Muinais-egyptiläinen kuolleiden kirja osa 1

Muinaiset egyptiläiset uskoivat kuolemanjälkeiseen elämään maan uumenissa sijaitsevassa manalassa, jonka hallitsijana toimi jumala Osiris. Tuonpuoleisessa kaikki saattoi olla elämän peilikuvaa, joten manalaan matkaaminen sekä maan pinnan alla eläminen oli luultavasti vaarallista. Uhkakuviin kuului muun muassa ajatus siitä että vainaja joutuisi kulkemaan ja olemaan pää alaspäin, jalat pintakerrosta vasten. Siksi uuden ympäristön vaaratilanteiden varalta laadittiin useita tehokkaita suojaloitsuja, jotka kirjattiin yhdessä vanhoista pyramiditeksteistä kopioitujen loitsujen kanssa vainajien hauta-arkkujen seinämiin. Näin syntyi tekstikokoelma, jossa vainajan kerrotaan matkaavan sekä taivaaseen samaistuakseen tähtiin ja aurinkoon että maan uumeniin samaistuakseen Osirikseen.

Egyptiläisen ajattelutavan mukaan vastakkaisuudet eivät suinkaan olleet toisiaan poissulkevia, vaan vastakohtaparit täydensivät toisiaan sulassa sovussa ja muodostivat perustan kaikelle olemassa olevalle: yötä ei voinut olla olemassa ilman päivää eikä elämää ilman kuolemaa. Käsitys sekä taivaassa että maan uumenissa samanaikaisesti jatkuvasta tuonpuoleisesta elämästä osoittautui kuitenkin hankalaksi, joten kyseisiä kohteita pyrittiin tietoisesti sovittamaan yhteen erilaisten teologisten selitysmallien avulla. Uuden valtakunnan aikakaudelle saavuttaessa (n 1550 eKr.) taivaan ja maan tuonelan yhdistäväksi tekijäksi vakiintui auringon vuorokautinen kiertokulku, johon vainaja toivoi pääsevänsä osalliseksi aurinkojumalan kulkuvälineenä käyttävän laivan miehistön jäsenen hahmossa. Noustessaan itäisessä taivaanrannassa laivassaan matkaava vastasyntynyt aurinko oli Kheperi, sittiäisen hahmoinen jumala, josta varttui keskipäivään mennessä haukanhahmoinen Ra-Herakhty. Polttava aurinko taisteli kiivaasti maailmanjärjestystä uhkaavia kaaosvoimia vastaan, kunnes iän painamana laskeutui Atumn-Ran hahmossa läntisessä taivaanrannassa sijaitsevasta kuoleman kaksoisportista manalaan. Yön aikana aurinko matkasi manalan halki kohdaten joka tunti eri maailmanjärjestystä ikuista elämää uhkaavia voimia ja demoneja, joista vaarallisin oli Apopis-käärme. Matkansa puolivälissä eli yön kuudentena tuntina, kuollut aurinko yhtyi Osirikseen manalan pimeimmässä sopukassa. Kuoleman äärimmäisestä asteesta syntyi uuden elämän kipinä, joka puhkeaisi kukkaan manalan matkan päättyessä itäisen taivaanrannan kaksoisporteilla elämän ja kuoleman raja-alueella. Vainajan mukanaolo auringon kiertokulussa tapahtui niin kutsutun syklisen ikuisuuden (Neheh) puitteissa, jossa elämä ja kuolema seuraisivat toisiaan lakkaamattomana jatkumona. Auringon kiertokulkuun perustuva ikuisuuskäsite sai rinnalleen vastaparin, niin sanotun staattisen ikuisuuden (Djet), koska muinais-egyptiläinen ajatustapa perustui vastakohtien välttämättömyyteen.

Uuden valtakunnan aikana auringon kiertokulusta sekä tuonelan ”maantieteestä” laadittiin faraoille erilaisia manalankirjoja, joiden tehtävänä oli opastaa ja suojella kuollutta hallitsijaa. Maagisten voimiensa mukanaan tuoman suojan lisäksi kirjat tarjosivat edesmenneelle faraolle tietoa kaikista manalassa olevista paikoista ja olioista tarkkoine nimineen ja mittoineen. Manalankirjat olivat kuninkaallisten hautojen seinille ikuistettuja hieroglyfitekstien ja kuvien yhdistelmiä, joiden katkelmia alkoi ajan mittaan ilmestyä myös muidenkin kuin kuninkaallisten vainajien mukaan annettavien tekstien joukkoon.

 

 

Tuolloin tapa koristaa hauta-arkut suojaavilla teksteillä oli niin kuninkaallisen perheen kuin laajan väestönkin parissa muuntunut siten että kirjoituksia ikuistettiin arkkujen ohella myös papyryskäärölle, joka asetettiin vainajan jalkojen päälle tai väliin arkun sisälle. Käärön eli kuolleiden kirjan pituus vaihtelivat kunkin vainajan tai vainajan perheen varallisuuden mukaan. Hyvin toimeentulevat henkilöt saattoivat teetättää itselleen ja omaisilleen useita kymmeniä metrejä pitkiä kääröjä, joihin kopioiduissa teksteissä voitiin painottaa vainajalle henkilökohtaisesti tärkeitä uskomuksia. Tekstit kuvituksineen olivat tällöin luonnollisesti ensiluokkaisia käsityöläis- ja kirjurintaidonnäytteitä. Tilaustyötä halvempi vaihtoehto oli temppeleiden valmistuotteina myymät kuolleiden kirjat, joihin täytettiin ostohetkellä vainajan nimi tyhjiksi jätettyihin kohtiin. Esivalmistettujen kirjojen taso oli vaihteleva. Toiset ovat hyvinkin korkealaatuisia ja toisista taas löytyy useita kirjoitusvirheitä.

Muinais-egyptiläisestä kuolleiden kirjasta puhuttaessa viitataan ensisijaisesti papyryskääröihin kirjoitettuihin tekstikokoelmiin, jotka poikkeavat toisistaan niin laadultaan ja pituudeltaan kuin tekstien keskinäisen järjestyksen ja valikoimankin suhteen. Osa kuolleiden kirjan teksteistä kopioitiin papyryskääröjen ohella hauta-arkkuihin ja hautavarustuksiin kuuluviin esineisiin, kuten steeloihin, patsaisiin sekä hautavaatteisiin. Luksorin alueelta löytyneistä lukuisista kuolleiden kirjoista käy ilmi että tekstit ja kuvat (joiden määrä vaihtelee kääröittäin) valttiin yleensä noin 150 perusloitsun ja tiettyjen perusvinjenttien joukosta, jotka ryhmiteltiin usein samankaltaisesti.

Ramsess II:n hauta

                                                               

 

 

Kustaa III seuraamassa henkienmanausta

Kun Björnram jo kuvittelee koko asemansa horjuvan hovissa, onnistuu hänen päästä itse kuninkaan suosioon. Kustaa on aina tuntenut kiinnostusta henkimaailmaa kohtaan, vaikkahän ei olekaan osallistunut yhtä innostuneesti henkien manaukseen kuin herttua. Kuningas Kustaaseen Björnram panee nyt koko toivonsa. Hallitsija on ilmoittanut haluavansa nähdä, miten Björnram saahengen nousemaan haudasta ja näyttäytymään ihmisille, ja Björnram on luvannut täyttää hallitsijan toivomuksen.

Kerran keskiyöllä kuningas lähtee Drottningholmin linnasta Lovön hautausmaalle, missä Björnram on vakuuttanut saavansa samana päivänä haudatun postimestarin hengen näyttäytymään. Kustaa kulkee jännittyneenä Björnramin rinnalla ja heidän takanaan tulevat Kaarle-herttua, Reuterholm, kuninkaan henkilääkäri Hedin ja monia muita Kustaan hovista, joita ajan muotitiede kiinnostaa.

Björnram antaa kädellään toisille pysähtymismerkin – puhua ei näin tärkeällä hetkellä saa, sillä silloin voisivat henget pelästyä ja kieltäytyä tulemasta esiin. Sitten hän astuu yksin mustassa viitassaan hiljattain umpeen luodun haudan luo, pysähtyy sen jalkopäähän ja alkaa lukea hiljaisella äänellä rukouksiaan. Kaikki kuuntelevat henkeään pidättäen, Björnramin ääni muuttuu kovemmaksi, hän levittää kätensä, kohottaa kasvonsa ylöspäin, tuntuu siltä kuin hän puhuisi suoraan taivaaseen. Kelmeässä kuunvalossa näyttävät hänen kapeat kasvonsa aavemaisilta, ja hänen yksitoikkoinen äänensä saa kaikki vapisemaan.

Sitten Björnram polvistuu maahan haudan eteen, vetää viittansa alta tinavahdin ja alkaa lukea loitsuja saadakseen tulen syttymään vadille. Kaarle-herttua tuijottaa hievahtamatta Björnramiin, vain silloin tällöin hän kostuttaa kielensä kärjellä huuliaan niin kuin aina ollessaan jännittynyt.

Kaikista Björnramin varoituksista huolimatta käy hautausmaalla kohdahdus, kun tinavadilta nousee pitkä kapea savujuova ylöspäin. Henget ovat selvästi myötämielisellä tuulella, sillä muuten ei savu olisi tullut näkyviin.

Björnram nousee ylös, levittää molemmat kätensä tinalautasen yläpuolelle ja alkaa lukea taas rukouksiaan. Kuningas Kustaa seuraa silmä kovana Björnramin liikkeitä. Tämä näyttää kuunvalossa suurelta linnulta, joka räpyttelee siipiään. Vaikuttavinta on, että savu nousee hänen levitettyjen sormiensa lävitse aivan kuin hän olisi tulessa.

”Henki, saavu! Palvelijasi odottavat”, Björnram houkuttelee. ”Näyttäydy meille ja osoita sitten meille suopeuttasi.”

Björnram levittää taas kätensä ja katsoo taivaalle. Juuri silloin kuu menee pilveen ja hautausmaalla on melkein säkkipimeää. Kaikki tuijottavat herkeämättä Björnramiin ja koettavat totuttaa silmiään näkemään pimeässä.

”Henki näyttäydy!” Björnramin ääni on muuttunut vaativaksi ja kuulostaa pelottavalta mustalla hautausmaalla.

Juuri silloin heilahtaa jotakin haudan yläpuolella, kaikki tuijottavat hiljaa ja hievahtamatta eteensä, vain Kaarle-herttuan hengitys kulkee innostuksesta koristen. Nyt se näkyy selvästi: haudalla seisoo valkoinen hahmo ja ojentaa molemmat kätensä kohti taivasta niin kuin Björnramkin oli tehnyt.

Samassa näky katoaa ja Björnram lankeaa maahan polvilleen.

”Me kiitämme sinua henki”, hän sanoo ja hänen äänensä värisee liikutuksesta.

