karjaisi ympärillään seisovia vaikenemaan. Hänen äänensä onnistui mykistämään joukon, jota muu eivät olleet saaneet hiljaiseksi.

”… jolle annan viisikymmentätuhatta aureusta. Saman summan annan Marcus Brutukselle. He olivat ja ovat ystäviäni.”

Marcus Antonius tunsi ihmisten katsovan häntä. Hän ei pystynyt salaamaan järkytystään siitä, että Brutus saisi saman summan. Marcus Antonius oli käyttänyt tuhlaillen kultaa konsulin leveään elämään ja jakanut sitä omille klienteilleen. Testamenttilahjoitus oli antelias, mutta riittäisi niukin naukin hänen velkojensa maksamiseen. Hän pudisti päätään tiedostaen häntä katsovien pelonsekaisen kunnioituksen. Silti hän oli katkera. Viisikymmentätuhatta oli varsin vähän miehelle, joka oli kannustanut kansaa puolustamaan Caesarin muistoa. Eikä Brutus ollut taatusti ansainnut sellaista summaa.

”Loput olkoon pojakseni Juliusten sukuun ottamani Gaius Octaviuksen omaisuutta. Jätän Rooman sinun haltuusi.”- Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri

Thomas Seymour ja prinsessa Elisabet: osa 2

Äkkiä Elisabet säpsähtää. Hänen makuuhuoneensa ovi narahtaa ja joku astuu sisään. Mutta se ei ole Kat Ashley – askeleet ovat liian raskaat. Elisabet kuuntelee jännittyneenä. Vieras astuu hänen vuoteensa viereen ja pysähtyy siihen.

Elisabetille tulee kauhusta kuuma. Hänen tekisi mieli huutaa Kat Ashleytä, mutta hän ei saa sanaa suustaan. Ja ehkä on parempikin, ettei vieras huomaa hänen olevan hereillä. Elisabetin mieleen muistuvat kaikki kertomukset murhista ja ryöstöistä, ja hän vapisee kauttaaltaan.

Samassa vuodeverhot nykäistään syrjään, ja Thomas Seymour seisoo nauravana Elisabetin vuoteen vieressä.

”Hyvää huomenta, kultaseni! Pelotinko teidät vai oliko tuloni miellyttävä yllätys?”

Elisabet ei vastaa mitään, vaan vetää peitteen tiukasti kaulaan asti. Thomas Seymour on pukeutunut tummanpunaiseen silkkiseen aamutakkiin ja mustiin tossuihin. Valkoisina hohtavat hampaat, tumma parta ja hiukset saavat hänet muistuttamaan merirosvopäällikköä, välähtää Elisabetin mielessä.

”No oletteko iloinen nähdessänne minut?” Seymour tiukkaa.

Kun Elisabet ei vastaa mitään, Seymour astuu hänen sänkynsä jalkopäähän ja katselee häntä pitkään.

”Te tulette päivä päivältä yhä kauniimmaksi. Jonkun kerran en enää voi vastustaa kiusausta, vaan ryöstän teidät. Tuletteko mielellänne minun kanssani vai onko minun vietävä teidät väkisin?”

Elisabet ei sano sanaakaan, vaan makaa hievahtamatta. Hänen tekisi mieli käskeä Seymouria poistumaan, mutta hän ei pysty siihenkään.

Thomas Seymour istuutuu Elisabetin vuoteen jalkopäähän ja heittäytyy siitä sitten äkkiä pitkäkseen Elisabetin päälle. Elisabet huudahtaa pelästyksestä, mutta Seymour painaa kätensä varottavasti hänen suulleen.

”Minä tiedän, mitä te tekisitte”, hän sanoo ja katselee Elisabetia nauraen. ”Te tulisitte mielellänne minun kanssani.

”Thomas, olkaa hyvä ja menkää pois!”

”Ei kultaseni, sitä en aio tehdä”, Seymour vastaa huolettomasti. ”En ole tiennytkään, että te olette näin suloinen aamulla herätessänne. Tulen herättämään teidät tästä lähtien joka aamu.”

”Thomas, minä vaadin teitä poistumaan.”

Seymour purskahtaa nauruun ja silittää Elisabetin poskea.

”Teidän Ylhäisyytenne on vaikeaa tavoittaa kuninkaallista arvokkuutta tässä tilanteessa. Minä menen, kun vain sanotte: ʼThomas, olen onnellinen, kun olet tullut toivottamaan minulle hyvää huomenta.ʼ Mutta te ette sano niin, ettehän?”

