Versaillesin hovietiketti

Hovielämä oli aivan erilaista kuin elämä muualla Ranskassa, ja hoviväki käyttikin Versaillesista ilmaisua ce pays-ci ”tämä maa”. Kieli, moraali, lait, tavat ja käytännöt olivat yhtä erilaiset kuin olisi mennyt toiseen maahan.

Hovissa oli nelisentuhatta ylhäisaatelista, jotka oli esitelty hovissa. Esittely tarkoitti sitä että heidän oli sallittu astua tiukasti säännellyn seremonian mukaisesti astuvan esiin niiaamaan tai kumartamaan kuninkaalle, kuningattarelle ja mahdollisesti muillekin kuningasperheen jäsenille. Sen jälkeen heillä oli oikeus osallistua hovielämään.

Kukapa aatelinen ei olisi halunnut päästä asumaan Versaillesin palatsiin, mutta korkeintaan tuhatta onnisti. Muut asuivat palatsin lähellä. Palatsissa asuminen olisi ollut hienointa, olkoonkin se niin ahdas, että korkea-arvoinen ja hienon pramean tittelin saanut henkilö saattoi joutua asumaan lähes ahtaammin kuin säätyläiskodin portinvartija Pariisissa. Versailles oli niin täpötäynnä väkeä, että jokaikinen soppi oli otettu käyttöön, niinpä vapautuvista huoneista käytiin ankaraa kamppailua. Huoneet eivät olleet vain ahtaita vaan myös huonosti ilmastoituja ja talvisin kylmiä loukkoja. Kun Voltaire sai virallisen historioitsijan arvonimen, hän sai virka-asunnoksi linnasta pienen ullakkokopperon – löyhkäävän käymälärivistön yläpuolelta.

Hovissa piti olla aina oikealla tavalla ehostettu, kammattu pukeutunut, mikä tarkoitti peräti kolmea tai neljää vaatteiden vaihtoa päivässä. Hovipelissä oli tavoitteena pysyä mukana mihin hintaan hyvänsä. Pienestäkin kömmähdyksestä saattoi lentää pellolle pysyvästi. Kun joku joutui epäsuosioon ja sai kuninkaalta käskyn matkustaa tiluksilleen, hän oli yhtä kuin kuollut. Oma linna saattoi olla loistelias, naapureina rikkaita aatelisia ja seurustelu eleganttia, mutta silti oltiin maalaisia ”tämän maan” ulkopuolella. Eihän millään ollut merkitystä! Useimmat hovista karkotetut ihan oikeasti kuolivat maanpaossa muutaman vuoden sisällä.

Jokainen yritti kaikin keinoin – olkoonkin että suoranaista väkivaltaa kartellen – hankkia itselleen tai jollekin sukulaiselle erilaisia etuja eli: korkeamman aatelisarvon, ylennyksen sotilas- tai siviilivirassa, rahaa, eläkkeen, kunniamerkkejä, asunnon palatsista, paremman huoneiston Versaillesista – ja samalla valvoa, ettei kukaan muu saanut niitä etuja, joita hän itse tavoitteli.

Kuningas oli aurinko, napa, keskipiste ja elämän ainoa tarkoitus hoviväelle. Aamuvarhaisesta iltamyöhään piti yrittää pysytellä niin lähellä hallitsija kuin oli mahdollista. Se tapahtui osallistumalla kaikkeen mihin vain oli oikeus osallistua, oli sitten kyseessä seremoniallinen vuoteesta nouseminen, messu, kävely- ja metsästysretki, kortinpelaaminen, konsertti, teatteriesitys tai muutto toiseen linnaan.

Jokainen koetti herättää kuninkaan huomion, tekemään olemassaolonsa tiettäväksi. Esimerkiksi kuninkaan nyökkäys saattoi antaa osallistujalle niinkin tyhjänpäiväisen yksinoikeuden kuin nykäistä vuodeverhot sivuun aamuisessa ylösnousemusrituaalissa. Usko tai älä, mutta pienikin hovivirka edellytti suurta työpanosta. Hovimiehen täytyi saapastella paikalle hyvin aikaisin ja seistä odottamassa peräti tuntikausia selkä suorana ja asianmukaisesti pynttäytyneenä. Hänellä saattoi olla aika pitkäkin matka omasta asunnostaan kuninkaan tiloihin. Merkin saatuaan hän ehkä sai vetää kuninkaallisesta nyöristä. Sen jälkeen hänen oli aika vetäytyä pois ja käveltävä kaukana sijaitsevaan huoneeseensa pukeutumaan ripeästi seuraavan toimen edellyttämiin pukimiin.

Joka ilta jaettiin todistukset, mikä tapahtui siten että hovin virkailija ripusti taululle luettelon niistä onnekkaista, jotka saivat syödä päivällistä Hänen Majesteettinsa kanssa sinä iltana. Kukaan ei tiennyt etukäteen keitä hei olisivat. Monet uskoivat saavansa kutsun, mutta äärimmäisen harvat tulivat valituiksi. Useimmat saivat aina pettyä taas kerran. Pettymystä ei tietenkään saanut ikinä näyttää, vaan kaiken piti esiintyä iloisesti ja myönteisesti. Äänekästä naurua ei silti suvaittu missään tapauksessa. Pieni hymynpoikanen oli aina paikallaan.

Versaillesissa puhuttu kieli oli tavallista ranskaa tiiviimpää ja hillitympää. Hoviväen kuului puhua kuin 1600-luvun kirjailijan Racinen näytelmissä. Yksikin ylimääräinen kirjain paljasti, ettei joku ollut syntynyt hovissa eikä siis kuulunut sinne. Versaillesissa esimerkiksi tupakka oli taba eikä tabac kuten muualla Ranskanmaalla. Tällaisia esimerkkejä oli pilvin pimein. Kun hovimies oli menossa teatteri Comédie Françaiseen, hän lyhensi sen ”Françaiseen”-muotoon. Hovilainen joi champagnea, muut joivat vin le Champagnea. Hovilaisen maksuvälineenä oli louis dʼor ja tavallisella kansalla louis en or. Kuninkaasta puhuessaan hoviväki sanoi rouet eikä roi.

Naisten puvut olivat pitkiä, vyötärölle asti vartalonmyötäisiä, mutta siitä alaspäin hyvin leveitä. Kampauksella oli oltava en chignon, eli pitkät hiukset tai peruukki oli koottava taidokkaasti ylös. Kasvot puuteroitiin valkeiksi ja poskipunaa ei säästelty. Poskipuna oli niinkin tärkeä, että kruununprinssin espanjalaisvaimo aiheutti skandaalin kieltäytymällä aluksi käyttämästä sitä. Hänelle selitettiin, että Versaillesin hovissa kaikkien naisten piti aina näyttää terveiltä ja säteileviltä, ja se saatiin aikaan poskipunalla. Ilman poskipunaa nainen vaikutti sairaalta ja kalpealta, mikä olisi ollut kerrassaan sopimatonta.

Lukemattomat monimutkaiset säännöt määräsivät jopa, miten piti kävellä, seistä tai istua. Ensimmäinen käytösopas kirjoitettiin jo 1500-luvun lopulla. Säännöt viimeisteltiin ja kirjattiin lopullisesti 1600-luvun jälkipuoliskolla. Jokainen kuninkaan tekemä ele ja liike olivat osa järkkymätöntä rituaalia, jota ei saanut muuttaa. Vanhalla hovimiehellä Saint-Simonilla olikin tapana sanoa: ”Vaikka olisi kolmentuhannen kilometrin päässä Versaillesista, katsomalla kelloa ja almanakkaan voi sanoa tarkalleen, mitä hovi tekee juuri sillä minuutilla.

Sääntöjä piti noudattaa pikkutarkasti, eikä erehdyksen selitykseksi kelvannut ettei tiennyt. Silloin joutui naurunalaiseksi, alennetuksi tai jopa karkotetuksi hovista. Hovielämän säännöt oli pakko osata; ne oli joko saatu verenperintönä tai opittu elämänmittaisessa pelissä.

Eri linnoissa noudatettiin eri sääntöjä. Se joka Versaillesissa sai istua kuninkaan läsnä ollessa kokoontaitettavalla jakkaralla, saattoi saada tukevan ja paremman jakkaran Marlyssa ja selkänojallisen tuolin Compiégnessa. Monimutkaiset säännöt määräsivät mihin kukin sai pysäköidä vaununsa. Jos istui kantotuolissa kuninkaallisen tullessa vastaan, oli noustava tuolista. Mutta jos istuikin vaunuissa ja hallitsija tuli vastaan, sai jäädä istumaan. Kaikki tämä oli tiedettävä tai muuten sai osakseen ivanaurua ja halveksuntaa, sillä pienimmästikin erehdyksestä pilkattiin julmasti. Uudelle tulokkaalle Versailles oli täynnä sudenkuoppia.

Lukemattomat säännöt määräsivät, miten kuului tervehtiä toisia ja keitä taas ei mahdollisesti tervehditty ollenkaan. Tervehdysten asteet ulottuivat kevyestä olankohautuksesta niin syvään kumarrukseen että nenä hipoi lattiaa. Ylhäinen esiintyminen peitti kätevästi alhaisen sielun, jonka liioitteleva nöyristely oli turmellut.

Hovipalvelija avasi joillekin oven salongin sisäpuolella seisten, joillekin sitä vastoin ulkopuolella seisten. Hovissa ei sopinut kävellä miten tahansa, etenkään nainen. Nousukas ja ulkopuolinen käveli pitkin harppauksin, leveä hame keinahdellen ylös ja alas. ”Tämän maan” asukas taas sipsutti niin pikkuroisin ja nopein askelin, että näytti miltei liukuvan lattialla kuin mekaaninen nukke.

Jokaisen ”pelaajan” oli opittava kaikki pelitovereistaan. Kuinka vanhaa aatelia? Mikä oli tämän aatelisarvo? Kuka on naimisissa kenenkin kanssa? Kuka on vasta aateloitu, mutta puoliso on vanhaa aatelia? Kuka on vasta aateloitu, mutta rikas ja onnistunut hankkimaan niin hyvän kokin että hänen luonaan kannattaa vierailla? Kuka on vasta aateloitu tyhjätasku eikä edes avioliiton kautta parempaa sukua – eli ei edes katseen arvoinen? Mitkä suvut ovat kuuluneet pisimpään hoviin? Mitkä taas olivat vastatulleita? Ketkä ovat verivihollisia keskenään? 

 

Lakonian satuja

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsivat Tyndareos ja Leda, jolla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zeus, joten he perivät kuolemattomuuden. Zeus oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta taruissa vaihteli ketkä olivat tuon hanhen sikiöitä. Klytaimnestra oli varmasti Tyndareoksen tytär, ja Helena varmasti Zeusin tytär. Molempia veljeksiä pidettiin joko kuolevaisina tai Kastoria Tyndareoksen poikana tai Polydeikestä Zeusin poikana.

Pojat varttuivat kelpo urhoiksi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla. Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina kummaltakaan ei puuttunut tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä he tempasivat pienen siskonsa Theseusilta valloittamalla Afidnan linnan. Sitten he ottivat tarmokkaasti osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes voitti nyrkkitaistelussa kuulun Amykoksen. He osallistuivat myös Kalydonin karjun ajoon.

Heidän lopputaistelunsa oli merkillisin. Veljekset halusivat naimisiin; ja kun Messenian kuninkaalla Leukipposilla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he kuten tapana oli ryöstää neidot morsiamikseen. Näillä sattuikin olemaan ennestään sulhaset – Afareoksen pojat Idas ja Lynkeus – eivätkä nämä luopuneet sovulla morsiamistaan. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä, josta riita alkoi. Mikä lie sen syynä ollutkaan. Tyndariinit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja.

Lynkeusilla olikin haukankatse, joka näki vuoren halki manaan asti. Taygeton kukkulalta urkkien hän löysi heidät puun kolosta. Hän hiipi sinne hiljaa veljineen ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Polydeikes syöksyi raivostuneena esiin ja surmasi Lynkeusin, samalla kun Zeusin salama ruhjaisi Idaksen maahan.

Veljensä kuolemaa sureva Polydeikes rukoili kuolevansa itsekin. Zeus täytti viisaudessaan puoliksi pyynnön, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljelleen, jolloin heillä kummallakin oli puolinainen kuolemattomuus. Niinpä he viettivät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalien kanssa taivaissa. Siksi luultiin että Zeus pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.

Dioskurit nauttivat jo varhain jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa Italiassa asti, ja siellä eritoten sitten kun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun temmellyksessä he ajelivat siivekkäillä ratsuillaan, mutta he heilahtivat niillä merenkin aavikolle. He lensivät salaman nopeina auttamaan merihätään ja haaksirikkoon joutuneita. Heitä palveltiin merenhaltioina satamissa (Ostiassa ynnä muualla). Spartassa he olivat nuorison urhoollisuuden malleja. Heillä oli muuallakin palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa heidän kunnianimensä oli ”anakes”, herrat.) Olympialaiset olivat heidän suojeluksessaan, ja heitä kunnioitettiin siellä kilpa-ajoilla. Italiassa heitä kutsuttiin Castoriksi ja Polluxiksi.