Hetken katselijat odottavat vielä hievahtamatta paikoillaan, mutta kun Björnram nousee seisomaan, puhkeaa heidän ilonsa valloilleen. Henki on näyttäytynyt, ja heidät kaikki on siis hyväksytty. Liikuttuneena kietoo kuningas Kustaa käsivartensa Kaarle-herttuan kaulaan ja vannoo veljelleen ikuista ystävyyttä ja rakkautta. Kyyneleet silmissä hän pyytää anteeksi kaikkea sitä, millä hän on vuosien kuluessa loukannut veljeään.

Nuori Reuterholm seisoo kuin lumoutuneena. Suuri Björnram on saanut hengen nousemaan haudasta ja paljastamaan siten heille kaikille osan sitä salaisuutta, mikä verhoaa vainajien maailmaa. Vielä vähän aikaa, niin hän onnistuu itsekin manaamaan kuolleiden henget maan päälle todistamaan siitä maailmasta, jota tavalliset ihmiset eivät pysty näkemään, mutta joka heille koulutetuille ja armoitetuille on ainoa todellinen. Hänethän on jo vihitty tähän korkeimpaan tieteeseen, vain vähän aikaa vielä, niin hän on yhtä u kuin Björnramkin.

Björnram seisoo edelleen haudan luona ja katselee toisia. Kuu on taas tullut esiin ja sen valossa Björnram näkee, miten liikuttuneita kaikki ovat. Hän huokaa helpotuksesta, mutta ei anna ilmeenkään paljasta, miten keventyneeksi hän tuntee mielensä. Hän on onnistunut ja kuninkaan suosio on nyt varma. Mitä merkitsee tämän rinnalla että Ulfklou kulkee ympäri ja väittää, että hänellä on pullossa Kustaa Aadolfin henki. Sen todenperäisyyttä ei kai monikaan usko, mutta jokainen on voinut nähdä, miten Björnram pystyisi pakottamaan kuolleen postimestarin näyttäytymään. Ja valta yli näkyväisen rajan on toki enemmän kuin likainen pullo, jota Ulfklou pitää kalleimpana aarteenaan.

Toisten ihastellessa Björnramin taitoa astuu kuninkaan henkilääkäri haudan luo ja alkaa turkia sitä uteliaana. Hän on luonnostaankin epäluuloinen eikä hänen syvä Björnramia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys ole suinkaan saanut häntä suhtautumaan myötämielisesti tämän puuhiin. Jo Björnramin ylimielinen asenne Hediniä kohtaan on omiaan ärsyttämään, herttuan suosikki kulkee kuin unissa käydessään hovissa välittämättä edes tervehtiä kuninkaan henkilääkäriä, jota hän selän takana on nimittänyt välskäriksi ja suoneniskijäksi.

Kaiken lisäksi Hedin ei hiukkaakaan usko Björnramin henkienmanauksiin sen enempää kuin Ulfkloun Kustaa Aadolfin henkeenkään. Hän on sydänjuuriaan myöten luonnontieteilijä eikä mystiikka ole koskaan tehnyt häneen vaikutusta.

Björnramin ottaessa tyytyväinen hymy laihoilla kasvoillaan vastaan toisten onnitteluja Hedin kumartuu ja poimii jotakin maasta. Sitten hän viheltää hiljaa itsekseen ja tutkii tarkemmin löytöään.

”Henki, laskeudu kuolevaisten joukkoon ja näyttäydy meille!” Hedin huutaa äkkiä lujalla äänellä, ja kaikkien järkytykseksi seisoo samassa molempia käsiään heiluttava valkoinen aave postimestarin haudalla.

Kaarle-herttuan huulilta pääsee huudahdus, toiset eivät osaa tehdä muuta kuin tuijottaa valkoista edessään olevaa hahmoa.

”Henki, osoita meille suopeuttasi ja siunaa meitä!” Hedin huutaa, ja heti levittää valkoinen hahmo molemmat käsivartensa kuin antaakseen siunauksensa.

Kukaan ei tiedä vähään aikaan, mitä pitäisi ajatella. Nuori Reuterholm seisoo suu auki ymmärtämättä oikein, mitä on tapahtunut. Hän ei olisi koskaan uskonut, että Hedin jota hänen oppi-isänsä Björnram niin syvästi halveksii, pystyisi manaamaan henkiä. Ja nyt on kuitenkin vainaja ilmestynyt heidän eteensä.

Kaarle-herttua tuijottaa myös hämmästyneenä aavetta. Kuninkaan henkilääkäri on saanut postimestarin nousemaan haudastaan, vaikka he kaikki ovat pitäneet Hediniä mitättömänä ihmisenä, jolle Jumala ei ole antanut taitoja mystiikan alalla.

Ensimmäisenä toipuu järkytyksestään Björnram. Raivokkaana hän syöksyy Hedinin kimppuun, mutta henkilääkäri välttää notkeasti hypäten hänen iskunsa. Valkoinen hahmo jonka Hedin on saanut juuri näkymään, häälyy uhkaavasti sinne tänne. Välillä se näyttää syöksyvän suoraan katselijoiden päälle, sitten se kääntyy äkkinykäyksellä ja perääntyy taaksepäin.

Alexander Roslin

Kuningas Kustaa on yhtä hämmästynyt kuin toisetkin. Hän on selvästi tuntenut hengen kosketuksen – jonkun kerran hän jo luuli sen aikovan kuristaa hänet, kun se ryntäsi mielettömästi käsivarsiaan heiluttaen häntä kohti – mutta sitten se oli äkkiä kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kustaa pyyhkii nenäliinalla otsaansa ja häntä puistattaa vieläkin.

”Sinä koira, nyt olet suututtanut henget ikuisiksi ajoiksi!” Björnram huutaa taivoissaan. ”Polvistu ja rukoile anteeksiantoa, muuten me olemme kaikki tuhon omia.”
Mutta kuninkaan henkilääkäri ei välitä Björnramin uhkauksista, vaan nauraa hänelle päin kasvoja.

”Te ja teidän henkienmanauksenne”, Hedin sanoo ivallisesti. ”Teidän Majesteettinne, halutatteko nähdä taas postimestarin hengen?”

Samassa ilmestyy puun lehvistöstä valkoinen hahmo haudalle, se levittele pitkiä käsivarsiaan, kääntyilee sinne tänne ja häipyy sitten samaa tietä kuin oli tullutkin.

”Tämä on petosta kaikki, Teidän Majesteettinne”, Hedin jatkaa rauhallisesti. ”Minä olen jo kauan epäillyt Björnramia ja tänä iltana hiivin hänen perässään hautausmaalle nähdäkseni, mihin valmisteluihin hän oikein aikoi ryhtyä ennen Teidän Majesteettinne tuloa. Minä näin hänen kiinnittävän naruja puuhun ja arvasin, mitä hän suunnitteli. Postimestarin henki on valkoinen vaate, joka voidaan laskea puusta ja vetää taas ylös aina sen mukaan, miten kuu tulee näkyviin.”

”Sinä valehtelet! Sinä olet jo kauan kadehtinut minun asemaani!” Björnram huutaa. ”Itse olet kiinnittänyt naruja puuhun ja koetat nyt todistaa minut petkuttajaksi. Sinä et ole henkien suosiossa ja koetat kostaa minulle sen.”

Björnramin ääni muuttuu kimeäksi kirkumiseksi, hän levittelee käsivarsiaan ja lysähtää lopulta ääneen itkien maahan.

Kuningas Kustaa katselee suuttuneena maassa makaavaa Björnramia. Hänet, Ruotsin kuningas on houkuteltu hautausmaalle ja hänen eteensä on levitetty valkoinen vaate ja yritetty saada hänet uskomaan, että se on henki. Kustaa torjuu kiusaantuneena ajatuksen, että hänkin oli uskonut näkevänsä edessään aaveen ja ollut vieläpä tuntevinaan tämän kosketuksen. Närkästyneenä hän kääntyy ja lähtee kulkemaan nopein askelin hautausmaalta.

”Kun te ensi kerran petätte noitakonsteillanne ihmisiä, älkää avatko hautausmaan porttia, kun se tavallisissa oloissa suljetaan joka ilta. Voihan olla, että saatte tänne jonkun muunkin epäluuloisen katselijan, joka hämmästyy henkien huomaavaisuutta nähdessään portin auki.

Hedin kumartaa Kaarle-herttualle ja kiiruhtaa sitten kuninkaan perään, niin että hiekka narskuu hänen jalkojensa alla.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas

Miten viisastua: sitaatteja Antiikin Roomasta osa 1

”Cineri gloria sera venit.” - Tuhkalle tulee kunnia liian myöhään.

Sitaatti on Martialiksen elegiamittaisesta epigrammista. Niinhän se on, perheenjäseniä ja ystäviä ei osata arvostaa heidän eläessään tai ainakaan arvostusta ei osata näyttää. Mutta sitten kun ystävä/ sukulainen kuolee, arvostetaan vainajaan senkin edestä.

”Magistra vitae philosophia.” - Filosofia on elämän oppimestari.

Väite todistuksineen löytyy Marcus Tullius Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Filosofia on vienyt minua eteenpäin henkisessä kasvussa, ja on varmasti vienyt monia muitakin.

”Vivera est gocitare.” - Elämä on ajattelemista.

Myös tämä sitaatti löytyy Ciceron teoksesta Keskusteluja Tusculumissa. Koskaan ei voi ajatella liikaa, mutta synkille ajatuksille ei pidä antaa liikaa tilaa.

”Nihil inimicius quam sibi ipse!” - Ei ole niin suurta vihollista kuin on itse itselle!

Ajatus on Ciceron kirjeestä ystävälleen Atticukselle. Hän viittaa Caesariin (Gauis Julius Caesar). Tässäpä kaikille ihmisille kuolematonta viisautta elämänohjeeksi.

”Instrue praeceptis animun, ne discere cessa: nam sine doctrina vita est quasi mortis imago.” - Varusta sieluasi tiedolla, älä lakkaa oppimasta, sillä elämä ilman tietoa on kuoleman kuvajainen.

Marcus Porcius Cato vanhemmalta peräisin olevassa sitaatissa kiteytyy hyvin, mikä on elämän ensisijainen tarkoitus.

”Iucunda est memoria praeteritorum malorum.” - Voitetuista vaikeuksista jää mieluisa muisto.

Niin Cicero kysyi. Ajatus siitä miten hyvältä jonain päivänä tuntuu, kun vaikeat päivät ovat jääneet taakse on auttanut minua kestämään vaikeudet silloinkin kun on tuntunut siltä että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Kirjoittakaa tämä voimalause muistiin, että voitte opetella sen ulkoa.

”Hos successus alit: possunt quia posse videntur.” - Menestys ruokkii heitä. He uskovat, koska he uskovat pystyvänsä.

Heksametrinen säe on Vergiliukselta Aeneisistä. Kaikki tavoitteet eivät ole helposti saavutettavissa, mutta niiden saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta, jos uskoo aina itseensä.

”Segnius homines bona quam mala sentire”, toteaa Livius - Hitaammin ihmiset ymmärtävät onnensa kuin epäonnensa.

Meillä saattaa mennä ihan hyvin hyvinvointivaltiossa, mutta emme näe sitä, koska olemme negatiivisuutemme sokaisemia tai haluamme aina vain enemmän enemmän ja vieläääää enemmän. Emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on ennen kuin menetämme sen.

”Est rerum omnium magister usus”, Gaius Julius Caesar sanoi. - Kaikissa asioissa kokemus on opettaja.

Kukaan ei synny viisaudenlähteeksi, mutta viisas oppii kerrasta kantapään kautta. Typerys toistaa vaan kaiken ajaa samoja virheitä.

Ludvig XV:n luonne, mielenkiinnonkohteet ja harrastukset

Monarkin luonne:

Ludvig XV olisi luultavasti kuollut taaperona vanhempiensa tavoin tuhkarokkoepidemiassa, joka iski Pariisiin hänen ollessaan vasta kaksivuotias, jollei hänen terävä hoitajansa Ventadourin herttuatar olisi päättänyt lujasti ettei päästäisi lääkäreitä lähellekään hoidokkiaan. Tomppelien lääkäreiden hääriessä toisen prinssin kimpussa arveluttavine hoitokonsteineen herttuatar vei pienen Ludvigin huoneeseensa. Hän järjesti tämän takaisin rintaruokintaan, vaikka tämä olikin jo kaksi. Lapsi jäi eloon, mutta hän oli hyvin yksinäinen, olivathan hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolleet. Espanjaa hallitseva setä Filip V oli elossa, mutta Ludvig ei koskaan tavannut häntä.

Ventadourin herttuatar oli hänelle kuin oma äiti. Pikku Ludvig nimittikin aatelisnaista äidiksi. Lastenhoitajasta erottaminen oli Ludvigille hyvin traumaattinen kokemus, sillä hän sulkeutui itseensä eikä koskaan palautunut ”ennalleen”. Silloin oli perinne ottaa ylhäinen poikalapsi naisten hoidosta miesten kasvatettavaksi – vaikka väkivalloin viemällä. Ludvigin kasvatusta jatkoivat seitsemänkymmentäkolmevuotias Ranskan marsalkka Villeroyn herttua ja kuusikymmentäkaksivuotias entinen Fréjusin piispa (myöhemmin kardinaali de Fleury). Ludvig pysyi koko elämänsä ujona, usein alakuloisena ja seuraa karttavana. Vain hyvin pienen sisäpiirin jäsenillä oli kunnia tavata häntä linnan yksityisimmissä huoneissa. Hän oppi pitämään todelliset ajatuksensa ja tunteensa piilotettuina eikä päästänyt ketään lähelleen. 

 

Uudet kasvot kammottivat häntä aina. Hän inhosi julkista puhumista, osittain ujoutensa takia ja ehkä myös siksi, ettei hänen äänensä oikein sopinut rotevavartaloiselle ja komealle kuninkaalle. Hänen äänensä oli aina käheä julkisten puheitten pitäminen hermostutti häntä siinä määrin, että hänen äänensä muuttui korkeaksi ja kimakaksi.

Mutta kuningas oli kuin toinen ihminen ystäviensä ja rakastajattarensa seurassa pienillä päivällisillä. Herttua de Croÿ kuvailee päiväkirjassaan kuninkaan olleen iloinen ja vapaa, mutta säilyttäneen koko ajan arvokkuutensa. Kuningas ei vaikuttanut lainkaan ujolta, vaan puhui paljon viihdyttävästi ja hyvin. Madame de Pompadourin oppi-isä abbé de Bernis puolestaan kertoo että oli kestänyt kokonaiset kolme vuotta, ennen kuin hallitsija oli puhutellut häntä. Ludvig tiesi että kaikkia hänen sanomisiaan toisteltaisiin palatsin ulkopuolella ja ehkä myös vääristeltäisiin ja käsitettäisiin väärin, joten hän ei keskustellut vieraiden joukosta kuin yleensä metsästyksestä tai terveydestä. Älykkyydestään ja laajoista tiedoistaan huolimatta hän oli enimmäkseen suhteellisen pitkästyttävä keskustelukumppani. Kuitenkin hänen kuultiin puhuvan rennosti ja iloisesti rakastajattarensa kanssa monenlaisista aiheista, jopa valtion asioista ja sotaan liittyvistä ongelmista.

Monarkin mielenkiinnonkohteet ja harrastukset:

Ludvigilla oli pieni aina lukittu yksityinen kabinetti, johon kukaan ei saanut tulla. Huoneen jakkaroilla oli asiakirjoja, papereita ja hallitsijan omien salaisten agenttien raportteja ulkomailta. Hallitsija harjoitti toisinaan virallisen politiikan kanssa ristiriidassa olevaa ulkopolitiikkaa. Edes hänen rakastajattarensa Pompadourin markiisitar ja kaikkein luotetuimmat ministerit eivät tienneet, mitä monarkki suunnitteli salaisessa huoneessa.

Vehkeilyn ja salakielisanomien ohella Hänen Majesteettinsa piti hyvin paljon metsästyksestä, josta tulikin ajan mittaan hänen tärkein harrastuksensa. Jollei Ludvig päässyt metsälle koko päivänä, hän ei ollut omasta mielestään ”tehnyt mitään”. Useimmiten hän lähti metsälle gondoliksi kutsutuilla suurilla vaunuilla, joita veti kahdeksan hevosta ja ohjasti luotettava kuski nuoren apulaisen kanssa. Kuninkaan vaunujen edellä nelisti henkivartiokaarti, perässä ratsastivat muskettisoturit ja turvasaattue. Yleensä kuninkaan vaunuissa matkasi tavallisesti kuusi tai seitsemän ihmistä: henkivartiokaartin päällikkö, ylimmäinen hovitallimestari, kuningassuvun prinssejä ja ylhäisiä kutsuvieraita. Gondolin ja turvajoukkojen jäljessä ajoi aina varavaunuina samanlainen kahdeksan hevosen vetämä gondoli. Hoviväki ajoi pitkänä saattueena varavaunujen jäljessä kaikenlaisilla ja -kokoisilla vaunuilla. Seurueeseen kuului lähes aina kuninkaan tyttäriä, ulkomaiden lähettiläitä ja muita onnenmyyriä, joilla oli oikeus osallistua kuninkaan metsästysretkiin.

Hyvin nuorena Ludvigille sisustettiin niin sanotut ”pienet kabinetit” eli joukko yksityishuoneiston ja ullakon väliseen kolmanteen kerrokseen. Tästä huoneistosta löytyi kirjasto ja verstas, jossa oli uudenaikainen sorvi. Käsitöistä pitävä kuningas nikkaroi, veisti ja valmisti monenlaisia esineitä puusta, norsunluusta ja hopeasta. Yksi huone oli täynnä uusimpia Ranskan ja maailman karttoja. Huoneesta löytyi barometrejä, mikroskooppeja, karttapalloja, monimutkaisia kelloja ja tähtitieteellisiä kojeita. Ruoanlaiton kokeiluun, kakkujen ja muitten leivosten leipomiseen ja hajuvesien tislaaminen oli erillinen huone. Ludvig seurasi tarkasti ranskalaisten tiedemiesten kokeita, lääketieteen, maanviljelyksen ja etenkin sähkötekniikan alalla. Hollantilaisten tiedemiesten onnistuttua johtamaan vuonna 1745 sähkövirtaa hieromalla lasipulloa ja pitämällä samassa kädessään metallikappaletta hän halusi toistaa kokeen Versaillesin suuressa Peilisalissa.

Pieniin kabinetteihin oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Siellä hallitsija sai olla rauhassa eikä kukaan, ei edes ministeri tai rintamalta tullut kuriiri saanut häiritä häntä kutsumatta. Kaikkien piti jättää kirjallinen anomus madame de Pompadourille, joka ratkaisi henkilökohtaisesti oliko asia todella niin kiireellinen että kuningasta oli pakko häiritä kesken aterian.

Ajan myötä kuningas alkoi syödä monta kertaa viikossa yksityisen päivällisen kabinetissaan. Vieraat kokoontuivat viereiseen huoneeseen ”Pikku galleriaan” ennen ateriaa ja myöhemmin pelaamaan korttia. Viereisessä huoneessa Ludvig jauhoi ja keitti kahvit itse vierailleen. Portaita pitkin pääsi ullakolle ja katolle, missä oli kuninkaan köynnöskasvitarha, kyyhkyslakka, lintuhäkkejä ja jopa kanala.

Kevätkuukausia

Minä maaliskuu säästää,

sen huhtikuu päästää

Huhtikuussa lähdettiin miesjoukolla kaatamaan suuret havupuukasket eli huhdat. Muita huhtikuun vanhoja nimityksiä olivat salama- ja suvikuu. Huhtikuu huuhteli lumen maasta, jään vedestä ja ohranjyvät aitat loukosta. Vesien varsilla asuvat valmistautuivat korjaamaan vanhoja kalapyydyksiään ja valmistamaan uusia. Samoin ajettiin kevätheiniä, käytiin halonhakkuussa ja aloitettiin seinähirsien veistäminen uudisrakennuksiin.

Huhtikuun ensimmäiseksi sattui iloisen pilanteon päivä, aprillipäivä. Jo aamuvarhaiselle kiirehdittiin lähettämään tietämättömiä ja herkkäuskoisia hakemaan lainaksi tai peräti ostamaan apteekista uuninlestiä, makkaranlukkoa, äkkilähtöä, lapikkaanousua, maatien jytyä, Egyptin pimeyttä, keltaista kiusaa ja niin edelleen. Tulija otettiin yleensä vastaan hymyilemättä sanomalla: ”Oli se meillä, mutta eilen vietiin naapuriin, käy sieltä kysymästä!” Näin hakijaa juoksutettiin ympäri kylää, kunnes asianomainen jossakin vaiheessa huomasi että häntä oli vedetty nenästä. Kun hän palasi lähtöpisteeseen, hänelle sanottiin:

Aprillia, syö silliä,

juo suolavettä päälle!

Tämäkin hauska tapa pyrittiin säilyttämään. Varsinkin koululaiset yrittivät kertoa opettajille uskomattomia juttuja. Sanomalehdissäkin esitettiin toisinaan perättömiä uutisia aprillipäivän nimissä ja kustannuksella. Leudot suvi- ja huutoyöt ajoittuivat huhtikuun puoliväliin, jolloin kalat lähtivät liikkeelle, kurjet saapuivat tuoden västäräkin ”siiven päällä” ja varis pyöräytti ensimmäisen munansa. Paimenet soittelivat leppätorvella ja pukinsarven ”suden suun” kiinni.