”En”, Elisabet vastaa vaivaantuneena.

”Ja tiedättekö, miksi te ette sano niin? Te ette halua, että minä lähtisin. Te pidätte siitä, että teidät herätetään näin.”

Elisabet tuntee peitteen läpi Seymourin jäntevän ruumiin omaa ruumistaan vasten. Hän yrittää päästä irti Seymourin otteesta, mutta tämä pitää hänestä kiinni molemmin käsin.

”Älkää rimpuilko, rakkaani”, Seymour sanoo ja hänen äänensä on hellä.

”Ei, Thomas, ei”, Elisabet sanoo.

”Miksi ei”, Seymour kysyy ja hänen kasvonsa ovat aivan lähellä Elisabetin kasvoja. ”Minä rakastan teitä ja olen odottanut jo tarpeeksi kauan.”

Seymour painaa suunsa Elisabetin huulille ja suutelee tätä. Elisabet koettaa ensin torhua häntä, mutta kun Seymour suudelmat tulevat yhä kiihkeämmiksi, toisen kiihko tarttuu häneenkin. Seymourin kädet hyväilevät hänen olkapäitään ja kaulaansa, ja hänen kosketuksensa saa Elisabetin koko ruumiin värisemään. Vielä hetken Elisabet muistaa leskikuningatar Katariinaa, sitten hän kietoo käsivartensa Seymourin kaulaan ja vetää tämän itseään vasten. 

***

Seuraavina aamuina Elisabet pitää tarkkaan huolta siitä, että hän on ehtinyt nousta ja pukeutua, ennen kuin Seymour tulee tervehtimään häntä. Jonkun kerran, kun Kat Ashley on jo poistunut makuuhuoneesta, hänessä herää halu jäädä vielä vuoteeseen ja odottaa Seymouria. Vain kerran hän tahtoisi vielä saada Thomaksen aivan lähelle itseään, tuntea miehen lujat käsivarret ympärillään, tuntea hänen hyväilynsä.

Ehdittyään näin pitkälle ajatuksissaan Elisabet aina punastuu ja nousee nopeasti vuoteesta. Hänen ei sovi toivoa mitään tuollaista, se on varmasti syntiä. Seymourhan on naimisissa hänen äitipuolensa kanssa, ja hyvä Katariina Parr pahastuisi varmasti, jos tietäisimitä Elisabet ajattelee.

Näin Elisabetin onnistuu pitkän aikaa välttää Seymourin lähentely-yrityksiä. Lordi saapuu kyllä joka aamu toivottamaan hänelle hyvää huomenta, mutta kun hän näkee Elisabetin kirjoituspöytänsä ääressä lukemassa, hän tyytyy vain puhelemaan jonkin aikaa ja taputtaa sitten Elisabetia selkään. Tähän ei Kat Ashleylläkään ole mitään huomauttamista. Seymourin kosketus saa kuitenkin Elisabetin pitkäksi aikaa levottomaksi, ja hän päättää joka kerta, ettei hän seuraavana aamuna enää istu omassa huoneessaan. Mutta kun hän sitten aamulla herää, alkaa hän jo odottaa Thomas Seymourin tuloa.

Eräänä päivänä Elisabet tapaa Seymourin odottamatta palatsin kirjastossa. Elisabet alkaa vavista Seymourin astuessa huoneeseen. He eivät ole nähneet toisiaan kahden kesken tuon aamun jälkeen, jonka muistaminen saa Elisabetin vielä punastumaan.

”Pieni rakkaani, täältäkö minä löydän teidät?” Seymour sanoo hellällä äänellä ja tulee Elisabetin viereen.

Elisabet tietää, että hänen pitäisi nyt kiireesti poistua, mutta hän ei saa otetuksi askeltakaan.

”Laupias luoja, pelkäättekö te minua vai miksi teidän kätenne vapisee?”

Seymourin kasvot ovat aivan lähellä Elisabetia ja ruskeissa silmissä on hilpeä ilme.

”Minä – minulla on vain kylmä”, Elisabet sopertaa.

”Kylmä? Silloin minun velvollisuuteni on lämmittää teitä”, Seymour sanoo ja kietoo käsivartensa Elisabetin ympärille.

Elisabet yrittää vielä päästä pakoon, mutta Seymour puristaa häntä lujasti rintaansa vasten.

”Rakas lapsi, miten olenkaan kaivannut teitä”, Seymour kuiskaa ja suutelee Elisabetia.

Elisabet koettaa torjua miestä, mutta tämän ote muuttuu yhä lujemmaksi. Seymour suutelee Elisabetin kasvoja ja kaulaa, ja hänen kätensä hyväilee Elisabetin vartaloa. Elisabet värisee, mutta hän ei pyri pakoon. Kaikki muu häviää hänen ympäriltään, jäljellä on vain Seymour, joka suutelee häntä…

”Thomas, mitä sinä teet?” leskikuningatar Katariina melkein parkaisee nämä sanat.

Seymour laskee Elisabetin nopeasti irti ja Elisabet pakenee suin päin huoneesta. Hän on tulipunainen kasvoiltaan ja poskia kuumottaa. Takaansa hän kuulee leskikuningattaren kimeän äänen:

”Thomas kuinka sinä saatoit tehdä minulle tämän?”

”Ole hiljaa”, Seymour vastaa närkästyneenä. ”Tiedäthän itsekin, miksi minä olen mennyt sinun kanssasi naimisiin.”

”Onko se totta? Sinähän sanoit rakastavasi minua.”

”Jotainhan minun on ollut pakkoa sanoa sinulle, jotta jättäisit minut rauhaan.” Seymourin ääni on vihainen.

Elisabet menee makuuhuoneeseensa ja työntää salvan oven eteen. Miten hän onkaan voinut käyttäytyä näin? Mutta hän rakastaa Seymouria, ja Somersetin herttuan syytä on, ettei hän nyt ole naimisissa Seymourin kanssa.

Elisabet nojaa otsaansa ikkunaruutuun. Se on kylmä ja tuntuu edes hiukan selvittävän hänen ajatuksiaan.

Niin, hän rakastaa Seymouria, mutta mahtaako Seymour sittenkään rakastaa häntä? Ehkäpä Seymour yrittää vain hyötyä hänestä, niin kuin Somersetin herttua väittää? Seymourhan on sitä paitsi selittänyt, että avioliitto leskikuningattaren kanssa on vain muodollisuus. Ja nyt sanoo Katariina Parr kuitenkin, että Seymour on vannonut hänelle rakkauttaan.

Miten hän saattoikaan unohtaa niin täysin hyvän kuningattaren? Ja mitä kuningatar nyt ajattelee hänestä? Elisabet punastuu yllättäen.

”Teidän Ylhäisyyttänne odotetaan syömään”, rouva Ashley sanoo hetken kuluttua.

”Kat, kulta Kat, sano leskikuningattarelle, että minulla on hirvittävä päänsärky ja etten voi syödä mitään.”

”Laitanko minä kääreen Teidän Ylhäisyytenne otsalle?” rouva Ashley kysyy levottomana.

”Laita Kat”, Elisabet sanoo. ”Minä menen hetkeksi pitkäkseni vuoteelle. Mutta älä laske tänne ketään.”

Rouva Ashley katsoo huolestunee prinsessa Elisabetia. Tämän päänsärkykohtaukset ovat alkaneet uusia pelottavan usein.

Kun Elisabet on saanut kääreen silmilleen, hän pyytää rouva Ashleytä poistumaan. Ehkä voin nukahtaa hetkeksi, Elisabet selittää. Todellisuudessa hän haluaa olla yksin ja ajatella rauhassa.

Kuinka hän tämän jälkeen voi koskaan enää nähdä leskikuningatarta? Tai pientä Jane Greytä? Janen tapaaminen tuntuu Elisabetista vielä vaikeammalta kuin leskikuningattaren. Mistähän johtuu että hänen on niin vaikeaa sietää Jane Greytä? Osittain vastenmielisyys serkkua kohtaan pohjautuu niihin aikoihin, jolloin Jane leikki yhdessä nykyisen kuninkaan kanssa, ja hän pelkäsi Edwardin rakastavan Janea enemmän kuin häntä. Nyt ei Jane ole enää heidän välillään – pieni kuningas tuntuu olevan kummankin tavoittamattomissa – mutta yhä tuntee Elisabet vastenmielisyyttä Jane Greytä kohtaan.

Kun leskikuningatar saapuu illalla katsomaan miten Elisabet jaksaa, hän ei sanallakaan viittaa aamulliseen kohtaukseen. Hän puhuu rauhallisesti ja ystävällisesti, mutta lopulta Elisabet ei voi enää hillitä itseään.

”Moittikaa minua ja sanokaa, että vihaatte minua, mutta älkää olko minulle noin hyvä”, Elisabet valittaa. ”Minä en ansaitse teidän rakkauttanne.”

Mutta Katariina Parr vain silittää Elisabetin hiuksia ja puhuu tälle lempeällä äänellä. Hän on raskaana ja huonovointinen, mistä johtuu että hän päivällä menetti malttinsa, Katariina selittää. Hänhän tietää, ettei Elisabet ole sen enempää syyllinen kuin kuka tahansa kokematon tyttö, joka on joutunut Seymourin pauloihin. Ja Seymourin viehätysvoimaa on vaikeaa vastustaa, sen hän on saanut itse kokea liiankin selvästi.

- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Neitsytkuningatar ja rakkaus

Vampyyripedot mytologiassa

Vampyyrit ovat tuttuja melkein jokaisen kansan myyteistä, kansantaruista ja legendoista. Epäkuolleet ovat tehneet kaikkialla pahojaan, aina Malesian traagisesta langsuyarista Louisianan pahantahtoiseen fifolletiin ja ilman muuta eurooppalaiseen vampyriin.

Ennen ihmisen ruumiista ei tiedetty mitään, ja lääketiede oli lapsenkengissään iilimatoineen ja suoneniskuineen. Kuoleman jälkeisestä elämästä tiedettiin vain se, mitä papit opettivat sielun menemisestä joko taivaaseen tai helvettiin. Kuviteltiin että kuolleista voi nousta kuten Kristus teki. Kaikki sentään tiesivät että sielut siirtyi eteenpäin, joten demonin täytyi liikuttaa ruumista. Silloin tiettyjä tiloja kuten narkolepsiaa ja epilepsiaa saatettiin luulla kuolemaksi.

Henkimaailman asukkeja oli tapana syyttää kaikesta, mitä ei voitu selittää järjellä. Pilalle mennyt sato oli demonin tihutöitä. Pahojen henkien rynnäkkö sairastutti lapset ja kotieläimet. Lapsettomuuden täytyi olla itsensä paholaisen työtä. Epämuodostuneen lapsen täytyi olla demonin siittämä. Pelko ja tiedon puute olivat omiaan synnyttämään syvälle juurtunutta taikauskoa.

Kenties varhaisin tarina vampyyrimaisesta olennosta löytyy Mesopotamisasta. Edimmu, väärin haudattu ihminen ei vain juonut ohikulkijoitten verta, vaan kykeni myös imemään näitten elämänvoiman pois. Peto vaani yleensä kaikkea elävää, vaikka sen viha kohdistuikin ensisijaisesti heihin, jotka eivät olleet haudanneet sitä oikeaoppisesti. Edimmu aiheutti tauteja ja onnettomuuksia ja houkutteli lainkuuliaisia kansalaisia tekemään laittomuuksia. Sen viha herätti pelkoa ja toi mukanaan kaikenlaista epäonnea, pahimmillaan kuolemaa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat. Edimmun sukulainen oli verta imevä akhkharu.
 

Babyloniaisessa demonologiassa esiintyi lilu, vampyyrinkaltainen olento, joka vaanii vastasyntyneitä lapsia ja raskaana olevia naisia. Kuolemaa kosketuksensa kautta levittävästä myrskydemonista Lilitusta tuli juutalaisessa mytologiassa Lilith, joka oli Aatamin ensimmäinen vaimo.

Strix Antiikin Kreikan ja Rooman mytologian yön demoni, joka otti usein pöllön hahmon ja lensi pimeässä etsimässä lapsia sammuttamaan verenhimonsa. Sen kreikkalainen vastinpari oli viettelevän kaunis, käärmeen hahmon ottava lamia. Kreikassa tunnettiin myös taistelukenttien punaisiin sonnustautunut kauhistus keres, jolla oli kammottavat raatelukynnet, kirskuvat hampaat ja ehtymätön verenhimo.

Portugalilainen bruxsa oli vampyyritar, joka vietteli ja kidutti sitten yksinäisiä matkamiehiä ja joi oman lapsensa verta. Se oli läpeensä paha olento, jota kaikki matkalaiset pelkäsivät.

Sanskritinkielinen kansantarina Intiasta kertoo vetalasta, ruumiissa asuvasta hengestä joka saa sen liikkumaan. Henki nukkui lepakon tavoin pää alaspäin hautausmaalla. Sen läheinen serkku, verta juova rakhasa osasi muuttaa muotoaan ja metsästi saalista suuren linnun hahmossa. Epäkuolleitten hiearkiassa alempana ollut pölkkypäinen ja väkivaltainen pisacha oli ruma otus, joka kummitteli hautausmailla ja raunioilla. Nuorten miesten verta juonut churel muistutti vampyyria. Onneton olento oli ollut aikoinaan raskauden aikana tai lapsivuoteeseen tai ”sinä aikana kuusta”. Miehet vanhenivat joko ennen aikojaan tai kuolivat.

Afrikassa tunnettiin Montague Summersin mukaan vain kaksi vampyyria muistuttavaa olentoa asasabonsam (”hirviömäinen otus”) ja obayifo (”noitavampyyri), vaikka Summersin tutkimustyön jälkeen maanosan mytologiasta on löydetty lisää vampyyrimaisia olentoja. Asasabonsam näytti muuten ihmiseltä, mutta sillä oli teräksiset hampaat ja koukunmuotoiset jalat, joilla se nappasi saaliinsa vaanittuaan tätä ensin puun oksalla. Se kiskaisi uhrinsa puuhun ja joi tämän veren. Hirviö asui syvällä metsässä, joten sitä ei pidetty merkittävänä uhkana, koska siihen ei ollut vaarassa törmätä usein.

Obayifo oli ihmisten keskellä asuva noita. Oli mahdotonta päätellä kuka oli noita ja kuka ei. Eräs mahdollinen tuntomerkki oli ihmisten katseen välttäminen. Kerrottiin obayifon pystyvän irtautumaan ruumiistaan ja liikkumaan uhrinsa luo valopallossa. Toinen versio taas pysytteli aina ihmismuodossaan, mutta sen ruumiista hohti vihreää fosforinhehkuista väriä. Molemmat versiot joivat uhriensa – enimmäkseen lapsien verta ja aiheuttivat hitaan ja kivuliaan kuolemaan.

Grenadalla ja Haitilla tunnettiin loogaroo, joka oli päiväsaikaan vanha paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt nainen. Nainen vei paholaiselle lahjaksi kuumaa ja tuoretta verta vastapalvelukseksi pimeyden voimistaan.

Mayamytologiassa esiintyi luolassa asuva Camazotz. Sillä oli ihmisen ruumis ja lepakon pää ja siivet. Canazotz liitettiin tuleen, kuolemaan, yöhön, uhraamiseen ja luonnollisesti veren juomiseen.

Meksikolainen tlahuelpuchi oli poikkeuksellisen ilkeä vampyyri. Se syntyi tavalliseen perheeseen, mutta sen ylle oli langetettu muodonmuutoskirous. Otuksen pelokas perhe piilotteli sitä, sillä jokainen sen purema ihminen muuttui itsekin samanlaiseksi. Tlahuelpuchin voimat tulevat esiin teini-iässä, jolloin teinipoika oppi muuttumaan muun muassa koiraksi, kissaksi ja korppikotkaksi metsästämistä varten. Sen täytyi juoda verta yhdestä neljään kertaan kuussa pysyäkseen hengissä. Mieluiten se joi alle vuoden ikäisten lasten verta, mutta joi tarpeen vaatiessa myös aikuisten verta.

Meksikolainen vampyyri civataeo oli atsteekkien kaaoksen, huijauksen ja noituuden jumalan Tezcatlipocan palvelija. Civatateo oli ylhäinen lapsivuoteeseen kuollut nainen. Hän joi pienten lasten verta ja piti nuorista miehistä, joitten kanssa sai aina vampyyrijälkeläisiä.

Skotlannin nummilla asustanut puolihaltia baobhan sidhe saalisti ottamalla vastustamattoman kaunottaren hahmon ja pyytämällä uhrinsa tanssimaan, kunnes tämä uupui. Sitten hän valutti uhrista kaiken veren pistämällä reikiä pitkillä kynsillään. Uhrina oli yleensä nuori mies tai metsästäjä, joista jälkimmäinen oli luultavasti ylhäisempi, koska baobhan sidhe majaili kukkuloilla. 

 

Man-saaren vastine baobahn sidhelle oli pahantahtoinen vampyyri lhiannan shee, joka joi miesten veren ja imi heidän elämänvoimansa vaiheittain, kunnes miehet kuolivat. Hänen kauneutensa inspiroi runoilijoita, joten näiden varhaisista kuolemista syytettiin usein lhiannan sidheä. Häntä ei tule sekoittaa älyä ja luovuutta symbolisoivaan leanan sidheen. Taiteilijat ottivat hänet rakastetukseen ja saivat hänestä innoitusta. Vaikka leanan sidhe ei ollutkaan varsinaisesti paha, hänen rakastajansa kärsivät ja kituivat kun hän ei ollut paikalla.

Malesiasta kotoisin oleva langsuyar oli kaunis ja viehättävä nainen, jolla oli pitkät kiiltävät kutrit ja pitkät raatelukynnet. Legendan mukaan ensimmäinen langsuyar oli aatelisnainen, joka kuoli shokkiin kuultuaan lapsensa kuolemasta. Hän muuttui niskansa aukon kautta pikkulasten verta juovaksi demoniksi. Naisesta saattoi tulla synnytyksessä tai heti sen jälkeen menehtyneestä naisesta saattoi tulla langsuyar. Hänen kuolleena syntynyt tai vastasyntyneenä kuollut lapsensa muuttui yleensä itsekin vampyyriksi, pontianakiksi. Pikkuhirviö vaani metsässä itkien lohduttomasti kuin se olisi eksynyt tai hylätty ja hyökkäsi sitten pelastajansa kimppuun. 
  

Kiinan vampyyrit, pahantahtoiset kiang-shit tai chiang-shihit kärsivät useista samoista rajoituksista kuin eurooppalaiset vampyyrit. Ne olivat hyvin kalpeita, niillä oli tummat renkaat silmiensä ympärillä, eivätkä ne voineet liikkua päivisin saati ylittää juoksevaa vettä. Vaikka ne repivät uhrinsa pään irti, niitten ravintona oli veren sijaan elämänvoima. Ne liikkuivat hyppimällä, koska jalkojen liikuttaminen olisi ollut niille todella kivuliasta kuolonkankeuden iskettyä.

Australian aboriginaaleilla oli oma vampyyrinsa yara-ma-rha-who, suurissa puissa asunut pieni ihmismäinen olento. Sillä ei ollut hampaita, mutta sen sormien ja varpaitten päät olivat kuin mustekalan imukupit. Se joi puun alle nukahtaneitten ihmisten verta. Kun uhri oli liian heikko liikkuakseen yara-ma-tha-who teki pienen kävelylenkin kasvattaakseen ruokahaluaan. Palatessaan saaliinsa luo se nielaisi tämän kokonaisena kuin anakonda ja oksensi tämän myöhemmin ulos kokonaisena ja usein vielä elossa. Se tökki ja kutitti saalistaan sekä hyppi tämän päällä nähdäkseen oliko tämä edelleen elossa. Jos uhri kykeni esittämään kuollutta tarpeeksi pitkään, yara-ma-tha-who kävi uniseksi. Silloin oli hyvä tilaisuus paeta, sillä peto liikkui hitaasti. Muutoin otus nielaisi saaliinsa uudelleen ja oksensi sen uudelleen. Saalis muuttui joka kerran pienemmäksi, ennen kuin siitäkin tuli lopulta myös yara-ma-tha-who.

Bulgarian vampyyrit obourit olivat röyhkeitä ja väkivaltaisia. Ne pelottelivat kyliä ulvonnallaan ja kiljunnallaan. Unkarilaiset oupiret vuodattivat ihmisten ja kotieläinten verta yhtä innokkaasti.

Puolalaiset upior ja vjesci sekä venäläinen upyr joivat valtavasti verta ihmisistä ja eläimistä. Ne varastivat uhrin sydämen ja kelluivat nukkuessaan veren täyttämissä arkuissaan.

Romaniassa varcolac ja moroi vaanivat eläviä usein suden tai kissan hahmossa. Ne joivat sukulaistensa veren ja söivät näitten sydämet. Transilvanian ja lähiseutujen nosferatu joi verta, teki miehistä impotentteja ja hallitsi tiettyjä luonnonvoimia, esimerkiksi sadetta, tuulta ja sumua. Taito oli yleinen seudun vampyyreille.