Suetonius ei
huomannut, että hänen tukkansa oli höyryn ja öljyn vaikutuksesta
ohuilla käärmeenhännillä, eikä hän yrittänytkään peittää
kaljuaan. Hän nosti päänsä pöydästä, jolla makasi, ja näki
muiden lekottelevan silmät kiinni.
”Niin
nautinnollista kuin onkin löytää Ateenasta kelvollinen roomalainen
kylpylä, meillä on puhuttavaa”, hän sanoi.
Brutus päästi
äänen, joka muistutti huokaisua, mutta nousi silti istualleen. Muut
tekivät samoin – Suetonius laski käsivartensa veltolle
möhömahalleen ja ryppyisille reisilleen. Kylpylässä mies menetti
kaiken arvokkuutensa, ja hän kaipasi toogaansa.
”Millä asialla
tulitte luokseni?” Brutus kysyi. ”Tarkoitukseni oli mennä
kuulemaan oraattori Thenestä, joka puhuu agoralla.”
”Kannattaako
häntä käydä kuulemassa?” Cassius kysyi. Brutus kohautti
olkapäitään ja huitaisi kädellään.
”Tiedetäänhän
nuo kreikkalaiset. He näkevät maailmassa pelkkää kaaosta eivätkä
tarjoa ratkaisuja. Pitävät paljon melua tyhjästä verrattuna
roomalaisiin ajattelijoihin. Me olemme sentään pragmaattisia. Kun
näemme kaaosta, tallomme sen hengiltä kuin käärmeen.”
”Minä olen
aina pitänyt kreikkalaisia pöyhkeilijöinä”, Cassius totesi.
”Muistan yhden kreikkalaisen, joka väitti heidän keksineen
kerrassaan kaiken jumalista seksiin. Huomautin miekkoselle, että
roomalaiset omaksuivat heidän aatteensa ja jalostivat niitä.
Areesta tuli Mars, Zeuksesta Juppiter. Ja vaikka emme suinkaan
voineet jalostaa seksiä, me kuitenkin keksimme kokeilla sitä
naisten kanssa.”
Brutus nauroi ja
läimäytti Cassiusta olalle.
”En haluaisi
keskeyttää filosofista keskusteluanne”, Suetonius sanoi siihen
väliin, ”mutta meillä on pakottavampaakin juteltavaa.”
Cassius ja Brutus
loivat toisiinsa huvittuneen katseen, ja Suetonius huomasi sen. Hänen
suunsa kiristyi paheksuvaksi viivaksi. Gaius Trebonius tyytyi
seuraamaan sivusta. Hänellä ei ollut riittävää itsevarmuutta
osallistua keskusteluun.
”Kerrohan
siis”, Brutus sanoi huokaisten. Hänellä oli herkullisen raukea
olo. ”Mikä tai kuka sai sinut lähtemään Syyriasta, Cassius?”
”Kukapa muu
kuin Caesar”, Cassius vastasi. ”Tiesitkö hänen perustaneen
triumviraatin?”
”Marcus
Antoniuksen ja jonkun Lepidus-nimisen sotapäällikön kanssa. En ole
sentään niin kaukana Roomasta, ettenkö kuulisi sellaisia uutisia.”
”Hän on
kahmaissut itselelleen keisarin valtuudet!” Suetonius kivahti
kyllästyttyään vetämättömään rupatteluun. ”Hän toimii
diktaattorin tapaan, myy meidän kiinteistöjämme ja pitää lakia
pilkkanaan. Joko tiedät proskriptiosta?”
Brutus hymyili
irvistäen. ”Minä olen listassa, sen verran tiedän. Entä sitten?
Tekisin hänen asemassaan samoin.”
”Vaikka kuinka
teeskentelet, et ole noin vain valmis alistumaan siihen, että toinen
Caesar nousee valtaan”, Suetonius sanoi sapekkaasti.
Brutus tuijotti
häntä kylmästi, kunnes Suetonius käänsi päänsä pois.
”Pidä varasi,
Suetonius, ainakin minun seurassani. Minä olen sentään Ateenan
käskynhaltija. Sen sijaan en oikein tiedä, mikä sinä olet
olevinasi.”
Suetonius katsoi
häntä ällistyneenä, ja Cassius virnisti ja kääntyi selin
kätkeäkseen ilmeensä.
”Minulta on
riistetty kaikki! Se minä olen, riistetty! Minä olen yksi
vapauttajista. Pelastin Rooman siltä mielipuoliselta tyrannilta,
joka piti tasavaltaa pilkkanaan ja tuhosi vuosisataisen kulttuurin
kahmimalla niin paljon valtaa, ettei pysynyt aisoissa. Se minä olen,
Brutus. Mutta kuka sinä olet?”
Brutus suhtautui
Suetoniuksen purkaukseen kuin rakin räksytykseen, mutta hänen
hymynsä kiristyi. Suetonius odotti vain hetken ennen kuin jatkoi.
Sanat tulvivat hänen suustaan; hän oli padonnut ne sisimpäänsä
liian pitkäksi aikaa.
”Ja huolimatta
kaikesta siitä, mitä olen tasavallan hyväksi tehnyt, sukutaloni on
riistetty minulta, lainvoimainen armahdukseni on kumottu ja minun
henkeäni uhataan. Olen jopa täällä Kreikassa vaarassa, koska kuka
hyvänsä roomalainen saattaa tarttua tilaisuuteen ja katkaista
minulta kaulan ansaitakseen kokonaisen omaisuuden. Luuletko sinä,
Brutus olevasi koskematon? Emme voi sallia, että menettäisimme
tässä vaiheessa kaiken, koska joku Caesarin äpäräsukulainen
yrittää kaapata vallan, jota ei ole ansainnut. Hän kaataa meidät
kaikki, ellemme estä häntä.”
”Senaattori
kuulostaa nyt pelästyneeltä akankäppänältä”, Brutus sanoi.
”Yritä muistaa arvokkuutesi. ”
”Minäkö tässä
olen arvokkuuteni unohtanut?” Suetonius kysyi ääni voimistuen.
Brutus käänsi hänelle selkänsä, ja Suetoniuksen suu loksahti
hämmästyksestä auki.
”En ole ollut
jouten, Cassius”, Brutus sanoi. ”Olen paiskinut töitä täällä
olevien legioonien ja neuvostojen kanssa saadakseni heistä
uskolliset alaiset. Olen korottanut veroja, jotta pystymme
rahoittamaan vielä kaksi legioonaa, lähinnä
kreikkalais-roomalaisia miehiä, mutta riuskoja sotilaita. He
harjoittelevat päivittäin ja ovat yksin minun, he ovat vannoneet
valansa minulle. Pystytkö sanomaan samaa omistasi?”
Cassius hymyili.
”Minulla on seitsemän legioonaa Syyriassa ja neljä Egyptissä.
Saan kentälle yksitoista täysvahvuista legioonaa, joilla on hyvät
varusteet ja toimiva huolto. He arvostavat tasavaltaa, ja jos
Caesarin kannattajat eivät myrkytä heitä korvaan kuiskuttelemalla,
he ovat ehdottoman uskollisia Rooman vapauttajille. En ole haaskannut
aikaani. Sinä tiedät minut ja tiedät, etten sortuisi moiseen.”
Brutus oli
mielissään kuullessaan lukumäärän, nyökkäsi tyytyväisyyden
merkiksi ja katsoi jälleen Suetoniusta.
”Tunnenhan
minä”, Brutus sanoi. ”Asia on katsos niin, Suetonius, että
Cassius ja minä olemme tehneet yhteistyötä. Me olemme keränneet
kokoon sotajoukon sillä välin kun sinä keikistelit ja jaarittelit
joutavia Roomassa.”
Suetonius oli
alasti, joten he näkivät punoituksen, joka kiiri hänen vihaisilta
kasvoiltaan nivusiin asti.
”Minä oli sen,
joka varmisti meidän kaikkien tulevaisuuden luovuttamalla laivaston
Sextus Pompeiukselle!” Suetonius huudahti. ”Jos Bibilus ja minä
emme olisi saaneet sitä aikaan, sinä Brutus voisit odottaa
sotajoukon maihinnousua jo tänä vuonna. Siitä on kiittäminen
minun ʼkeikistelyäniʼ, siitä
että meillä on nyt tarvitsemamme lisäaika.”
”Olemme
varmasti yhtä mieltä siitä, että se oli hieno päätös”,
Cassius sanoi sovittelevasti laukaistakseen kireän tunnelman.
”Sextus Pompeius on nuori, mutta hänet tunnetaan siitä, että hän
suhtautuu Caesarin nurkkakuntaan vihamielisesti. Oletko ollut
yhteyksissä häneen?”
”Olen”,
Brutus vastasi. Hän huomasi Suetoniuksen ilmeen ja kohautti
olkapäitään. ”Hänellä on lännen ainoa laivasto, eikä
nimestäni ole siinä leirissä haittaa. Totta ihmeessä olen ollut
yhteydessä häneen. Tiesitkö että Cascan veljekset pääsivät
hänen luokseen?”
”En
tiennyt”, Cassius vastasi. ”Hyvä. Tosin heidän tilansa on myyty
ja rahat on kähmitty valtion kirstuun.”
”Sitäkin
paremmalla syyllä heidän kannattaa pysyä meidän puolellamme”,
Brutus sanoi. ”En halua tässä vaiheessa yllätyksiä. Voimme
nousta laivaston avulla maihin Rooman alueelle tai jäädä
odottamaan heitä tänne. Kyllä, Suetonius, minä tiedän että he
tulevat. Octavianus ja Marcus Antonius eivät voi katsoa meitä läpi
sormien, kun Roomasta loppuu vilja. Heidän on pakko tulla. He
purjehtivat Kreikkaan ja nousevat maihin kuten Julius Caesar
käydessään Pompeiusta vastaan. Mutta luulen, että tällä kertaa
he menettävät puolet miehistään, kun Sextus passittaa heidät
merenpohjaan. Sanopa Cassius, olenko minä oikeassa?”
”Toivottavasti”,
laiha senaattori vastasi. ”Se on meidän paras mahdollisuutemme
tehdä tästä kaikesta loppu.” - Conn Igguldenin romaanista Jumalten veri.