Anna Fribergin tiskausohjeita Koko kansan keittokirjasta

Puhtaus on ensimmäinen ja tärkein ehto hyvänmakuisen ja terveellisen ruuan valmistamisessa. Sen tähden tähden huoneen, missä ruoka-aineita pidellään ja ruokia valmistetaan olla aina puhdas. Samoin myöskin kaikkien ruuan valmistettavien esineitten olla aina puhtaat ja hyvässä kunnossa.

Suurimmalla tarkkuudella on valvottava että kyökissä on aina puhdas ja raitis ilma. Rasvankäry ja muu ruuan haju on poistettava sieltä, pitämällä auki höyrypeltiä sekä tarpeen vaatiessa akkunaa ja ovea. Jos keittäessä hellalle putoaa tai kiehuu ruokaa, se on pyyhittävä heti pois. Samoin on tehtävä jos pöydälle tai lattialle kaatuu jotain. Kelpaamattomat jätteet ovat sitä myöten, kuin niitä karttuu, vietävä pois tahi poltettava. Solkkuastiat on tyhjennettävä usein ja puhdistettava joka kerta tarkasti.

Vesijohto on aina pidettävä puhtaana. Sinne ei saa kaataa mitään sakeata ainetta, niin kuin poroa, kalan suomuja, ruotoja tai muuta törkyä, sillä vesijohdon reiät tukkeavat tästä. Kaikki vesijohdon pohjalle kasaantuva sakka on otettava huolellisesti pois, ja johto pestävä päivittäin kuumalla vedellä ja saippualla tai lipeällä ja suovalla.

Hella on myöskin pestävä joka päivä. Tuhka on tyhjennettävä sieltä usein, muutoin hella alkaa savuta sisälle. Samalla tarvitsee torvia eli röörejä puhdistaa noesta ja tuhkasta.

Kunkin aterian jälkeen kaikki ruuan valmistuksessa käytetyt astiat on puhdistettava kunnolla. Ennen kuin ruvetaan pesemään astioita, ne on järjestettävä niin että samanlaatuiset esineet tulevat aina yhtäälle. Perunankuoret ynnä muut soveliaat jäännökset on koottava ja pantava talteen porsaille. Sitten otetaan kuumaa vettä kahteen kehloon eli punkkaan, hangataan vähän saippuata aivinaiselle rievulle ja aletaan pestä astioita toisessa kehlossa olevalla vedellä sekä sisältä että päältä, noudattaen sitä järjestystä että aloitetaan puhtaimmasta. Astiain korvat, varret, kahvat, uurrokset ja muut syvennykset on puhdistettava tarkasti. Kun vesi jäähtyy tai tulee likaiseksi se on vaihdettava. Pestyt astiat virutetaan toisessa kehlossa ja asetetaan kumolleen valumaan. Mutta veitset on kuivattava heti, etteivät ne ruostu. Kun enin vesi on valunut astioista, ne kuivataan puhtaalla pyyhkeellä, kihnataan kunnes ne ovat kuivuneet kokonaan ja asetetaan sitten paikoilleen.

Lasiastioita ei pidä pestä kuumalla vedellä, koska ne eivät tule silloin oikein kirkkaiksi ja voivat särkyä sen lisäksi helposti. Ne on parasta pestä hailealla vedellä ja saippualla, viruttaa puhtaaksi ja kihnata kuiviksi puhtaalla kuivalla pyyhinliinalla.

Vispilät on pestävä hyvin tarkasti ja varottava ettei varpujen väliin eikä varren juureen jää yhtään ruuan hiukkasta.

Käytetyt keittoastiat on puhdistettava tarkasti sisä- sekä ulkopuolelta. Niitä pestään kuumalla vedellä ja patasudilla tai huiskulla sekä rievulla. Veistä tai muuta teräkalua ei pidä käyttää siihen tarkoitukseen. Jos ruokaa on palanut astiat pohjalle tai kuivunut syrjiin, sitä on lioitettava vähitellen irti vedellä. Pahimmassa tapauksessa astiassa keitetään vähän livettä. Tämä irrottaa helposti kiinni kiehuneen ruuan. Ennen kuin keittoastiat pannaan paikoilleen ne on kuivattava, sillä rautaiset astiat ruostuvat kosteudesta ja vaskiastioihin tulee myrkyllistä vaskihometta. Se on ruokaan joutuessaan niin myrkyllistä että ihmiset voivat kuolla siihen. Vaskiastiat on tinattava tinattava sisältä tämän vaaran välttämiseksi.

Vaskiastioita kiillotetaan siten että pienellä tukolla sivalletaan vähän kuuraushappoa astiat ulkopinnalle, jonka jälkeen se kihnataan kirkkaaksi toisella kuivalla villaisessa tukolla ja hienonnetulla kuurauskivellä.

Veitset ja kahvelit kiilloteaan pajanmiilulla tahi kuurauskivellä, mutta niihin ei saa käyttää happoa.

Läkkiastioita kiillotetaan parhaiten sillä lailla, että niitä lioiteaan vähän kuumassa lipeässä, ja kihnataan sitten kirkkaiksi hienolla hiekalla.

Puuastioita kuurataan puhtaalla valkealla sannalla ja hailealla vedellä. Sannan asemasta voi käyttää myöskin järeätä juuriharhaa ja saippuata. Tarpeen vaatiessa niitä on haudottava katajavarilla s.o. astiaan asetetaan muutamia tuoreita katajan oksia, joiden päälle kaadetaan kiehuvaa vettä, ja astia peitetään. Täten niistä poistetaan paha maku ja haju.

Erilaatuisten esineiden, niin kuin lasi- ja posliiniastiain, keittoastian, lattian ja vesijohdon, hellin ynnä muun puhdistamiseen on käytettävä erityisiä riepuja ei rättejä, jotka on pidettävä tarkasti erillään ja käytettävä aina samaan tarkoitukseen. Onhan varsin sopimatonta pestä astiainpesurievulla hellaa ja vesijohtoa, tai hella- tai permantorievulla laseja ja posliiniastioita. Kaikki rievut on jokaisen käyttökerran jälkeen pestävä puhtaiksi kuumalla vedellä ja saippualla, virutettava, väännettävä ja levitettävä kuivumaan. Jotta ne pysyisivät oikein valkoisina ja puhtaan tuoksuisina, niitä on toisinaan keitettävä lipeässä tai suopavedessä.

Tällaisia talousaskareissa käytettäviä riepuja on paras valmistaa liinaisesta eli aivinaisesta kankaasta, koska sellaista vaatetta on helpoin pitää puhtaana. Siisteyden vuoksi ne on paltattava eli päärmättävä ja varustettava verkilällä, josta ne ripustetaan määrätylle naulalleen.

Nuoren Julius Caesarin karkoitus Roomasta

Tajuton Ferito kiskottiin pois mestattavasksi, ja Sulla ehti olla yksin vain muutaman minuutin ennen kuin oveen taas jyskytettiin ja eri sotilaat tulivat sisään pikku kirjuri kannoillaan. Tällä kertaa hän tunsi sotilaiden välissä kompuroivan nuoren miehen.

”Julius Caesar”, hän sanoi. ”Sinut taidettiin vangita parahiksi, kun temmellys oli vilkkaimmillaan. Antakaa hänen seisoa, hyvät herrat, hän ei ole mikä tahansa mies. Ottakaa rätti hänen suustaan – varovasti.”

Hän katsoi nuorta miestä oli mielissään nähdessään tämän suoristautuvan. Juliuksen kasvoissa oli mustelmia, mutta Sulla tiesi että hänen miehensä eivät uskaltaisi vihoittaa päällikköään runnomalla tätä kovin pahaan kuntoon ennen kuin Sulla olisi langettanut tuomionsa. Julius oli pitkä, noin satakahdeksankymmentä senttiä, ja hänen vartalonsa oli lihaksikas ja ruskettunut. Siniset silmät katsoivat kylmästi. Sulla aisti hänestä säteilevän voiman; se tuntui täyttävän koko salin, kunnes siellä olivat vain he kaksi. Sotilaat, kiduttaja, kirjuri ja orja olivat kaikki unohtuneet.

Sulla kallisti päätään hieman taakse, ja hänen suunsa venyi ystävälliseen ilmeeseen.

”Metella kuoli, ikävä kyllä. Hän tappoi itsensä ennen kuin minun mieheni ehtivät murtautua sisään pelastamaan hänet. Olisin päästänyt hänen menemään, mutta sinä… sinä olet ongelma erikseen. Tiesitkö, että se ukko, jonka otimme vangiksi yhtä aikaa sinun kanssasi, pääsi pakoon? Hän näyttää ujuttaneen köytensä auki ja vapauttaneen sitten toverinsa. Varsin erikoiset seuralaiset jalosukuisella nuorella miehellä.” Sulla huomasi Juliuksen kasvoilla kiinnostuksen kipinän.
”Kyllä vain. Minä olen pannut miehiä etsimään sitä parivaljakkoa, mutta toistaiseksi he ovat vetäneet vesiperän. Jos mieheni olisivat sitoneet sinut yhteen heidän kanssaan, olisit nyt vapaa, sitä ei käy kiistäminen. Kohtalo on oikukas – sinä jäit tänne, koska olet virka-aatelia, mutta pohjasakka pääsi vapaaksi.”

Julius oli vaiti. Hän ei odottanut elävänsä enää tuntiakaan ja oivalsi yhtäkkiä, että hänen sanoillaan ei olisi pienintäkään merkitystä tai vaikutusta. Jos hän purkaisi raivoaan, Sulla vain nauraisi, ja jos hän anoisi armoa, tämän julmuus heräisi. Hän pysyi hiljaa ja katsoi Sullaa tuimasti.

 Lucius Cornelius Sulla

”Kirjuri, mitä syytteitä meillä on häntä vastaan?” Sulla kysyi pergamenttinippua pitelevältä mieheltä.
”Mariuksen sisarenpoika, Juliuksen poika. Kumpikin on kuollut. Äiti Aurelia, elossa mutta mielenhäiriöinen. Omistaa pientilan muutaman kilometrin päässä kaupungista. Huomattavia velkoja yksityisille, summat eivät tiedossa. Naimisissa Cornelian, Cinnan tyttären kanssa. Vihittiin taistelun alkamispäivän aamuna.”
”Ahaa”, Sulla keskeytti. ”Asian ydin. Cinna ei ole minun ystäväni, mutta hän oli liian kiero tukeakseen Mariusta julkisesti. Hän on rikas. Ymmärrän miksi haluat hänet tukensa, mutta sinun henkesi on varmasti enemmän arvoinen.”
”Minä tarjoan sinulle hyvin yksinkertaisen tilaisuuden. Unohda se Corneliasi ja vanno uskollisuutesi minulle, niin minä jätän sinut henkiin. Jos et, tuo kiduttaja on jo ruvennut kuumentamaan työkalujaan. Marius haluaisi sinun jäävän eloon, nuori mies. Tee oikea valinta.”

Julius katsoi häntä suuttuneena. Hänelle ei ollut apua siitä, mitä hän Sullasta tiesi. Tämä voisi leikkiä julmaa leikkiä saadakseen hänet kieltämään rakkaimpansa ja sitten kuitenkin teloittaa hänet.

Sulla puhui kuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa.

”Ota ero Corneliasta, niin jäät henkiin. Niin yksinkertainen teko on häväistys Cinnalle ja heikentää häntä. Sinä pääset vapaaksi. Kaikki nämä miehet todistavat että minun sanani Rooman hallitsijana pitää. Mikä on vastauksesi?”
Julius ei hievahtanutkaan. Hän vihasi Sullaa. Tämä oli tappanut Mariuksen ja pakottanut polvilleen tasavallan, jota hänen isänsä oli rakastanut. Vastaus oli selvä, oli hinta miten kova tahansa, ja hänen oli lausuttava se ääneen.
”Minun vastaukseni on ei. Pane toimeksi.”
Sulla räpäytti yllästtyneenä silmiään ja alkoi sitten nauraa.
”Oletpa sinä outoa sukua! Tiedätkö sinä moniko mies on viime päivinä kuollut tässä samassa salissa? Tiedätkö kuinka monen silmät on puhkaistu, kuinka moni on kuohittu ja poltettu raudalla? Ja silti sinä halveksut minun armoani?” Sulla nauroi taas, ja hänen naurunsa kuulosti kupolin alla kaikuessaan räikeältä.

”Jos minä päästän sinut vapaaksi, yritätkö sinä tappaa minut?”

Julius nyökkäsi. ”Minä omistan lopun elämäni sille tehtävälle.”
Sulla virnisti hänelle aidosti nauttien. ”Sitä arvelinkin. Sinä olet peloton ja ainoa virka-aatelin jäsen, joka on kieltäytynyt käymästä kanssani kauppaa.” Sulla vaikeni ja nosti kätensä antaakseen merkin kiduttajalle, joka seisoi valmiina. Sitten hänen kätensä heilahti velttona alas.
”Olet vapaa. Poistu minun kaupungistani ennen auringonlaskua. Jos tulet takaisin minun elinaikanani, minä käsken tappaa sinut ilman oikeudenkäyntiä tai audienssia. Vartijat, katkaiskaa hänen köytensä. Te olette sitoneet vapaa miehen.” Hän nauroi ja oli sitten hiljaa kun köydet putosivat Juliuksen jalkoihin. Nuori mies hieroi ranteitaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuin kiveä.

Sulla nousi valtaistuimeltaan.
”Viekää hänet portille ja päästäkää hänet menemään.” Sulla kääntyi katsomaan Juliusta silmiin. ”Jos sinulta kysytään syytä, sano syyksi että sinä tuot mieleeni minut itseni ja että minä olen tappanut jo tarpeeksi miehiä tälle päivälle. Siinä kaikki.”
”Entä minun vaimoni?” Julius huusi kun vartijat tarttuivat uudelleen häntä käsivarsista.
Sulla kohautti olkapäitään. ”Minä saatan ottaa hänet rakastajattarekseni, jos hän oppii olemaan minulle mieliksi.”
Julius rimpuili hurjasti mutta ei päässyt vapaaksi, kun hänet kiskottiin ulos.

Kirjuri jäi ovelle norkoilemaan.

”Herra konsuli? Oliko tuo viisasta? Hän on sentään Mariuksen sisarenpoika...”
Sulla huokaisi ja otti orjatytön kädestä uuden kupillisen kylmää juotavaa.
”Jumalat pelastavat meidät mitättömiltä miehiltä. Minä selitin jo perusteluni. Olen saavuttanut elämässä kaiken mistä olen haaveillut ja edessä on pelkkää pitkästymistä. On hyvä jättää muutama vaaratekijä uhkaamaan.”
Hänen katseensa tarkentui jonnekin hyvin kauas.
”Hän on vaikuttava nuori mies. Minusta tuntuu että hän vastaa hyvinkin kahta Mariusta.” Conn Igguldenin romaanista Rooman portit

 Julius Caesar ja tytär Julia

Temppelit muinaisessa Egyptissä

Muinaisen Egyptin temppeleillä oli kolme päätyyppiä, joilla oli aivan erilaiset tehtävät ja perinteet. Kuolintemppeli palveli vainajia, kulttitemppeli palveli jotain useista jumalista ja aurinkotemppelin tehtävänä oli kuvastaa auringon ensiarvoisen tärkeää roolia.Tyypillinen temppeli oli jykevien muurien ja porttien takana, toisiinsa liittyvien pyhäköiden, kammioiden, salien ja pihojen muodostamana kompleksina. Karnakin temppeli omisti Ramses III:n aikana 433 puutarhaa, 83 venettä, 46 rakennustyömaata, noin 240 000 hehtaaria peltoja 65 pientä kauppakaupunkia. Theban Amenin henkilökuntaan kuului yli 81 000 ihmistä. Suuret temppelit olivat satumaisen rikkaita. Heliopoliksen temppeli omisti yli 44 000 hehtaaria maata, 12 693 hengen henkilökunnan ja noin 14 544 eläintä. Memfiksen temppelillä oli vajaan 3000 hehtaarin suuruinen alue ja noin 3000 hengen henkilökunta. Oli yleistä että pienellä pyhäköllä oli vain parinkymmenen hengen henkilökunta.

Egyptiläinen temppeli oli aivan oma pienoismaailmansa, sillä rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat temppelit olivat kuin omavaraisia kaupunkeja. Ainakin tässä suhteessa merkittävää egyptiläistä temppeliä voi verrata nykyiseen Vatikaanin valtioon, jota arvohenkilöistä, virkamiehistä ja toimenhaltijoista koostuva laaja hierarkinen valtakoneisto ylläpitää. Temppelihenkilökunnan organisaatiolta löytyi kaikki nykyajan siviilihallinnon tunnusmerkit. Temppelin valtavan maaomaisuuden päivittäinen hoito oli lukemattomien eri alojen työläisten käsissä. Heihin kuuluivat ovenvartijat, leipurit, uhrienkantajat, taiteilijat, kaivertajat, arkkitehdit ja apumiehet, jotka huolehtivat eläimistä.

Pelkistetysti ilmaistuna temppeli oli jumalan asuinpaikka, Ikuisuuden talo. Monimutkainen temppelirakennelma kehittyi esidynastisen ajan yksinkertaisista pyöreistä ruokomajoista. Ajan mittaan pyhät asumukset muuttuivat rakenteeltaan mutkikkaammiksi ja jykevämmiksi. Ruokojen sijasta alettiin käyttää rakennusmateriaalina polttamattomia tiiliä ja lopulta kiveä. Temppelin varhaismuoto säilytettiin silti naoksessa, kaikkein pyhimmässä suljetussa tilassa, joka muistutti ovineen yhä asumusta.

Jokainen temppeli noudatti omaa jumalansa mukaista myyttistä kalenteriaan. Papisto palveli jumalaansa päivittäisin rituaalein, jotka elävöittivät temppelin elämää. Temppeleissä pidettiin kolme päivittäistä jumalanpalvelusta ja vuotuisia juhlia, jotka järjestettiin niin runsain tai vähäisin juhlamenoin ja seremonioin kuin temppelin varallisuus ja tärkeys sallivat. Päivittäiset jumalanpalvelukset järjestettiin aamuvarhaisella, iltapäivällä ja illalla uhraten ja palvontahymneillä. Jumalille uhrattiin muun muassa siunattuja ja puhdistettuja teurasuhreja, hedelmiä, vihanneksia, juomauhreja ja jumalanpalveluksen päätteeksi suitsukkeita.

Ludvig XIV:n rakkausseikkailut osa 3: Orléansin herttuatar juonii

Orléansin herttuatar Henriette seisoi Louvren linnan ikkunassa ja tuijotti pihalle. Että hänelle saattoikin tapahtua näin! Kuinka kuningas oli voinut rakastua tuohon mitättömän näköiseen, lakkailematta punastelevaan Louise de la Valliéreen? Louisehan ei saanut sanaakaan suustaan, hän ei keksinyt nokkelia vastauksia, eikä hänessä olisi pitänyt olla mitään kuningasta miellyttävää. Juuri siksihän Henriette olikin valinnut Louisen esittämään kuninkaan rakastettua. Tämä oli hänestä niin mitätön, ettei Henrietten oman aseman pitänyt mitenkään olla vaarassa.

Henriette kääntyi selin ikkunaan ja polki jalkaa. Hänen vihreät silmänsä leimusivat vihasta, ja epätoivoissaan hän haroi punaista tukkaansa, kunnes monimutkainen kampaus meni täysin sekaisin. Mutta se ei nyt merkinnyt mitään. Pahinta oli, että Ludvig oli ottanut Louisen rakastajattarekseen ja että heidän tiedettiin viettäneen monia lemmenhetkiä Versaillesissa. Jos tuo valittu olisi ollut joku toinen, Henrietten olisi ehkä ollut helpompi sulattaa asia. Mutta että kuningas oli hylännyt hänet, Henrietten, ja ottanut tuon mitättömän Louisen hänen paikalleen, sitä Henrietten oli vaikea sulattaa.

Louise oli kuulemma loistava ratsastajatar. Kuninkaan väitettiin lyöneen ihastuksesta kätensä yhteen, kun Louise oli ratsastanut satuloimattomalla hevosella ja noussut kesken laukan seisomaan hevosen selkään. Mutta tuollaisistako syistä kuninkaan piti viedä Louise vuoteeseensa? Eikö riittänyt, että hän ihaili tätä sirkustemppua ja jätti asian sikseen? Mutta kaikki hovissa tiesivät jo, että Louise de la Valliére oli kuninkaan rakastajatar. Hän, Henriette oli viimeinen, joka kuuli siitä. Hän oli nähnyt, miten ivallisesti hoviväki katseli häntä, mutta hän oli uskonut, että se johtui vain heidän kahden näyttelemisestä. Ja nyt kuningas olikin tehnyt teatterista totta ja Louisen Henrietten paikalle.

Henriette polki uudestaan jalkaa. Louise de la Valliéren ei tarvinnut kuvitellakaan että Henriette luopuisi kuninkaasta ilman muuta. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Ludvigin takaisin.

Henriette pureksi huuliaan ja mietti. Hänen oli saatava Louise de la Valliére pois tieltään, mutta miten? Kuninkaalle ei asiasta tietenkään kannattanut puhua, sillä Ludvig oli rakastunut, sen Henriette näki itsekin. Mutta sitten Henrietten kasvot kirkastuivat. Entäpä jos kuningatar Maria Teresia saisi kuulla, että hänen korkea puolisonsa petti häntä mitättömän näköisen hovinaisen kanssa? Siitä nousisi varmasti myrsky ja kuningas Ludvig luopuisi ennemmin Louisesta kuin aiheuttaisi täydellisen skandaalin hovissa.

Niin, näin oli meneteltävä. Kuningattaren oli saatava tietää, että Ludvigilla oli rakastajatar, ja Maria Teresia saisi sitten pitää lopusta huolen. Henriette hymähti ivallisesti. Viikkokausia oli hän itse pettänyt kuninkaan kanssa Maria Teresiaa, mutta nyt hän turvautui kuningattareen syöstäkseen kilpailijansa tämän asemasta.

Nyt oli enää vain päätettävä, millä keinoin asia saatettaisiin kuningattaren tietoon. Koko hovi puhui jo kuninkaan suhteesta Louise de la Valliéreen, mutta kuningattarelle ei kukaan tohtisi mennä kertomaan siitä. Niinpä oli turvauduttava kirjeeseen. Henriette mietti. Se olikin oikeastaan hyvä keksintö.

Olympe de Soissons

Hovissa oli myös muita, joita kuninkaan ja Louise de la Valliéren rakkaussuhde harmitti. Näihin kuului ennen kaikkea kreivitär Olympe de Soissons, kardinaali Mazarinin sisarentytär, joka oli jo vuosia ollut rakastunut Ludvigiin. Olympe oli aikoinaan saanut kokea sen pettymyksen, että kuningas – seurusteltuaan ensin hänen kanssaan – oli rakastunut hänen nuorempaan sisareensa Maria Manciniin. Olympelle oli siis myös tärkeätä saada Louise de la Valliére syrjäytetyksi.

Yhdessä istuutuivat Henriette ja Olympe kirjoittamaan kirjettä Maria Teresialle. Tällaisenaan ei kirjettä kuitenkaan ollut viisasta lähettää Maria Teresialle, sillä kuningatar näyttäisi sen varmasti Ludvigille. Kaiken oli näytettävä siltä, kuin kirje olisi tullut Espanjasta. Silloinhan kuningas Ludvig ei voisi saada käsiinsä sen tekijöitä. Kun kirje oli käännetty Espanjaksi, pisti Olympe, jolla oli pääsy kuningattaren huoneisiin, sen Espanjasta tulleeseen käytettyyn kirjekuoreen, jonka hän sinetöi kiinni.-- Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar