”Rouva Athénaïs de Montespan seisoi
peilin edessä ja katseli omaa kuvaansa. Tänään se tapahtuisi.
Vieläpä ennen puoltayötä hänestä tulisi kuningas Ludvigin
rakastajatar. Rouva de Montespan ryhdistäytyi. Hän oli pukeutunut
tulenväriseen iltapukuun, joka sopi erityisen hyvin yhteen hänen
tummien hiustensa kanssa. Kaula-aukko oli niin avoin kuin hän
suinkin oli uskaltanut antaa sen ommella – pitihän sentään ottaa
huomioon kuningatar Maria Teresia, jota ei saanut turhan takia
ärsyttää. Rouva de Montespan koetti varovasti sormenpäillään
pitkää kaulaansa ja paljaita olkapäitään. Hän oli huomannut
kuninkaan katseen viime aikoina viipyvän pukunsa kaula-aukossa.
Mutta oliko se mikään ihme? Olihan hänellä tunnetusti hovin
kauneimmat käsivarret, ja hänen pukunsa oli leikattu sillä tavoin,
että se pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauneutensa.
Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.
Athénaïs de Montespan hymyili omalle peilikuvalleen, niin että hänen tasaiset valkoiset hampaansa tulivat näkyviin. Noin voitonriemuisesti hän hymyilisi kuninkaalle, kun tervehtisi tätä. Kuningas halusi nähdä ympärillään iloisia, säteilevän kauniita ihmisiä eikä tuollaisia kyynelehtiviä, haikeita naisia kuin kuningatar Maria Teresia ja ennen kaikkea Louise de la Valliére.
Athénaïs kumartui ja otti
kampauspöydältään mustan kauneuspilkun, kiinnitti sen vasempaan
suupieleensä ja hymyili taas muotokuvalleen. Noin! Tuota hymyä ei
kuningas varmaankaan voisi vastustaa.
Athénaïs vetäytyi hieman kauemmaksi
peilistä ja niiasi sitten omalle muotokuvalleen. Hän painoi päänsä,
ennen kuin nousi hitaasti. Sitten hän käänteli itseään peilin
edessä, ojensi paljaan käsivartensa, aivan kuin hän olisi
osoittanut jotakin, ja pysähtyi sitten taas katsomaan omaa kuvaansa.
Tuo liike tehoaisi kuninkaaseen varmasti. Hän tekisi sen aivan kuin
huomaamattaan, mutta hän oli nyt jo varma siitä, ettei hallitsija
voisi irrottaa silmiään hänen kauniista käsivarrestaan.
Viimeinkin hän oli niin pitkällä.
Nyt hänen tarvitsisi enää vain mennä alas juhlasaliin, ojentaa
kätensä – ja kuningas olisi hänen rakastajansa. Tuo tyhmä,
kanamainen Louise de la Valliére oli lopultakin sysätty syrjään.
Athénaïs’n
kauniille kasvoille levisi hetkeksi nyrpeä ilme. Niin mitättömänä
kuin hän Louisea pitikin, oli kestänyt kuitenkin kauan, ennen kuin
hänen oli onnistunut saada kuningas kyllästymään monivuotiseen
rakastajattareensa. Jostakin täysin käsittämättömästä syystä
kuningas oli tuntenut viehtymystä mitätöntä ja ikävystyttävää
Louisea kohtaan, vaikka hänellä oli hovissaan sellainenkin kaunotar
kuin Athénaïs de Montespan. Tämä johtui tietysti siitä, että
Louise oli ollut niin monta vuotta kuninkaan rakastajatar, sillä
eihän hallitsija toki muutoin voinut asettaa hailakkasilmäistä ja
hiljaista Louisea Athénaïs’n
edelle.
Jotkut
miehet olivat uskollisia – enemmän kai tottumuksesta kuitenkin
tottumuksesta kuin muutoin – ja silloin on naisen ryhdyttävä
toimimaan herättääkseen huomiota. Yksinkertaista Louisea oli toki
ollut helppo narrata, Athénaïs ajatteli edelleen. Kun kuningas ei
muuten kiinnittänyt huomiota Athénaïs de Montespaniin, tämä
tarjosi Louiselle ystävyyttään. Ja Louise tervehti sitä ilolla.
Hän jopa näytti olevan imarreltu siitä, että hovin henkevin
nainen tuntui kiinnostuneen hänestä. Tietäessään itse hyvin,
ettei osannut huvittaa kuningasta eikä keskustella tämän kanssa
henkevästi, Louise alkoi kutsua Athénaïs de Montespania luokseen,
kun tiesi kuninkaan olevan tulossa.
Aluksi
Athénaïs oli vaatimaton ja pysytteli syrjässä kuninkaan
käydessä tapaamassa Louisea, sillä hän ei halunnut herättää
epäluuloja. Athénaïsin mielestä kului lopulta tavattoman pitkä
aika kuninkaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Se
harmitti häntä ensin, ja hän polki vihoissaan jalkaansa, päästyään
omaan huoneeseensa, mutta sitten hän keksi keinon.
Mitä
hän ei saisi hyvällä, sen hän ottaisi pahalla, hän päätti. Ja
hänestä tulisi vielä kerran kuningas Ludvigin rakastajatar, se oli
varmaa. Louise de la Valliéren tapaiset kanamaiset naiset saattoivat
turvautua kyyneliin ja rukouksiin, kun rakastaja alkoi kyllästyä
heihin, mutta hänelle, Athénaïs’lle,
sellainen ei sopinut. Hän kääntyi tunnetun ennustajan La Voisinin
puoleen, ja tämä osasikin auttaa häntä. Athénaïs kertoi La
Voisinille, että hän rakasti kuningasta ja tahtoi päästä tämän
rakastajattareksi. La Voisin katsoi Athénaïs’ta
pienillä terävillä silmillään ja huomautti sitten kuivasti, että
mistään rakkaudesta ei rouva de Montespanin puolelta kai ollut
kysymys. Athénaïs’ta
suututti, ja hänen teki jo mieli lähteä ennustajan luota pois,
mutta viime hetkessä hän sentään malttoi mielensä. Mikäli hän
halusi voittaa Ludvigin rakkauden, oli La Voisin ainoa ihminen, joka
saattoi auttaa häntä.--”
Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista - Versaillesin valtiatar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti