Kevätkuukausia

Minä maaliskuu säästää,

sen huhtikuu päästää

Huhtikuussa lähdettiin miesjoukolla kaatamaan suuret havupuukasket eli huhdat. Muita huhtikuun vanhoja nimityksiä olivat salama- ja suvikuu. Huhtikuu huuhteli lumen maasta, jään vedestä ja ohranjyvät aitat loukosta. Vesien varsilla asuvat valmistautuivat korjaamaan vanhoja kalapyydyksiään ja valmistamaan uusia. Samoin ajettiin kevätheiniä, käytiin halonhakkuussa ja aloitettiin seinähirsien veistäminen uudisrakennuksiin.

Huhtikuun ensimmäiseksi sattui iloisen pilanteon päivä, aprillipäivä. Jo aamuvarhaiselle kiirehdittiin lähettämään tietämättömiä ja herkkäuskoisia hakemaan lainaksi tai peräti ostamaan apteekista uuninlestiä, makkaranlukkoa, äkkilähtöä, lapikkaanousua, maatien jytyä, Egyptin pimeyttä, keltaista kiusaa ja niin edelleen. Tulija otettiin yleensä vastaan hymyilemättä sanomalla: ”Oli se meillä, mutta eilen vietiin naapuriin, käy sieltä kysymästä!” Näin hakijaa juoksutettiin ympäri kylää, kunnes asianomainen jossakin vaiheessa huomasi että häntä oli vedetty nenästä. Kun hän palasi lähtöpisteeseen, hänelle sanottiin:

Aprillia, syö silliä,

juo suolavettä päälle!

Tämäkin hauska tapa pyrittiin säilyttämään. Varsinkin koululaiset yrittivät kertoa opettajille uskomattomia juttuja. Sanomalehdissäkin esitettiin toisinaan perättömiä uutisia aprillipäivän nimissä ja kustannuksella. Leudot suvi- ja huutoyöt ajoittuivat huhtikuun puoliväliin, jolloin kalat lähtivät liikkeelle, kurjet saapuivat tuoden västäräkin ”siiven päällä” ja varis pyöräytti ensimmäisen munansa. Paimenet soittelivat leppätorvella ja pukinsarven ”suden suun” kiinni.

Yrjön päivä 23.4

Se oli silloin yleinen karjanuloslaskupäivä Itä-Suomessa. Vaikka silloin olikin vielä lunta maassa, vietiin karja silti pihalle jaloittelemaan. Tänä päivänä lapset ripustivat karjankellot kaulaansa ja juoksivat meluten pihoilla ja lähimetsissä. Näin he karkottivat susia - ”Yrjänän koiria – loitommalle Samalla hoilotettiin:

Pane Yrjö koiras kiinni,

älä laske laitumelle!

Myös kala, varsinkin ahven alkoi käydä pyydyksiin, siksi sanottiin: Jyrkinä jyräs, kalamiehen kattilassa.

Kevään töihin ja säihin taas viittasi sananparsi:

Yrjö auran pellolle kantaa,

Markus käelle kielen antaa.

Vappu 1.5.

Vappuna kunnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesäpöntöt eli uutut. Varsinkin telkät asettuivat niihin mielellään ja niiden munia käytettiin ruokana. Varastoaitoissa oli tähän aikaan enää vain luut jäljellä, mutta täten saatiin vähän tuoretta ravinnonlisää luonnosta.

Vapuksi toivotettiin lämmintä säätä ja etelätuulta, joka toi hyvän maitovuoden. Vappu kantoi vakan pellolle ja pavun vaolle. Etelä-Suomessa oli päästävä kylvämään kauraa viimeistään viikon kuluttua vapusta.

Ristinpäivä 3.5.

Ristinpäivä oli perheen keskeinen juhlapäivä, jolloin tarjottiin maitoon keitettyä ohrapuuroa aamiaiseksi ja kalakeittoa päivälliseksi. Laihtunut karja laskettiin kauemmaksi metsään nyhtämään ylitalvista heinää routaisesta maasta. Kalamiesten oli saatava keittotarpeet vaikka avannosta, muutoin pyyntionni hävisi kesällä. Myös metsästäjät virittivät ensimmäisiä ansojaan, varsinkin ukkoteereen päänmenoksi.

Ristinpäivää pidettiin vainajien kulkupäivänä. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät askeleet kuuluisi. Järjestettiin myös kulkueita, joissa kannettiin ristiä olkapäillä. Tällä ristillä pyhitettiin kylvöpellot ja siunattiin toukojen kasvu.

Erkki 18.5.

Erkki oli Karjalassa kaalin ja lantun kylvöpäivä ja Hämeessä kylvettiin silloin papua. Karja laskettiin metsälaitumille, koska ”Erkki portit sulki”.

Käki Erkin kainalossa,

pääskynen pivon pohjassa

Jos Erkki tulee kukka kädessä,

niin Jaakko tulee kakku kainalossa.

Jos sammakonpoika Erkkinä elää,

niin ruis Jaakkona helää.

Mitä Erkkinä turkki päällä kylvetään,

sitä elolla paita päällä leikataan.

Kylmä Erkki – hyvä merkki,

lämmin Erkki – paha merkki.

Erkki lurjus turkki päällä,

koko kesän paita päällä.

Erkin päivän säde on kultaa kalliimpi.

Eerikka, jaarikka pellonpäässä kyntää.

Pääsiäisviikon tapoja ja uskomuksia

Piinaviikon eli pääsiäisviikon päivillä oli ennen kansan antamia nimityksiä: sukkasunnuntai, malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai ja lankalauantai.

Kiirastorstai

Vanhastaan oli tapana Savossa ja Pohjanmaalla ajaa kiiraa metsään piinaviikon torstaina. Kelkkaan asetettiin palava terva-astia, lisäksi romutavaraa, myös kuokkia, sirppejä ja viikatteita. Vetäjä ryhtyi työhönsä loihtien:

Kitis kiira metsään,

tulta suuhun,

savua sieraimiin

seipäällä selkään

peltoin peätse,

aitain alitse!

Näin kierrettiin talo ja navetta useaan kertaan. Osa kiiran karkottajista sitoi lehmänkellon kaulaansa ja juoksi ympäri pihapiiriä. Näin tehtiin, jotta kesällä ei olisi ilmestynyt lähistölle käärmeitä, sammakoita eikä edes sisiliskoja. Kiira oli kansalle epäselvä, onnettomuutta tuottava olento, jokin pahan silmän tapainen, joka piti kevään tullen karkottaa kauaksi asumusten luota.

Hämeessä ja Karjalassa kiirastorstai oli perusteellisen vuosisiivouksen päivä. Jokainen nurkka pestiin sekä kuluneet vaateparret heitettiin poltettavaksi.

Pitkäperjantai

Tämä oli kaikin puolin vakava ja hymytön päivä, joka vietettiin kotona paastoten. Oli sopivaa nauttia vain vaatimatonta ruoka sekä lukea raamattua ja käydä kirkossa. Lasten ilonpitoa ei sallittu missään muodossa.

Lankalauantai

Kaikkien pahojen voimien sanottiin olleen liikkeellä juuri lankalauantaina iltayöllä. Uskaltauduttiin sentään joukolla kuuntelemaan enteitä katolle tai teiden risteyksiin. Yön salaperäisyyttä ja taianomaisuutta tehosti myös nouseva täysikuu.

Pääsiäistrullit

Länsi-Suomessa heitä nimitettiin trulleiksi tai rulleiksi, Itä-Suomessa noita-akoiksi. He yrittivät päästä navettaan riistämään karjaonnea talosta itselleen tai naapurilleen. He leikkasivat lehmistä karvatuppoja, jopa nahanpalasia, keritsivät lampaita otsasta tai rinnan alta, joista paikoista ei leikattu tavallisesti villaa. Tällaisen noituuden kohteeksi joutunut eläin oli vaarassa sairastua johonkin vaikeaan tautiin, katkaista jalkansa tai peräti kuolla. Metsänpeittokin (eksyminen metsään) oli uhkaamassa trullien käsittelemää eläintä.

Varastamansa karvat noita vei omaan kätköönsä, ja sitten karjaonni vaihtoi paikkaa uskomusten mukaan. Kun trullit olivat suorittaneet kierroksensa, he lähtivät kansan käsityksen mukaan noitien suureen kokoukseen, jota johti itse pääpaholainen. Heitä tuli kaikkialta ilman suunnilta lentäen luudan varrella, korennolla, rukilla, kaukalolla, olkilyhteellä tai lampaan selässä istuen. Ovetkaan eivät voineet estää trullien aikeita: he lähtivät lentoon vaikka savupiipun kautta. Noitien piti ehtiä kotiin ennen pääsiäisaamun koittoa, vieläpä ehtiä kirkkoonkin.

Trulleja yritettiin pelotella ja pitää monin keinoin pois pihalta. Kerrotaan erään rohkean yllättäneen noidan navetasta, mutta samalla hetkellä pirulainen oli muuttanut itsensä lantatalikoksi. Kun siitä oli katkaistu pii, oli eräältä kylän eukolta mennyt sinä iltana jalka poikki. Pohjanmaalla sytytettiin pääsiäiskokkoja eli pääsiäisvalkeita trullien häätämiseksi. Pellolle oli koottu jo pitkin viikkoa kokkotarpeita: vanhoja luutia, vihtoja, puuastioita ja varsinkin olkia riihiladosta. Kaikki talon asukkaat kokoontuivat sinne ja jokaisella oli mukanaan keppi tai seiväs tulen kohentamista varten. Heitettiin palamaan terva-astioita sekä kosteita kuusen- ja katajanoksia, jotta saataisiin aikaiseksi runsaasti noitia pelottavaa kitkerää savua. Nimenomaan olkien polttaminen tarkoitti hyvän sadon ja karjanannin turvaamista.

Pääsiäispäivät

Pääsiäisen tienoilla alettiin varustautua vastaanottamaan kevättä ja kesää. Entisaikoina villien metsä- ja vesilintujen munat olivat hyvä lisä talvena niukentuneisiin ruokavarastoihin. Pesien etsintä oli tietenkin lapsien mielipuuhaa.

Tytöillä oli tapana mennä varhain pääsiäisaamuna hakemaan vettä kaivosta pestä kasvonsa. Näin heistä tuli virkeitä ja somia koko vuodeksi.

Luultiin yleisesti että sai sen eläimen luonteenominaisuuksia, jonka näki ensimmäiseksi pääsiäisaamuna. Jos näki hevosen, tuli voimakkaaksi. Jos näki lehmän, kävi laiskaksi. Sian nähnyt pysyi likaisena. Koiran nähnyt esiintyi äreänä mutta viisaana. Kissan kohdannut jäi uneliaaksi ja viluiseksi koko vuodeksi. Karjaa ei tietysti unohdettu. Tällä kertaa noustiin varhain navetan katolle. Jossa soitettiin lehmän ja lampaan kelloja. Sen jälkeen kellokas sai tunnusmerkin kaulaansa tulevaksi kesäksi.

Nuoriso kunnosti Länsi-Suomessa pääsiäisenä pihalla keinun tai hyppylaudan paikan. Otettiin pitkä lauta jonka keskikohdan alle asetettiin paksu poikkipuu. Sitten ryhdyttiin koettelemaan jalkavoimien kestävyyttä. Mitä korkeampi ilmalento oli, sitä parempi vuodesta tuli hyppääjälle. Juostiin myös hippaa ja leskistä. Itä-Suomessa kokoonnuttiin johonkin suurtupaan, kiikkumäelle tai kisavuorelle leikkimään koko iltapäiväksi. Siellä syntyi itsestään iloisia liekkulauluja.

Pääsiäisenä ruokapöytä ei ollut niin runsas kuin esimerkiksi jouluna, mutta tunnettiin silti muutamia vakituisia pääsiäisruokia. Mämmiä valmistettiin Lounais-Suomessa mallasjauhoista, ensin keittämällä ja paistamalla sitten uunissa tuokkosissa. Se oli makeahkoa ja maistui erinomaiselta maidon kanssa. Mämmi on edelleen tunnettu juhlajälkiruoka nykyistenkin kotien pääsiäispöydissä. Muita kansan herkkuja olivat munamaito, verimakkarat, piimäpiirakat, erilaiset paistit ja kotijuustot. Pääsiäismunia värjättiin sipulinkuorilla vastan lehdillä kirjaviksi. Juhlaruuan huippuna hyvin suolattu munavoi.

Pääsiäisen sään sanottiin määränneen myös helluntain ilmat. Kun on pirttipääsiäinen, niin on nahkahelluntai eli molempina päivinä oli koleaa. Sanonta Mitä päivä pääsiäisnä, sitä sää sären kutuna, taas merkitsi jäiden lähtöaikaa ja silloin alettiin saada tarpeellista lisäsärvintä ruokavalioon. Hyvänä vuodentulon enteenä pidettiin sitä että aurinko nousi kirkkaana pääsiäisaamuna. Auringon tanssiminen silloin taivaanrannalla oli myös laajalle levinnyt uskomus, vaikka se pelkkää hupsua talven kourista vapautumisesta iloitsevan ihmisen mielikuvituksen tuotetta.

Miten maaseudulla syötiin 1920- ja 1930-luvuilla

Maaseudun ruokatapoja sääteli vielä 1920- ja 1930 -luvuilla maatalouden työrytmi. Ruoan tehtävänä oli auttaa ihmisiä selviämään raskaista töistä. Tosin erilaiset neuvontajärjestöt kuten Martat, koettivat sivistää maaseudun naisia keskiluokalta otetun elämäntavan ja perheen mallin mukaisesti. Päivän aterioiden määrä ja ajankohta vaihtelivat alueittain ja taloittain. Maaseudun päivään mahtui yleensä kuusi ateriaa. Vuodenaika vaikutti erittäin paljon ruoan valintaan. Yleisin ruoka näytti kuitenkin olleen läskisoosi ja perunat. Samat ruokalajit toistuivat lähes joka aterialla.

Nykyihmisen huomio saattaa kiinnittyä eniten aamupalaan, joka on tämän päivän mittapuulla varsin täyttävä. Täytyy kuitenkin muistaa että ennen maaseudulla rehkittiin raskaissa töissä.

Esimerkkejä maaseudun väestön aterioista 1920- ja 1930-luvuilla

Aamukahvi klo 5.30:

Pelkkä kahvi tai myös aamupuuro

Aamupala klo 7.30:                

Perunat, sianlihakastike, perunat ja suolasärki, hernekeitto, lihakeitto,

kalakeitto, kaurapuuro, ohrapuuro, ruispuuro, marjapuuro, perunapuuro, jauhopuuro, ruisvelli, kahvi ja ruisleipä voin kanssa, perunat ja maitokastike, maitokeitto, korvike 

Aamupäiväkahvi:                   

Kahvi ja voileipä

Lounas klo 13 – 14:               

Hernekeitto, hernemutti, paistettu kala, läskisoosi, kalakeitto, maitoperunasoppa, pirana, lanttukukko, syltty, ruislvelli, ohrajauhopuuro, kauraryynivelli, silakkalaatikko, lihakeitto, perunoiden päällä keitetyt silakat, lihakastike ja peruna, maitoperunat,

leipäressu

Iltaruoka klo 17 – 20:

Kaljavelli, läskisoosi ja perunat, klimppisoppa, kaalikeitto, perunakeitto, valkoinen kastike ja perunat

Iltapala:

Voileipä ja maito, maitovelli, marjoja maidon kanssa (kesällä), leipää maidon kanssa

 

Lapset ottivat eväät mukanaan kouluun. Eväinä oli yleensä leipää, jonka päällä oli voita ja juomana oli pullotettua maitoa. Koululaiset vertailivat muiden lasten ruokia omiinsa. Jos eväät olivat köyhäpuoleiset, lapsi saattoi syödä ne puolittain muilta salassa. Lapset kadehtivat ja ihmettelivät muiden lasten hyviä eväitä. Jos jollakulla oli leivänpäällisenä makkaraa, sitä pidettiin lähes ihmeenä. Joskus varakas lapsi jätti eväänsä osan eväistään syömättä, mutta köyhemmät lapset eivät kuitenkaan kehdanneet pyytää ylijäämää itselleen. Kouluissa tarjottava ruoka oli joko velliä tai keittoa, mikäli sitä ylipäätään tarjottiin. Varsinaisia välipaloja ei tunnettu. Lapset eivät saaneet mennä yksinään ottamaan mitään naposteltavaa ruokakomerosta. He saivat kuitenkin hakea useissa taloissa pahimpaan nälkäänsä lanttuja ja nauriita.

Ruokajuomana oli tavallisesti maitoa, josta kerma oli erotettu. Joissakin taloissa maidossa oli pyhäisin kerma mukana, koska meijeri ei toiminut silloin. Myös piimää juotiin paljon. Silloin suomalaiset halveksivat syvästi kuorittua maitoa eli kurria jota pidettiin korkeintaan vasikan juomana, mutta silti sitä käytettiin monessa säästäväisessä kodissa ruokajuomana. Kahvi oli erittäin tärkeä juoma. Niinpä poroja ei heitetty pannusta menemään, vaan niistä keitettiin sumppi, jonka sekaan lisättiin kahvia ja palanen sikuria. Säästäväisyys kahvinkeitossa näytti olleen käytäntö useissa taloissa. Joissakin taloissa kahvinkeittoa varten oli kaksi pannua: toisessa keitettiin sumppi ja toisessa varsinainen kahvi. Ilmeisesti kahvi sitten sekoitettiin keskenään.

Ruoan valmistus ja hankinta

Maalaistalot olivat miltei täysin omavaraisia vielä 1920- ja 1930- luvuilla. Kaupasta ostettiin yleensä vain sokeri, suola, kahvi ja tupakka. Perheen miehet harrastivat tavallisesti ainakin kalastusta ja jotkut myös kävivät metsästämässä. Metsästä kerättiin syksyllä marjoa talvea varten. Usein marjametsällä käyminen oli määrätty lasten tehtäväksi, vaikka moni lapsi saattoikin inhota, kuluivathan kauniit kesäpäivät metsässä hyttysten syötävänä.

Talojen kotipuutarhoissa viljeltiin porkkanaa, punajuurta, lanttua, naurista, hernettä, avomaankurkkua, tomaattia, musta- ja punaherukkaa ja karviaismarjoja. Kimmokkeet uusiin kokeiluihin olivat yleensä ulkoapäin lähtöisin. Kun erään sortavalaisperheen lapset ryhtyivät 1930-luvulla maatalouskerholaisiksi, talon kasvimaalla alettiin kasvattaa myös pinaattia, salaattia, tilliä ja persiljaa.

Miltei kaikissa taloissa teurastettiin syksyllä tulevan talven varalle. Teurastuksesta saadulla lihalla oli monta käyttöä. Osa siitä suolattiin tulevan talven varalle ja osasta tehtiin makkaroita. Teurastuksen yhteydessä tehtiin myös tappaisrokkaa, johon käytettiin usein sisäelimiä ja veta. Keittoon saatettiin laittaa esimerkiksi verestä ja ohrajauhoista tehdystä taikinasta tehtyjä pieniä lettuja, jotka aseteltiin lihakeiton päälle kerroksittain kypsymään siten, etteivät ne tarttuneet toisiinsa. Lettusia kutsuttiin muun muassa klimpeiksi ja mykyiksi.

Yleensä keväällä (maalis-huhtikuussa) kun lehmä oli poikinut, teurastettiin vasikka, mikäli sitä ei ollut tarkoitus kasvattaa täysikasvuiseksi. Vasikanteurastuksesta jäi lapsille myönteinen muisto, sillä silloin tehtiin vasikanpaistia ja kermakastiketta. Paistista pidettiin erityisesti sen vuoksi, että ihmiset olivat kyllästyneet syömään talvella suolattua lihaa ja tuore liha toi miellyttävää vaihtelua ruokavalioon. Vasikoista valmistettiin myös aladobia, verilettuja ja lihapullia. Lehmän poikiminen merkitsi myös juustojen tekoja.

Isoissa taloissa kaakatti muutama kana. Yleensä munat valmistettiin keittämällä. Leivontaan ei välttämättä tuhlattu munia, sillä sitä varten oli olemassa Turun munan valmistamaa munapulveria. Munimisen lopettanut kana tapettiin eikä kaikilla paikkakunnilla edes syöty kananlihaa.

Juhla- ja herkkuruokia

Tavallista parempia ruokia tarjottiin juhlapyhinä ja vieraille. Rosollia tarjottiin vieraille ja ja jouluna. Joissakin perheissä valmistettiin lauantai-illan herkuksi, jonka kanssa nautittiin voileipää tai maitoa. Omalle väelle keitetyt perunat tarjottiin yleensä kuorineen, mutta kun talossa oli vieraita perunat keitettiin kuorittuina. Vieraille tarjottiin myös yleisesti leipiä, joiden päällä oli viipaloituja keitettyjä kananmunia.

Pääsiäismämmiä syötiin ainakin paikoitellen jo kerman ja sokerin kanssa, joten mämmi ei ollut enää varsinainen paastoruoka, vaan se oli ottanut paikkansa jälkiruokana. Juhannuksena monessa perheessä paistettiin lättyjä. Joillakin paikkakunnilla punainen hera oli keskikesän juhlan ruokaa. Jotkut talot ostivat keväisin pikkupossun, joka teurastettiin juhlapöytään. Joulun pääruoka ei ollut suinkaan kinkku vielä 1920- ja 1930-luvuilla, vaan joulupöydässä saattoi olla esimerkiksi paistettu lampaanlapa. Uudet tavat olivat silti jo vakiintumassakin jäljessä olevalle maaseudullekin. Jouluinen riisipuuro oli muuttumassa käytännöksi, kun ohrapuurosta oli tullut vanhanaikaista.

Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas Kustaa III suvaitsee nousta

Sprengtporten harppoo pitkin askelin pihan poikki ja astuu linnan käytävään.

”Minä olen eversti Sprengporten”, hän sanoo. ”Hänen Majesteettinsa odottaa minua.”

Yrjö-herra johdatetaan monien käytävien ja salien halki suureen odotushuoneeseen, joka on täynnä väkeä. Enin osa on hoviväkeä tai hienosta puvusta päätellen aatelisherroja ja korkeita virkamiehiä.

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee tänään nukkua kauemmin kuin tavallisesti”, muuan hoviherra sanoo toiselle.

”Eilen oli teatteriesitys, joka kesti myöhään”, puhuteltu sanoo selitykseksi. ”Kuningas oli taas loistava.”

Sprengtporten katselee ihmeissään ympärilleen. Mikäli kaikki nämä ihmiset ovat menossa hallitsijan puheille, ei hänellä ole toivoakaan ehtiä ennen iltaa. Mutta sen sijaan, että odotushuoneessa seisoskelevat näyttäisivät hermostuneilta ja odottaisivat kiusaantuneina vuoroaan, tuntuvat he keskustelevan kaikessa rauhassa keskenään. Kaikki ovat pukeutuneet hienosti kuin olisivat menossa juhliin, useimpien puku on silkkiä tai brokadia, housut muodinmukaiset kireät polvihousut ja tiukka takki runsain ompeluksin koristettu.

Sprengtporten vilkaisee varovasti omaa asuaan. Hänenkin tummanruskea silkkipukunsa on viimeisen muodin mukainen, takkikin on juuri sopivan pitkä ja koristeet kalleinta brysseliläistä pitsiä. Hienot solkikengät ovat sen sijaan kuraiset ja valkoisissa sukissa näkyy likapilkkuja. Yrjö-herra aikoo juuri kääntyä mennäkseen käytävään pyyhkimään kenkänsä vaikka nenäliinalla, kun suuret kaksiosaiset ovet avautuvat ja kaksi komeaa livreehen pukeutunutta palvelijaa jää seisomaan niiden viereen. Sitten ilmestyy kuninkaan kamariherra oviaukkoon ja ilmoittaa juhlallisella äänellä:

”Hänen Majesteettinsa suvaitsee nousta.”

Heti tulee odotushuoneeseen liikettä ja kaikki alkavat siirtyä kohti ovea. Sprentporten seuraa toisia tietämättä oikein, mitä nyt on tekeillä. Toisille toimitus näyttää olevan hyvinkin tuttu, ja he asettuvat tottuneesti viereisen huoneen seinustoille. Vasta nyt Sprengtporten huomaa, että he seisovat kaikki puoliympyrässä kuninkaan komean katosvuoteen ympärillä.

Hetken kaikki odottavat melkein henkeään pidättäen, sitten tarttuu kaksi kamaripalvelijaa kuninkaan vuoteen verhoihin ja vetää ne syrjään. Sprengtporten kuulee ympäriltään ihastuksen huudahduksia ja näkee, miten kaikki kumartavat syvään. Kuningas Kustaa istuu leveässä vuoteessaan ja nyökkää armollisesti hymyillen.

Sprengtporten tuijottaa ensin eteensä voimatta käsittää, mistä on kysymys, mitta sitten pääsee hiljainen kirous hänen hampaittensa välistä. Suuressa Ranskan ihailussaan on kuningas Kustaa omaksunut samat tavat kuin kuningas Ludvig XIV. Kun Versaillesin aurinkokuningas nousee aamulla, on se juhlallinen seremonia, johon koko hovi ottaa osaa.

Kamaripalvelija vetää peitteen syrjään, ja Kuningas Kustaa nousee seisomaan lattialle. Sitten palvelija auttaa aamutakin kuninkaan päälle ja toinen ojentaa hänelle hopeavadin, jossa on hajuvettä. Kun kuningas on peseytynyt, riisuvat palvelijat taas aamutakin häneltä.

Sprengtporten seuraa tätä näytelmää hoviväen kanssa ja hänen aamuinen huonotuulisuutensa vaihtuu suuttumukseen. Kevät on tullut, valtakunnan itäraja on turvaamatta, mutta kuningas seisoo puolipukeissaan hovinsa edessä kuin huonomaineinen nainen teatterin lavalla. Voi jumalauta, mitä hänen onkaan pakko katsella.

Kaksi hovimiestä astuu kuninkaan luo ja vetää yöpaidan hänen päältään. Hetken seisoo Ruotsin kuningas alasti hovinsa edeessä ja Sprengtportenin toinen suupieli vetäytyy ivalliseen hymyyn. Kuningas Kustaa tekisi kieltämättä viisaammin, jos hän ei esiintyisi ilman vaatteita, sillä nyt näkyy hänen vinoutensa selvästi, vaikka sitä tavallisesti ei voikaan huomata. Kuningas on myös liian hento. Ludvig XIV oli kenties ilman vaatteitakin kaunis, Sprengtporten ajattelee edelleen, mutta Kuningas Kustaan vetovoima on nimenomaan hänen huolellisesti harkituissa liikkeissään ja hyvin hallituissa ilmeissään. Hän ei ole miesmäisesti komea, mutta hänen olemuksessaan on jotain valloittavaa ja rakastettavaa, joka ei jätä ketään kylmäksi. Mutta tuossa asussa – hyi helvetti!

Sprengtportenin omaa karua sotilaan mieltä loukkaa kuninkaan esiintyminen, ja hän vaihtaa kiusaantuneena jalkaa. Jonkun pienen näyttelijättären alkoviin tuo teatteri sopisi – sen Sprengtportenkin hyväksyisi, sillä onhan hänkin mies – mutta keskellä kirkasta päivää hovin miesten nähden… Ei, sellainen on vastoin hänen luontoaan.

Nyt muuan arvokkaan näköinen hoviherra vetää päiväpaidan kuninkaan päälle. Sitten hänelle tuodaan housut, sukat ja lopuksi kengät. Päästyään näin pitkälle kuningas kääntyy hovinsa puoleen, tervehtii heitä nyökäten ja puhuttelee muutamia. Hänen hymynsä on valloittava eikä Sprengtporten voi olla panematta merkille vilpittömästi ihastuneita ilmeitä hoviherrojen kasvoilla.

Kun hoviväki on toivottanut hallitsijalle hyvää huomenta, vetäytyy se hitaasti ovea kohti ja poistuu odotushuoneen kautta. Lopuksi ei kuninkaan makuuhuoneessa ole enää kuin Sprengtporten, joka on liian tyrmistynyt tietääkseen, mitä hänen pitäisi tehdä. Rajaseutua uhkaa hävitys, mutta kuningas pyörittää ympärillään nukketeatteria aivan kuin mitään vaaraa ei olisikaan.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas

Octavianus kostaa Julius Caesarin salamurhan

Octavianus ja Marcus Antonius kohtasivat pimeässä. Molemmat olivat väsyneitä ja verestä ja pölystä likaisia, mutta he tarttuivat toisiaan ranteista. He tiesivät oikein hyvin, miten lähellä tappio oli ollut. Mutta triumvirien oli kannattanut ottaa riski, ja sinä yönä voitto oli heidän.

”Hän ei pääse pakenemaan”, Marcus Antonius sanoi. Hänen legioonansa olivat olleet lähinnä etumaata, ja hän oli käskenyt niiden pysytellä taistelukentältä laahustavien sotilaiden kannoilla. ”Motitan hänet, kun hän pysähtyy.”

”Hyvä. En halua päästää häntä livistämään näin pitkän jahdin jälkeen”, Octavianus sanoi. Hänen silmänsä olivat kylmät, kun hän katsoi triumvirikollegaansa, ja Marcus Antoniuksen hymy muuttui väkinäiseksi.

”Löysin eilen illalla muutaman vapauttajan piileskelemästä kaupungissa”, Marcus Antonius sanoi. Se oli liittolaisen rauhantarjous, ja hän oli mielissään nähdessään että Octavianuksen ilmeeseen tuli eloa.

”Käskekää tuoda heidät luokseni.”

Marcus Antonius empi, sillä hän ei pitänyt äänensävystä, joka kuulosti kovasti käskyltä. Mutta Octavianus oli paitsi triumviri myös konsuli. Vielä olennaisempaa oli, että hän oli Caesarin verisukulainen ja perillinen. Marcus Antonius nyökkäsi jäykästi tunnustaen Octavianuksen oikeuden.

***

Octavianus katsoi kylmästi, kun neljä miestä retuutettiin ovesta sisään ja heitettiin lattialle hänen eteensä Filippoin kaupungissa. Hän näki, että heidät oli hakattu rajusti. Suetonius painoi päänsä kyyryyn ja katsoi ihmeissään kirkasta verta, jota tipahteli hänen päänahastaan lattialle. Gaius Trebonius oli kauhusta luunvalkea ja vapisi silmin nähden kyyhöttäessään rähmällään, eikä hän yrittänytkään nousta. Octavianus ei tuntenut kahta muuta. Ligarius ja Galba olivat hänelle pelkkiä nimiä proskriptiolistassa. Mutta hekin olivat olleet mukana salamurhajoukossa, olivat iskeneet tikarin Caesariin vain vuosi ja kymmenen ihmisikää sitten. He katselivat ympärilleen turvonnein silmin. Galban kädet oli sidottu, joten hän pystyi vain niiskuttamaan nenästään putoilevaa verta.

Mies joka nousi katsomaan heitä oli nuori ja vahva, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli osallistunut sinä päivänä taisteluun. Suetonius nosti päätään tuon kiinnostuneen katseen alla ja käänsi sen sitten sivuun sylkäistäkseen verta puulattialle.

”Tuleeko teistä nyt keisari, Caesar?” Suetonius kysyi. ”Mitähän Marcus Antonius mahtaa siitä tuumia?” Hän hymyili katkerasti paljastaen veriset hampaansa. ”Vai kaatuuko hänkin teidän kunnianhimoonne?”

Octavianus kallisti päätään ja näytti menneen ymmälleen.

”Minä olen Rooman kansan puolustaja, senaattori hyvä. Te ette näe edessänne keisaria, mutta kylläkin Caesarin koston, jonka olette omilla teoillanne ansainnut.”

Suetonius nauroi – hänen pirstotusta ruumiistaan kumpuava ääni kuulosti hinkuvalta. Huulista alkoi vuotaa verta, kun ruvet aukesivat, ja hän irvisti nauraessaan.

”Olen todennut Caesarin valehtelevan ennenkin”, hän sanoi. ”Te ette ole ikinä ymmärtäneet tasavaltaa, sitä haurasta kokonaisuutta. Te Octavianus, olette vain mies, jolla on polttorauta kädessä ja joka katselee suurempien miesten kirjakääröjä. Te näette vain kuumuutta ja valoa ettekä ymmärrä, mitä olette polttanut, ennen kuin se on lopullisesti kadonnut.”

Octavianus hymyili silmät välkehtien.

”Minä kuitenkin pääsen näkemään sen”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta te ette pääse..”

Hän viittasi Suetoniuksen takana seisovalle sotilaalle, ja mies kumartui veitsi kädessä. Suetonius yritti riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta hänen kätensä oli sidottu eikä hän pystynyt väistämään terää, kun se viilsi hänen kurkkunsa auki. Hänen päästämänsä ääni oli karmiva, kun hän katsoi ylös Octavianukseen vihaisensa ja hämmästyneen näköisenä. Octavianus katsoi vuorostaan häntä, kunnes hän kellahti kasvoilleen, ja käänsi katseensa vasta, kun Gaius Trebonius päästi murtuneen surunhuudon.

”Anotteko te armoa?” Octavianus kysyi häneltä. ”Kutsutteko jumalia avuksi? Te ette tarttuneet tikariin maaliskuun iduksensa. Saattaisin perua teidänlaisenne miehen kuolemantuomion.”

”Anon, minä anon armoa!” Trebonius parkui silmät pelosta suurina. ”En ollut paikalla iduksena. Jättäkää minut henkiin, teillä on siihen valta.”

Octavianus pudisti pahoittelevasti päätään.

”Te olitte mukana”, hän sanoi. ”Taistelitte minun vihollisteni puolella, ja minulle on selvinnyt, etten ole armelias mies.”

Caesarin murhaajat ateenalaisessa kylpylässä neuvonpidossa

Suetonius ei huomannut, että hänen tukkansa oli höyryn ja öljyn vaikutuksesta ohuilla käärmeenhännillä, eikä hän yrittänytkään peittää kaljuaan. Hän nosti päänsä pöydästä, jolla makasi, ja näki muiden lekottelevan silmät kiinni.

”Niin nautinnollista kuin onkin löytää Ateenasta kelvollinen roomalainen kylpylä, meillä on puhuttavaa”, hän sanoi.

Brutus päästi äänen, joka muistutti huokaisua, mutta nousi silti istualleen. Muut tekivät samoin – Suetonius laski käsivartensa veltolle möhömahalleen ja ryppyisille reisilleen. Kylpylässä mies menetti kaiken arvokkuutensa, ja hän kaipasi toogaansa.

”Millä asialla tulitte luokseni?” Brutus kysyi. ”Tarkoitukseni oli mennä kuulemaan oraattori Thenestä, joka puhuu agoralla.”

”Kannattaako häntä käydä kuulemassa?” Cassius kysyi. Brutus kohautti olkapäitään ja huitaisi kädellään.

”Tiedetäänhän nuo kreikkalaiset. He näkevät maailmassa pelkkää kaaosta eivätkä tarjoa ratkaisuja. Pitävät paljon melua tyhjästä verrattuna roomalaisiin ajattelijoihin. Me olemme sentään pragmaattisia. Kun näemme kaaosta, tallomme sen hengiltä kuin käärmeen.”

”Minä olen aina pitänyt kreikkalaisia pöyhkeilijöinä”, Cassius totesi. ”Muistan yhden kreikkalaisen, joka väitti heidän keksineen kerrassaan kaiken jumalista seksiin. Huomautin miekkoselle, että roomalaiset omaksuivat heidän aatteensa ja jalostivat niitä. Areesta tuli Mars, Zeuksesta Juppiter. Ja vaikka emme suinkaan voineet jalostaa seksiä, me kuitenkin keksimme kokeilla sitä naisten kanssa.”

Brutus nauroi ja läimäytti Cassiusta olalle.

”En haluaisi keskeyttää filosofista keskusteluanne”, Suetonius sanoi siihen väliin, ”mutta meillä on pakottavampaakin juteltavaa.”

Cassius ja Brutus loivat toisiinsa huvittuneen katseen, ja Suetonius huomasi sen. Hänen suunsa kiristyi paheksuvaksi viivaksi. Gaius Trebonius tyytyi seuraamaan sivusta. Hänellä ei ollut riittävää itsevarmuutta osallistua keskusteluun.

”Kerrohan siis”, Brutus sanoi huokaisten. Hänellä oli herkullisen raukea olo. ”Mikä tai kuka sai sinut lähtemään Syyriasta, Cassius?”

”Kukapa muu kuin Caesar”, Cassius vastasi. ”Tiesitkö hänen perustaneen triumviraatin?”

”Marcus Antoniuksen ja jonkun Lepidus-nimisen sotapäällikön kanssa. En ole sentään niin kaukana Roomasta, ettenkö kuulisi sellaisia uutisia.”

”Hän on kahmaissut itselelleen keisarin valtuudet!” Suetonius kivahti kyllästyttyään vetämättömään rupatteluun. ”Hän toimii diktaattorin tapaan, myy meidän kiinteistöjämme ja pitää lakia pilkkanaan. Joko tiedät proskriptiosta?”

Brutus hymyili irvistäen. ”Minä olen listassa, sen verran tiedän. Entä sitten? Tekisin hänen asemassaan samoin.”

”Vaikka kuinka teeskentelet, et ole noin vain valmis alistumaan siihen, että toinen Caesar nousee valtaan”, Suetonius sanoi sapekkaasti.

Brutus tuijotti häntä kylmästi, kunnes Suetonius käänsi päänsä pois.

”Pidä varasi, Suetonius, ainakin minun seurassani. Minä olen sentään Ateenan käskynhaltija. Sen sijaan en oikein tiedä, mikä sinä olet olevinasi.”

Suetonius katsoi häntä ällistyneenä, ja Cassius virnisti ja kääntyi selin kätkeäkseen ilmeensä.

”Minulta on riistetty kaikki! Se minä olen, riistetty! Minä olen yksi vapauttajista. Pelastin Rooman siltä mielipuoliselta tyrannilta, joka piti tasavaltaa pilkkanaan ja tuhosi vuosisataisen kulttuurin kahmimalla niin paljon valtaa, ettei pysynyt aisoissa. Se minä olen, Brutus. Mutta kuka sinä olet?”

Brutus suhtautui Suetoniuksen purkaukseen kuin rakin räksytykseen, mutta hänen hymynsä kiristyi. Suetonius odotti vain hetken ennen kuin jatkoi. Sanat tulvivat hänen suustaan; hän oli padonnut ne sisimpäänsä liian pitkäksi aikaa.

”Ja huolimatta kaikesta siitä, mitä olen tasavallan hyväksi tehnyt, sukutaloni on riistetty minulta, lainvoimainen armahdukseni on kumottu ja minun henkeäni uhataan. Olen jopa täällä Kreikassa vaarassa, koska kuka hyvänsä roomalainen saattaa tarttua tilaisuuteen ja katkaista minulta kaulan ansaitakseen kokonaisen omaisuuden. Luuletko sinä, Brutus olevasi koskematon? Emme voi sallia, että menettäisimme tässä vaiheessa kaiken, koska joku Caesarin äpäräsukulainen yrittää kaapata vallan, jota ei ole ansainnut. Hän kaataa meidät kaikki, ellemme estä häntä.”

”Senaattori kuulostaa nyt pelästyneeltä akankäppänältä”, Brutus sanoi. ”Yritä muistaa arvokkuutesi. ”

”Minäkö tässä olen arvokkuuteni unohtanut?” Suetonius kysyi ääni voimistuen. Brutus käänsi hänelle selkänsä, ja Suetoniuksen suu loksahti hämmästyksestä auki.

”En ole ollut jouten, Cassius”, Brutus sanoi. ”Olen paiskinut töitä täällä olevien legioonien ja neuvostojen kanssa saadakseni heistä uskolliset alaiset. Olen korottanut veroja, jotta pystymme rahoittamaan vielä kaksi legioonaa, lähinnä kreikkalais-roomalaisia miehiä, mutta riuskoja sotilaita. He harjoittelevat päivittäin ja ovat yksin minun, he ovat vannoneet valansa minulle. Pystytkö sanomaan samaa omistasi?”

Cassius hymyili. ”Minulla on seitsemän legioonaa Syyriassa ja neljä Egyptissä. Saan kentälle yksitoista täysvahvuista legioonaa, joilla on hyvät varusteet ja toimiva huolto. He arvostavat tasavaltaa, ja jos Caesarin kannattajat eivät myrkytä heitä korvaan kuiskuttelemalla, he ovat ehdottoman uskollisia Rooman vapauttajille. En ole haaskannut aikaani. Sinä tiedät minut ja tiedät, etten sortuisi moiseen.”

Brutus oli mielissään kuullessaan lukumäärän, nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi ja katsoi jälleen Suetoniusta.

”Tunnenhan minä”, Brutus sanoi. ”Asia on katsos niin, Suetonius, että Cassius ja minä olemme tehneet yhteistyötä. Me olemme keränneet kokoon sotajoukon sillä välin kun sinä keikistelit ja jaarittelit joutavia Roomassa.”

Suetonius oli alasti, joten he näkivät punoituksen, joka kiiri hänen vihaisilta kasvoiltaan nivusiin asti.

”Minä oli sen, joka varmisti meidän kaikkien tulevaisuuden luovuttamalla laivaston Sextus Pompeiukselle!” Suetonius huudahti. ”Jos Bibilus ja minä emme olisi saaneet sitä aikaan, sinä Brutus voisit odottaa sotajoukon maihinnousua jo tänä vuonna. Siitä on kiittäminen minun ʼkeikistelyäniʼ, siitä että meillä on nyt tarvitsemamme lisäaika.”

”Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että se oli hieno päätös”, Cassius sanoi sovittelevasti laukaistakseen kireän tunnelman. ”Sextus Pompeius on nuori, mutta hänet tunnetaan siitä, että hän suhtautuu Caesarin nurkkakuntaan vihamielisesti. Oletko ollut yhteyksissä häneen?”

”Olen”, Brutus vastasi. Hän huomasi Suetoniuksen ilmeen ja kohautti olkapäitään. ”Hänellä on lännen ainoa laivasto, eikä nimestäni ole siinä leirissä haittaa. Totta ihmeessä olen ollut yhteydessä häneen. Tiesitkö että Cascan veljekset pääsivät hänen luokseen?”

”En tiennyt”, Cassius vastasi. ”Hyvä. Tosin heidän tilansa on myyty ja rahat on kähmitty valtion kirstuun.”

”Sitäkin paremmalla syyllä heidän kannattaa pysyä meidän puolellamme”, Brutus sanoi. ”En halua tässä vaiheessa yllätyksiä. Voimme nousta laivaston avulla maihin Rooman alueelle tai jäädä odottamaan heitä tänne. Kyllä, Suetonius, minä tiedän että he tulevat. Octavianus ja Marcus Antonius eivät voi katsoa meitä läpi sormien, kun Roomasta loppuu vilja. Heidän on pakko tulla. He purjehtivat Kreikkaan ja nousevat maihin kuten Julius Caesar käydessään Pompeiusta vastaan. Mutta luulen, että tällä kertaa he menettävät puolet miehistään, kun Sextus passittaa heidät merenpohjaan. Sanopa Cassius, olenko minä oikeassa?”

”Toivottavasti”, laiha senaattori vastasi. ”Se on meidän paras mahdollisuutemme tehdä tästä kaikesta loppu.” - Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri.