Miten viisastua: sitaatteja Antiikin Roomasta osa 1

”Cineri gloria sera venit.” - Tuhkalle tulee kunnia liian myöhään.

Sitaatti on Martialiksen elegiamittaisesta epigrammista. Niinhän se on, perheenjäseniä ja ystäviä ei osata arvostaa heidän eläessään tai ainakaan arvostusta ei osata näyttää. Mutta sitten kun ystävä/ sukulainen kuolee, arvostetaan vainajaan senkin edestä.

”Magistra vitae philosophia.” - Filosofia on elämän oppimestari.

Väite todistuksineen löytyy Marcus Tullius Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Filosofia on vienyt minua eteenpäin henkisessä kasvussa, ja on varmasti vienyt monia muitakin.

”Vivera est gocitare.” - Elämä on ajattelemista.

Myös tämä sitaatti löytyy Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Koskaan ei voi ajatella liikaa, mutta synkille ajatuksille ei pidä antaa liikaa tilaa.

”Nihil inimicius quam sibi ipse!” - Ei ole niin suurta vihollista kuin on itse itselle!

Ajatus on Ciceron kirjeestä ystävälleen Atticukselle. Hän viittaa Caesariin (Gauis Julius Caesar). Tässäpä kaikille ihmisille kuolematonta viisautta elämänohjeeksi.

”Instrue praeceptis animun, ne discere cessa: nam sine doctrina vita est quasi mortis imago.” - Varusta sieluasi tiedolla, älä lakkaa oppimasta, sillä elämä ilman tietoa on kuoleman kuvajainen.

Marcus Porcius Cato vanhemmalta peräisin olevassa sitaatissa kiteytyy hyvin, mikä on elämän ensisijainen tarkoitus.

”Iucunda est memoria praeteritorum malorum.” - Voitetuista vaikeuksista jää mieluisa muisto.

Niin Cicero kysyi. Ajatus siitä miten hyvältä jonain päivänä tuntuu, kun vaikeat päivät ovat jääneet taakse on auttanut minua kestämään vaikeudet silloinkin kun on tuntunut siltä että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Kirjoittakaa tämä voimalause muistiin, että voitte opetella sen ulkoa.

”Hos successus alit: possunt quia posse videntur.” - Menestys ruokkii heitä. He uskovat, koska he uskovat pystyvänsä.

Heksametrinen säe on Vergiliukselta Aeneisistä. Kaikki tavoitteet eivät ole helposti saavutettavissa, mutta niiden saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta, jos uskoo aina itseensä.

”Segnius homines bona quam mala sentire”, toteaa Livius - Hitaammin ihmiset ymmärtävät onnensa kuin epäonnensa.

Meillä saattaa mennä ihan hyvin hyvinvointivaltiossa, mutta emme näe sitä, koska olemme negatiivisuutemme sokaisemia tai haluamme aina vain enemmän enemmän ja vieläääää enemmän. Emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on ennen kuin menetämme sen.

”Est rerum omnium magister usus”, Gaius Julius Caesar sanoi. - Kaikissa asioissa kokemus on opettaja.

Kukaan ei synny viisaudenlähteeksi, mutta viisas oppii kerrasta kantapään kautta. Typerys toistaa vaan kaiken ajaa samoja virheitä.

Ludvig XV:n luonne, mielenkiinnonkohteet ja harrastukset

Monarkin luonne:

Ludvig XV olisi luultavasti kuollut taaperona vanhempiensa tavoin tuhkarokkoepidemiassa, joka iski Pariisiin hänen ollessaan vasta kaksivuotias, jollei hänen terävä hoitajansa Ventadourin herttuatar olisi päättänyt lujasti ettei päästäisi lääkäreitä lähellekään hoidokkiaan. Tomppelien lääkäreiden hääriessä toisen prinssin kimpussa arveluttavine hoitokonsteineen herttuatar vei pienen Ludvigin huoneeseensa. Hän järjesti tämän takaisin rintaruokintaan, vaikka tämä olikin jo kaksi. Lapsi jäi eloon, mutta hän oli hyvin yksinäinen, olivathan hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolleet. Espanjaa hallitseva setä Filip V oli elossa, mutta Ludvig ei koskaan tavannut häntä.

Ventadourin herttuatar oli hänelle kuin oma äiti. Pikku Ludvig nimittikin aatelisnaista äidiksi. Lastenhoitajasta erottaminen oli Ludvigille hyvin traumaattinen kokemus, sillä hän sulkeutui itseensä eikä koskaan palautunut ”ennalleen”. Silloin oli perinne ottaa ylhäinen poikalapsi naisten hoidosta miesten kasvatettavaksi – vaikka väkivalloin viemällä. Ludvigin kasvatusta jatkoivat seitsemänkymmentäkolmevuotias Ranskan marsalkka Villeroyn herttua ja kuusikymmentäkaksivuotias entinen Fréjusin piispa (myöhemmin kardinaali de Fleury). Ludvig pysyi koko elämänsä ujona, usein alakuloisena ja seuraa karttavana. Vain hyvin pienen sisäpiirin jäsenillä oli kunnia tavata häntä linnan yksityisimmissä huoneissa. Hän oppi pitämään todelliset ajatuksensa ja tunteensa piilotettuina eikä päästänyt ketään lähelleen. 

 

Uudet kasvot kammottivat häntä aina. Hän inhosi julkista puhumista, osittain ujoutensa takia ja ehkä myös siksi, ettei hänen äänensä oikein sopinut rotevavartaloiselle ja komealle kuninkaalle. Hänen äänensä oli aina käheä julkisten puheitten pitäminen hermostutti häntä siinä määrin, että hänen äänensä muuttui korkeaksi ja kimakaksi.

Mutta kuningas oli kuin toinen ihminen ystäviensä ja rakastajattarensa seurassa pienillä päivällisillä. Herttua de Croÿ kuvailee päiväkirjassaan kuninkaan olleen iloinen ja vapaa, mutta säilyttäneen koko ajan arvokkuutensa. Kuningas ei vaikuttanut lainkaan ujolta, vaan puhui paljon viihdyttävästi ja hyvin. Madame de Pompadourin oppi-isä abbé de Bernis puolestaan kertoo että oli kestänyt kokonaiset kolme vuotta, ennen kuin hallitsija oli puhutellut häntä. Ludvig tiesi että kaikkia hänen sanomisiaan toisteltaisiin palatsin ulkopuolella ja ehkä myös vääristeltäisiin ja käsitettäisiin väärin, joten hän ei keskustellut vieraiden joukosta kuin yleensä metsästyksestä tai terveydestä. Älykkyydestään ja laajoista tiedoistaan huolimatta hän oli enimmäkseen suhteellisen pitkästyttävä keskustelukumppani. Kuitenkin hänen kuultiin puhuvan rennosti ja iloisesti rakastajattarensa kanssa monenlaisista aiheista, jopa valtion asioista ja sotaan liittyvistä ongelmista.

Monarkin mielenkiinnonkohteet ja harrastukset:

Ludvigilla oli pieni aina lukittu yksityinen kabinetti, johon kukaan ei saanut tulla. Huoneen jakkaroilla oli asiakirjoja, papereita ja hallitsijan omien salaisten agenttien raportteja ulkomailta. Hallitsija harjoitti toisinaan virallisen politiikan kanssa ristiriidassa olevaa ulkopolitiikkaa. Edes hänen rakastajattarensa Pompadourin markiisitar ja kaikkein luotetuimmat ministerit eivät tienneet, mitä monarkki suunnitteli salaisessa huoneessa.

Vehkeilyn ja salakielisanomien ohella Hänen Majesteettinsa piti hyvin paljon metsästyksestä, josta tulikin ajan mittaan hänen tärkein harrastuksensa. Jollei Ludvig päässyt metsälle koko päivänä, hän ei ollut omasta mielestään ”tehnyt mitään”. Useimmiten hän lähti metsälle gondoliksi kutsutuilla suurilla vaunuilla, joita veti kahdeksan hevosta ja ohjasti luotettava kuski nuoren apulaisen kanssa. Kuninkaan vaunujen edellä nelisti henkivartiokaarti, perässä ratsastivat muskettisoturit ja turvasaattue. Yleensä kuninkaan vaunuissa matkasi tavallisesti kuusi tai seitsemän ihmistä: henkivartiokaartin päällikkö, ylimmäinen hovitallimestari, kuningassuvun prinssejä ja ylhäisiä kutsuvieraita. Gondolin ja turvajoukkojen jäljessä ajoi aina varavaunuina samanlainen kahdeksan hevosen vetämä gondoli. Hoviväki ajoi pitkänä saattueena varavaunujen jäljessä kaikenlaisilla ja -kokoisilla vaunuilla. Seurueeseen kuului lähes aina kuninkaan tyttäriä, ulkomaiden lähettiläitä ja muita onnenmyyriä, joilla oli oikeus osallistua kuninkaan metsästysretkiin.

Hyvin nuorena Ludvigille sisustettiin niin sanotut ”pienet kabinetit” eli joukko yksityishuoneiston ja ullakon väliseen kolmanteen kerrokseen. Tästä huoneistosta löytyi kirjasto ja verstas, jossa oli uudenaikainen sorvi. Käsitöistä pitävä kuningas nikkaroi, veisti ja valmisti monenlaisia esineitä puusta, norsunluusta ja hopeasta. Yksi huone oli täynnä uusimpia Ranskan ja maailman karttoja. Huoneesta löytyi barometrejä, mikroskooppeja, karttapalloja, monimutkaisia kelloja ja tähtitieteellisiä kojeita. Ruoanlaiton kokeiluun, kakkujen ja muitten leivosten leipomiseen ja hajuvesien tislaaminen oli erillinen huone. Ludvig seurasi tarkasti ranskalaisten tiedemiesten kokeita, lääketieteen, maanviljelyksen ja etenkin sähkötekniikan alalla. Hollantilaisten tiedemiesten onnistuttua johtamaan vuonna 1745 sähkövirtaa hieromalla lasipulloa ja pitämällä samassa kädessään metallikappaletta hän halusi toistaa kokeen Versaillesin suuressa Peilisalissa.

Pieniin kabinetteihin oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Siellä hallitsija sai olla rauhassa eikä kukaan, ei edes ministeri tai rintamalta tullut kuriiri saanut häiritä häntä kutsumatta. Kaikkien piti jättää kirjallinen anomus madame de Pompadourille, joka ratkaisi henkilökohtaisesti oliko asia todella niin kiireellinen että kuningasta oli pakko häiritä kesken aterian.

Ajan myötä kuningas alkoi syödä monta kertaa viikossa yksityisen päivällisen kabinetissaan. Vieraat kokoontuivat viereiseen huoneeseen ”Pikku galleriaan” ennen ateriaa ja myöhemmin pelaamaan korttia. Viereisessä huoneessa Ludvig jauhoi ja keitti kahvit itse vierailleen. Portaita pitkin pääsi ullakolle ja katolle, missä oli kuninkaan köynnöskasvitarha, kyyhkyslakka, lintuhäkkejä ja jopa kanala.

Kevätkuukausia

Minä maaliskuu säästää,

sen huhtikuu päästää

Huhtikuussa lähdettiin miesjoukolla kaatamaan suuret havupuukasket eli huhdat. Muita huhtikuun vanhoja nimityksiä olivat salama- ja suvikuu. Huhtikuu huuhteli lumen maasta, jään vedestä ja ohranjyvät aitat loukosta. Vesien varsilla asuvat valmistautuivat korjaamaan vanhoja kalapyydyksiään ja valmistamaan uusia. Samoin ajettiin kevätheiniä, käytiin halonhakkuussa ja aloitettiin seinähirsien veistäminen uudisrakennuksiin.

Huhtikuun ensimmäiseksi sattui iloisen pilanteon päivä, aprillipäivä. Jo aamuvarhaiselle kiirehdittiin lähettämään tietämättömiä ja herkkäuskoisia hakemaan lainaksi tai peräti ostamaan apteekista uuninlestiä, makkaranlukkoa, äkkilähtöä, lapikkaanousua, maatien jytyä, Egyptin pimeyttä, keltaista kiusaa ja niin edelleen. Tulija otettiin yleensä vastaan hymyilemättä sanomalla: ”Oli se meillä, mutta eilen vietiin naapuriin, käy sieltä kysymästä!” Näin hakijaa juoksutettiin ympäri kylää, kunnes asianomainen jossakin vaiheessa huomasi että häntä oli vedetty nenästä. Kun hän palasi lähtöpisteeseen, hänelle sanottiin:

Aprillia, syö silliä,

juo suolavettä päälle!

Tämäkin hauska tapa pyrittiin säilyttämään. Varsinkin koululaiset yrittivät kertoa opettajille uskomattomia juttuja. Sanomalehdissäkin esitettiin toisinaan perättömiä uutisia aprillipäivän nimissä ja kustannuksella. Leudot suvi- ja huutoyöt ajoittuivat huhtikuun puoliväliin, jolloin kalat lähtivät liikkeelle, kurjet saapuivat tuoden västäräkin ”siiven päällä” ja varis pyöräytti ensimmäisen munansa. Paimenet soittelivat leppätorvella ja pukinsarven ”suden suun” kiinni.

Yrjön päivä 23.4

Se oli silloin yleinen karjanuloslaskupäivä Itä-Suomessa. Vaikka silloin olikin vielä lunta maassa, vietiin karja silti pihalle jaloittelemaan. Tänä päivänä lapset ripustivat karjankellot kaulaansa ja juoksivat meluten pihoilla ja lähimetsissä. Näin he karkottivat susia - ”Yrjänän koiria – loitommalle Samalla hoilotettiin:

Pane Yrjö koiras kiinni,

älä laske laitumelle!

Myös kala, varsinkin ahven alkoi käydä pyydyksiin, siksi sanottiin: Jyrkinä jyräs, kalamiehen kattilassa.

Kevään töihin ja säihin taas viittasi sananparsi:

Yrjö auran pellolle kantaa,

Markus käelle kielen antaa.

Vappu 1.5.

Vappuna kunnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesäpöntöt eli uutut. Varsinkin telkät asettuivat niihin mielellään ja niiden munia käytettiin ruokana. Varastoaitoissa oli tähän aikaan enää vain luut jäljellä, mutta täten saatiin vähän tuoretta ravinnonlisää luonnosta.

Vapuksi toivotettiin lämmintä säätä ja etelätuulta, joka toi hyvän maitovuoden. Vappu kantoi vakan pellolle ja pavun vaolle. Etelä-Suomessa oli päästävä kylvämään kauraa viimeistään viikon kuluttua vapusta.

Ristinpäivä 3.5.

Ristinpäivä oli perheen keskeinen juhlapäivä, jolloin tarjottiin maitoon keitettyä ohrapuuroa aamiaiseksi ja kalakeittoa päivälliseksi. Laihtunut karja laskettiin kauemmaksi metsään nyhtämään ylitalvista heinää routaisesta maasta. Kalamiesten oli saatava keittotarpeet vaikka avannosta, muutoin pyyntionni hävisi kesällä. Myös metsästäjät virittivät ensimmäisiä ansojaan, varsinkin ukkoteereen päänmenoksi.

Ristinpäivää pidettiin vainajien kulkupäivänä. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät askeleet kuuluisi. Järjestettiin myös kulkueita, joissa kannettiin ristiä olkapäillä. Tällä ristillä pyhitettiin kylvöpellot ja siunattiin toukojen kasvu.

Erkki 18.5.

Erkki oli Karjalassa kaalin ja lantun kylvöpäivä ja Hämeessä kylvettiin silloin papua. Karja laskettiin metsälaitumille, koska ”Erkki portit sulki”.

Käki Erkin kainalossa,

pääskynen pivon pohjassa

Jos Erkki tulee kukka kädessä,

niin Jaakko tulee kakku kainalossa.

Jos sammakonpoika Erkkinä elää,

niin ruis Jaakkona helää.

Mitä Erkkinä turkki päällä kylvetään,

sitä elolla paita päällä leikataan.

Kylmä Erkki – hyvä merkki,

lämmin Erkki – paha merkki.

Erkki lurjus turkki päällä,

koko kesän paita päällä.

Erkin päivän säde on kultaa kalliimpi.

Eerikka, jaarikka pellonpäässä kyntää.

Pääsiäisviikon tapoja ja uskomuksia

Piinaviikon eli pääsiäisviikon päivillä oli ennen kansan antamia nimityksiä: sukkasunnuntai, malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai ja lankalauantai.

Kiirastorstai

Vanhastaan oli tapana Savossa ja Pohjanmaalla ajaa kiiraa metsään piinaviikon torstaina. Kelkkaan asetettiin palava terva-astia, lisäksi romutavaraa, myös kuokkia, sirppejä ja viikatteita. Vetäjä ryhtyi työhönsä loihtien:

Kitis kiira metsään,

tulta suuhun,

savua sieraimiin

seipäällä selkään

peltoin peätse,

aitain alitse!

Näin kierrettiin talo ja navetta useaan kertaan. Osa kiiran karkottajista sitoi lehmänkellon kaulaansa ja juoksi ympäri pihapiiriä. Näin tehtiin, jotta kesällä ei olisi ilmestynyt lähistölle käärmeitä, sammakoita eikä edes sisiliskoja. Kiira oli kansalle epäselvä, onnettomuutta tuottava olento, jokin pahan silmän tapainen, joka piti kevään tullen karkottaa kauaksi asumusten luota.

Hämeessä ja Karjalassa kiirastorstai oli perusteellisen vuosisiivouksen päivä. Jokainen nurkka pestiin sekä kuluneet vaateparret heitettiin poltettavaksi.

Pitkäperjantai

Tämä oli kaikin puolin vakava ja hymytön päivä, joka vietettiin kotona paastoten. Oli sopivaa nauttia vain vaatimatonta ruoka sekä lukea raamattua ja käydä kirkossa. Lasten ilonpitoa ei sallittu missään muodossa.

Lankalauantai

Kaikkien pahojen voimien sanottiin olleen liikkeellä juuri lankalauantaina iltayöllä. Uskaltauduttiin sentään joukolla kuuntelemaan enteitä katolle tai teiden risteyksiin. Yön salaperäisyyttä ja taianomaisuutta tehosti myös nouseva täysikuu.

Pääsiäistrullit

Länsi-Suomessa heitä nimitettiin trulleiksi tai rulleiksi, Itä-Suomessa noita-akoiksi. He yrittivät päästä navettaan riistämään karjaonnea talosta itselleen tai naapurilleen. He leikkasivat lehmistä karvatuppoja, jopa nahanpalasia, keritsivät lampaita otsasta tai rinnan alta, joista paikoista ei leikattu tavallisesti villaa. Tällaisen noituuden kohteeksi joutunut eläin oli vaarassa sairastua johonkin vaikeaan tautiin, katkaista jalkansa tai peräti kuolla. Metsänpeittokin (eksyminen metsään) oli uhkaamassa trullien käsittelemää eläintä.

Varastamansa karvat noita vei omaan kätköönsä, ja sitten karjaonni vaihtoi paikkaa uskomusten mukaan. Kun trullit olivat suorittaneet kierroksensa, he lähtivät kansan käsityksen mukaan noitien suureen kokoukseen, jota johti itse pääpaholainen. Heitä tuli kaikkialta ilman suunnilta lentäen luudan varrella, korennolla, rukilla, kaukalolla, olkilyhteellä tai lampaan selässä istuen. Ovetkaan eivät voineet estää trullien aikeita: he lähtivät lentoon vaikka savupiipun kautta. Noitien piti ehtiä kotiin ennen pääsiäisaamun koittoa, vieläpä ehtiä kirkkoonkin.

Trulleja yritettiin pelotella ja pitää monin keinoin pois pihalta. Kerrotaan erään rohkean yllättäneen noidan navetasta, mutta samalla hetkellä pirulainen oli muuttanut itsensä lantatalikoksi. Kun siitä oli katkaistu pii, oli eräältä kylän eukolta mennyt sinä iltana jalka poikki. Pohjanmaalla sytytettiin pääsiäiskokkoja eli pääsiäisvalkeita trullien häätämiseksi. Pellolle oli koottu jo pitkin viikkoa kokkotarpeita: vanhoja luutia, vihtoja, puuastioita ja varsinkin olkia riihiladosta. Kaikki talon asukkaat kokoontuivat sinne ja jokaisella oli mukanaan keppi tai seiväs tulen kohentamista varten. Heitettiin palamaan terva-astioita sekä kosteita kuusen- ja katajanoksia, jotta saataisiin aikaiseksi runsaasti noitia pelottavaa kitkerää savua. Nimenomaan olkien polttaminen tarkoitti hyvän sadon ja karjanannin turvaamista.

Pääsiäispäivät

Pääsiäisen tienoilla alettiin varustautua vastaanottamaan kevättä ja kesää. Entisaikoina villien metsä- ja vesilintujen munat olivat hyvä lisä talvena niukentuneisiin ruokavarastoihin. Pesien etsintä oli tietenkin lapsien mielipuuhaa.

Tytöillä oli tapana mennä varhain pääsiäisaamuna hakemaan vettä kaivosta pestä kasvonsa. Näin heistä tuli virkeitä ja somia koko vuodeksi.

Luultiin yleisesti että sai sen eläimen luonteenominaisuuksia, jonka näki ensimmäiseksi pääsiäisaamuna. Jos näki hevosen, tuli voimakkaaksi. Jos näki lehmän, kävi laiskaksi. Sian nähnyt pysyi likaisena. Koiran nähnyt esiintyi äreänä mutta viisaana. Kissan kohdannut jäi uneliaaksi ja viluiseksi koko vuodeksi. Karjaa ei tietysti unohdettu. Tällä kertaa noustiin varhain navetan katolle. Jossa soitettiin lehmän ja lampaan kelloja. Sen jälkeen kellokas sai tunnusmerkin kaulaansa tulevaksi kesäksi.

Nuoriso kunnosti Länsi-Suomessa pääsiäisenä pihalla keinun tai hyppylaudan paikan. Otettiin pitkä lauta jonka keskikohdan alle asetettiin paksu poikkipuu. Sitten ryhdyttiin koettelemaan jalkavoimien kestävyyttä. Mitä korkeampi ilmalento oli, sitä parempi vuodesta tuli hyppääjälle. Juostiin myös hippaa ja leskistä. Itä-Suomessa kokoonnuttiin johonkin suurtupaan, kiikkumäelle tai kisavuorelle leikkimään koko iltapäiväksi. Siellä syntyi itsestään iloisia liekkulauluja.

Pääsiäisenä ruokapöytä ei ollut niin runsas kuin esimerkiksi jouluna, mutta tunnettiin silti muutamia vakituisia pääsiäisruokia. Mämmiä valmistettiin Lounais-Suomessa mallasjauhoista, ensin keittämällä ja paistamalla sitten uunissa tuokkosissa. Se oli makeahkoa ja maistui erinomaiselta maidon kanssa. Mämmi on edelleen tunnettu juhlajälkiruoka nykyistenkin kotien pääsiäispöydissä. Muita kansan herkkuja olivat munamaito, verimakkarat, piimäpiirakat, erilaiset paistit ja kotijuustot. Pääsiäismunia värjättiin sipulinkuorilla vastan lehdillä kirjaviksi. Juhlaruuan huippuna hyvin suolattu munavoi.

Pääsiäisen sään sanottiin määränneen myös helluntain ilmat. Kun on pirttipääsiäinen, niin on nahkahelluntai eli molempina päivinä oli koleaa. Sanonta Mitä päivä pääsiäisnä, sitä sää sären kutuna, taas merkitsi jäiden lähtöaikaa ja silloin alettiin saada tarpeellista lisäsärvintä ruokavalioon. Hyvänä vuodentulon enteenä pidettiin sitä että aurinko nousi kirkkaana pääsiäisaamuna. Auringon tanssiminen silloin taivaanrannalla oli myös laajalle levinnyt uskomus, vaikka se pelkkää hupsua talven kourista vapautumisesta iloitsevan ihmisen mielikuvituksen tuotetta.

Miten maaseudulla syötiin 1920- ja 1930-luvuilla

Maaseudun ruokatapoja sääteli vielä 1920- ja 1930 -luvuilla maatalouden työrytmi. Ruoan tehtävänä oli auttaa ihmisiä selviämään raskaista töistä. Tosin erilaiset neuvontajärjestöt kuten Martat, koettivat sivistää maaseudun naisia keskiluokalta otetun elämäntavan ja perheen mallin mukaisesti. Päivän aterioiden määrä ja ajankohta vaihtelivat alueittain ja taloittain. Maaseudun päivään mahtui yleensä kuusi ateriaa. Vuodenaika vaikutti erittäin paljon ruoan valintaan. Yleisin ruoka näytti kuitenkin olleen läskisoosi ja perunat. Samat ruokalajit toistuivat lähes joka aterialla.

Nykyihmisen huomio saattaa kiinnittyä eniten aamupalaan, joka on tämän päivän mittapuulla varsin täyttävä. Täytyy kuitenkin muistaa että ennen maaseudulla rehkittiin raskaissa töissä.

Esimerkkejä maaseudun väestön aterioista 1920- ja 1930-luvuilla

Aamukahvi klo 5.30:

Pelkkä kahvi tai myös aamupuuro

Aamupala klo 7.30:                

Perunat, sianlihakastike, perunat ja suolasärki, hernekeitto, lihakeitto,

kalakeitto, kaurapuuro, ohrapuuro, ruispuuro, marjapuuro, perunapuuro, jauhopuuro, ruisvelli, kahvi ja ruisleipä voin kanssa, perunat ja maitokastike, maitokeitto, korvike 

Aamupäiväkahvi:                   

Kahvi ja voileipä

Lounas klo 13 – 14:               

Hernekeitto, hernemutti, paistettu kala, läskisoosi, kalakeitto, maitoperunasoppa, pirana, lanttukukko, syltty, ruislvelli, ohrajauhopuuro, kauraryynivelli, silakkalaatikko, lihakeitto, perunoiden päällä keitetyt silakat, lihakastike ja peruna, maitoperunat,

leipäressu

Iltaruoka klo 17 – 20:

Kaljavelli, läskisoosi ja perunat, klimppisoppa, kaalikeitto, perunakeitto, valkoinen kastike ja perunat

Iltapala:

Voileipä ja maito, maitovelli, marjoja maidon kanssa (kesällä), leipää maidon kanssa

 

Lapset ottivat eväät mukanaan kouluun. Eväinä oli yleensä leipää, jonka päällä oli voita ja juomana oli pullotettua maitoa. Koululaiset vertailivat muiden lasten ruokia omiinsa. Jos eväät olivat köyhäpuoleiset, lapsi saattoi syödä ne puolittain muilta salassa. Lapset kadehtivat ja ihmettelivät muiden lasten hyviä eväitä. Jos jollakulla oli leivänpäällisenä makkaraa, sitä pidettiin lähes ihmeenä. Joskus varakas lapsi jätti eväänsä osan eväistään syömättä, mutta köyhemmät lapset eivät kuitenkaan kehdanneet pyytää ylijäämää itselleen. Kouluissa tarjottava ruoka oli joko velliä tai keittoa, mikäli sitä ylipäätään tarjottiin. Varsinaisia välipaloja ei tunnettu. Lapset eivät saaneet mennä yksinään ottamaan mitään naposteltavaa ruokakomerosta. He saivat kuitenkin hakea useissa taloissa pahimpaan nälkäänsä lanttuja ja nauriita.

Ruokajuomana oli tavallisesti maitoa, josta kerma oli erotettu. Joissakin taloissa maidossa oli pyhäisin kerma mukana, koska meijeri ei toiminut silloin. Myös piimää juotiin paljon. Silloin suomalaiset halveksivat syvästi kuorittua maitoa eli kurria jota pidettiin korkeintaan vasikan juomana, mutta silti sitä käytettiin monessa säästäväisessä kodissa ruokajuomana. Kahvi oli erittäin tärkeä juoma. Niinpä poroja ei heitetty pannusta menemään, vaan niistä keitettiin sumppi, jonka sekaan lisättiin kahvia ja palanen sikuria. Säästäväisyys kahvinkeitossa näytti olleen käytäntö useissa taloissa. Joissakin taloissa kahvinkeittoa varten oli kaksi pannua: toisessa keitettiin sumppi ja toisessa varsinainen kahvi. Ilmeisesti kahvi sitten sekoitettiin keskenään.

Ruoan valmistus ja hankinta

Maalaistalot olivat miltei täysin omavaraisia vielä 1920- ja 1930- luvuilla. Kaupasta ostettiin yleensä vain sokeri, suola, kahvi ja tupakka. Perheen miehet harrastivat tavallisesti ainakin kalastusta ja jotkut myös kävivät metsästämässä. Metsästä kerättiin syksyllä marjoa talvea varten. Usein marjametsällä käyminen oli määrätty lasten tehtäväksi, vaikka moni lapsi saattoikin inhota, kuluivathan kauniit kesäpäivät metsässä hyttysten syötävänä.

Talojen kotipuutarhoissa viljeltiin porkkanaa, punajuurta, lanttua, naurista, hernettä, avomaankurkkua, tomaattia, musta- ja punaherukkaa ja karviaismarjoja. Kimmokkeet uusiin kokeiluihin olivat yleensä ulkoapäin lähtöisin. Kun erään sortavalaisperheen lapset ryhtyivät 1930-luvulla maatalouskerholaisiksi, talon kasvimaalla alettiin kasvattaa myös pinaattia, salaattia, tilliä ja persiljaa.

