Vampyyripedot mytologiassa

Vampyyrit ovat tuttuja melkein jokaisen kansan myyteistä, kansantaruista ja legendoista. Epäkuolleet ovat tehneet kaikkialla pahojaan, aina Malesian traagisesta langsuyarista Louisianan pahantahtoiseen fifolletiin ja ilman muuta eurooppalaiseen vampyriin.

Ennen ihmisen ruumiista ei tiedetty mitään, ja lääketiede oli lapsenkengissään iilimatoineen ja suoneniskuineen. Kuoleman jälkeisestä elämästä tiedettiin vain se, mitä papit opettivat sielun menemisestä joko taivaaseen tai helvettiin. Kuviteltiin että kuolleista voi nousta kuten Kristus teki. Kaikki sentään tiesivät että sielut siirtyi eteenpäin, joten demonin täytyi liikuttaa ruumista. Silloin tiettyjä tiloja kuten narkolepsiaa ja epilepsiaa saatettiin luulla kuolemaksi.

Henkimaailman asukkeja oli tapana syyttää kaikesta, mitä ei voitu selittää järjellä. Pilalle mennyt sato oli demonin tihutöitä. Pahojen henkien rynnäkkö sairastutti lapset ja kotieläimet. Lapsettomuuden täytyi olla itsensä paholaisen työtä. Epämuodostuneen lapsen täytyi olla demonin siittämä. Pelko ja tiedon puute olivat omiaan synnyttämään syvälle juurtunutta taikauskoa.

Kenties varhaisin tarina vampyyrimaisesta olennosta löytyy Mesopotamisasta. Edimmu, väärin haudattu ihminen ei vain juonut ohikulkijoitten verta, vaan kykeni myös imemään näitten elämänvoiman pois. Peto vaani yleensä kaikkea elävää, vaikka sen viha kohdistuikin ensisijaisesti heihin, jotka eivät olleet haudanneet sitä oikeaoppisesti. Edimmu aiheutti tauteja ja onnettomuuksia ja houkutteli lainkuuliaisia kansalaisia tekemään laittomuuksia. Sen viha herätti pelkoa ja toi mukanaan kaikenlaista epäonnea, pahimmillaan kuolemaa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat. Edimmun sukulainen oli verta imevä akhkharu.
 

Babyloniaisessa demonologiassa esiintyi lilu, vampyyrinkaltainen olento, joka vaanii vastasyntyneitä lapsia ja raskaana olevia naisia. Kuolemaa kosketuksensa kautta levittävästä myrskydemonista Lilitusta tuli juutalaisessa mytologiassa Lilith, joka oli Aatamin ensimmäinen vaimo.

Strix Antiikin Kreikan ja Rooman mytologian yön demoni, joka otti usein pöllön hahmon ja lensi pimeässä etsimässä lapsia sammuttamaan verenhimonsa. Sen kreikkalainen vastinpari oli viettelevän kaunis, käärmeen hahmon ottava lamia. Kreikassa tunnettiin myös taistelukenttien punaisiin sonnustautunut kauhistus keres, jolla oli kammottavat raatelukynnet, kirskuvat hampaat ja ehtymätön verenhimo.

Portugalilainen bruxsa oli vampyyritar, joka vietteli ja kidutti sitten yksinäisiä matkamiehiä ja joi oman lapsensa verta. Se oli läpeensä paha olento, jota kaikki matkalaiset pelkäsivät.

Sanskritinkielinen kansantarina Intiasta kertoo vetalasta, ruumiissa asuvasta hengestä joka saa sen liikkumaan. Henki nukkui lepakon tavoin pää alaspäin hautausmaalla. Sen läheinen serkku, verta juova rakhasa osasi muuttaa muotoaan ja metsästi saalista suuren linnun hahmossa. Epäkuolleitten hiearkiassa alempana ollut pölkkypäinen ja väkivaltainen pisacha oli ruma otus, joka kummitteli hautausmailla ja raunioilla. Nuorten miesten verta juonut churel muistutti vampyyria. Onneton olento oli ollut aikoinaan raskauden aikana tai lapsivuoteeseen tai ”sinä aikana kuusta”. Miehet vanhenivat joko ennen aikojaan tai kuolivat.

Afrikassa tunnettiin Montague Summersin mukaan vain kaksi vampyyria muistuttavaa olentoa asasabonsam (”hirviömäinen otus”) ja obayifo (”noitavampyyri), vaikka Summersin tutkimustyön jälkeen maanosan mytologiasta on löydetty lisää vampyyrimaisia olentoja. Asasabonsam näytti muuten ihmiseltä, mutta sillä oli teräksiset hampaat ja koukunmuotoiset jalat, joilla se nappasi saaliinsa vaanittuaan tätä ensin puun oksalla. Se kiskaisi uhrinsa puuhun ja joi tämän veren. Hirviö asui syvällä metsässä, joten sitä ei pidetty merkittävänä uhkana, koska siihen ei ollut vaarassa törmätä usein.

Obayifo oli ihmisten keskellä asuva noita. Oli mahdotonta päätellä kuka oli noita ja kuka ei. Eräs mahdollinen tuntomerkki oli ihmisten katseen välttäminen. Kerrottiin obayifon pystyvän irtautumaan ruumiistaan ja liikkumaan uhrinsa luo valopallossa. Toinen versio taas pysytteli aina ihmismuodossaan, mutta sen ruumiista hohti vihreää fosforinhehkuista väriä. Molemmat versiot joivat uhriensa – enimmäkseen lapsien verta ja aiheuttivat hitaan ja kivuliaan kuolemaan.

Grenadalla ja Haitilla tunnettiin loogaroo, joka oli päiväsaikaan vanha paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt nainen. Nainen vei paholaiselle lahjaksi kuumaa ja tuoretta verta vastapalvelukseksi pimeyden voimistaan.

Mayamytologiassa esiintyi luolassa asuva Camazotz. Sillä oli ihmisen ruumis ja lepakon pää ja siivet. Canazotz liitettiin tuleen, kuolemaan, yöhön, uhraamiseen ja luonnollisesti veren juomiseen.

Meksikolainen tlahuelpuchi oli poikkeuksellisen ilkeä vampyyri. Se syntyi tavalliseen perheeseen, mutta sen ylle oli langetettu muodonmuutoskirous. Otuksen pelokas perhe piilotteli sitä, sillä jokainen sen purema ihminen muuttui itsekin samanlaiseksi. Tlahuelpuchin voimat tulevat esiin teini-iässä, jolloin teinipoika oppi muuttumaan muun muassa koiraksi, kissaksi ja korppikotkaksi metsästämistä varten. Sen täytyi juoda verta yhdestä neljään kertaan kuussa pysyäkseen hengissä. Mieluiten se joi alle vuoden ikäisten lasten verta, mutta joi tarpeen vaatiessa myös aikuisten verta.

Meksikolainen vampyyri civataeo oli atsteekkien kaaoksen, huijauksen ja noituuden jumalan Tezcatlipocan palvelija. Civatateo oli ylhäinen lapsivuoteeseen kuollut nainen. Hän joi pienten lasten verta ja piti nuorista miehistä, joitten kanssa sai aina vampyyrijälkeläisiä.

Skotlannin nummilla asustanut puolihaltia baobhan sidhe saalisti ottamalla vastustamattoman kaunottaren hahmon ja pyytämällä uhrinsa tanssimaan, kunnes tämä uupui. Sitten hän valutti uhrista kaiken veren pistämällä reikiä pitkillä kynsillään. Uhrina oli yleensä nuori mies tai metsästäjä, joista jälkimmäinen oli luultavasti ylhäisempi, koska baobhan sidhe majaili kukkuloilla. 

 

Man-saaren vastine baobahn sidhelle oli pahantahtoinen vampyyri lhiannan shee, joka joi miesten veren ja imi heidän elämänvoimansa vaiheittain, kunnes miehet kuolivat. Hänen kauneutensa inspiroi runoilijoita, joten näiden varhaisista kuolemista syytettiin usein lhiannan sidheä. Häntä ei tule sekoittaa älyä ja luovuutta symbolisoivaan leanan sidheen. Taiteilijat ottivat hänet rakastetukseen ja saivat hänestä innoitusta. Vaikka leanan sidhe ei ollutkaan varsinaisesti paha, hänen rakastajansa kärsivät ja kituivat kun hän ei ollut paikalla.

Malesiasta kotoisin oleva langsuyar oli kaunis ja viehättävä nainen, jolla oli pitkät kiiltävät kutrit ja pitkät raatelukynnet. Legendan mukaan ensimmäinen langsuyar oli aatelisnainen, joka kuoli shokkiin kuultuaan lapsensa kuolemasta. Hän muuttui niskansa aukon kautta pikkulasten verta juovaksi demoniksi. Naisesta saattoi tulla synnytyksessä tai heti sen jälkeen menehtyneestä naisesta saattoi tulla langsuyar. Hänen kuolleena syntynyt tai vastasyntyneenä kuollut lapsensa muuttui yleensä itsekin vampyyriksi, pontianakiksi. Pikkuhirviö vaani metsässä itkien lohduttomasti kuin se olisi eksynyt tai hylätty ja hyökkäsi sitten pelastajansa kimppuun. 
  

Kiinan vampyyrit, pahantahtoiset kiang-shit tai chiang-shihit kärsivät useista samoista rajoituksista kuin eurooppalaiset vampyyrit. Ne olivat hyvin kalpeita, niillä oli tummat renkaat silmiensä ympärillä, eivätkä ne voineet liikkua päivisin saati ylittää juoksevaa vettä. Vaikka ne repivät uhrinsa pään irti, niitten ravintona oli veren sijaan elämänvoima. Ne liikkuivat hyppimällä, koska jalkojen liikuttaminen olisi ollut niille todella kivuliasta kuolonkankeuden iskettyä.

Australian aboriginaaleilla oli oma vampyyrinsa yara-ma-rha-who, suurissa puissa asunut pieni ihmismäinen olento. Sillä ei ollut hampaita, mutta sen sormien ja varpaitten päät olivat kuin mustekalan imukupit. Se joi puun alle nukahtaneitten ihmisten verta. Kun uhri oli liian heikko liikkuakseen yara-ma-tha-who teki pienen kävelylenkin kasvattaakseen ruokahaluaan. Palatessaan saaliinsa luo se nielaisi tämän kokonaisena kuin anakonda ja oksensi tämän myöhemmin ulos kokonaisena ja usein vielä elossa. Se tökki ja kutitti saalistaan sekä hyppi tämän päällä nähdäkseen oliko tämä edelleen elossa. Jos uhri kykeni esittämään kuollutta tarpeeksi pitkään, yara-ma-tha-who kävi uniseksi. Silloin oli hyvä tilaisuus paeta, sillä peto liikkui hitaasti. Muutoin otus nielaisi saaliinsa uudelleen ja oksensi sen uudelleen. Saalis muuttui joka kerran pienemmäksi, ennen kuin siitäkin tuli lopulta myös yara-ma-tha-who.

Bulgarian vampyyrit obourit olivat röyhkeitä ja väkivaltaisia. Ne pelottelivat kyliä ulvonnallaan ja kiljunnallaan. Unkarilaiset oupiret vuodattivat ihmisten ja kotieläinten verta yhtä innokkaasti.

Puolalaiset upior ja vjesci sekä venäläinen upyr joivat valtavasti verta ihmisistä ja eläimistä. Ne varastivat uhrin sydämen ja kelluivat nukkuessaan veren täyttämissä arkuissaan.

Romaniassa varcolac ja moroi vaanivat eläviä usein suden tai kissan hahmossa. Ne joivat sukulaistensa veren ja söivät näitten sydämet. Transilvanian ja lähiseutujen nosferatu joi verta, teki miehistä impotentteja ja hallitsi tiettyjä luonnonvoimia, esimerkiksi sadetta, tuulta ja sumua. Taito oli yleinen seudun vampyyreille.

Thomas Seymour ja prinsessa Elisabet osa 1

Elisabet vaihtaa varovasti jalkaa. Thomas Seymour on siis vihitty hänen äitipuolensa kanssa. Ensin hän ei uskonut sitä, mutta kun Seymour itse vakuutti asian olevan niin, ei hän enää voinut epäillä.

Ja kuitenkin on käsittämätöntä, että Seymour on ottanut Katariina Parrin puolisokseen. Siitähän on vain pari kuukautta, kun hän kosi Elisabetia. Se tapahtui eräänä iltapäivänä Chelsean palatsin puutarhassa, kun Seymour tuli tavanmukaiselle vierailulleen. Elisabet istui ulkona lukemassa, kun hän äkkiä huomasi Seymourin. Tämä seisoi hänen edessään pitkänä ja komeana, ruskettuneet, ahavoituneet kasvot puoliksi tumman parran peitossa.

”Toivottavasti en häiritse Teidän ylhäisyyttänne”, Seymour sanoi, otti sulkatöyhtöisen hatun päästään ja kumarsi.

”Ei, ette tietenkään”, Elisabet sopersi.

Merkillistä että Seymour kohteliaasta tervehdyksestään ja alamaisesta kumarruksestaan huolimatta vaikutti aina röyhkeältä ja hiukan liian itsevarmalta. Se että hän seisoi kuninkaantyttären edessä, ei tuntunut lainkaan häkellyttävän häntä. Tavallaan tämä ärsytti Elisabetia, mutta toisaalta hän kyllä tiesi, että juuri Seymourin varmuus ja omahyväisyys miellyttivät häntä.

”Se on hyvä”, Seymour sanoi ja istuutui penkille Elisabetin viereen, ”sillä minulla on tärkeää asiaa.

Elisabet katsoi miestä hämmästyneenä. Tämä istui rauhallisen näköisenä, nojautui taaksepäin ja ojensi pitkät jalkansa. Elisabet tunsi itsensä yhtä hämilliseksi kuin aina muulloinkin Seymourin seurassa. Tämän rohkeus ja miehekkyys, sanavalmius ja karkeus kiehtoivat häntä.

Seymourista kerrottiin sitä paitsi, että hän taisteli lakkaamatta merirosvoja vastaan Englannin rannikoilla. Häntä sanottiin ainoaksi mieheksi, jota merirosvot todella pelkäsivät. Sen lisäksi väitettiin, että Seymour oli hankkinut Scilly-saaret itselleen ja että hän sopivan hetken tullen asettuisi asumaan niille ja hallitsisi ympäröiviä meriä mielensä mukaan. Hänellä kuului olevan vielä paljon rahaa, jalokiviä ja kultaa – osaksi kai merirosvoilta otettuja.

”Minä olen aikonut pyytää holhoojaneuvostolta lupaa saada ottaa teidät puolisokseni”, Seymour sanoi rauhallisesti.

”Minut?” Elisabet kysyi hämmästyneenä.

”Niin tietysti”, Seymour vastasi ja tarttui toisella kädellään Elisabetia leuasta. ”Te olette viehättävin nuori neiti, jonka olen koskaan tavannut.. Jo silloin, kun näin teidät veljenne kuningas Edvardin ristiäisissä, päätin että kerran vielä kosin teitä.”

”Mutta minähän olin silloin vain nelivuotias”, Elisabet huomautti.

”Todellinen kauneus näkyy jo siinä iässä”, Seymour vastasi huolettomasti.

Sitten hän otti Elisabetin kasvot käsiensä väliin ja suuteli tätä. Elisabet tunsi Seymourin parran poskiaan vasten ja näki miehen silmät aivan läheltä. Kun Seymour painoi suunsa hänen huulilleen, hänen teki mieli vetäytyä kauemmaksi, mutta Seymour piti hänestä lujasti kiinni.

--Kuninkaan holhoojaneuvosto kielsi hänen ja Seymourin avioliiton, Somersetin herttua, Thomas Seymourin veli, vastusti sitä ankarasti. Hän pelkäsi – niin Elisabet kuuli hovissa puhuttavan – että Thomas-veli saisi liikaa vaikutusvaltaa, jos menisi naimisiin kuninkaan tyttären kanssa.

Seymour kirosi ja raivosi kuultuaan veljensä ja holhoojaneuvoston vastauksen, mutta se ei hyödyttänyt mitään.

Sitten niin, sitten se tapahtui. Noustessaan eräänä aamuna viiden aikaan vuoteesta avaamaan ikkunaa Elisabet näki, miten palvelija avasi talon oven ja laski Thomas Seymourin sisään. Elisabetin ensimmäinen ajatus oli rientää kysymään, mitä oli tapahtunut. Ettei vain Edward ollut sairastunut? Kun Elisabet kiireissään veti aamupukua ylleen, tiedusteli rouva Kat Asley, hänen kotiopettajansa ja lähin uskottunsa, miksi hän tahtoi yhtäkkiä pukeuta.

”Lordi Thomas tuli juuri palatsiin”, Elisabet selitti. ”Minun täytyy mennä kysymään, onko sattunut jotain erikoista. Ettei vain Hänen Majesteettinsa...”

Kat Ashley katsoi Elisabetia ensin pitkään ja kääntyi sitten selin häneen.

”Kat, te tiedätte, sanokaa, eihän kuningas vain ole sairaana?”

”Ei, ei älkää hätäilkö. Hänen Majesteettinsa on aivan terve.

”Mutta miksi lordi Thomas tulee tähän aikaan? Kat, kertokaa.”

”Ehkä lordi Seymourilla on asiaa kuningatar Katariiinalle”, rouva Ashley vastasi vältellen.

”Mutta tähän aikaan?”

”Lordi Seymourilla on aina ollut omat tapansa, niin kuin Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää. Jos häntä huvittaa, hän tulee vaikka yöllä.”

”Mutta kuningatar tiesi hänen tulostaan”, Elisabet intti. ”Palvelija osasi mennä avaamaan hänelle.”

Kat Ashley kohautti olkapäitään.

”Palvelusväkeä on kautta aikojen ollut helppo lahjoa.”

Sen enempää rouva Ashley ei suostunut kertomaan. Mutta Elisabet päätti itse ottaa asiasta selvän. Ja niin hän huomasi, että Thomas Seymour saapui joka aamu viiden aikaan palatsiin. Palvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet sen jälkeen kuningattaren huoneisiin. Elisabet näki omasta ikkunasta, miten kuningattaren ikkunoista kuulsi heikkoa valoa, kun Seymour kulki huoneiden läpi kynttilä kädessä. Lopuksi mies saapui kuningattaren makuuhuoneeseen ja jäi sinne – ikkunoiden edessä oli kylläkin paksut verhot, mutta niiden reunassa Elisabet näki kalpeata valoa.

Ensin Elisabet oli kauhuissaan, sitten hän itki ja päätti vaatia Seymourilta selitystä. Lopuksi hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaan vältti huolellisesti Seymouria.

Kuinka Thomas saattaa tehdä näin? Elisabet ajatteli. Päivisin hän vakuuttaa rakkauttaan Elisabetille ja öisin hiipii kuningattaren makuuhuoneesee. Ja miten kuningatar suostuu tällaiseen? Hänhän tietää että Seymour rakastaa Elisabetia. Onhan hän kuullut, että Seymour on pyytänyt Elisabetia puolisokseen. Mutta kenties se eolekaan rakkautta. Eikö vain Seymourin oma velikin, Somersetin herttua sanonut että lordi Thomas tavoitteli Elisabetia puolisokseen vain saadakseen lisää valtaa?

Koskaan en tahdo enää tietää Seymourista mitään, Elisabet vakuutti kyyneleet silmissä ja polki jalkaa. Hyvä ettei holhoojaneuvosto suostunut avioliittoon.

Muutamia päiviä Elisabetin onnistui välttää Seymouria, mutta sitten tämä tuli hänen huoneeseensa.

 ”Missä Teidän Ylhäisyytenne on ollut? Olen kaivannut teitä jo monta päivää.”

”Minä – minulla on ollut päänsärkyä.”

”Hyvä luoja, miksi kukaan ei ole kertonut siitä minulle mitään?” Seymour kysyi ja astui Elisabetin eteen. ”Oletteko te nyt taas terve?”

Elisabet tunsi, miten voima katosi hänestä. Seymour oli niin suuri ja miehekäs ja hän seisoi niin lähellä, että Elisabet saattoi tuntea hänen vaatteistaan lähtevän raikkaan ulkoilman tuoksun. Mutta sitten viha pääsi voitolle Elisabetissa, tunne siitä että häntä oli petetty, ja hän katsoi silmät leimuten Seymouriin.

”Minä olen terve, mutta en koskaan, en koskaan enää halua tavata tietä, kuuletteko?”

Hetken Seymour näytti hämmästyneeltä, mutta sitten hän taas tavoitti vanhan rauhallisuutensa.

”Mitä on tapahtunut, Teidän Ylhäisyytenne?”

Elisabet polki jalkaa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

”Ja sitä te vielä kehtaattekin kysyä!” Elisabet huusi. ”Päivisin te puhutte minulle rakkaudesta ja öisin – öisin te hiivitte äitipuoleni makuuhuoneeseen.”

”Sitäkö se vain oli?” Seymour naurahti ja otti Elisabetin kasvot käsiensä väliin. ”Minä ehdin jo pelästyä, että oli sattunut jotain pahempaa.”

”Pahempaa! Kuinka te uskallatte sanoa noin?” Elisabet riuhtaisi itsensä Seymourin otteesta ja perääntyi pari askelta. ”Mitä hirveämpää voisi enää tapahtua?”

Seymour katsoi Elisabetia pitkään sanomatta mitään, ja Elisabet tunsi, miten kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan.

”Rakas lapsi”, Seymour sanoi lopulta, kietoi käsivartensa Elisabetin ympärille ja painoi tämän itseään vasten. ”Rakas lapsi, minun olisi kai sittenkin pitänyt kertoa siitä teille.”

”Mistä sitten?” Elisabet kysyi ja hänessä heräsi uusi toivo.

”Kunpa te ymmärtäisitte minua. Minun oli tehtävä jotain, keksittävä sellaista, mihin holhoojaneuvosto ei voisi puuttua. Veljeni ei antanut minulle lupaa ottaa teitä puolisokseni, ja minä päivänä tahansa hän olisi voinut saada holhoojaneuvoston kieltämään minua tapaamasta täällä teitä.”

Seymourin ääni kuulosti hellältä ja hänen käsivartensa olivat turvalliset.

”Mutta mitä se hyödyttää, että te käytte öisin äitipuoleni luona?”

”Rakas lapsi, oletteko te kokonaan unohtanut oman asemanne? Ettekö te tiedä, että olette toinen kruununperimysjärjestyksessä veljenne jälkeen?”

”Mutta mitä se kuuluu tähän?” Elisabet intti.

”Paljonkin. Holhoojaneuvosto on hyvin perillä siitä, ettei teidän sisarenne Maria ole vielä naimisissa, vaikka hän on kohta kolmekymmentävuotias, ja että Hänen Majesteettinsa on hyvin sairaalloinen. Holhoojaneuvosto haluaa teille mieleisen puolison siltä varalta, että te jonakin päivänä olette Englannin kuningatar.”

Elisabet tuijotti hämmästyneenä Thomas Seymouria.

”Minä en missään tapauksessa ole holhoojaneuvoston mieleinen puoliso Teidän Ylhäisyydellenne. Jos veljeni olisi saanut tietää, että minä kuitenkin tapaan teitä, hän olisi syystäkin voinut ajatella, että me kaksi suunnittelemme avioliittoa, sitten kun kuningas Edward on täysi-ikäinen. Hänen Majesteettinsa tuskin ryhtyisi vastustamaan ajatusta.”

”Mutta minkä takia te käytte öisin kuningattaren luona? Se ei kai lainkaan helpota teidän asemaanne?”

”Kultaseni, minulla täytyy olla jokin syy, minkä takia tulen tänne Chelseaan tapaamaan teitä”, Seymour sanoi ja silitti Elisabetin poskea. ”Veljeni ei saa aavistaa, että minä käyn täällä teidän takianne, ja minun täytyy saada nähdä teidät joka päivä.”

”Ja mitä te olette keksinyt, Thomas?” Elisabet kysyi.

Seymour keinutti Elisabetia hiljaa sylissään ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän työnsi Elisabetin käsivarrenmitan päähän itsestään ja katsoi tätä kauan aikaa vaiti.

”Minut on vihitty avioliittoon teidän äitipuolenne kanssa.”

Elisabet tunsi silmiensä rävähtävän suuriksi. Ei, ei, se ei voinut olla totta! Mitä muuta tahansa, mutta ei tätä.

”Se ei ole mahdollista”, Elisabet kuiskasi. ”Ei Thomas, te ette ole voinut tehdä sellaista.”

Seymour painoi Elisabetin taas lujasti itseään vasten.

”Minun oli pakko, pieni rakkaani. Nyt ei edes holhoojaneuvosto voi sanoa mitään, sillä onhan minulla toki oikeus käydä vaimoni luona.”

”Mutta me emme voi koskaan mennä naimisiin”, Elisabet valitti.

”Se ei ole niinkään varmaa”, Seymour vastasi. ”Kun kuningas tulee täysi-ikäiseksi, hän voi hyvinkin suostua meidän avioliittoomme.”

”Mutta äitipuoleni. Mitä hän sanoo tästä kaikesta?”

”Hän ymmärtää meitä ja antoi suostumuksensa.”

”Entä tietääkö hän, että te aiotte erota hänestä, kun Hänen Majesteettinsa tulee täysi-ikäiseksi?”

”Kuningatar Katariina on hyvin viisas nainen”, Seymour vastasi rauhallisesti. ”Tunsin hänet jo ennen kuin hän meni naimisiin kuningas Henrikin kanssa.”--  
Ursula Pohjolan romaanista Neitsytkuningatar ja rakkaus

Kiikkerin lintu - Grimmin satu

Eli ennen noitaukko. Tämä muuttihe köyhäksi mieheksi, kulki talosta taloon, kerjäsi ja ryösti kauniita tyttöjä. Ei kukaan tiennyt, minne hän heidät vei, sillä he eivät koskaan sen jälkeen palanneet ihmisten ilmoille.

Eräänä päivänä hän saapui miehen luo, jolla oli kolme ihanaa tytärtä. Hän esiintyi köyhän kerjäläispoloisen hahmossa ja kantoi selässään koria muka almuja varten. Hän pyysi vähän ruoan apua, ja kun vanhin tytär tuli ulos ojentaakseen hänelle leivänpalasen, kosketti äijä häntä, ja heti täytyi tytön hypätä koriin. Nopein askelin äijä sitten riensi matkaansa ja vei tytön synkkään metsään, jossa hänen talonsa oli. Talossa oli kaikki ylen komeata, ukko antoi tytölle mitä ikinä tämä halusi ja puhui: ”Kultaseni, sinä kyllä viihdyt hyvin luonani, sillä täällä sinulla on kaikkea, mitä sydämesi suinkin halajaa.”

Parin päivän kuluttua noita sanoi tytölle: ”Minun täytyy lähteä matkalle ja jättää sinut vähäksi aikaa yksin. Tässä ovat talon avaimet, sinä voit käydä missä haluat ja katsella kaikkea. Mutta siihen tupaan, jonka oven tämä pieni avain avaa, kiellän sinua henkesi uhalla menemästä.”

Hän antoi tytölle myös munan ja sanoi: ”Talleta tämä muna minulle huolellisesti ja pidä se aina luonasi, sillä jos se hukkuisi, koituisi siitä suuri onnettomuus.”

Kun noita oli lähtenyt, kuljeskeli tyttö talossa alhaalta ylös ja katseli kaikkea. Huoneet kiilsivät hopeaa ja kultaa, sellaista komeutta tyttö ei mielestään ollut milloinkaan nähnyt. Lopuksi hän joutui tuon suljetun oven eteen ja aikoi astua ohi, mutta uteliaisuus ei suonut hänelle rauhaa. Hän katseli avainta.

Se oli aivan toisten näköinen, hän pisti sen reikään ja väänsi vähän, ja silloin ovi lennähti auki. Mutta mitä hän näkikään sisään astuessaan? Suuri verisammio oli keskellä lattiaa ja siinä näkyi kuolleita, palasiksi hakattuja ihmisiä, ja sammion vieressä oli puupölkky ja välkkyvä piilukirves. Tyttö pelästyi niin kovasti, että muna jota hän piti kädessään, putosi sammioon. Hän otti sen sieltä ja hankasi veren pois, mutta turhaan. Veri tuli siinä samassa taas näkyviin; tyttö hieroi ja hankasi, mutta verta hän ei saanut lähtemään.

Eipä aikaakaan, kun mies jo palasi matkaltaan ja vaati heti ensimmäiseksi avainta ja munaa nähdäkseen. Tyttö ojensi munan noidalle, mutta vapisi kovin sen tehdessään, ja noita huomasi heti punaiset pilkut nähtyään, että tyttö oli käynyt verihuoneessa.

”Koska olet vastoin minun tahtoani käynyt huoneessa”, hän sanoi, ”niin täytyy sinun nyt vastoin omaa tahtoasi mennä sinne jälleen. Elämäsi olet menettänyt.” Hän kaatoi tytön kumoon, laahasi hänet hiuksista huoneeseen, iski hänen päänsä poikki ja silpoi ruumiin, niin että veri virtasi lattialle. Sitten hän heitti hänet muitten joukkoon sammioon.

”Nyt menen noutamaan toisen”, virkkoi noita, ja meni taas köyhän miehen hahmossa tytön kotiin kerjäämään. Silloin toi keskimmäinen tyttö hänelle leivänpalasen, ukko sai hänet taas valtaansa pelkästään koskettamalla häntä ja kantoi hänet pois. Tytölle ei käynyt paremmin kuin sisarellekaan, uteliaisuus voitti hänet, hän avasi verihuoneen oven ja katseli sisään. Ja noidan palattua kotiin hän sai hengellään maksaa uteliaisuudesta.

Noita meni nyt ja nouti kolmannen sisaren. Mutta tämä oli viisas ja ovela. Kun noita oli antanut hänelle avaimen ja munan ja lähtenyt matkalle, kätki tyttö ensin munan huolellisesti, sitten hän tarkasti talon ja meni viimein kiellettyyn huoneeseenkin. Ah, mitä hän näkikään.

Hänen molemmat rakkaat sisarensa olivat ammeessa surkeasti murhattuina ja silvottuina. Mutta hän nosti heidät pois sieltä, asetti jäsenet yhteen ja sovitti paikoilleen pään, ruumiin, käsivarret ja sääret. Ja kun ei mitään enää puuttunut, alkoivat jäsenet liikkua ja liittyivät yhteen, ja molemmat tytöt avasivat jälleen silmänsä ja virkosivat eloon. He iloitsivat, suutelivat ja syleilivät toisiaan.

Kotiin tultuaan mies vaati heti avainta ja munaa ja nähtyään, ettei munassa ollut veripilkkuakaan, sanoi hän: ”Sinä olet koetuksen kestänyt, sinusta tulee morsiameni.”

Nyt ei noidalla ollut enää valtaa tyttöön, vaan hänen täytyi tehdä kaikki mitä tämä tahtoi.

”Hyvä”, vastasi tyttö, ”aluksi sinun pitää viedä korillinen kultaa isälleni ja äidilleni, vieläpä tulee sinun itse kantaa se selässäsi, sitten vasta vietämme häitä.”

Sitten hän juoksi sisartensa luo, jotka hän oli kätkenyt pieneen kammioon ja sanoi: ”Hetki on koittanut, jolloin voin teidät pelastaa. Tuo konna saa itse kantaa teidät kotiin, mutta lähettäkää minulle apua heti, kun olette päässeet perille.”

Hän kätki heidät molemmat koriin ja peitti heidät kullalla kauttaaltaan, niin ettei heistä nipukkaakaan näkynyt. Sen jälkeen hän kutsui noidan sisään ja virkkoi: ”Kanna nyt tämä kori pois, mutta jotta et tiellä pysähtyisi lepäämään, kurkistan minä ikkunastani ja pidän sinua silmällä.”

Noita nosti korin selkäänsä ja lähti menemään. Mutta kori oli niin painava ja raskas, että oikein hiki valui pitkin hänen kasvojaan. Silloin hän istahti levähtämään, mutta heti toinen tytöistä huusi korista: ”Minä katson ikkunastani ja näen, että sinä lepäät. Pian vain eteenpäin.”

Hän luuli morsiamensa huutavan ja jatkoi taas matkaa. Toisenkin kerran hän pysähtyi levähtääkseen, mutta heti huusi ääni taas: ”Minä katson ikkunastani ja näen, että sinä lepäät. Pian vain eteenpäin!”

Mutta kotona valmisti morsian hääjuhlaa ja lähetti kutsun noidan ystäville. Sitten hän otti irvihampaisen pääkallon, ripusti siihen koruja ja kukkakiehkuran, kantoi sen ylös ullakon ikkunaan ja asetti sen ikään kuin ulos kurkistamaan. Kun kaikki oli valmista, heittäytyi hän hunaja-ammeeseen, leikkasi sitten patjansa auki ja kieriskeli siinä, kunnes oli kuin mikäkin ihmeellinen lintu eikä yksikään ihminen voinut häntä tuntea. Sitten hän meni ulos kotiin päin. Tiellä hän tapasi häävieraita, jotka kysyivät:

Mistä tulet, Kiikkerinlintu, mistä?

- Tuolta tulen Kiikki Kiikkeristä.

Mikä puuhana on nuoren morsion?

- Talon kaiken sieväksi siistinyt on,

ulos katsoo nyt luukusta ullakon.

Viimein hän kohtasi sulhasen, joka hitaasti käydä laahusti takaisin. Tämä kysyi kuten toisetkin:

Mistä tulet, Kiikkerinlintu, mistä?

- Tuolta tulen Kiikki Kiikkeristä.

Mikä puuhana on nuoren morsion?

- Talon kaiken sieväksi siistinyt on,

ulos katsoo nyt luukusta ullakon.

Sulhanen katsahti ylös ja näki koristetun pääkallon. Hän luuli sitä morsiamekseen ja nyökkäsi sille ystävällisesti tervehtien. Mutta kun hän ja kaikki hänen vieraansa olivat menneet sisään taloon, saapuivat morsiamen veljet ja muut sukulaiset vapauttamaan morsianta. He sulkivat kaikki talon ovet, niin ettei kukaan voinut paeta, ja sytyttivät sen palamaan. Näin saivat noita sekä hänen koko joukkonsa surkean lopun.

Suomentanut Anni Swan