Kun Björnram jo
kuvittelee koko asemansa horjuvan hovissa, onnistuu hänen päästä
itse kuninkaan suosioon. Kustaa on aina tuntenut kiinnostusta
henkimaailmaa kohtaan, vaikkahän ei olekaan osallistunut yhtä
innostuneesti henkien manaukseen kuin herttua. Kuningas Kustaaseen
Björnram panee nyt koko toivonsa. Hallitsija on ilmoittanut
haluavansa nähdä, miten Björnram saahengen nousemaan haudasta ja
näyttäytymään ihmisille, ja Björnram on luvannut täyttää
hallitsijan toivomuksen.
Kerran keskiyöllä
kuningas lähtee Drottningholmin linnasta Lovön hautausmaalle, missä
Björnram on vakuuttanut saavansa samana päivänä haudatun
postimestarin hengen näyttäytymään. Kustaa kulkee jännittyneenä
Björnramin rinnalla ja heidän takanaan tulevat Kaarle-herttua,
Reuterholm, kuninkaan henkilääkäri Hedin ja monia muita Kustaan
hovista, joita ajan muotitiede kiinnostaa.
Björnram antaa
kädellään toisille pysähtymismerkin – puhua ei näin tärkeällä
hetkellä saa, sillä silloin voisivat henget pelästyä ja
kieltäytyä tulemasta esiin. Sitten hän astuu yksin mustassa
viitassaan hiljattain umpeen luodun haudan luo, pysähtyy sen
jalkopäähän ja alkaa lukea hiljaisella äänellä rukouksiaan.
Kaikki kuuntelevat henkeään pidättäen, Björnramin ääni muuttuu
kovemmaksi, hän levittää kätensä, kohottaa kasvonsa ylöspäin,
tuntuu siltä kuin hän puhuisi suoraan taivaaseen. Kelmeässä
kuunvalossa näyttävät hänen kapeat kasvonsa aavemaisilta, ja
hänen yksitoikkoinen äänensä saa kaikki vapisemaan.
Sitten Björnram
polvistuu maahan haudan eteen, vetää viittansa alta tinavahdin ja
alkaa lukea loitsuja saadakseen tulen syttymään vadille.
Kaarle-herttua tuijottaa hievahtamatta Björnramiin, vain silloin
tällöin hän kostuttaa kielensä kärjellä huuliaan niin kuin aina
ollessaan jännittynyt.
Kaikista
Björnramin varoituksista huolimatta käy hautausmaalla kohdahdus,
kun tinavadilta nousee pitkä kapea savujuova ylöspäin. Henget ovat
selvästi myötämielisellä tuulella, sillä muuten ei savu olisi
tullut näkyviin.
Björnram nousee
ylös, levittää molemmat kätensä tinalautasen yläpuolelle ja
alkaa lukea taas rukouksiaan. Kuningas Kustaa seuraa silmä kovana
Björnramin liikkeitä. Tämä näyttää kuunvalossa suurelta
linnulta, joka räpyttelee siipiään. Vaikuttavinta on, että savu
nousee hänen levitettyjen sormiensa lävitse aivan kuin hän olisi
tulessa.
”Henki, saavu!
Palvelijasi odottavat”, Björnram houkuttelee. ”Näyttäydy
meille ja osoita sitten meille suopeuttasi.”
Björnram
levittää taas kätensä ja katsoo taivaalle. Juuri silloin kuu
menee pilveen ja hautausmaalla on melkein säkkipimeää. Kaikki
tuijottavat herkeämättä Björnramiin ja koettavat totuttaa
silmiään näkemään pimeässä.
”Henki
näyttäydy!” Björnramin ääni on muuttunut vaativaksi ja
kuulostaa pelottavalta mustalla hautausmaalla.
Juuri silloin
heilahtaa jotakin haudan yläpuolella, kaikki tuijottavat hiljaa ja
hievahtamatta eteensä, vain Kaarle-herttuan hengitys kulkee
innostuksesta koristen. Nyt se näkyy selvästi: haudalla seisoo
valkoinen hahmo ja ojentaa molemmat kätensä kohti taivasta niin
kuin Björnramkin oli tehnyt.
Samassa näky
katoaa ja Björnram lankeaa maahan polvilleen.
”Me kiitämme
sinua henki”, hän sanoo ja hänen äänensä värisee
liikutuksesta.
Hetken katselijat
odottavat vielä hievahtamatta paikoillaan, mutta kun Björnram
nousee seisomaan, puhkeaa heidän ilonsa valloilleen. Henki on
näyttäytynyt, ja heidät kaikki on siis hyväksytty. Liikuttuneena
kietoo kuningas Kustaa käsivartensa Kaarle-herttuan kaulaan ja
vannoo veljelleen ikuista ystävyyttä ja rakkautta. Kyyneleet
silmissä hän pyytää anteeksi kaikkea sitä, millä hän on
vuosien kuluessa loukannut veljeään.
Nuori Reuterholm
seisoo kuin lumoutuneena. Suuri Björnram on saanut hengen nousemaan
haudasta ja paljastamaan siten heille kaikille osan sitä
salaisuutta, mikä verhoaa vainajien maailmaa. Vielä vähän aikaa,
niin hän onnistuu itsekin manaamaan kuolleiden henget maan päälle
todistamaan siitä maailmasta, jota tavalliset ihmiset eivät pysty
näkemään, mutta joka heille koulutetuille ja armoitetuille on
ainoa todellinen. Hänethän on jo vihitty tähän korkeimpaan
tieteeseen, vain vähän aikaa vielä, niin hän on yhtä u kuin
Björnramkin.
Björnram seisoo
edelleen haudan luona ja katselee toisia. Kuu on taas tullut esiin ja
sen valossa Björnram näkee, miten liikuttuneita kaikki ovat. Hän
huokaa helpotuksesta, mutta ei anna ilmeenkään paljasta, miten
keventyneeksi hän tuntee mielensä. Hän on onnistunut ja kuninkaan
suosio on nyt varma. Mitä merkitsee tämän rinnalla että Ulfklou
kulkee ympäri ja väittää, että hänellä on pullossa Kustaa
Aadolfin henki. Sen todenperäisyyttä ei kai monikaan usko, mutta
jokainen on voinut nähdä, miten Björnram pystyisi pakottamaan
kuolleen postimestarin näyttäytymään. Ja valta yli näkyväisen
rajan on toki enemmän kuin likainen pullo, jota Ulfklou pitää
kalleimpana aarteenaan.
Toisten
ihastellessa Björnramin taitoa astuu kuninkaan henkilääkäri
haudan luo ja alkaa turkia sitä uteliaana. Hän on luonnostaankin
epäluuloinen eikä hänen syvä Björnramia kohtaan tuntemansa
vastenmielisyys ole suinkaan saanut häntä suhtautumaan
myötämielisesti tämän puuhiin. Jo Björnramin ylimielinen asenne
Hediniä kohtaan on omiaan ärsyttämään, herttuan suosikki kulkee
kuin unissa käydessään hovissa välittämättä edes tervehtiä
kuninkaan henkilääkäriä, jota hän selän takana on nimittänyt
välskäriksi ja suoneniskijäksi.
Kaiken lisäksi
Hedin ei hiukkaakaan usko Björnramin henkienmanauksiin sen enempää
kuin Ulfkloun Kustaa Aadolfin henkeenkään. Hän on sydänjuuriaan
myöten luonnontieteilijä eikä mystiikka ole koskaan tehnyt häneen
vaikutusta.
Björnramin
ottaessa tyytyväinen hymy laihoilla kasvoillaan vastaan toisten
onnitteluja Hedin kumartuu ja poimii jotakin maasta. Sitten hän
viheltää hiljaa itsekseen ja tutkii tarkemmin löytöään.
”Henki,
laskeudu kuolevaisten joukkoon ja näyttäydy meille!” Hedin huutaa
äkkiä lujalla äänellä, ja kaikkien järkytykseksi seisoo samassa
molempia käsiään heiluttava valkoinen aave postimestarin haudalla.
Kaarle-herttuan
huulilta pääsee huudahdus, toiset eivät osaa tehdä muuta kuin
tuijottaa valkoista edessään olevaa hahmoa.
”Henki, osoita
meille suopeuttasi ja siunaa meitä!” Hedin huutaa, ja heti
levittää valkoinen hahmo molemmat käsivartensa kuin antaakseen
siunauksensa.
Kukaan ei tiedä
vähään aikaan, mitä pitäisi ajatella. Nuori Reuterholm seisoo
suu auki ymmärtämättä oikein, mitä on tapahtunut. Hän ei olisi
koskaan uskonut, että Hedin jota hänen oppi-isänsä Björnram niin
syvästi halveksii, pystyisi manaamaan henkiä. Ja nyt on kuitenkin
vainaja ilmestynyt heidän eteensä.
Kaarle-herttua
tuijottaa myös hämmästyneenä aavetta. Kuninkaan henkilääkäri
on saanut postimestarin nousemaan haudastaan, vaikka he kaikki ovat
pitäneet Hediniä mitättömänä ihmisenä, jolle Jumala ei ole
antanut taitoja mystiikan alalla.
Ensimmäisenä
toipuu järkytyksestään Björnram. Raivokkaana hän syöksyy
Hedinin kimppuun, mutta henkilääkäri välttää notkeasti hypäten
hänen iskunsa. Valkoinen hahmo jonka Hedin on saanut juuri näkymään,
häälyy uhkaavasti sinne tänne. Välillä se näyttää syöksyvän
suoraan katselijoiden päälle, sitten se kääntyy äkkinykäyksellä
ja perääntyy taaksepäin.
Kuningas Kustaa
on yhtä hämmästynyt kuin toisetkin. Hän on selvästi tuntenut
hengen kosketuksen – jonkun kerran hän jo luuli sen aikovan
kuristaa hänet, kun se ryntäsi mielettömästi käsivarsiaan
heiluttaen häntä kohti – mutta sitten se oli äkkiä kadonnut
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kustaa pyyhkii nenäliinalla
otsaansa ja häntä puistattaa vieläkin.
”Sinä koira,
nyt olet suututtanut henget ikuisiksi ajoiksi!” Björnram huutaa
taivoissaan. ”Polvistu ja rukoile anteeksiantoa, muuten me olemme
kaikki tuhon omia.”
Mutta kuninkaan henkilääkäri ei välitä Björnramin uhkauksista, vaan nauraa hänelle päin kasvoja.
Mutta kuninkaan henkilääkäri ei välitä Björnramin uhkauksista, vaan nauraa hänelle päin kasvoja.
”Te ja teidän
henkienmanauksenne”, Hedin sanoo ivallisesti. ”Teidän
Majesteettinne, halutatteko nähdä taas postimestarin hengen?”
Samassa ilmestyy
puun lehvistöstä valkoinen hahmo haudalle, se levittele pitkiä
käsivarsiaan, kääntyilee sinne tänne ja häipyy sitten samaa
tietä kuin oli tullutkin.
”Tämä on
petosta kaikki, Teidän Majesteettinne”, Hedin jatkaa
rauhallisesti. ”Minä olen jo kauan epäillyt Björnramia ja tänä
iltana hiivin hänen perässään hautausmaalle nähdäkseni, mihin
valmisteluihin hän oikein aikoi ryhtyä ennen Teidän Majesteettinne
tuloa. Minä näin hänen kiinnittävän naruja puuhun ja arvasin,
mitä hän suunnitteli. Postimestarin henki on valkoinen vaate, joka
voidaan laskea puusta ja vetää taas ylös aina sen mukaan, miten
kuu tulee näkyviin.”
”Sinä
valehtelet! Sinä olet jo kauan kadehtinut minun asemaani!”
Björnram huutaa. ”Itse olet kiinnittänyt naruja puuhun ja koetat
nyt todistaa minut petkuttajaksi. Sinä et ole henkien suosiossa ja
koetat kostaa minulle sen.”
Björnramin ääni
muuttuu kimeäksi kirkumiseksi, hän levittelee käsivarsiaan ja
lysähtää lopulta ääneen itkien maahan.
Kuningas Kustaa
katselee suuttuneena maassa makaavaa Björnramia. Hänet, Ruotsin
kuningas on houkuteltu hautausmaalle ja hänen eteensä on levitetty
valkoinen vaate ja yritetty saada hänet uskomaan, että se on henki.
Kustaa torjuu kiusaantuneena ajatuksen, että hänkin oli uskonut
näkevänsä edessään aaveen ja ollut vieläpä tuntevinaan tämän
kosketuksen. Närkästyneenä hän kääntyy ja lähtee kulkemaan
nopein askelin hautausmaalta.
”Kun te ensi
kerran petätte noitakonsteillanne ihmisiä, älkää avatko
hautausmaan porttia, kun se tavallisissa oloissa suljetaan joka ilta.
Voihan olla, että saatte tänne jonkun muunkin epäluuloisen
katselijan, joka hämmästyy henkien huomaavaisuutta nähdessään
portin auki.
Hedin kumartaa
Kaarle-herttualle ja kiiruhtaa sitten kuninkaan perään, niin että
hiekka narskuu hänen jalkojensa alla.
Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanista Pohjolan Aurinkokuningas