Yrjön päivä 23.4

Se oli silloin yleinen karjanuloslaskupäivä Itä-Suomessa. Vaikka silloin olikin vielä lunta maassa, vietiin karja silti pihalle jaloittelemaan. Tänä päivänä lapset ripustivat karjankellot kaulaansa ja juoksivat meluten pihoilla ja lähimetsissä. Näin he karkottivat susia - ”Yrjänän koiria – loitommalle Samalla hoilotettiin:

Pane Yrjö koiras kiinni,

älä laske laitumelle!

Myös kala, varsinkin ahven alkoi käydä pyydyksiin, siksi sanottiin: Jyrkinä jyräs, kalamiehen kattilassa.

Kevään töihin ja säihin taas viittasi sananparsi:

Yrjö auran pellolle kantaa,

Markus käelle kielen antaa.

Vappu 1.5.

Vappuna kunnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesäpöntöt eli uutut. Varsinkin telkät asettuivat niihin mielellään ja niiden munia käytettiin ruokana. Varastoaitoissa oli tähän aikaan enää vain luut jäljellä, mutta täten saatiin vähän tuoretta ravinnonlisää luonnosta.

Vapuksi toivotettiin lämmintä säätä ja etelätuulta, joka toi hyvän maitovuoden. Vappu kantoi vakan pellolle ja pavun vaolle. Etelä-Suomessa oli päästävä kylvämään kauraa viimeistään viikon kuluttua vapusta.

Ristinpäivä 3.5.

Ristinpäivä oli perheen keskeinen juhlapäivä, jolloin tarjottiin maitoon keitettyä ohrapuuroa aamiaiseksi ja kalakeittoa päivälliseksi. Laihtunut karja laskettiin kauemmaksi metsään nyhtämään ylitalvista heinää routaisesta maasta. Kalamiesten oli saatava keittotarpeet vaikka avannosta, muutoin pyyntionni hävisi kesällä. Myös metsästäjät virittivät ensimmäisiä ansojaan, varsinkin ukkoteereen päänmenoksi.

Ristinpäivää pidettiin vainajien kulkupäivänä. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät askeleet kuuluisi. Järjestettiin myös kulkueita, joissa kannettiin ristiä olkapäillä. Tällä ristillä pyhitettiin kylvöpellot ja siunattiin toukojen kasvu.

Erkki 18.5.

Erkki oli Karjalassa kaalin ja lantun kylvöpäivä ja Hämeessä kylvettiin silloin papua. Karja laskettiin metsälaitumille, koska ”Erkki portit sulki”.

Käki Erkin kainalossa,

pääskynen pivon pohjassa

Jos Erkki tulee kukka kädessä,

niin Jaakko tulee kakku kainalossa.

Jos sammakonpoika Erkkinä elää,

niin ruis Jaakkona helää.

Mitä Erkkinä turkki päällä kylvetään,

sitä elolla paita päällä leikataan.

Kylmä Erkki – hyvä merkki,

lämmin Erkki – paha merkki.

Erkki lurjus turkki päällä,

koko kesän paita päällä.

Erkin päivän säde on kultaa kalliimpi.

Eerikka, jaarikka pellonpäässä kyntää.

Pääsiäisviikon tapoja ja uskomuksia

Piinaviikon eli pääsiäisviikon päivillä oli ennen kansan antamia nimityksiä: sukkasunnuntai, malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai ja lankalauantai.

Kiirastorstai

Vanhastaan oli tapana Savossa ja Pohjanmaalla ajaa kiiraa metsään piinaviikon torstaina. Kelkkaan asetettiin palava terva-astia, lisäksi romutavaraa, myös kuokkia, sirppejä ja viikatteita. Vetäjä ryhtyi työhönsä loihtien:

Kitis kiira metsään,

tulta suuhun,

savua sieraimiin

seipäällä selkään

peltoin peätse,

aitain alitse!

Näin kierrettiin talo ja navetta useaan kertaan. Osa kiiran karkottajista sitoi lehmänkellon kaulaansa ja juoksi ympäri pihapiiriä. Näin tehtiin, jotta kesällä ei olisi ilmestynyt lähistölle käärmeitä, sammakoita eikä edes sisiliskoja. Kiira oli kansalle epäselvä, onnettomuutta tuottava olento, jokin pahan silmän tapainen, joka piti kevään tullen karkottaa kauaksi asumusten luota.

Hämeessä ja Karjalassa kiirastorstai oli perusteellisen vuosisiivouksen päivä. Jokainen nurkka pestiin sekä kuluneet vaateparret heitettiin poltettavaksi.

Pitkäperjantai

Tämä oli kaikin puolin vakava ja hymytön päivä, joka vietettiin kotona paastoten. Oli sopivaa nauttia vain vaatimatonta ruoka sekä lukea raamattua ja käydä kirkossa. Lasten ilonpitoa ei sallittu missään muodossa.

Lankalauantai

Kaikkien pahojen voimien sanottiin olleen liikkeellä juuri lankalauantaina iltayöllä. Uskaltauduttiin sentään joukolla kuuntelemaan enteitä katolle tai teiden risteyksiin. Yön salaperäisyyttä ja taianomaisuutta tehosti myös nouseva täysikuu.

Pääsiäistrullit

Länsi-Suomessa heitä nimitettiin trulleiksi tai rulleiksi, Itä-Suomessa noita-akoiksi. He yrittivät päästä navettaan riistämään karjaonnea talosta itselleen tai naapurilleen. He leikkasivat lehmistä karvatuppoja, jopa nahanpalasia, keritsivät lampaita otsasta tai rinnan alta, joista paikoista ei leikattu tavallisesti villaa. Tällaisen noituuden kohteeksi joutunut eläin oli vaarassa sairastua johonkin vaikeaan tautiin, katkaista jalkansa tai peräti kuolla. Metsänpeittokin (eksyminen metsään) oli uhkaamassa trullien käsittelemää eläintä.

Varastamansa karvat noita vei omaan kätköönsä, ja sitten karjaonni vaihtoi paikkaa uskomusten mukaan. Kun trullit olivat suorittaneet kierroksensa, he lähtivät kansan käsityksen mukaan noitien suureen kokoukseen, jota johti itse pääpaholainen. Heitä tuli kaikkialta ilman suunnilta lentäen luudan varrella, korennolla, rukilla, kaukalolla, olkilyhteellä tai lampaan selässä istuen. Ovetkaan eivät voineet estää trullien aikeita: he lähtivät lentoon vaikka savupiipun kautta. Noitien piti ehtiä kotiin ennen pääsiäisaamun koittoa, vieläpä ehtiä kirkkoonkin.

Trulleja yritettiin pelotella ja pitää monin keinoin pois pihalta. Kerrotaan erään rohkean yllättäneen noidan navetasta, mutta samalla hetkellä pirulainen oli muuttanut itsensä lantatalikoksi. Kun siitä oli katkaistu pii, oli eräältä kylän eukolta mennyt sinä iltana jalka poikki. Pohjanmaalla sytytettiin pääsiäiskokkoja eli pääsiäisvalkeita trullien häätämiseksi. Pellolle oli koottu jo pitkin viikkoa kokkotarpeita: vanhoja luutia, vihtoja, puuastioita ja varsinkin olkia riihiladosta. Kaikki talon asukkaat kokoontuivat sinne ja jokaisella oli mukanaan keppi tai seiväs tulen kohentamista varten. Heitettiin palamaan terva-astioita sekä kosteita kuusen- ja katajanoksia, jotta saataisiin aikaiseksi runsaasti noitia pelottavaa kitkerää savua. Nimenomaan olkien polttaminen tarkoitti hyvän sadon ja karjanannin turvaamista.

Pääsiäispäivät

Pääsiäisen tienoilla alettiin varustautua vastaanottamaan kevättä ja kesää. Entisaikoina villien metsä- ja vesilintujen munat olivat hyvä lisä talvena niukentuneisiin ruokavarastoihin. Pesien etsintä oli tietenkin lapsien mielipuuhaa.

Tytöillä oli tapana mennä varhain pääsiäisaamuna hakemaan vettä kaivosta pestä kasvonsa. Näin heistä tuli virkeitä ja somia koko vuodeksi.

Luultiin yleisesti että sai sen eläimen luonteenominaisuuksia, jonka näki ensimmäiseksi pääsiäisaamuna. Jos näki hevosen, tuli voimakkaaksi. Jos näki lehmän, kävi laiskaksi. Sian nähnyt pysyi likaisena. Koiran nähnyt esiintyi äreänä mutta viisaana. Kissan kohdannut jäi uneliaaksi ja viluiseksi koko vuodeksi. Karjaa ei tietysti unohdettu. Tällä kertaa noustiin varhain navetan katolle. Jossa soitettiin lehmän ja lampaan kelloja. Sen jälkeen kellokas sai tunnusmerkin kaulaansa tulevaksi kesäksi.

Nuoriso kunnosti Länsi-Suomessa pääsiäisenä pihalla keinun tai hyppylaudan paikan. Otettiin pitkä lauta jonka keskikohdan alle asetettiin paksu poikkipuu. Sitten ryhdyttiin koettelemaan jalkavoimien kestävyyttä. Mitä korkeampi ilmalento oli, sitä parempi vuodesta tuli hyppääjälle. Juostiin myös hippaa ja leskistä. Itä-Suomessa kokoonnuttiin johonkin suurtupaan, kiikkumäelle tai kisavuorelle leikkimään koko iltapäiväksi. Siellä syntyi itsestään iloisia liekkulauluja.

Pääsiäisenä ruokapöytä ei ollut niin runsas kuin esimerkiksi jouluna, mutta tunnettiin silti muutamia vakituisia pääsiäisruokia. Mämmiä valmistettiin Lounais-Suomessa mallasjauhoista, ensin keittämällä ja paistamalla sitten uunissa tuokkosissa. Se oli makeahkoa ja maistui erinomaiselta maidon kanssa. Mämmi on edelleen tunnettu juhlajälkiruoka nykyistenkin kotien pääsiäispöydissä. Muita kansan herkkuja olivat munamaito, verimakkarat, piimäpiirakat, erilaiset paistit ja kotijuustot. Pääsiäismunia värjättiin sipulinkuorilla vastan lehdillä kirjaviksi. Juhlaruuan huippuna hyvin suolattu munavoi.

Pääsiäisen sään sanottiin määränneen myös helluntain ilmat. Kun on pirttipääsiäinen, niin on nahkahelluntai eli molempina päivinä oli koleaa. Sanonta Mitä päivä pääsiäisnä, sitä sää sären kutuna, taas merkitsi jäiden lähtöaikaa ja silloin alettiin saada tarpeellista lisäsärvintä ruokavalioon. Hyvänä vuodentulon enteenä pidettiin sitä että aurinko nousi kirkkaana pääsiäisaamuna. Auringon tanssiminen silloin taivaanrannalla oli myös laajalle levinnyt uskomus, vaikka se pelkkää hupsua talven kourista vapautumisesta iloitsevan ihmisen mielikuvituksen tuotetta.