”-- Minkähänlainen tästä
avioliitosta muodostuisi, Ludvig ajatteli, ja ensimmäisen kerran
hänen tuli sääli nuorta morsianta. Hän oli kuningatar Annan
kanssa neuvoteltuaan päättänyt naittaa Filipille Kaarle I:n
tyttären Henrietten. Henriette oli vasta 16-vuotias, ja hän oli
vuosikaudet asunut Ranskan hovissa.
Ludvig tunsi piston sydämessään
katsellessaan hääparia. Hän oli painostanut Henrietten tähän
avioliittoon, ja nyt hän saattoi arvata, mitä se iloiselle
Henriettelle merkitsisi. Ranskan kuninkaana hän oli halunnut
pelastaa hovin maineen, mutta Henrietten olisi maksettava se omalla
onnellaan. Sillä onnelliseksi hän ei koskaan voisi tulla Filipin
rinnalla, se oli varmaa. Naismainen, veltto ja nuorista miehistä
kiinnostunut Filip ei pystyisi tarjoamaan Henrielle sitä elämää,
mitä tämä naisena odotti.
Ja miten viehättävä nainen
Henriette olikaan! Kuinka ei hän, Ludvig ollut huomannut sitä
aikaisemmin? Ehkä tämä johtui siitä, että Henriette oli elänyt
Ranskan hovissa pikkutytöstä asti ja että hän, kuningas, oli niin
tottunut tyttöön. Kun leskikuningatar Anna ensimmäisen kerran oli
ehdottanut Henrietteä Filipin puolisoksi, oli Ludvig hämmästynyt.
Henriettehän oli vielä lapsi, hän sanoi, ja silloin kuningatar
Anna muistutti hänelle, että Henriette oli täyttänyt 16-vuotta.
Vasta kun Henriette ja Philip julkaisivat kihlauksensa Ludvig
huomasi, miten viehättävä ja henkevä nainen Henriette oli. Hän
ei ollut mikään varsinainen kaunotar, mutta hän oli pitkä ja
hoikka, ja hänen räiskyvä iloisuutensa korvasi kaikki.
Ludvig puri huuliaan ja tarkasteli
Henrietteä. Miksi hän olikin järjestänyt juuri tämän naisen
puolisoksi veljelleen? Hän oli ajatellut Ranskan kruunua, jonka
mainen oli pelastettava, mutta miksi hän oli valinnut juuri
Henrietten? Tietysti hän halusi Henrietten Ranskan hoviin, sillä
tämä oli älykäs ja henkevä, mutta se hinta, minkä Henriette sai
maksaa asemastaan Orléansin herttuattarena, oli tälle varmaankin
liian suuri.
Entäpä jos hän, Ludvig, istuisi
nyt tuossa Henrietten vierellä? Miltähän hänestä tuntuisi, jos
hänelle olisi annettu puolisoksi Henriette ja hänen tehtävänään
olisi tänä iltana taluttaa Henriette vuoteeseen? Ludvig tunsi,
miten hänelle tuli aivan kuuma. Arvasikohan kukaan täällä
kirkossa olijoista, kuinka mielellään hän olisi vaihtanut Maria
Teresian Henrietteen? Mutta se oli tietysti mahdotonta. Ranskan
kuningas olisi kuolemaansa asti sidottu kuningattareensa, halusi hän
sitä sitten tai ei.
Ludvig vilkaisi varovasti
puolisoaan. Miksi hänelle olikin valittu kuningattareksi juuri
Espanjan Maria Teresia? Miksi hän ei ollut saanut edes Savoijin
Marguaritea, jos kerran kardinaali Mazarinin sisarentytär Maria
Mancini oli ollut hänelle liian alhaista syntyperää. Prinsessa
Marguarite olisi edes ollut iloinen ja viehättävä tyttö. Maria
Teresiasta sitä taas ei voinut parhaalla tahdollaankaan väittää.
Ludvig huokaisi hiljaa. Hän oli
aina toivonut, että saisi itselleen kauniin puolison, mutta Maria
Teresiassa ei todellakaan ollut mitään viehättävää. Kuningatar
oli heidän naimisiin mennessään ollut pieni ja paksu, ja nyt
odottaessaan lasta hän oli paisunut aivan muodottomaksi. Hänellä
oli paksut posket ja ulkonevat silmät, joiden ilme aivan erityisesti
ärsytti Ludvigia. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista kuningatarta
kasvoihin tajutakseen, ettei tällä ollut sen enempää älyä kuin
huumorintajuakaan. Pahinta oli kuitenkin Maria Teresian ainainen
nyrpeys, ja hänen pulleilla maalaistytönkasvoillaan oleva
tyytymätön ilme. Hän odotti että Ludvig olisi aina rakastanut ja
hyväillyt häntä, eikä näyttänyt tajuavan, että jo hänen
läheisyytensä oli kuninkaalle vastenmielinen. Kuitenkaan ei Maria
Teresialla ollut syytä ärtyisyyteensä. Ludvighan nukkui hänen
vuoteessaan joka yö, vaikka jokaisen hovissa täytyi ymmärtää,
ettei se voinut olla hänelle mikään ilo. Ludvig ei kylläkään
muistanut suudelleensa Maria Teresiaa moneen kuukauteen, mutta
olisihan kuningattaren toki pitänyt ymmärtää, ettei hän saanut
sentään vaatia sitä puolisoltaan. Maria Teresiallahan oli mustat
rikkinäiset hampaat ja hänen henkensä haisi. Tämän lisäksi
kuningattarella oli vielä ärsyttävä tapa syödä valkosipulia,
eikä hän suostunut luopumaan siitä edes Ludvigin pyynnöstä.
Miksi ei hänelle, Ludvigille, ollut annettu Henrietteä puolisoksi? Niin, Espanjan ystävyys oli ollut Ranskalle tarpeen, ja Ludvigin oli kuninkaana pitänyt huolehtia entisen vihollismaan taivuttamiseksi ystäväksi. Sitä paitsi Henriette oli oli Ludvigin avioliittoneuvotteluja käytäessä ollut vain köyhä sukulainen, joka armosta sai asua Ranskan hovissa. Hänen isänsä oli mestattu ja hänen veljensä Kaarle II oli menettänyt kruununsa. Henriette oli sitä paitsi ollut niin nuori ja kaiken lisäksi niin laiha, ettei Ludvig ollut koskaan tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Kiusoitellen hän oli usein kutsunut pitkäsääristä tyttöä luurangoksi, ajattelematta hetkeäkään, että tämä jonkun vuoden kuluttua saattaisi olla viehättävä nuori nainen. Henriette oli noihin aikoihin – leskikuningatar Annan ponnisteluista huolimatta – ollut mahdoton esitellä kenellekään. Kukapa nyt olisi halunnut puolisokseen mestatun kuninkaan tytärtä, joka ei avioliittoon tullessaan toisi sen enempää rahaa kuin tärkeitä ulkopoliittisia suhteitakaan. Mutta vuonna 1660, kun Henrietten veli Kaarle II sai takaisin valtaistuimensa, Henrietten asema muuttui heti. Hän ei ollutkaan enää köyhä, mitätön sukulainen, vaan Englannin kuninkaan sisar, jonka kättä tavoittelivat monet prinssit. Niinpä oli, kuningas Ludvig samoin kuin leskikuningatar Annakin ollut iloinen voidessaan naittaa Henrietten Filipille.
Ja tuossa Henriette nyt istui
tulevan puolisonsa rinnalla ja koetti urhoollisesti näyttää
onnelliselta. Kun hän kohotti päätään, tavoitit hänen katseensa
Ludvigin katseen, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi iloinen
tuike. Ludvig kumarsi rohkaisevasti Henriettelle ja hymyili. Heidän
kummankin kohtalo tuntui olevan samanlainen. Heidät oli lopuksi ikää
sidottu aviopuolisoon, jonka kanssa oli vaikeata olla yhdessä. --”
Ursula
Pohjolan-Pirhosen romaanista Versaillesin valtiatar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti