Octavianus kostaa Julius Caesarin salamurhan

Octavianus ja Marcus Antonius kohtasivat pimeässä. Molemmat olivat väsyneitä ja verestä ja pölystä likaisia, mutta he tarttuivat toisiaan ranteista. He tiesivät oikein hyvin, miten lähellä tappio oli ollut. Mutta triumvirien oli kannattanut ottaa riski, ja sinä yönä voitto oli heidän.

”Hän ei pääse pakenemaan”, Marcus Antonius sanoi. Hänen legioonansa olivat olleet lähinnä etumaata, ja hän oli käskenyt niiden pysytellä taistelukentältä laahustavien sotilaiden kannoilla. ”Motitan hänet, kun hän pysähtyy.”

”Hyvä. En halua päästää häntä livistämään näin pitkän jahdin jälkeen”, Octavianus sanoi. Hänen silmänsä olivat kylmät, kun hän katsoi triumvirikollegaansa, ja Marcus Antoniuksen hymy muuttui väkinäiseksi.

”Löysin eilen illalla muutaman vapauttajan piileskelemästä kaupungissa”, Marcus Antonius sanoi. Se oli liittolaisen rauhantarjous, ja hän oli mielissään nähdessään että Octavianuksen ilmeeseen tuli eloa.

”Käskekää tuoda heidät luokseni.”

Marcus Antonius empi, sillä hän ei pitänyt äänensävystä, joka kuulosti kovasti käskyltä. Mutta Octavianus oli paitsi triumviri myös konsuli. Vielä olennaisempaa oli, että hän oli Caesarin verisukulainen ja perillinen. Marcus Antonius nyökkäsi jäykästi tunnustaen Octavianuksen oikeuden.

***

Octavianus katsoi kylmästi, kun neljä miestä retuutettiin ovesta sisään ja heitettiin lattialle hänen eteensä Filippoin kaupungissa. Hän näki, että heidät oli hakattu rajusti. Suetonius painoi päänsä kyyryyn ja katsoi ihmeissään kirkasta verta, jota tipahteli hänen päänahastaan lattialle. Gaius Trebonius oli kauhusta luunvalkea ja vapisi silmin nähden kyyhöttäessään rähmällään, eikä hän yrittänytkään nousta. Octavianus ei tuntenut kahta muuta. Ligarius ja Galba olivat hänelle pelkkiä nimiä proskriptiolistassa. Mutta hekin olivat olleet mukana salamurhajoukossa, olivat iskeneet tikarin Caesariin vain vuosi ja kymmenen ihmisikää sitten. He katselivat ympärilleen turvonnein silmin. Galban kädet oli sidottu, joten hän pystyi vain niiskuttamaan nenästään putoilevaa verta.

Mies joka nousi katsomaan heitä oli nuori ja vahva, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli osallistunut sinä päivänä taisteluun. Suetonius nosti päätään tuon kiinnostuneen katseen alla ja käänsi sen sitten sivuun sylkäistäkseen verta puulattialle.

”Tuleeko teistä nyt keisari, Caesar?” Suetonius kysyi. ”Mitähän Marcus Antonius mahtaa siitä tuumia?” Hän hymyili katkerasti paljastaen veriset hampaansa. ”Vai kaatuuko hänkin teidän kunnianhimoonne?”

Octavianus kallisti päätään ja näytti menneen ymmälleen.

”Minä olen Rooman kansan puolustaja, senaattori hyvä. Te ette näe edessänne keisaria, mutta kylläkin Caesarin koston, jonka olette omilla teoillanne ansainnut.”

Suetonius nauroi – hänen pirstotusta ruumiistaan kumpuava ääni kuulosti hinkuvalta. Huulista alkoi vuotaa verta, kun ruvet aukesivat, ja hän irvisti nauraessaan.

”Olen todennut Caesarin valehtelevan ennenkin”, hän sanoi. ”Te ette ole ikinä ymmärtäneet tasavaltaa, sitä haurasta kokonaisuutta. Te Octavianus, olette vain mies, jolla on polttorauta kädessä ja joka katselee suurempien miesten kirjakääröjä. Te näette vain kuumuutta ja valoa ettekä ymmärrä, mitä olette polttanut, ennen kuin se on lopullisesti kadonnut.”

Octavianus hymyili silmät välkehtien.

”Minä kuitenkin pääsen näkemään sen”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta te ette pääse..”

Hän viittasi Suetoniuksen takana seisovalle sotilaalle, ja mies kumartui veitsi kädessä. Suetonius yritti riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta hänen kätensä oli sidottu eikä hän pystynyt väistämään terää, kun se viilsi hänen kurkkunsa auki. Hänen päästämänsä ääni oli karmiva, kun hän katsoi ylös Octavianukseen vihaisensa ja hämmästyneen näköisenä. Octavianus katsoi vuorostaan häntä, kunnes hän kellahti kasvoilleen, ja käänsi katseensa vasta, kun Gaius Trebonius päästi murtuneen surunhuudon.

”Anotteko te armoa?” Octavianus kysyi häneltä. ”Kutsutteko jumalia avuksi? Te ette tarttuneet tikariin maaliskuun iduksensa. Saattaisin perua teidänlaisenne miehen kuolemantuomion.”

”Anon, minä anon armoa!” Trebonius parkui silmät pelosta suurina. ”En ollut paikalla iduksena. Jättäkää minut henkiin, teillä on siihen valta.”

Octavianus pudisti pahoittelevasti päätään.

”Te olitte mukana”, hän sanoi. ”Taistelitte minun vihollisteni puolella, ja minulle on selvinnyt, etten ole armelias mies.”

Caesarin murhaajat ateenalaisessa kylpylässä neuvonpidossa

Suetonius ei huomannut, että hänen tukkansa oli höyryn ja öljyn vaikutuksesta ohuilla käärmeenhännillä, eikä hän yrittänytkään peittää kaljuaan. Hän nosti päänsä pöydästä, jolla makasi, ja näki muiden lekottelevan silmät kiinni.

”Niin nautinnollista kuin onkin löytää Ateenasta kelvollinen roomalainen kylpylä, meillä on puhuttavaa”, hän sanoi.

Brutus päästi äänen, joka muistutti huokaisua, mutta nousi silti istualleen. Muut tekivät samoin – Suetonius laski käsivartensa veltolle möhömahalleen ja ryppyisille reisilleen. Kylpylässä mies menetti kaiken arvokkuutensa, ja hän kaipasi toogaansa.

”Millä asialla tulitte luokseni?” Brutus kysyi. ”Tarkoitukseni oli mennä kuulemaan oraattori Thenestä, joka puhuu agoralla.”

”Kannattaako häntä käydä kuulemassa?” Cassius kysyi. Brutus kohautti olkapäitään ja huitaisi kädellään.

”Tiedetäänhän nuo kreikkalaiset. He näkevät maailmassa pelkkää kaaosta eivätkä tarjoa ratkaisuja. Pitävät paljon melua tyhjästä verrattuna roomalaisiin ajattelijoihin. Me olemme sentään pragmaattisia. Kun näemme kaaosta, tallomme sen hengiltä kuin käärmeen.”

”Minä olen aina pitänyt kreikkalaisia pöyhkeilijöinä”, Cassius totesi. ”Muistan yhden kreikkalaisen, joka väitti heidän keksineen kerrassaan kaiken jumalista seksiin. Huomautin miekkoselle, että roomalaiset omaksuivat heidän aatteensa ja jalostivat niitä. Areesta tuli Mars, Zeuksesta Juppiter. Ja vaikka emme suinkaan voineet jalostaa seksiä, me kuitenkin keksimme kokeilla sitä naisten kanssa.”

Brutus nauroi ja läimäytti Cassiusta olalle.

”En haluaisi keskeyttää filosofista keskusteluanne”, Suetonius sanoi siihen väliin, ”mutta meillä on pakottavampaakin juteltavaa.”

Cassius ja Brutus loivat toisiinsa huvittuneen katseen, ja Suetonius huomasi sen. Hänen suunsa kiristyi paheksuvaksi viivaksi. Gaius Trebonius tyytyi seuraamaan sivusta. Hänellä ei ollut riittävää itsevarmuutta osallistua keskusteluun.

”Kerrohan siis”, Brutus sanoi huokaisten. Hänellä oli herkullisen raukea olo. ”Mikä tai kuka sai sinut lähtemään Syyriasta, Cassius?”

”Kukapa muu kuin Caesar”, Cassius vastasi. ”Tiesitkö hänen perustaneen triumviraatin?”

”Marcus Antoniuksen ja jonkun Lepidus-nimisen sotapäällikön kanssa. En ole sentään niin kaukana Roomasta, ettenkö kuulisi sellaisia uutisia.”

”Hän on kahmaissut itselelleen keisarin valtuudet!” Suetonius kivahti kyllästyttyään vetämättömään rupatteluun. ”Hän toimii diktaattorin tapaan, myy meidän kiinteistöjämme ja pitää lakia pilkkanaan. Joko tiedät proskriptiosta?”

Brutus hymyili irvistäen. ”Minä olen listassa, sen verran tiedän. Entä sitten? Tekisin hänen asemassaan samoin.”

”Vaikka kuinka teeskentelet, et ole noin vain valmis alistumaan siihen, että toinen Caesar nousee valtaan”, Suetonius sanoi sapekkaasti.

Brutus tuijotti häntä kylmästi, kunnes Suetonius käänsi päänsä pois.

”Pidä varasi, Suetonius, ainakin minun seurassani. Minä olen sentään Ateenan käskynhaltija. Sen sijaan en oikein tiedä, mikä sinä olet olevinasi.”

Suetonius katsoi häntä ällistyneenä, ja Cassius virnisti ja kääntyi selin kätkeäkseen ilmeensä.

”Minulta on riistetty kaikki! Se minä olen, riistetty! Minä olen yksi vapauttajista. Pelastin Rooman siltä mielipuoliselta tyrannilta, joka piti tasavaltaa pilkkanaan ja tuhosi vuosisataisen kulttuurin kahmimalla niin paljon valtaa, ettei pysynyt aisoissa. Se minä olen, Brutus. Mutta kuka sinä olet?”

Brutus suhtautui Suetoniuksen purkaukseen kuin rakin räksytykseen, mutta hänen hymynsä kiristyi. Suetonius odotti vain hetken ennen kuin jatkoi. Sanat tulvivat hänen suustaan; hän oli padonnut ne sisimpäänsä liian pitkäksi aikaa.

”Ja huolimatta kaikesta siitä, mitä olen tasavallan hyväksi tehnyt, sukutaloni on riistetty minulta, lainvoimainen armahdukseni on kumottu ja minun henkeäni uhataan. Olen jopa täällä Kreikassa vaarassa, koska kuka hyvänsä roomalainen saattaa tarttua tilaisuuteen ja katkaista minulta kaulan ansaitakseen kokonaisen omaisuuden. Luuletko sinä, Brutus olevasi koskematon? Emme voi sallia, että menettäisimme tässä vaiheessa kaiken, koska joku Caesarin äpäräsukulainen yrittää kaapata vallan, jota ei ole ansainnut. Hän kaataa meidät kaikki, ellemme estä häntä.”

”Senaattori kuulostaa nyt pelästyneeltä akankäppänältä”, Brutus sanoi. ”Yritä muistaa arvokkuutesi. ”

”Minäkö tässä olen arvokkuuteni unohtanut?” Suetonius kysyi ääni voimistuen. Brutus käänsi hänelle selkänsä, ja Suetoniuksen suu loksahti hämmästyksestä auki.

”En ole ollut jouten, Cassius”, Brutus sanoi. ”Olen paiskinut töitä täällä olevien legioonien ja neuvostojen kanssa saadakseni heistä uskolliset alaiset. Olen korottanut veroja, jotta pystymme rahoittamaan vielä kaksi legioonaa, lähinnä kreikkalais-roomalaisia miehiä, mutta riuskoja sotilaita. He harjoittelevat päivittäin ja ovat yksin minun, he ovat vannoneet valansa minulle. Pystytkö sanomaan samaa omistasi?”

Cassius hymyili. ”Minulla on seitsemän legioonaa Syyriassa ja neljä Egyptissä. Saan kentälle yksitoista täysvahvuista legioonaa, joilla on hyvät varusteet ja toimiva huolto. He arvostavat tasavaltaa, ja jos Caesarin kannattajat eivät myrkytä heitä korvaan kuiskuttelemalla, he ovat ehdottoman uskollisia Rooman vapauttajille. En ole haaskannut aikaani. Sinä tiedät minut ja tiedät, etten sortuisi moiseen.”

Brutus oli mielissään kuullessaan lukumäärän, nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi ja katsoi jälleen Suetoniusta.

”Tunnenhan minä”, Brutus sanoi. ”Asia on katsos niin, Suetonius, että Cassius ja minä olemme tehneet yhteistyötä. Me olemme keränneet kokoon sotajoukon sillä välin kun sinä keikistelit ja jaarittelit joutavia Roomassa.”

Suetonius oli alasti, joten he näkivät punoituksen, joka kiiri hänen vihaisilta kasvoiltaan nivusiin asti.

”Minä oli sen, joka varmisti meidän kaikkien tulevaisuuden luovuttamalla laivaston Sextus Pompeiukselle!” Suetonius huudahti. ”Jos Bibilus ja minä emme olisi saaneet sitä aikaan, sinä Brutus voisit odottaa sotajoukon maihinnousua jo tänä vuonna. Siitä on kiittäminen minun ʼkeikistelyäniʼ, siitä että meillä on nyt tarvitsemamme lisäaika.”

”Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että se oli hieno päätös”, Cassius sanoi sovittelevasti laukaistakseen kireän tunnelman. ”Sextus Pompeius on nuori, mutta hänet tunnetaan siitä, että hän suhtautuu Caesarin nurkkakuntaan vihamielisesti. Oletko ollut yhteyksissä häneen?”

”Olen”, Brutus vastasi. Hän huomasi Suetoniuksen ilmeen ja kohautti olkapäitään. ”Hänellä on lännen ainoa laivasto, eikä nimestäni ole siinä leirissä haittaa. Totta ihmeessä olen ollut yhteydessä häneen. Tiesitkö että Cascan veljekset pääsivät hänen luokseen?”

”En tiennyt”, Cassius vastasi. ”Hyvä. Tosin heidän tilansa on myyty ja rahat on kähmitty valtion kirstuun.”

”Sitäkin paremmalla syyllä heidän kannattaa pysyä meidän puolellamme”, Brutus sanoi. ”En halua tässä vaiheessa yllätyksiä. Voimme nousta laivaston avulla maihin Rooman alueelle tai jäädä odottamaan heitä tänne. Kyllä, Suetonius, minä tiedän että he tulevat. Octavianus ja Marcus Antonius eivät voi katsoa meitä läpi sormien, kun Roomasta loppuu vilja. Heidän on pakko tulla. He purjehtivat Kreikkaan ja nousevat maihin kuten Julius Caesar käydessään Pompeiusta vastaan. Mutta luulen, että tällä kertaa he menettävät puolet miehistään, kun Sextus passittaa heidät merenpohjaan. Sanopa Cassius, olenko minä oikeassa?”

”Toivottavasti”, laiha senaattori vastasi. ”Se on meidän paras mahdollisuutemme tehdä tästä kaikesta loppu.” - Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri.

Vanhoja uskomuksia ja taikoja: kuolema

Kuoleman edellä ihminen näkee ja kuulee kaiken, mitä hänestä puhutaan ja hän liikkuu jo toisessa maailmassa.

Mouhijärvi 1946

Kun joku talon asukkaista kuolee, avataan ovi ja pellit jotta henki pääsisi lähtemään rauhallisesti.

Korpiselkä 1933

Hengenlähtö. Loppu kun tulee, niin silloin kaikki herätetään talossa. Kuoleman haltia on silloin liikkeellä ja jos joku nukkuisi, niin voisi saada senkin haltuunsa, kun on kerran jo yhden saanut.

Kittilä 1933

Vanhoja piikoja on hotaistava housuilla, jos henki vaikeasti lähtee kuollessa. Vanhoja poikia hameella hotaistaan.

Ilomantsi 1915-22

Jos kuolleen oikea silmä jää raolle tietää se sitä, että seuraava kuolija perheessä on miespuolinen; vasemman silmän auki jääminen taas tietää naispuolisen kuolemaa.

Maaria 1941 

Hukkunut kuulee kaikki. Ei pidä olla pahoillaan eikä puhua siitä. Sillä on paha mieli, kun kuulee että on hukkunut. Pitää olla iloinen vain. Mutta heti kun se on maalle nostettu, se ei enää tiedä mitään.

Rovaniemi 1932

Puhu suusi puhtaaksi ettei se kuollessa auki jää. Tässä on mainittava kansan uskomus, että jos kuolleen henkilön suu jää auki, niin sanotaan hänen eläessään salanneen jonkun asian joka olisi pitänyt puhua. Tästä uskomuksesta on kai sananparsikin johtunut.

Vihti 1937

Jos ruumiiseen pistää pukiessa neulalla, niin se käypi valittamassa.

Vihanti 1891

Ruumiin vuode ja ruumiskirstun lastut ovat poltettavat, ettei ruumis tuottaisi taloon mitään onnettomuutta ja vahinkoa.

Pihtipudas 1893

Ruumiin sukat. Kuolleen jalkaan pannaan sukat vaihdokseen, oikean jalan sukka vasempaan jalkaan ja päinvastoin. Kuollut ei pääse kävelemään? Tapana on sanoa, kun joku panee sukat erehdyksessä vaihdoksiin: ”Panet jalkaasi kuin kuolleen sukat.”

Iitti 1891

Kun kuollut on talossa, ei annettu mitään tuotteita vieraille rahalla eikä ilmaiseksi. Se viepi muuten onnen mukanaan.

Kangaslampi 1894

Jos sattuu kuollutta säikähtämään, ei pelko haihdu, ellei käy yksin ruumista katsomassa ja kädellään koittamassa.

Iisalmi 1938

Hullu ja kaatuvatautinen on ruumisarkkuunsa pantava mahalleen, silloin ei vika jää sukuun.

Liperi 1959

Arkkuun pantiin: parhaat vaatteet, kintaat käteen, lakki päähän, rahoja, viinapullo ja sitä evästettiin. Jämsässä kun muori kuoli tapettiin kukko vainajan lähtöä tehdessä, ettei tämä kuoltuaan ottaisi isompaa eläintä. Varakkaat antoivat isompia uhreja, mutta vähävaraisilla ei ollut varaa.

Jämsä 1909

Jos ruumisarkun kantta ei naulata lujasti kiinni, tulee ruumis valittamaan siitä jälkeenpäin naulaajalle.

Helsinki 1892

Jälkiruokia 1950-luvulta

Nugaahyytelö

Nugaa:

* 50 grammaa sokeria
* 40 grammaa manteleita

Kiisseli:

* 4 munankeltuaista
* 40 grammaa sokeria
* 2 ½ desilitraa tavallista kermaa
* 4 liivakkoa
* 2 ½ desilitraa sakeaa kermaa

Nugaa: Silppua mantelit verrattain hienoksi. Pane ne ja sokeri yhtaikaa huolellisesti puhdististettuun pannuun. Pane pannu tulelle ja hämmennä seosta puulusikalla, kunnes sokeri on täysin sulanut ja muuttunut vaaleanruskeaksi. Kaada seos voidellulle pellille jäähtymään. Leikkaa se jäähtymisaikana hakkuuraudalla tai veitsellä ruutuihin. Taita ruudut irti toisistaan vasta aivan jäähtyneinä. Murskaa näin saamasi karamellit joko huhmareessa tai kaaviloimalla niitä voipaperin välissä, mutta tee tämä vasta juuri ennen kuin käytät murskaa mausteena tai koristeena, sillä se kostuu nopeasti.

Hyytelö: Vatkaa munankeltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Kiehauta tavallinen kerma ja kaada se munavaahdon joukkoon, jota on samalla voimakkaasti vatkattava. Kaada seos kasariin ja vie tulelle. Sekoita joukkoon liotetut, kuiviksi painellut liivakot. Vatkaa kiisseliä jatkuvasti, kunnes se sakenee ja alkaa poreilla. Kaada se silloin kulhoon ja jatka vatkaamista, kunnes enin kuumuus on haihtunut. Kun seos on jäähtynyt, sekoita joukkoon murskattu nugaa, ja kun se alkaa saota, hämmennä kovaksi vaahdoksi vatkattu sakea kerma joukkoon. Kaada hyytelö kylmällä vedellä huuhdeltuun vuokaan hyytymään. Juuri ennen tarjolle vientiä kasta vuoka kuumassa vedessä ja irrota hyytelön reunat vuoasta teräväkärkisellä veitsellä. Kaada hyytelö tarjoiluastiaan. Voit koristaa sen vielä murskatulla nugaalla, mutta siinä tapauksessa nugaata on tehtävä hieman runsaammin. Nugaahyytelö on toki suuritöinen, mutta erittäin herkullinen ja hieno jälkiruoka.

Korppuvanukas

* ½ litraa korppujauhoja

* 1 kahvikupillinen marjasosetta tai hilloa
* 1 teelusikallinen hienonnettua kanelia
* 1 desilitra maitoa tai laimennettua mehua
* ½ desilitraa sulatettua voita

Voideltuun vuokaan pannaan kerroksittain korppujauhoja, hienonnettua kanelia ja marjasosetta. Päällimmäinen kerros korppujauhetta. Neste ja sulatettu voi kaadetaan päälle. Paistetaan uunissa vaaleanruskeaksi ja tarjotaan karamelli- tai vaniljakastikkeen kanssa.

Kaurajälkiruoka 4 hengelle

* 2 desilitraa kaurahiutaleita

* 6 desilitraa vettä
* 150 grammaa kuivia sekahedelmiä tai omenoita
* 4 desilitraa vettä
* sokeria maun mukaan

Kaurahiutaleet pannaan veteen turpoamaan vuorokaudeksi. Sekahedelmät pestään ja pannaan samoin veteen yhtä pitkäksi ajaksi. Jos halutaan, ne maustetaan sitten sokerilla. Liotetut keittämättömät kaurahiutaleet nostetaan jälkiruokavadille ja niiden päälle liotetut keittämättömät hedelmät. Haluttaessa vati voidaan koristella kermavaahdolla. Tarjotaan kerman tai maidon kanssa.

Tällainen ruoanvalmistustapa tuntuu monesta varmasti oudolta, mutta kokeiltuanne voitte todeta sillä tavalla saavan paitsi erittäin terveellistä sekä myös hyvän makuista ruokaa.

Parfyymien varhaishistoriaa

Jo yli 5000 vuotta sitten uhrikiveltä nousivat palavien puuaineiden ja hartsin savupatsaat taivasta kohti, jotta yläkerrassa tultaisiin suopeiksi rukoilijoille. Vanhin jälkipolville säilynyt runoelma Gilgames-eepos kertoo muinaisbabylonialaisen Noan polttaneen setripuuta ja mirhamia kiitokseksi pelastumisestaan vedenpaisumuksesta, ”ja tuoksu kohosi miellyttävänä jumalien neniin”.

Babylonian kehityttyä suureksi kalliiden mausteiden rahtauspaikaksi, olihan sillä kaupan miltei kaksisataa erilaista tuoksuvaa ainetta. Herodotos tiedottaa että Baal-Mardukin kultaisilla alttareilla poltettiin vuosittain 26 000 kiloa suitsukkeita. Persialaiset toivat saman verran suitsukkeita Arabiasta. Nykyisen Jemenin alueella Arabian eteläkärjessä oli kadehdittujen saborien omistamia kokonaisia metsiköitä. Pieniä uhripuita siis, joiden runkoa vain he osasivat viiltää hartsin saamiseksi, joskin vain kolmesataa saborisukua osasi tämän taidon. Oikeus uhripuiden käsittelyyn oli perinnöllinen, niinpä nämä suvut nimitettiin pyhiksi.

Sitä vastoin Egyptin faaraot lähettivät sotajoukkoja Puntin salaperäiseen suitsukemaahan, joka sijaitsee nykyisen Eritrean ja Somalimaan välissä. He toivat kotimaahansa suuret määrät hyväntuoksuisia kasveja. Ennen kaikkea he osasivat käsitellä kellertäviä jyviä, joiksi suitsukepuiden nestemäinen erite jähmettyi. Suitsuketta, mirhamia ja kultaa ei kutsuttu aiheetta kolmen itämaan tietäjän lahjoiksi. Hartsit olivat muuten yhtä kalliita kuin kulta. Kirkoin piireissä käytetään edelleen suitsuketta, josta käytetään hajuvesiteollisuudessa nimeä ”olibanum”.

Muinaiset egyptiläiset suitsuttivat kolmesti päivässä tuoksuvia savupatsaita auringonjumalansa kunniaksi. Auringonnousun aikaan he polttivat makeaa hartsia, keskipäivällä kitkerää mirhamia ja illalla ”kyfiä”, joka oli valmistettu kuudestatoista voimakastuoksuisesta aineesta. Pyhä savu oli säädetty myös juutalaisten jumalanpalvelussuitsutukseen. Erästä poikkeuksellisen hyväntuoksuista elemi-hartsia käytettiin intialaisissa pyhäköissä uhraamiseen. Santelipuuta, balsamia ja suitsuketta paloi kiinalaisissa temppeleissä sekä kartagolaisten juhlapaikkojen korkeissa kyntteliköissä. Sellaiset kalliit uhrisavut maksoivat tietenkin enemmän kuin nykyajan parfyymit. Kun Aleksanteri Suuri lapsellisessa hölmöydessään heitti paljon pyhää suitsuketta alttarille, hänen kasvattajansa Leonidas kielsi häntä huomauttaen pilkallisesti, että myöhemmin hän voisi heittäytyä tuhlaavaiseksi monta kertaa kukistettuaan suitsuketta tuottavat kansat. Tarina kertoo että Aleksanteri Suuri otti ensimmäisestä kerrasta opikseen. Niilin valloitusretkeltään hän lähetti viipymättä vanhalle oppimestarilleen laivalastillisen suitsuketta, jolla hän tästä lähtien voisi palvoa ylen määrin jumalia. Keisari Nero puolestaan antoi puolisonsa polttohautajaisissa kohota ilmaan suitsuketta enemmän kuin koko Arabia pystyi tuottamaan vuodessa. Manalan jumalien kunnioittaminen oli sinänsä viisasta, mutta niin runsas uhraaminen oli pikemminkin tuhlausta kuin kunnioitusta.

Ei ollut mikään että pyrittiin korvamaan arvostettuja puuaineita ja hartseja keinotekoisilla tehdasmaisilla tuoteratkaisuilla. Aleksandriasta varastettiin kuitenkin silloin niin paljon aitoa suitsuketta, että tehtaan johto otti käyttöön ankarat varotoimet. Työläisille määrättiin esiliinat ja kasvojen eteen kiinnitettiin naamari tai tiheä verkko ja kaiken lisäksi ennen tehtaalta poistumista riisuttiin kaikki vaatteet.

Suitsuketta ei poltettu aina vain hyvän tuoksun vuoksi, vaan myös tautien ehkäisemiseksi. Luonnolliset kokemukset ja lääketiede sekoittuivat taikauskoon. Babylonialaiset ja assyrialaiset koettivat ajaa tautipaholaista sairaasta ruumiista mirhami- ja suitsukepilvin. Galbaanikumihartsin tervehdyttävän vaikutuksen keksi maineikas kreikkalainen lääkäri Hippokrates. Kiinassa keksittiin kamferin lisäksi monia muita arvokkaita rohdoksia. Kamferi tuotiin myöhemmin Syyrian kautta Eurooppaan.

Ateenassa ja Roomassa sytytettiin myös epidemioiden uhatessa kadunkulmissa tuoksuvia puuaineita ja yrttejä. Keskiajan ihminen taisteli vaikeita kulkutauteja vastaan ”ruttotulella”. Sitä kutsuttiin myös ”tuskantuleksi”, samalla uskottiin kastanjan, santelipuun, tyymin, salvian, laakeripensaan, laventelin ja rosmariinin parantavaan vaikutukseen. Ruton aikana saadut kokemukset laventelin parantavuudesta johtivat Englannissa 17.vuosisadalla ensimmäisiin yrityksiin valmistaa laventelivettä, josta myöhemmin kehittyi tunnettu Englantilainen vientituote. Vieläkin sirotellaan rosmariinia ”ruton ehkäisemiseksi” Lontoon Lord Mayorin virkaanasettajaisissa – niiden aikojen muistoksi jolloin rosmariini auttoi kaikkiin vaivoihin joko juotuna tai poltettuna. Saksan vanhojen kaupunkien tileissä esiintyy yleisten juhlamenojen yhteydessä ”kukat ja herkut” sekä ”troskit ja kynttilät”. Nämä vanhat kynttilät valmistettiin vanhan reseptin mukaan katajasta, santelipuusta, aloesta, suitsukkeesta ja niin edelleen käyttäen apuna lehmuksen hiiltä ja paloviinaa. Näiden kynttilöiden piti varjella myös tartuntaudeilta.

Kautta aikojen on poltettu suitsukkeita uhrina mystiselle Profit-jumalalle. Jo ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun jälkeen kirjoittamassaan luonnonhistoriassa Plinius suuttui, kun barbaarit sytyttivät kiukuissaan tuleen kokonaisia metsiköitä. Tästä johtuen hyväntuoksuisten puuaineiden hinnat kohosivat nopeasti, niinpä naula kanelia maksoi 1000 denaarin asemasta 1500 denaaria. Hollantilaiset polttivat siihen aikaan tavattoman kalliita ja nykyäänkin arvostettua muskottia ja kanelia sellaiset määrät, että koko maa tuoksui hyvälle. Tällainen tuhlailu piti hinnat korkeina, myös tuoksuvan ”tuskasavun”, jota kuitenkin kaupiteltiin halvemmalla ruton ehkäisyyn.

Vanhoja uskomuksia ja taikoja: luonne ja taidot

Jos juo kahvin seisaaltaan, tulee kiukkuiseksi. 
Alavus 1936

Jos uuniluutooja hiilikoukkuva pietää pitkään tuvassa, ni immeiset tulloo laiskaksi. Lapset tulloo laiskoja.  
Kangasniemi 1934

Uimariksi ja uimaan oppii hyvin, jos syöpi niin vanhaa leipää joka on homehtunut. Kertojamme sanat: ”Syöpi hometta leipää!”  
Aunus 1938

Joka on hyvä valehteleen, se osaa tehdä myöskin hyviä tuokkosia. 
Eräjärvi 1936

Jos korvat häälyvät puhuessa, niin silloin ihminen valehtelee.  
Kokemäki 1938

Joka on paha kutiamaan, niin hänen sanotaan olevan pahan luulemaan. 
Kurikka 1904

Vanha taikauskomus. Vanhaan aikaan uskottiin niin, että lempeäluontoisen ja lyhytvihaisen henkilön hiki lähti helposti pestessä hänen alusvaatteistaan. Häijyluonteisen ja pitkävihaisen henkilön hiki taas lähti hyvin vaikeasti pesussa hänen vaatteistaan. Ja pyykkivaatteiden pesijät hyvin usein arvostelivat hien vaatteista lähdön perusteella erittäinkin tyttöjen ja poikien luonnetta. Jos eivät olleet tilaisuudessa heitä muuten tuntemaan.  
Sortavala 1936.

Kun kulmakarvat ovat nenän kohdalta yhteen kasvaneet, on henkilö kiivasluonteinen.     
Nokia 1939

Kun peukaloa taivuttaa taaksepäin, niin siihen tulee ryppyjä. Jos ne ovat peukalon tyven ja keskinivelen välillä, on henkilö hyväluonteinen, mutta jos ne ovat kauempana, on hän ilkeä – sitä ilkeämpi, mitä lähempänä kynttä ne ovat.     
Lapväärti 1939

Kämmenen keskellä oleva viiva on ikäviiva. Jos se menee yli kämmenen, elää vanhaksi ja päinvastoin. Jos sormien puolinen viiva ei mene sormien väliin, on tarkka, mutta jos se menee, on hupa. Jos miehellä peukalan luona menevät viivat ristiin, on hän hyvä vaimolleen. Kämmensyrjän viivat ennustavat lapsien lukumäärää. 
Juva 1899

Punatukkaisesta sanotaan, että hän on hyvä luonteeltaan, tai sitten äärimmäisen paha.  
Rantsila 1961

Suurisuinen on hyvän laatunen. Jolla on pikkunen ruusunnuppusuu, se on pippuri luonteeltaan.  
Kestilä 1936

Viisauden kulmat. Jos ihmisen ohimoilla on hiuksettomat syvänteet molemmilla puolilla otsaa sanotaan näitä viisauden kulmiksi, sekä sellaisia ihmisiä, joilla on syvät kulmat viisaiksi ihmisiksi. Vihti 1936

Pyöryväinen. Ihmisellä on päässä jonkinlainen keskus, jonka ympäri hiukset ovat kiereisesti asettuneet. Siitä millä kohtaa pyöryväinen on, päätellään kuinka älykäs ja oppivainen ihminen on. Se on hyvä lukeen, jolla pyöryväinen on ottan puolesa. Huonotaitoisemmalla se on enempi takaraivolla. Mouhijärvi 1937

Keväällä kun näkee ensimmäiset muurahaiset ennen käin kukkumista ja niitä kuin syöpi yheksän kolmesta pesästä, yhteen kolme yheksää, niin ei pysty kirot eikä nukuta pitkään. Tulee virkeäksi kuin muurahainen.
Paltamo 1888

3. osa madame de Pompadourin tarinasta: Pompadourin markiisittaren esittely Versaillesin hovissa

Jeanne de Pompadour katseli kuvaansa suuresta peilistä omassa huoneistossaan Versaillesin linnassa. Hän kääntyili edestakaisin peilin edessä nähdäkseen, oliko hänen pukunsa moitteettomassa kunnossa ja kampaus onnistunut. Hänellä oli yllään kirjailtu satiininen vannehame, jossa oli lyhyet hihat ja pieni laahustin.

Jeanne rypisti aavistuksen verran otsaansa. Hänen pukunsa oli kaunis, sitä ei voinut kieltää, mutta hän itse oli aivan kalpea. Se oli tietysti hermostumista, mutta ihmekö tuo. Muutaman minuutin perästä hänen olisi astuttava koko hovin eteen, ja hänet esiteltäisiin virallisesti sekä kuningattarelle että kruununprinssille. Monet hovissa odottivat tietenkin uteliaina, että hän tekisi jonkin virheen, niiaisi rumasti tai ei ymmärtäisi vastata etiketin mukaan, mikäli kuningatar suvaitsisi puhutella häntä. Kaikista oli tietenkin mielenkiintoista nähdä, miten hän selviytyisi ensimmäisestä virallisesta esiintymisestään Versaillesissa. Useimpien mielestä hän oli vain porvarisnainen, joka kuninkaan oikusta oli kohotettu siihen korkeaan asemaan, mitä jokainen nainen hovissa kadehti ja toivoi itselleen.

Jeanne taputti varovasti sormenpäillään poskiaan, niin että niihin tuli väriä. Pelkäsi hän tai ei, kukaan Versaillesin hovissa ei missään tapauksessa saisi huomata sitä. Hänen oli kestettävä tämänpäiväinen tulikokeensa hymyillen, eikä kukaan saanut aavistaa, miten hänen sydämensä pamppaili. Olihan de Bernis opettanut hänelle kesällä Etiolesin linnassa, miten tärkeätä hänen oli uudessa korkeassa asemassaan aina esiintyä ylpeästi ja rohkeasti, niin ettei kukaan uskaltaisi tehdä hänelle huomautuksia.

”No niin, nyt meidän on lähdettävä”, sanoi prinsessa de Conti, jonka kuningas oli määrännyt esittelemään Jeannen hovissa.

Jeanne tiesi, että prinsessa de Conti oli ottanut tehtävän vastaan ilomielin, sillä kuningas oli siitä hyvästä tarjoutunut maksamaan hänen pelivelkansa.

Jeanne näki, miten Versaillesin linnan salit olivat täynnä uteliaita, jotka olivat saapuneet katsomaan kuninkaan uuden virallisen rakastajattaren esittelyä. Sydän pamppaillen mutta pää pystyssä – apotti de Bernisin neuvoja noudattaen – hän kulki prinsessa de Contin perässä kuninkaan neuvotteluhuoneeseen. Huoneessa oli kuuma, sillä se oli täynnä hovilaisia, jotka halusivat katsella esittelyä kuin parastakin teatterikappaletta. Useimpien kasvot kiilsivät punaisina, ja he odottivat hartaasti, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Kaikkien ilmeiseksi harmiksi markiisitar de Pompadourin onnistui niiata kolme kertaa aivan virheettömästi kuninkaalle, joka seisoi neuvotteluhuoneensa takana edessä. Mutta vielä oli vaikein kohta jäljellä, ajattelivat monet ja kurottelivat kaulaansa. Uuden markiisittaren olisi käveltävä kuninkaansa luota takaperin, ja siinä monet epäonnistuivat.

Mutta vahingoniloisten pettymykseksi Jeanne selvisi osastaan – turhaan hän ei ollut tätä kaikkea harjoitellut Etiolesin linnassa koko kesän.

 Ranskan kuningatar Maria 

Mutta pahin oli yhtä edessä: esittely kuningattarelle. Kun Jeanne astui kuningattaren huoneeseen, siellä vallitsi täysi hiljaisuus. Kaikki halusivat kuulla, mitä kuningatar sanoisi uudelle markiisittarelle. Hovi oli pohtinut jo monta päivää, miten Maria suhtautuisi markiisitar de Pompadouriin. Kenties kuningatar lausuisi muutaman kylmäkiskoisen sanan uuden suosikin puvusta, joka oli tavallisin puheenaihe tällaisissa tilaisuuksissa.

Kun Jeanne niiasi kuningattarelle, tämä katseli häntä uteliaana. Kuningatar oli kuullut, että hovi tiesi jo etukäteen, mitä hän sanoisi, ja nyt häntä huvitti yllättää kaikki. Hän muisti tuntevansa erään naisen, joka oli ollut juuri kesällä markiisitar de Pompadourin luona, ja kysyi kaikkien yllätykseksi:

”Kuinka madame de Saissac voi? Minä olen tavannut hänet joskus Pariisissa. Oletteko te kuullut hänestä jotain viime aikoina?”

Jeanne katseli hämmästyneenä kuningatarta. Tämä istui rumana ja miesmäisenä tyylittömässä puvussaan, mutta kasvoilla oli ystävällinen ilme.

”Minulla on vain yksi ainoa toivomus elämässäni: haluaisin miellyttää Teidän Majesteettianne”, Jeanne sanoi nopeasti. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, mutta ei näin suureen ystävällisyyteen kuningattaren taholta, ja nyt hän oli täysin suunniltaan.

Mutta kuningatar Mariaa näytti Jeannen kiihkeys huvittavan, ja hän jatkoi keskusteluaan tämän kanssa, mikä sai hovin haukkomaan henkeään hämmästyksestä. Koskaan ennen ei kuningatar Maria ollut suvainnut sanoa mitään puolisonsa rakastajattarille, mutta nyt markiisitar de Pompadour näytti suorastaan miellyttävän häntä.

Esittely kuningattarelle oli sujunut paljon paremmin kuin Jeanne olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Ennen esittelyä Jeanne oli hyvin muistanut äitinsä sanat siitä, että hänen kuninkaan rakastajattarena tulisi aina ottaa huomioon kuningatar Maria ja olla tälle mahdollisimman kohtelias. Elämää kokenut Madeleine Poisson tiesi, että kuningattaresta Jeanne voisi saada itselleen vaarallisen vihollisen, mikäli suututtaisi tämän.

Mutta vielä oli jäljellä esittely kruununprinssin huoneessa. Jeanne tiesi, että kruununprinssi jumaloi äitiään eikä voinut sietää isänsä elintapoja, joihin kuninkaan rakastajattaretkin kuuluivat. Niinpä hän oli jo etukäteen varautunut siihen, ettei kruununprinssi missään tapauksessa hyväksyisi häntä. Nuori, hiljattain onnellisen avioliiton solminut prinssi ei saattanut käsittää, miksi hänen isänsä, joka hänen silmissään oli jo vanha mies, ei tyytynyt puolisoonsa vaan haki itselleen naisseuraa muualta. Se oli kruununprinssin mielestä hävettävää ja kuninkaan arvolle alentavaa, ja tämän hän olikin usein sanonut Ludvigille. Isän ja pojan jo ennestään kireitä välejä nämä prinssin sanat eivät suinkaan parantaneet, se tiedettiin koko hovissa.

Jeanne huomasi, miten kruununprinssin huoneistossa olevat hovilaiset odottivat jännittyneinä hänen ja prinssin ensitapaamista. Kohottaessaan katseensa Jeanne näki kruununprinssin kasvoilla kylmän ja luotaantyöntävän ilmeen. Prinssi sanoi jotain ylimalkaista hänen puvustaan ja kääntyi sitten sivuttain Jeanneen, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain vieressään seisovalle hovimiehelle.

Kruununprinssin vastahakoisuudesta huolimatta Jeannen esittely oli onnistunut. Jeanne näki pettymyksen häivähtävän useimpien hovilaisten kasvoilla, sillä olisihan heille kaikille tuottanut virkistävää vaihtelua nähdä kuninkaan uuden suosikin käyttäytyvän kömpelösti jo ensikertaa hovissa esiintyessään.

dauphin

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Madame de Pompadour

Merkkien tulkitsijat Antiikin Roomassa

Roomalaisen ajattelutavan mukaan jumalat lähettivät lakkaamatta ihmisille merkkejä olemassaolostaan ja tahdostaan. Historiankulkukin voitiin nähdä jumalallisten väliintulojen teatterina. Jumalat saattoivat lähettää merkkejään sekä odottamatta että pyydettäessä. Ennen suuria poliittisia ratkaisuja tai ennen sotaretken aloittamista oli tapana kysyä, olivatko Jumalat suosiollisia kyseiselle hankkeelle.

Ennustamisen kirjo ulottui laajasti julkisista poliittisista toiminnoista yksityisten ihmisten uniin ja niiden tulkintaan. Ennustamisessa ei ollut niinkään kyse tulevaisuuden ennustamisesta kuin jumalten tahdon selvittämisestä. Kysymys oikeudesta tulkita jumalten lähettämiä merkkejä oli erityisesti tasavallan aikana merkittävä valtion poliittisten toimintojen kannalta. Virkamiehillä oli ensisijainen oikeus tulkita jumalien tahtoa. Tulkinta-apuna toivat lisäksi erilaisiin ennustamismenetelmiin erikoistuneet papit: auguurit, haruspeksit sekä quindecimviri sacris faciundis -papisto. Virkamiehet konsultoivat jumalia ikään kuin rutiininomaisesti osana virkatehtäviään. Jos jokin meni vikaan, papit toimivat neuvonantajina tai välittäjinä.

Antiikin roomalaiset katsoivat auguurien ja haruspeksien ennustustaitojen olevan etruskien perua. Haruspeksit päättelivät uhrieläinten sisäelimistä oliko uhri jumalille mieleen. Auguurit puolestaan pyrkivät havainnoillaan selvittämään olivatko jumalat suopeita jollekin julkiselle toimenpiteelle tai yritykselle. He tulkitsivat jumalten tahtoa taivaalla näkyvien ilmiöiden perusteella. Arvovaltaisin tarkkailupaikka auguraculum sijaitsi Capitoliumilla, mistä tarkkailtiin esimerkiksi lintujen lentoa, ääntelyä ja nokkimista. Heidän erikoisalaansa kuului myös ukkos- ja salamaenteiden tulkitseminen. 

 auguureja

Oli olennaista havaita virallisessa enteiden tarkkailupaikassa lintujen lentosuunta. Myös lintulajilla oli merkitystä enteen luonteen selvittämisessä. Havaintoja tuli tehdä mahdollisimman hiljaisena ajankohtana, keskiyöstä keskipäivään. Ulkoiset häiriöt nimittäin keskeyttivät merkkien tarkkailun, jolloin operaatio oli aloitettava alusta. Yksi auguurin tärkeimmistä tehtävistä oli olla tarkkailuasemissa myös kansankokouksen kokoontuessa. Kokous mitätöintiin, mikäli hän havaitse kokouksen aikana epäsuotuisan enteen, esimerkiksi salaman. Jumalten tahtoa voitiin päätellä siitäkin, miten linnut söivät. Tähän ennetyyppiin erikoistuneella auguurilla, pullariuksella oli häkkikanoja. Jumalat olivat suosiollisia hankkeelle, jos kanat söivät niille tarjottuja kakunmuruja.

Haruspeksit puolestaan selvittivät jumalten tahdon uhrieläinten sisälmyksiä tutkimalla. Kaikki uhrieläinten sisälmyksistä löydetyt poikkeavuudet merkitsivät huonoa ennettä. Pronssinen maksaveistos näyttää toimineen tulkintaoppaana. Pronssimaksa sisältää eräänlaisen kartan, jossa kullakin jumaluudella on oma alueensa. Poikkeavuus uhrieläimen sisäelimessä saattoi olla merkki joko uhraajaa koskevasta onnettomuudesta, tai merkittävän virkamiehen tapauksessa koko valtiota uhkaavasta onnettomuudesta. Uhraamista voitiin myös jatkaa niin kauan, kunnes kohdalle osui uhrieläin moitteettomin sisälmyksin.

haruspeksejä

Muiden kansojen tietäjien ja oraakkelien asiantuntemusta saatettiin hyödyntää vaikeissa tilanteissa. Tasavallan aikaan Roomasta lähetettiin usein senaatin päätöksellä lähetystö pyytämään neuvoa Delfoin maineikkaalta oraakkelilta. Oraakkelipaikkoja löytyi myös lähempää Roomaa. Kolmekymmentäviisi kilometriä itään Roomasta sijaitsi Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka yhteydessä oli mahdollista turvautua oraakkelin neuvoihin. Tässä ja muissa Keski-Italian ikivanhoissa pyhäköissä oli kokoelma useimmiten puusta tai kivestä tehtyjä arpaliuskoja, joihin oli kaiverrettu arvoituksellisia lauseita ennuspappien tulkittavaksi. Arpaliuskoja säilytettiin Praenestessä syvässä kaivannossa, jonne laskettiin pieni lapsi nostamaan liuskan ja ojentamaan sen asiantuntijan tulkittavaksi.

Cumaessa nykyisen Campanian rannikolla Napolin lähellä oli vanhin kreikkalainen siirtokunta, Italian mantereella. Roomalaiset uskoivat Cumaessa sijaitsevan Avernus-järven olevan pääsytie manalaan. Vergiliuksen mukaan roomalaisten myyttien esi-isä Aeneas aloitti manalan matkansa juuri täältä. Cumaessa oli lisäksi kuuluisa oraakkelin luola, jota vanha tietäjänainen Sibyllä asutti tradition mukaan.

Niin kutsutut Sibyllan kirjat olivat tärkeä osa virallista uskonnonharjoitusta. Ne olivat kokoelma oraakkelilauseita, joiden uskottiin periytyneen Cumaen Sibyllalta. Niitä säilytettiin Capitoliumilla Juppiter Optimus Maximuksen temppelissä. Kirjojen tulkinnasta vastasi erityinen pyhistä menoista huolehtiva viidentoista miehen papisto, quindecimviri sacris faciundis. Kaikki vierasperäiset kultit olivat tämän papiston vastuualuetta. Senaatti valtuutti papiston tutkimaan Sibyllan kirjoja ja etsimään niistä uskonnollisia ratkaisuja käsillä olleisiin ongelmiin kriisien yhteydessä. Säilyneiden lähteiden perusteella ei vaikuta siltä, että kirjoista olisi löytynyt varsinaisia tulevaisuutta koskevia profetioita. Tekstit antoivat lähinnä neuvoja jumalten vihan lepyttämiseksi ja uhkaavien onnettomuuksien torjumiseksi.

Keisarikaudella valtakunnassa vaikutti monenkarvaisia profeettoja ja näkijöitä. Juutalaisia, kristittyjä ja ”pakanallisia”. Ikivanhat ja perinteiset kreikkalaiset ennustuspaikat, Delfoin ja Didyman oraakkelit säilyttivät suosionsa. 100 jKr. kirjoittajanut kreillainen Plutarkhos tosin kertoi monien Keski-Kreikan oraakkelien vaiennen. Delfoin ohella Vähän-Aasian Miletoksen kaupungin lähellä sijainnut Didyman oraakkelipaikka tarjosi yhä palveluitaan roomalaisten valloittajien jatkettua paikan tukemista ja suosimista. Asiakkaiden uskonnollisia käytäntöjä kuin työsopimuskiistoja koskettaneita kysymyksiä ja oraakkelin vastauksia on säilynyt piirtokirjoituksina.

Yksityishenkilöt saattoivat etsiä pulmiinsa ratkaisuja vierailemalla virallisissa oraakkelipaikassa, mutta keisariajalla apua löytyi onneksi paljon lähempääkin. Horoskoopit olivat suosiossa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Myös unienselittäjät olivat suosittuja asiantuntijoita. Nykypäiviin asti on säilynyt Artemidoros Daldislaisen unienselvitysopas, jonka esimerkkitapauksista päätellen työtätekevät ihmiset kuten suurkauppiaat ja käsityöläiset käyttivät hänen palveluitaan.