Vampyyripedot mytologiassa

Vampyyrit ovat tuttuja melkein jokaisen kansan myyteistä, kansantaruista ja legendoista. Epäkuolleet ovat tehneet kaikkialla pahojaan, aina Malesian traagisesta langsuyarista Louisianan pahantahtoiseen fifolletiin ja ilman muuta eurooppalaiseen vampyriin.

Ennen ihmisen ruumiista ei tiedetty mitään, ja lääketiede oli lapsenkengissään iilimatoineen ja suoneniskuineen. Kuoleman jälkeisestä elämästä tiedettiin vain se, mitä papit opettivat sielun menemisestä joko taivaaseen tai helvettiin. Kuviteltiin että kuolleista voi nousta kuten Kristus teki. Kaikki sentään tiesivät että sielut siirtyi eteenpäin, joten demonin täytyi liikuttaa ruumista. Silloin tiettyjä tiloja kuten narkolepsiaa ja epilepsiaa saatettiin luulla kuolemaksi.

Henkimaailman asukkeja oli tapana syyttää kaikesta, mitä ei voitu selittää järjellä. Pilalle mennyt sato oli demonin tihutöitä. Pahojen henkien rynnäkkö sairastutti lapset ja kotieläimet. Lapsettomuuden täytyi olla itsensä paholaisen työtä. Epämuodostuneen lapsen täytyi olla demonin siittämä. Pelko ja tiedon puute olivat omiaan synnyttämään syvälle juurtunutta taikauskoa.

Kenties varhaisin tarina vampyyrimaisesta olennosta löytyy Mesopotamisasta. Edimmu, väärin haudattu ihminen ei vain juonut ohikulkijoitten verta, vaan kykeni myös imemään näitten elämänvoiman pois. Peto vaani yleensä kaikkea elävää, vaikka sen viha kohdistuikin ensisijaisesti heihin, jotka eivät olleet haudanneet sitä oikeaoppisesti. Edimmu aiheutti tauteja ja onnettomuuksia ja houkutteli lainkuuliaisia kansalaisia tekemään laittomuuksia. Sen viha herätti pelkoa ja toi mukanaan kaikenlaista epäonnea, pahimmillaan kuolemaa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat. Edimmun sukulainen oli verta imevä akhkharu.
 

Babyloniaisessa demonologiassa esiintyi lilu, vampyyrinkaltainen olento, joka vaanii vastasyntyneitä lapsia ja raskaana olevia naisia. Kuolemaa kosketuksensa kautta levittävästä myrskydemonista Lilitusta tuli juutalaisessa mytologiassa Lilith, joka oli Aatamin ensimmäinen vaimo.

Strix Antiikin Kreikan ja Rooman mytologian yön demoni, joka otti usein pöllön hahmon ja lensi pimeässä etsimässä lapsia sammuttamaan verenhimonsa. Sen kreikkalainen vastinpari oli viettelevän kaunis, käärmeen hahmon ottava lamia. Kreikassa tunnettiin myös taistelukenttien punaisiin sonnustautunut kauhistus keres, jolla oli kammottavat raatelukynnet, kirskuvat hampaat ja ehtymätön verenhimo.

Portugalilainen bruxsa oli vampyyritar, joka vietteli ja kidutti sitten yksinäisiä matkamiehiä ja joi oman lapsensa verta. Se oli läpeensä paha olento, jota kaikki matkalaiset pelkäsivät.

Sanskritinkielinen kansantarina Intiasta kertoo vetalasta, ruumiissa asuvasta hengestä joka saa sen liikkumaan. Henki nukkui lepakon tavoin pää alaspäin hautausmaalla. Sen läheinen serkku, verta juova rakhasa osasi muuttaa muotoaan ja metsästi saalista suuren linnun hahmossa. Epäkuolleitten hiearkiassa alempana ollut pölkkypäinen ja väkivaltainen pisacha oli ruma otus, joka kummitteli hautausmailla ja raunioilla. Nuorten miesten verta juonut churel muistutti vampyyria. Onneton olento oli ollut aikoinaan raskauden aikana tai lapsivuoteeseen tai ”sinä aikana kuusta”. Miehet vanhenivat joko ennen aikojaan tai kuolivat.

Afrikassa tunnettiin Montague Summersin mukaan vain kaksi vampyyria muistuttavaa olentoa asasabonsam (”hirviömäinen otus”) ja obayifo (”noitavampyyri), vaikka Summersin tutkimustyön jälkeen maanosan mytologiasta on löydetty lisää vampyyrimaisia olentoja. Asasabonsam näytti muuten ihmiseltä, mutta sillä oli teräksiset hampaat ja koukunmuotoiset jalat, joilla se nappasi saaliinsa vaanittuaan tätä ensin puun oksalla. Se kiskaisi uhrinsa puuhun ja joi tämän veren. Hirviö asui syvällä metsässä, joten sitä ei pidetty merkittävänä uhkana, koska siihen ei ollut vaarassa törmätä usein.

Obayifo oli ihmisten keskellä asuva noita. Oli mahdotonta päätellä kuka oli noita ja kuka ei. Eräs mahdollinen tuntomerkki oli ihmisten katseen välttäminen. Kerrottiin obayifon pystyvän irtautumaan ruumiistaan ja liikkumaan uhrinsa luo valopallossa. Toinen versio taas pysytteli aina ihmismuodossaan, mutta sen ruumiista hohti vihreää fosforinhehkuista väriä. Molemmat versiot joivat uhriensa – enimmäkseen lapsien verta ja aiheuttivat hitaan ja kivuliaan kuolemaan.

Grenadalla ja Haitilla tunnettiin loogaroo, joka oli päiväsaikaan vanha paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt nainen. Nainen vei paholaiselle lahjaksi kuumaa ja tuoretta verta vastapalvelukseksi pimeyden voimistaan.

Mayamytologiassa esiintyi luolassa asuva Camazotz. Sillä oli ihmisen ruumis ja lepakon pää ja siivet. Canazotz liitettiin tuleen, kuolemaan, yöhön, uhraamiseen ja luonnollisesti veren juomiseen.

Meksikolainen tlahuelpuchi oli poikkeuksellisen ilkeä vampyyri. Se syntyi tavalliseen perheeseen, mutta sen ylle oli langetettu muodonmuutoskirous. Otuksen pelokas perhe piilotteli sitä, sillä jokainen sen purema ihminen muuttui itsekin samanlaiseksi. Tlahuelpuchin voimat tulevat esiin teini-iässä, jolloin teinipoika oppi muuttumaan muun muassa koiraksi, kissaksi ja korppikotkaksi metsästämistä varten. Sen täytyi juoda verta yhdestä neljään kertaan kuussa pysyäkseen hengissä. Mieluiten se joi alle vuoden ikäisten lasten verta, mutta joi tarpeen vaatiessa myös aikuisten verta.

Meksikolainen vampyyri civataeo oli atsteekkien kaaoksen, huijauksen ja noituuden jumalan Tezcatlipocan palvelija. Civatateo oli ylhäinen lapsivuoteeseen kuollut nainen. Hän joi pienten lasten verta ja piti nuorista miehistä, joitten kanssa sai aina vampyyrijälkeläisiä.

Skotlannin nummilla asustanut puolihaltia baobhan sidhe saalisti ottamalla vastustamattoman kaunottaren hahmon ja pyytämällä uhrinsa tanssimaan, kunnes tämä uupui. Sitten hän valutti uhrista kaiken veren pistämällä reikiä pitkillä kynsillään. Uhrina oli yleensä nuori mies tai metsästäjä, joista jälkimmäinen oli luultavasti ylhäisempi, koska baobhan sidhe majaili kukkuloilla. 

 

Man-saaren vastine baobahn sidhelle oli pahantahtoinen vampyyri lhiannan shee, joka joi miesten veren ja imi heidän elämänvoimansa vaiheittain, kunnes miehet kuolivat. Hänen kauneutensa inspiroi runoilijoita, joten näiden varhaisista kuolemista syytettiin usein lhiannan sidheä. Häntä ei tule sekoittaa älyä ja luovuutta symbolisoivaan leanan sidheen. Taiteilijat ottivat hänet rakastetukseen ja saivat hänestä innoitusta. Vaikka leanan sidhe ei ollutkaan varsinaisesti paha, hänen rakastajansa kärsivät ja kituivat kun hän ei ollut paikalla.

Malesiasta kotoisin oleva langsuyar oli kaunis ja viehättävä nainen, jolla oli pitkät kiiltävät kutrit ja pitkät raatelukynnet. Legendan mukaan ensimmäinen langsuyar oli aatelisnainen, joka kuoli shokkiin kuultuaan lapsensa kuolemasta. Hän muuttui niskansa aukon kautta pikkulasten verta juovaksi demoniksi. Naisesta saattoi tulla synnytyksessä tai heti sen jälkeen menehtyneestä naisesta saattoi tulla langsuyar. Hänen kuolleena syntynyt tai vastasyntyneenä kuollut lapsensa muuttui yleensä itsekin vampyyriksi, pontianakiksi. Pikkuhirviö vaani metsässä itkien lohduttomasti kuin se olisi eksynyt tai hylätty ja hyökkäsi sitten pelastajansa kimppuun. 
  

Kiinan vampyyrit, pahantahtoiset kiang-shit tai chiang-shihit kärsivät useista samoista rajoituksista kuin eurooppalaiset vampyyrit. Ne olivat hyvin kalpeita, niillä oli tummat renkaat silmiensä ympärillä, eivätkä ne voineet liikkua päivisin saati ylittää juoksevaa vettä. Vaikka ne repivät uhrinsa pään irti, niitten ravintona oli veren sijaan elämänvoima. Ne liikkuivat hyppimällä, koska jalkojen liikuttaminen olisi ollut niille todella kivuliasta kuolonkankeuden iskettyä.

Australian aboriginaaleilla oli oma vampyyrinsa yara-ma-rha-who, suurissa puissa asunut pieni ihmismäinen olento. Sillä ei ollut hampaita, mutta sen sormien ja varpaitten päät olivat kuin mustekalan imukupit. Se joi puun alle nukahtaneitten ihmisten verta. Kun uhri oli liian heikko liikkuakseen yara-ma-tha-who teki pienen kävelylenkin kasvattaakseen ruokahaluaan. Palatessaan saaliinsa luo se nielaisi tämän kokonaisena kuin anakonda ja oksensi tämän myöhemmin ulos kokonaisena ja usein vielä elossa. Se tökki ja kutitti saalistaan sekä hyppi tämän päällä nähdäkseen oliko tämä edelleen elossa. Jos uhri kykeni esittämään kuollutta tarpeeksi pitkään, yara-ma-tha-who kävi uniseksi. Silloin oli hyvä tilaisuus paeta, sillä peto liikkui hitaasti. Muutoin otus nielaisi saaliinsa uudelleen ja oksensi sen uudelleen. Saalis muuttui joka kerran pienemmäksi, ennen kuin siitäkin tuli lopulta myös yara-ma-tha-who.

Bulgarian vampyyrit obourit olivat röyhkeitä ja väkivaltaisia. Ne pelottelivat kyliä ulvonnallaan ja kiljunnallaan. Unkarilaiset oupiret vuodattivat ihmisten ja kotieläinten verta yhtä innokkaasti.

Puolalaiset upior ja vjesci sekä venäläinen upyr joivat valtavasti verta ihmisistä ja eläimistä. Ne varastivat uhrin sydämen ja kelluivat nukkuessaan veren täyttämissä arkuissaan.

Romaniassa varcolac ja moroi vaanivat eläviä usein suden tai kissan hahmossa. Ne joivat sukulaistensa veren ja söivät näitten sydämet. Transilvanian ja lähiseutujen nosferatu joi verta, teki miehistä impotentteja ja hallitsi tiettyjä luonnonvoimia, esimerkiksi sadetta, tuulta ja sumua. Taito oli yleinen seudun vampyyreille.