Ludvig XV:n luonne, mielenkiinnonkohteet ja harrastukset

Monarkin luonne:

Ludvig XV olisi luultavasti kuollut taaperona vanhempiensa tavoin tuhkarokkoepidemiassa, joka iski Pariisiin hänen ollessaan vasta kaksivuotias, jollei hänen terävä hoitajansa Ventadourin herttuatar olisi päättänyt lujasti ettei päästäisi lääkäreitä lähellekään hoidokkiaan. Tomppelien lääkäreiden hääriessä toisen prinssin kimpussa arveluttavine hoitokonsteineen herttuatar vei pienen Ludvigin huoneeseensa. Hän järjesti tämän takaisin rintaruokintaan, vaikka tämä olikin jo kaksi. Lapsi jäi eloon, mutta hän oli hyvin yksinäinen, olivathan hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolleet. Espanjaa hallitseva setä Filip V oli elossa, mutta Ludvig ei koskaan tavannut häntä.

Ventadourin herttuatar oli hänelle kuin oma äiti. Pikku Ludvig nimittikin aatelisnaista äidiksi. Lastenhoitajasta erottaminen oli Ludvigille hyvin traumaattinen kokemus, sillä hän sulkeutui itseensä eikä koskaan palautunut ”ennalleen”. Silloin oli perinne ottaa ylhäinen poikalapsi naisten hoidosta miesten kasvatettavaksi – vaikka väkivalloin viemällä. Ludvigin kasvatusta jatkoivat seitsemänkymmentäkolmevuotias Ranskan marsalkka Villeroyn herttua ja kuusikymmentäkaksivuotias entinen Fréjusin piispa (myöhemmin kardinaali de Fleury). Ludvig pysyi koko elämänsä ujona, usein alakuloisena ja seuraa karttavana. Vain hyvin pienen sisäpiirin jäsenillä oli kunnia tavata häntä linnan yksityisimmissä huoneissa. Hän oppi pitämään todelliset ajatuksensa ja tunteensa piilotettuina eikä päästänyt ketään lähelleen. 

 

Uudet kasvot kammottivat häntä aina. Hän inhosi julkista puhumista, osittain ujoutensa takia ja ehkä myös siksi, ettei hänen äänensä oikein sopinut rotevavartaloiselle ja komealle kuninkaalle. Hänen äänensä oli aina käheä julkisten puheitten pitäminen hermostutti häntä siinä määrin, että hänen äänensä muuttui korkeaksi ja kimakaksi.

Mutta kuningas oli kuin toinen ihminen ystäviensä ja rakastajattarensa seurassa pienillä päivällisillä. Herttua de Croÿ kuvailee päiväkirjassaan kuninkaan olleen iloinen ja vapaa, mutta säilyttäneen koko ajan arvokkuutensa. Kuningas ei vaikuttanut lainkaan ujolta, vaan puhui paljon viihdyttävästi ja hyvin. Madame de Pompadourin oppi-isä abbé de Bernis puolestaan kertoo että oli kestänyt kokonaiset kolme vuotta, ennen kuin hallitsija oli puhutellut häntä. Ludvig tiesi että kaikkia hänen sanomisiaan toisteltaisiin palatsin ulkopuolella ja ehkä myös vääristeltäisiin ja käsitettäisiin väärin, joten hän ei keskustellut vieraiden joukosta kuin yleensä metsästyksestä tai terveydestä. Älykkyydestään ja laajoista tiedoistaan huolimatta hän oli enimmäkseen suhteellisen pitkästyttävä keskustelukumppani. Kuitenkin hänen kuultiin puhuvan rennosti ja iloisesti rakastajattarensa kanssa monenlaisista aiheista, jopa valtion asioista ja sotaan liittyvistä ongelmista.

Monarkin mielenkiinnonkohteet ja harrastukset:

Ludvigilla oli pieni aina lukittu yksityinen kabinetti, johon kukaan ei saanut tulla. Huoneen jakkaroilla oli asiakirjoja, papereita ja hallitsijan omien salaisten agenttien raportteja ulkomailta. Hallitsija harjoitti toisinaan virallisen politiikan kanssa ristiriidassa olevaa ulkopolitiikkaa. Edes hänen rakastajattarensa Pompadourin markiisitar ja kaikkein luotetuimmat ministerit eivät tienneet, mitä monarkki suunnitteli salaisessa huoneessa.

Vehkeilyn ja salakielisanomien ohella Hänen Majesteettinsa piti hyvin paljon metsästyksestä, josta tulikin ajan mittaan hänen tärkein harrastuksensa. Jollei Ludvig päässyt metsälle koko päivänä, hän ei ollut omasta mielestään ”tehnyt mitään”. Useimmiten hän lähti metsälle gondoliksi kutsutuilla suurilla vaunuilla, joita veti kahdeksan hevosta ja ohjasti luotettava kuski nuoren apulaisen kanssa. Kuninkaan vaunujen edellä nelisti henkivartiokaarti, perässä ratsastivat muskettisoturit ja turvasaattue. Yleensä kuninkaan vaunuissa matkasi tavallisesti kuusi tai seitsemän ihmistä: henkivartiokaartin päällikkö, ylimmäinen hovitallimestari, kuningassuvun prinssejä ja ylhäisiä kutsuvieraita. Gondolin ja turvajoukkojen jäljessä ajoi aina varavaunuina samanlainen kahdeksan hevosen vetämä gondoli. Hoviväki ajoi pitkänä saattueena varavaunujen jäljessä kaikenlaisilla ja -kokoisilla vaunuilla. Seurueeseen kuului lähes aina kuninkaan tyttäriä, ulkomaiden lähettiläitä ja muita onnenmyyriä, joilla oli oikeus osallistua kuninkaan metsästysretkiin.

Hyvin nuorena Ludvigille sisustettiin niin sanotut ”pienet kabinetit” eli joukko yksityishuoneiston ja ullakon väliseen kolmanteen kerrokseen. Tästä huoneistosta löytyi kirjasto ja verstas, jossa oli uudenaikainen sorvi. Käsitöistä pitävä kuningas nikkaroi, veisti ja valmisti monenlaisia esineitä puusta, norsunluusta ja hopeasta. Yksi huone oli täynnä uusimpia Ranskan ja maailman karttoja. Huoneesta löytyi barometrejä, mikroskooppeja, karttapalloja, monimutkaisia kelloja ja tähtitieteellisiä kojeita. Ruoanlaiton kokeiluun, kakkujen ja muitten leivosten leipomiseen ja hajuvesien tislaaminen oli erillinen huone. Ludvig seurasi tarkasti ranskalaisten tiedemiesten kokeita, lääketieteen, maanviljelyksen ja etenkin sähkötekniikan alalla. Hollantilaisten tiedemiesten onnistuttua johtamaan vuonna 1745 sähkövirtaa hieromalla lasipulloa ja pitämällä samassa kädessään metallikappaletta hän halusi toistaa kokeen Versaillesin suuressa Peilisalissa.

Pieniin kabinetteihin oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Siellä hallitsija sai olla rauhassa eikä kukaan, ei edes ministeri tai rintamalta tullut kuriiri saanut häiritä häntä kutsumatta. Kaikkien piti jättää kirjallinen anomus madame de Pompadourille, joka ratkaisi henkilökohtaisesti oliko asia todella niin kiireellinen että kuningasta oli pakko häiritä kesken aterian.

Ajan myötä kuningas alkoi syödä monta kertaa viikossa yksityisen päivällisen kabinetissaan. Vieraat kokoontuivat viereiseen huoneeseen ”Pikku galleriaan” ennen ateriaa ja myöhemmin pelaamaan korttia. Viereisessä huoneessa Ludvig jauhoi ja keitti kahvit itse vierailleen. Portaita pitkin pääsi ullakolle ja katolle, missä oli kuninkaan köynnöskasvitarha, kyyhkyslakka, lintuhäkkejä ja jopa kanala.