2.osa Madame de Pompadourin tarinasta: Töyhtöpäisten hevosten vetämät vaunut kristallipallossa

Tuijotettuaan Jeannea kasvoihin madame Lebou mittasi hänet nopeasti katseellaan päästä jalkoihin. Jeannea pelotti nyt todella, mutta kun madame nosti katseensa, ei hänen rumilla kasvoillaan ollutkaan enää pelottavaa ilmettä, vaan hän vaikutti pikemminkin hämmästyneeltä. Sitten hänen pienet silmänsä alkoivat ikään kuin tuikkia, ja hän tuijotti uteliaana Jeannea.

”Tämäpä jotakin!” madame Lebou mutisi itsekseen ja asetti sitten suuren lasipallon keskelle pientä pöytää.

”Katsokaa tänne, hyvä lapsi”, madame Lebou kehotti, ”ja kertokaa mitä näette.”

Jeanne oli istunut aivan jäykkänä ennustajan tarkastellessa häntä, mutta kumartui nyt kuuliaisesti katsomaan lasipalloa. Se välkkyi ja kimalteli hänen silmissään, eikä hän aluksi erottanut siinä muuta kuin valoja ja erilaisia värejä.

”Kertokaa mitä näette”, madame Lebou sanoi ja kumartui innoissaan palloa kohti.

Jeanne räpytteli silmiään, joita kirkas valo häikäisi, ja katsoi tarkkaavaisesti palloa koettaen saada selvää, mitä sen kirkkaassa pinnassa oli.

”Minä näen hevosia”, Jeanne vastasi lopulta epävarmasti. ”Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat töyhtöpäisiä hevosia jotka vetävät jotakin.”

”Niin”, madame Lebou rohkaisi Jeannea ja nojautui jännittyneenä pöytää vasten. ”Mitä hevoset vetävät?”

”Minusta tuntuu kuin ne vetäisivät vaunuja”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Niin nyt minä näen jo paremmin. Ne ovat suuret kullatut vaunut, joita seuraa joukko ratsumiehiä.”

”Tiedättekö te, kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi ja kiinnitti taas Jeanneen terävän katseensa.

Jeanne ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata, mutta vunujen kuva lasipallon pinnassa tuli yhä selvemmäksi. Vaunujen takana seisoi komeihin livreisiin pukeutuneita palvelijoita, ja ratsumiesten haarniskat säihkyivät auringonpaisteessa.

”Tiedättekö kenen vaunut ne ovat?” madame Lebou kysyi, ja hänen oli vaikeata hillitä kiihtymystään.

”Ne ovat jonkun hyvin korkean herran vaunut”, Jeanne vastasi epävarmasti. ”Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt ne joskus aikaisemmin.”

Madame Lebou löi innostuksissaan likaisella kädellään pöytälevyyn, niin että lasipallo heilahti.

”Siinä sanoitte aivan oikein, lapseni”, hän jyrisi matalalla miehenäänellään. ”Ne ovat todella korkean herran vaunut, ja sinä olet varmaankin nähnyt ne monta kertaa. Ettekö huomaa, että ne ovat itsensä Ranskan kuninkaan vaunut?”

Jeannelta pääsi pieni huudahdus, ja hän nyökkäsi innostuneesti.

”Se on totta”, hän sanoi. ”Minähän olen monta kertaa nähnyt kuninkaan ajavan näillä vaunuilla Pariisin halki.”

Jeanne tuijotti lumoutuneena lasipallon pinnassa näkyvää kuvaa. Ne olivat kuninkaan vaunut, siitä hän oli aivan varma. Hänestä tuntui kuitenkin käsittämättömältä, kuinka Ranskan hienon ja rakastetun Ludvigin loistovaunut saattoivat näkyä likaisen ennustajan tunkkaisessa asunnossa. Samassa madame Lebou tarttui molemmin käsin lasipalloon, niin että kuningas Ludvigin kultaiset vaunut näyttivät olevan hänen pitkäkyntisten sormiensa puristuksessa.

”Hän on teidän kohtalonne”, madame Lebou sanoi karkealla äänellään, ja hänen pienet silmänsä tuijottivat Jeannea herkeämättä.

”Minunko?” Jeanne hämmästyi. ”Tarkoitatteko, että itse kuningas olisi minun kohtaloni?”

Madame Lebou nyökkäsi päätään, ja hänen rumat kasvonsa tärisivät innostuksesta.

”Sitä juuri tarkoitan”, madame Lebou sanoi kiihkeällä äänellä. ”Tulee päivä, jolloin te olette Ranskan kuninkaalle tärkein ihminen maan päällä, päivä jolloin kuningas palvoo teitä.”

Jeanne tunsi, miten hänen sydämensä alkoi taas hakata kiihtymyksestä, eikä hän voinut irrottaa katsettaan lasipallossa näkyvistä vaunuista.

”Kuinka te voitte tietää sen?” hän kysyi sitten voimatta uskoa vielä todeksi, mitä madame Lebou oli sanonut.

Ennustaja päästi kurkustaan käheä naurahduksen ja piti edelleenkin molemmin käsin lasipallosta kiinni.

”Minä näen tällä puolen palloa paljon muutakin, kaunis lapsi”, hän sanoi sitten. ”Näen teidät täysikasvuiseksi varttuneena kulkevan hienossa silkkipuvussa pitkin Versaillesin peilisalia kohti kuningasta, joka odottaa teitä.”

”Minua?” Jeanne toisti kysyvästi. Hän halusi vielä kuulla madame Leboun toistavan tuon ihmeellisen asian.

”Niin teitä”, madame Lebou sanoi. ”Tulee päivä, jolloin Ranskan kuningas rakastaa teitä ja jolloin te hallitsette koko maata kuninkaan rakkauden avulla. Mutta tiedän on vielä maltettava mielenne, sillä kestää kauan, ennen kuin olette saavuttanut kuninkaan rakkauden. Eikä teidän elämänne tule aina senkään jälkeen olemaan helppoa, sillä Versaillesissa saatte monia vihamiehiä. Mutta kuninkaan rakkaus on korvaava teille kaikki vaikeutenne.”

Jeanne istui aivan hievahtamatta madame Leboun edessä ja tuijotti edelleenkin lasipalloa. Mutta kuva kuninkaallisista vaunuista ja niitä vetävistä komeista hevosista alkoi muuttua yhä epäselvemmäksi, kunnes se hävisi kokonaan.

Jeanne istui vieläkin aivan lumoutuneena paikallaan osaamatta nousta. Kuningas rakastaisi häntä kerran, hän toisti mielessään kerta toisensa jälkeen.

”Se on teidän tulevaisuutenne”, madame Lebou sanoi, ja hänen äänensä kuulosti taas äreältä. Kasvoilta oli hävinnyt se haltioitunut ilme, mikä niillä vielä hetki sitten oli ollut.

Jeanne nousi kuin unessa seisomaan ja kääntyi jo lähteäkseen, kun hän muisti, ettei ollut vielä maksanut madamelle. Hän laski pöydänkulmalle kolikon, jota hän koko ajan oli puristanut tiukasti kädessään. Sitten hän niiasi nopeasti ja kiiruhti huoneesta.

Eteisessä Marie olisi halunnut kuulla, mitä Jeannelle oli sanottu, mutta tyttö lähti kovaa vauhtia portaita alas ja kadulle.

”Kerro nyt jotain”, Marie pyysi, mutta Jeanne tuskin kuuli sitä. Hän kulki puolijuoksua, niin että Marien oli vaikea pysyä hänen perässään, eikä puhunut mitään.

”Sanoiko madame Lebou sinulle jotain hirvittävää?” Marie tiedusteli koettaessaan hengästyneenä pysytellä Jeannen rinnalla. ”Ennustiko hän sinulle, että kuolet nuorena tai saat itsellesi ruman miehen?”

Jeanne ei vastannut, sillä hän tuskin malttoi kuunnella ystävättärensä kysymyksiä. Kuningas rakastaisi häntä, niin oli madame Lebou sanonut. Jotain ihmeellistä hän oli aina odottanut tulevaisuudeltaan, mutta näin korkealle hän ei sentään ollut uskaltanut kurottaa.

Ja nyt tulisi hänestä kuninkaan rakastettu, ihmeellisen nuoren kuningas Ludvigin, jota hän niin usein oli ihaillut, kun hallitsija ajoi vaunuillaan Pariisin halki. Kukaan ei hänen mielestään ollut niin kaunis ja komea kuin kuningas, joka uljaine piirteineen ja ystävällisine hymyineen oli täysin hurmannut hänet.

Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar

Millaiset miehet olivat antiikin roomattarien makuun?

Roomalaismiesten tavoin myös naisten seksisymbolit löytyivät viihdemaailmasta. Miehistä poiketen kauniimpi sukupuoli edellytti hurmaavalta mieheltä fyysisen kauneuden lisäksi urheilullisuutta, mikä laajensi rakastajien etsintää teatterinäyttämöiden ulkopuolelle kilpavaunujen ajajiin ja gladiaattoreihin kuten Spartacus-sarjassa. Gladiaattorikoulun pitäjä Quintus Lentulus Batiatus solmi rakkausavioliiton isänsä toiveiden vastaisesti alempiarvoisen Lucretian kanssa. Lucretia hakee vaihtelua seksielämäänsä haettamalla villan yhteydessä toimivan gladiattorikoulun eli luduksen tiloista Crixus-nimisen gladiaattorin tyydyttämään itsensä.

Filosofikeisari Marcus Aureliuksen keisarinnan Faustinan sydämen kerrotaan sykkineen erityisesti gladiaattoreille. Aviomiehen ollessa kaukana kotoa keisarinna Faustina muutti juorujen mukaan usein Caietiaan, jossa oli mitä otollisinta tavata rakastajiaan. Merimiehiä ja paikallisen gladiaattorikoulun urhoja. Cassius Dio tallensi muistiin aikalaistensa huhupuheet, joiden mukaan keisarinna tuli raskaaksi yhden kiihkeän kohtaamisen seuraamuksena. Uskottomuuden hedelmänä syntyi väkivaltainen ja mielenvikainen Commodus. Juorut voisivat pitää paikkansa, sillä Commodus oli aivan hulluna gladiaattoritaistoihin ja jopa otteli näitä vastaan.

Pompejista löydetyn matroonan tapaus saattoi kuulua perättömien juorujen kategoriaan. Kultakoruissa koreillut daami kuoli tulivuorenpurkauksessa vieraillessaan gladiaattorien kasarmissa. 

Kirjallisuudessa on viljelty olettamuksia matroonan ja gladiaattorin intohimoisesta tuokiosta luduksessa, jonka helvetillisen kuuma laavavirta olisi keskeyttänyt kesken hekuman huipulle sinkoamista. Todellisuudessa kyseinen ylhäisönainen etsi pakomatkallaan suojaa luduksesta. Gladiaattorien charmi tehosi kiistämättömästi roomattariin, josta on jäänyt dokumentiksi Pompejin seinille raapustettuja suorasukaisia kirjoituksia. Retiarius Crescent kuvataan ”yökyöpelien neitosten herraksi ja lääkäriksi” ja traex Celadus puolestaan ”tyttöjen riutumuksen syyksi ja ihailun kohteeksi”. Jollei ihastus ole itse raapustanut ylistyksiä ironisin tarkoitusperin, viestit viittaavat roomattarien intohimoon ja yöllisiin retkiin. 
 

Gladiaattorin olemuksella oli kiistämättä sama vaikutus, jota nykyaikaisen mainoksen miesmallilla, urheilijalla tai hyvävartaloisella naisella – miesmausta riippuen on meidän aikamme naiseläjiin. Gladiaattorin puoleensavetävyyttä maksimoi heidän urheutensa vaarantaa henkensä areenalla. Roomattaret ahmivat katsomassa katseellaan taistelijoiden lihaksikkaita, ruskettuneita vartaloita ja tiukkailmeisiä kasvoja. Gladiaattorit olivat alfauroksia, jotka sytyttivät vaistomaisesti vastakkaisen sukupuolen. Tänä päivänä urheilusankareilla, näyttelijöillä, vaikutusvaltaisilla miehillä ja politiikoilla voi olla sama vaikutus moniin hyvännäköisiinkiin naisiin. (Riippuen sulottarien poliittisesta kannasta.) Juvenalis kertoo kuuluista skandaalista. Senaattorin vaimo Eppia oli rakastunut toivottomasti Sergiolis-nimiseen gladiaattoriin. Miehen täytyi olla jäänyt osattomaksi komeudesta, sillä Juvenalis kuvaa hänellä olleen arpien halkomat kasvot ja kyhmy nenässä, kypärän hankauksesta johtuen. Sergiolis oli jo alkanut ajella harmaantunutta partaansa ja toivoi voivansa lopettaa gladiaattorin uran poikkimenneen käsivarren takia. Vaikka miehen toinen silmä vuoti koko ajan tuntemattoman vaivan takia, arvon matroona hylkäsi gladiaattorin tähden ylellisen elämänsä, senaattoripuolisonsa sekä lapsensa ja seurasi lemmittyään tämän komppanian mukana Egyptiin asti.

Seikkailullinen ja vaarallinen elämä houkutti monia roomattaria. Toisinaan kuka tahansa komeavartaloinen ja -kasvoinen viriili mies kelpasi tarjoamaan jännitystä, jos aikalaisia oli uskominen. Suurin osa Forum Romanumin oikeudenkäynneistä kohdistui sängystä talon orjan kanssa yllätettyihin matrooniin.
 
Hevosvaunujen kilpa-ajajat olivat antiikin aikaan yhtä haluttuja rakastajia, vaikka heidän charminsa erosi gladiaattoreista. Viimeksi mainitut muistuttivat enemmän nyrkkeilijöitä ja bodareita, kun taas kilpa-ajajien puoleensavetävyys oli samankaltaista kuin jalkapalloilutähdillä, hiihtäjillä tai kuuluisilla ralliautoilijoilla. Ajureiden vartalo ei ollut yhtä jykevä ja lihaksikas, mutta urheilullisempi. He tienasivat tähtitieteellisiä summia, jotka ylittivät reilusti jopa eniten ansaitsevien nykyajan ammattiurheilijoiden tienestit.