Lakonian satuja

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsivat Tyndareos ja Leda, jolla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zeus, joten he perivät kuolemattomuuden. Zeus oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta taruissa vaihteli ketkä olivat tuon hanhen sikiöitä. Klytaimnestra oli varmasti Tyndareoksen tytär, ja Helena varmasti Zeusin tytär. Molempia veljeksiä pidettiin joko kuolevaisina tai Kastoria Tyndareoksen poikana tai Polydeikestä Zeusin poikana.

Pojat varttuivat kelpo urhoiksi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla. Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina kummaltakaan ei puuttunut tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä he tempasivat pienen siskonsa Theseusilta valloittamalla Afidnan linnan. Sitten he ottivat tarmokkaasti osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes voitti nyrkkitaistelussa kuulun Amykoksen. He osallistuivat myös Kalydonin karjun ajoon.

Heidän lopputaistelunsa oli merkillisin. Veljekset halusivat naimisiin; ja kun Messenian kuninkaalla Leukipposilla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he kuten tapana oli ryöstää neidot morsiamikseen. Näillä sattuikin olemaan ennestään sulhaset – Afareoksen pojat Idas ja Lynkeus – eivätkä nämä luopuneet sovulla morsiamistaan. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä, josta riita alkoi. Mikä lie sen syynä ollutkaan. Tyndariinit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja.

Lynkeusilla olikin haukankatse, joka näki vuoren halki manaan asti. Taygeton kukkulalta urkkien hän löysi heidät puun kolosta. Hän hiipi sinne hiljaa veljineen ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Polydeikes syöksyi raivostuneena esiin ja surmasi Lynkeusin, samalla kun Zeusin salama ruhjaisi Idaksen maahan.

Veljensä kuolemaa sureva Polydeikes rukoili kuolevansa itsekin. Zeus täytti viisaudessaan puoliksi pyynnön, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljelleen, jolloin heillä kummallakin oli puolinainen kuolemattomuus. Niinpä he viettivät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalien kanssa taivaissa. Siksi luultiin että Zeus pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.

Dioskurit nauttivat jo varhain jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa Italiassa asti, ja siellä eritoten sitten kun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun temmellyksessä he ajelivat siivekkäillä ratsuillaan, mutta he heilahtivat niillä merenkin aavikolle. He lensivät salaman nopeina auttamaan merihätään ja haaksirikkoon joutuneita. Heitä palveltiin merenhaltioina satamissa (Ostiassa ynnä muualla). Spartassa he olivat nuorison urhoollisuuden malleja. Heillä oli muuallakin palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa heidän kunnianimensä oli ”anakes”, herrat.) Olympialaiset olivat heidän suojeluksessaan, ja heitä kunnioitettiin siellä kilpa-ajoilla. Italiassa heitä kutsuttiin Castoriksi ja Polluxiksi.