Octavianus
ja Marcus Antonius kohtasivat pimeässä. Molemmat olivat väsyneitä
ja verestä ja pölystä likaisia, mutta he tarttuivat toisiaan
ranteista. He tiesivät oikein hyvin, miten lähellä tappio oli
ollut. Mutta triumvirien oli kannattanut ottaa riski, ja sinä yönä
voitto oli heidän.
”Hän
ei pääse pakenemaan”, Marcus Antonius sanoi. Hänen legioonansa
olivat olleet lähinnä etumaata, ja hän oli käskenyt niiden
pysytellä taistelukentältä laahustavien sotilaiden kannoilla.
”Motitan hänet, kun hän pysähtyy.”
”Hyvä.
En halua päästää häntä livistämään näin pitkän jahdin
jälkeen”, Octavianus sanoi. Hänen silmänsä olivat kylmät, kun
hän katsoi triumvirikollegaansa, ja Marcus Antoniuksen hymy muuttui
väkinäiseksi.
”Löysin
eilen illalla muutaman vapauttajan piileskelemästä kaupungissa”,
Marcus Antonius sanoi. Se oli liittolaisen rauhantarjous, ja hän oli
mielissään nähdessään että Octavianuksen ilmeeseen tuli eloa.
”Käskekää
tuoda heidät luokseni.”
Marcus
Antonius empi, sillä hän ei pitänyt äänensävystä, joka
kuulosti kovasti käskyltä. Mutta Octavianus oli paitsi triumviri
myös konsuli. Vielä olennaisempaa oli, että hän oli Caesarin
verisukulainen ja perillinen. Marcus Antonius nyökkäsi jäykästi
tunnustaen Octavianuksen oikeuden.
***
Octavianus
katsoi kylmästi, kun neljä miestä retuutettiin ovesta sisään ja
heitettiin lattialle hänen eteensä Filippoin kaupungissa. Hän
näki, että heidät oli hakattu rajusti. Suetonius painoi päänsä
kyyryyn ja katsoi ihmeissään kirkasta verta, jota tipahteli hänen
päänahastaan lattialle. Gaius Trebonius oli kauhusta luunvalkea ja
vapisi silmin nähden kyyhöttäessään rähmällään, eikä hän
yrittänytkään nousta. Octavianus ei tuntenut kahta muuta. Ligarius
ja Galba olivat hänelle pelkkiä nimiä proskriptiolistassa. Mutta
hekin olivat olleet mukana salamurhajoukossa, olivat iskeneet tikarin
Caesariin vain vuosi ja kymmenen ihmisikää sitten. He katselivat
ympärilleen turvonnein silmin. Galban kädet oli sidottu, joten hän
pystyi vain niiskuttamaan nenästään putoilevaa verta.
Mies
joka nousi katsomaan heitä oli nuori ja vahva, eikä hänessä
näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli osallistunut sinä
päivänä taisteluun. Suetonius nosti päätään tuon kiinnostuneen
katseen alla ja käänsi sen sitten sivuun sylkäistäkseen verta
puulattialle.
”Tuleeko
teistä nyt keisari, Caesar?” Suetonius kysyi. ”Mitähän Marcus
Antonius mahtaa siitä tuumia?” Hän hymyili katkerasti paljastaen
veriset hampaansa. ”Vai kaatuuko hänkin teidän kunnianhimoonne?”
Octavianus
kallisti päätään ja näytti menneen ymmälleen.
”Minä
olen Rooman kansan puolustaja, senaattori hyvä. Te ette näe
edessänne keisaria, mutta kylläkin Caesarin koston, jonka olette
omilla teoillanne ansainnut.”
Suetonius
nauroi – hänen pirstotusta ruumiistaan kumpuava ääni kuulosti
hinkuvalta. Huulista alkoi vuotaa verta, kun ruvet aukesivat, ja hän
irvisti nauraessaan.
”Olen
todennut Caesarin valehtelevan ennenkin”, hän sanoi. ”Te ette
ole ikinä ymmärtäneet tasavaltaa, sitä haurasta kokonaisuutta. Te
Octavianus, olette vain mies, jolla on polttorauta kädessä ja joka
katselee suurempien miesten kirjakääröjä. Te näette vain
kuumuutta ja valoa ettekä ymmärrä, mitä olette polttanut, ennen
kuin se on lopullisesti kadonnut.”
Octavianus
hymyili silmät välkehtien.
”Minä
kuitenkin pääsen näkemään sen”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta te
ette pääse..”
Hän
viittasi Suetoniuksen takana seisovalle sotilaalle, ja mies kumartui
veitsi kädessä. Suetonius yritti riuhtaista itsensä vapaaksi,
mutta hänen kätensä oli sidottu eikä hän pystynyt väistämään
terää, kun se viilsi hänen kurkkunsa auki. Hänen päästämänsä
ääni oli karmiva, kun hän katsoi ylös Octavianukseen vihaisensa
ja hämmästyneen näköisenä. Octavianus katsoi vuorostaan häntä,
kunnes hän kellahti kasvoilleen, ja käänsi katseensa vasta, kun
Gaius Trebonius päästi murtuneen surunhuudon.
”Anotteko
te armoa?” Octavianus kysyi häneltä. ”Kutsutteko jumalia
avuksi? Te ette tarttuneet tikariin maaliskuun iduksensa. Saattaisin
perua teidänlaisenne miehen kuolemantuomion.”
”Anon,
minä anon armoa!” Trebonius parkui silmät pelosta suurina. ”En
ollut paikalla iduksena. Jättäkää minut henkiin, teillä on
siihen valta.”
Octavianus
pudisti pahoittelevasti päätään.
”Te
olitte mukana”, hän sanoi. ”Taistelitte minun vihollisteni
puolella, ja minulle on selvinnyt, etten ole armelias mies.”