Miltei kaikissa taloissa teurastettiin syksyllä tulevan talven varalle. Teurastuksesta saadulla lihalla oli monta käyttöä. Osa siitä suolattiin tulevan talven varalle ja osasta tehtiin makkaroita. Teurastuksen yhteydessä tehtiin myös tappaisrokkaa, johon käytettiin usein sisäelimiä ja veta. Keittoon saatettiin laittaa esimerkiksi verestä ja ohrajauhoista tehdystä taikinasta tehtyjä pieniä lettuja, jotka aseteltiin lihakeiton päälle kerroksittain kypsymään siten, etteivät ne tarttuneet toisiinsa. Lettusia kutsuttiin muun muassa klimpeiksi ja mykyiksi.

Yleensä keväällä (maalis-huhtikuussa) kun lehmä oli poikinut, teurastettiin vasikka, mikäli sitä ei ollut tarkoitus kasvattaa täysikasvuiseksi. Vasikanteurastuksesta jäi lapsille myönteinen muisto, sillä silloin tehtiin vasikanpaistia ja kermakastiketta. Paistista pidettiin erityisesti sen vuoksi, että ihmiset olivat kyllästyneet syömään talvella suolattua lihaa ja tuore liha toi miellyttävää vaihtelua ruokavalioon. Vasikoista valmistettiin myös aladobia, verilettuja ja lihapullia. Lehmän poikiminen merkitsi myös juustojen tekoja.

Isoissa taloissa kaakatti muutama kana. Yleensä munat valmistettiin keittämällä. Leivontaan ei välttämättä tuhlattu munia, sillä sitä varten oli olemassa Turun munan valmistamaa munapulveria. Munimisen lopettanut kana tapettiin eikä kaikilla paikkakunnilla edes syöty kananlihaa.

Juhla- ja herkkuruokia

Tavallista parempia ruokia tarjottiin juhlapyhinä ja vieraille. Rosollia tarjottiin vieraille ja ja jouluna. Joissakin perheissä valmistettiin lauantai-illan herkuksi, jonka kanssa nautittiin voileipää tai maitoa. Omalle väelle keitetyt perunat tarjottiin yleensä kuorineen, mutta kun talossa oli vieraita perunat keitettiin kuorittuina. Vieraille tarjottiin myös yleisesti leipiä, joiden päällä oli viipaloituja keitettyjä kananmunia.

Pääsiäismämmiä syötiin ainakin paikoitellen jo kerman ja sokerin kanssa, joten mämmi ei ollut enää varsinainen paastoruoka, vaan se oli ottanut paikkansa jälkiruokana. Juhannuksena monessa perheessä paistettiin lättyjä. Joillakin paikkakunnilla punainen hera oli keskikesän juhlan ruokaa. Jotkut talot ostivat keväisin pikkupossun, joka teurastettiin juhlapöytään. Joulun pääruoka ei ollut suinkaan kinkku vielä 1920- ja 1930-luvuilla, vaan joulupöydässä saattoi olla esimerkiksi paistettu lampaanlapa. Uudet tavat olivat silti jo vakiintumassakin jäljessä olevalle maaseudullekin. Jouluinen riisipuuro oli muuttumassa käytännöksi, kun ohrapuurosta oli tullut vanhanaikaista.

Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas Kustaa III suvaitsee nousta

Sprengtporten harppoo pitkin askelin pihan poikki ja astuu linnan käytävään.

”Minä olen eversti Sprengporten”, hän sanoo. ”Hänen Majesteettinsa odottaa minua.”

Yrjö-herra johdatetaan monien käytävien ja salien halki suureen odotushuoneeseen, joka on täynnä väkeä. Enin osa on hoviväkeä tai hienosta puvusta päätellen aatelisherroja ja korkeita virkamiehiä.

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee tänään nukkua kauemmin kuin tavallisesti”, muuan hoviherra sanoo toiselle.

”Eilen oli teatteriesitys, joka kesti myöhään”, puhuteltu sanoo selitykseksi. ”Kuningas oli taas loistava.”

Sprengtporten katselee ihmeissään ympärilleen. Mikäli kaikki nämä ihmiset ovat menossa hallitsijan puheille, ei hänellä ole toivoakaan ehtiä ennen iltaa. Mutta sen sijaan, että odotushuoneessa seisoskelevat näyttäisivät hermostuneilta ja odottaisivat kiusaantuneina vuoroaan, tuntuvat he keskustelevan kaikessa rauhassa keskenään. Kaikki ovat pukeutuneet hienosti kuin olisivat menossa juhliin, useimpien puku on silkkiä tai brokadia, housut muodinmukaiset kireät polvihousut ja tiukka takki runsain ompeluksin koristettu.

Sprengtporten vilkaisee varovasti omaa asuaan. Hänenkin tummanruskea silkkipukunsa on viimeisen muodin mukainen, takkikin on juuri sopivan pitkä ja koristeet kalleinta brysseliläistä pitsiä. Hienot solkikengät ovat sen sijaan kuraiset ja valkoisissa sukissa näkyy likapilkkuja. Yrjö-herra aikoo juuri kääntyä mennäkseen käytävään pyyhkimään kenkänsä vaikka nenäliinalla, kun suuret kaksiosaiset ovet avautuvat ja kaksi komeaa livreehen pukeutunutta palvelijaa jää seisomaan niiden viereen. Sitten ilmestyy kuninkaan kamariherra oviaukkoon ja ilmoittaa juhlallisella äänellä:

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee nousta.”

Heti tulee odotushuoneeseen liikettä ja kaikki alkavat siirtyä kohti ovea. Sprentporten seuraa toisia tietämättä oikein, mitä nyt on tekeillä. Toisille toimitus näyttää olevan hyvinkin tuttu, ja he asettuvat tottuneesti viereisen huoneen seinustoille. Vasta nyt Sprengtporten huomaa, että he seisovat kaikki puoliympyrässä kuninkaan komean katosvuoteen ympärillä.

Hetken kaikki odottavat melkein henkeään pidättäen, sitten tarttuu kaksi kamaripalvelijaa kuninkaan vuoteen verhoihin ja vetää ne syrjään. Sprengtporten kuulee ympäriltään ihastuksen huudahduksia ja näkee, miten kaikki kumartavat syvään. Kuningas Kustaa istuu leveässä vuoteessaan ja nyökkää armollisesti hymyillen.

Sprengtporten tuijottaa ensin eteensä voimatta käsittää, mistä on kysymys, mitta sitten pääsee hiljainen kirous hänen hampaittensa välistä. Suuressa Ranskan ihailussaan on kuningas Kustaa omaksunut samat tavat kuin kuningas Ludvig XIV. Kun Versaillesin aurinkokuningas nousee aamulla, on se juhlallinen seremonia, johon koko hovi ottaa osaa.

Kamaripalvelija vetää peitteen syrjään, ja Kuningas Kustaa nousee seisomaan lattialle. Sitten palvelija auttaa aamutakin kuninkaan päälle ja toinen ojentaa hänelle hopeavadin, jossa on hajuvettä. Kun kuningas on peseytynyt, riisuvat palvelijat taas aamutakin häneltä.

Sprengtporten seuraa tätä näytelmää hoviväen kanssa ja hänen aamuinen huonotuulisuutensa vaihtuu suuttumukseen. Kevät on tullut, valtakunnan itäraja on turvaamatta, mutta kuningas seisoo puolipukeissaan hovinsa edessä kuin huonomaineinen nainen teatterin lavalla. Voi jumalauta, mitä hänen onkaan pakko katsella.

Kaksi hovimiestä astuu kuninkaan luo ja vetää yöpaidan hänen päältään. Hetken seisoo Ruotsin kuningas alasti hovinsa edeessä ja Sprengtportenin toinen suupieli vetäytyy ivalliseen hymyyn. Kuningas Kustaa tekisi kieltämättä viisaammin, jos hän ei esiintyisi ilman vaatteita, sillä nyt näkyy hänen vinoutensa selvästi, vaikka sitä tavallisesti ei voikaan huomata. Kuningas on myös liian hento. Ludvig XIV oli kenties ilman vaatteitakin kaunis, Sprengtporten ajattelee edelleen, mutta Kuningas Kustaan vetovoima on nimenomaan hänen huolellisesti harkituissa liikkeissään ja hyvin hallituissa ilmeissään. Hän ei ole miesmäisesti komea, mutta hänen olemuksessaan on jotain valloittavaa ja rakastettavaa, joka ei jätä ketään kylmäksi. Mutta tuossa asussa – hyi helvetti!

Sprengtportenin omaa karua sotilaan mieltä loukkaa kuninkaan esiintyminen, ja hän vaihtaa kiusaantuneena jalkaa. Jonkun pienen näyttelijättären alkoviin tuo teatteri sopisi – sen Sprengtportenkin hyväksyisi, sillä onhan hänkin mies – mutta keskellä kirkasta päivää hovin miesten nähden… Ei, sellainen on vastoin hänen luontoaan.

Nyt muuan arvokkaan näköinen hoviherra vetää päiväpaidan kuninkaan päälle. Sitten hänelle tuodaan housut, sukat ja lopuksi kengät. Päästyään näin pitkälle kuningas kääntyy hovinsa puoleen, tervehtii heitä nyökäten ja puhuttelee muutamia. Hänen hymynsä on valloittava eikä Sprengtporten voi olla panematta merkille vilpittömästi ihastuneita ilmeitä hoviherrojen kasvoilla.

Kun hoviväki on toivottanut hallitsijalle hyvää huomenta, vetäytyy se hitaasti ovea kohti ja poistuu odotushuoneen kautta. Lopuksi ei kuninkaan makuuhuoneessa ole enää kuin Sprengtporten, joka on liian tyrmistynyt tietääkseen, mitä hänen pitäisi tehdä. Rajaseutua uhkaa hävitys, mutta kuningas pyörittää ympärillään nukketeatteria aivan kuin mitään vaaraa ei olisikaan.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas