Muinaiset egyptiläiset uskoivat kuolemanjälkeiseen elämään maan uumenissa sijaitsevassa manalassa, jonka hallitsijana toimi jumala Osiris. Tuonpuoleisessa kaikki saattoi olla elämän peilikuvaa, joten manalaan matkaaminen sekä maan pinnan alla eläminen oli luultavasti vaarallista. Uhkakuviin kuului muun muassa ajatus siitä että vainaja joutuisi kulkemaan ja olemaan pää alaspäin, jalat pintakerrosta vasten. Siksi uuden ympäristön vaaratilanteiden varalta laadittiin useita tehokkaita suojaloitsuja, jotka kirjattiin yhdessä vanhoista pyramiditeksteistä kopioitujen loitsujen kanssa vainajien hauta-arkkujen seinämiin. Näin syntyi tekstikokoelma, jossa vainajan kerrotaan matkaavan sekä taivaaseen samaistuakseen tähtiin ja aurinkoon että maan uumeniin samaistuakseen Osirikseen.
Egyptiläisen ajattelutavan mukaan vastakkaisuudet eivät suinkaan olleet toisiaan poissulkevia, vaan vastakohtaparit täydensivät toisiaan sulassa sovussa ja muodostivat perustan kaikelle olemassa olevalle: yötä ei voinut olla olemassa ilman päivää eikä elämää ilman kuolemaa. Käsitys sekä taivaassa että maan uumenissa samanaikaisesti jatkuvasta tuonpuoleisesta elämästä osoittautui kuitenkin hankalaksi, joten kyseisiä kohteita pyrittiin tietoisesti sovittamaan yhteen erilaisten teologisten selitysmallien avulla. Uuden valtakunnan aikakaudelle saavuttaessa (n 1550 eKr.) taivaan ja maan tuonelan yhdistäväksi tekijäksi vakiintui auringon vuorokautinen kiertokulku, johon vainaja toivoi pääsevänsä osalliseksi aurinkojumalan kulkuvälineenä käyttävän laivan miehistön jäsenen hahmossa. Noustessaan itäisessä taivaanrannassa laivassaan matkaava vastasyntynyt aurinko oli Kheperi, sittiäisen hahmoinen jumala, josta varttui keskipäivään mennessä haukanhahmoinen Ra-Herakhty. Polttava aurinko taisteli kiivaasti maailmanjärjestystä uhkaavia kaaosvoimia vastaan, kunnes iän painamana laskeutui Atumn-Ran hahmossa läntisessä taivaanrannassa sijaitsevasta kuoleman kaksoisportista manalaan. Yön aikana aurinko matkasi manalan halki kohdaten joka tunti eri maailmanjärjestystä ikuista elämää uhkaavia voimia ja demoneja, joista vaarallisin oli Apopis-käärme. Matkansa puolivälissä eli yön kuudentena tuntina, kuollut aurinko yhtyi Osirikseen manalan pimeimmässä sopukassa. Kuoleman äärimmäisestä asteesta syntyi uuden elämän kipinä, joka puhkeaisi kukkaan manalan matkan päättyessä itäisen taivaanrannan kaksoisporteilla elämän ja kuoleman raja-alueella. Vainajan mukanaolo auringon kiertokulussa tapahtui niin kutsutun syklisen ikuisuuden (Neheh) puitteissa, jossa elämä ja kuolema seuraisivat toisiaan lakkaamattomana jatkumona. Auringon kiertokulkuun perustuva ikuisuuskäsite sai rinnalleen vastaparin, niin sanotun staattisen ikuisuuden (Djet), koska muinais-egyptiläinen ajatustapa perustui vastakohtien välttämättömyyteen.
Uuden valtakunnan aikana auringon kiertokulusta sekä tuonelan ”maantieteestä” laadittiin faraoille erilaisia manalankirjoja, joiden tehtävänä oli opastaa ja suojella kuollutta hallitsijaa. Maagisten voimiensa mukanaan tuoman suojan lisäksi kirjat tarjosivat edesmenneelle faraolle tietoa kaikista manalassa olevista paikoista ja olioista tarkkoine nimineen ja mittoineen. Manalankirjat olivat kuninkaallisten hautojen seinille ikuistettuja hieroglyfitekstien ja kuvien yhdistelmiä, joiden katkelmia alkoi ajan mittaan ilmestyä myös muidenkin kuin kuninkaallisten vainajien mukaan annettavien tekstien joukkoon.
Tuolloin tapa koristaa hauta-arkut suojaavilla teksteillä oli niin kuninkaallisen perheen kuin laajan väestönkin parissa muuntunut siten että kirjoituksia ikuistettiin arkkujen ohella myös papyryskäärölle, joka asetettiin vainajan jalkojen päälle tai väliin arkun sisälle. Käärön eli kuolleiden kirjan pituus vaihtelivat kunkin vainajan tai vainajan perheen varallisuuden mukaan. Hyvin toimeentulevat henkilöt saattoivat teetättää itselleen ja omaisilleen useita kymmeniä metrejä pitkiä kääröjä, joihin kopioiduissa teksteissä voitiin painottaa vainajalle henkilökohtaisesti tärkeitä uskomuksia. Tekstit kuvituksineen olivat tällöin luonnollisesti ensiluokkaisia käsityöläis- ja kirjurintaidonnäytteitä. Tilaustyötä halvempi vaihtoehto oli temppeleiden valmistuotteina myymät kuolleiden kirjat, joihin täytettiin ostohetkellä vainajan nimi tyhjiksi jätettyihin kohtiin. Esivalmistettujen kirjojen taso oli vaihteleva. Toiset ovat hyvinkin korkealaatuisia ja toisista taas löytyy useita kirjoitusvirheitä.
Muinais-egyptiläisestä kuolleiden kirjasta puhuttaessa viitataan ensisijaisesti papyryskääröihin kirjoitettuihin tekstikokoelmiin, jotka poikkeavat toisistaan niin laadultaan ja pituudeltaan kuin tekstien keskinäisen järjestyksen ja valikoimankin suhteen. Osa kuolleiden kirjan teksteistä kopioitiin papyryskääröjen ohella hauta-arkkuihin ja hautavarustuksiin kuuluviin esineisiin, kuten steeloihin, patsaisiin sekä hautavaatteisiin. Luksorin alueelta löytyneistä lukuisista kuolleiden kirjoista käy ilmi että tekstit ja kuvat (joiden määrä vaihtelee kääröittäin) valttiin yleensä noin 150 perusloitsun ja tiettyjen perusvinjenttien joukosta, jotka ryhmiteltiin usein samankaltaisesti.
 |
| Ramsess II:n hauta |
